Kurjen siivellä ja Kirjaherbario koosteina

Kirjavuosi on päättymässä, on aika koostaa vuoden viimeiset lukuhaasteet.

sannabananan Kurjen siivillä : Itä-Aasia lukuhaaste innoitti minut lukemaan itäaasialaista kirjallisuutta. Enemmänkin olisin halunnut, jos olisin ehtinyt... Tähtäsin siihen, että luen jotain neljästä Itä-Aasian maasta, ja siihen pääsinkin. Kummastakaan Koreasta en ole aikaisemmin lukenut mitään, joten uusia alueita tuli vallattua omalla kirjallisella maailmankartalla.

Tällä hetkellä voimakkaimmin melessä on Seitsemän nimen tyttö, jonka lopetin vasta eilen, mutta pidin kovasti ranskalaisen kirjailijan Maxence Ferminen hyvin japanilaishenkisestä ja Japaniin sijoittuvasta romaanista Lumi.

Summa summarum: 7 kirjaa neljästä maasta.

Kiina

     Pasi Pekkola: Lohikäärmeen värit (2015)

Japani

     Maxence Fermine: Lumi (1999/2005)

     Naoki Higashida: Miksi minä hypin (2007/2013/2016)

     Keiko Kaichi: Herra Karhun eläinparaati (2016)

     Takashi Hiraide: Kissavieras (2001/2016)

     

Etelä-Korea

     Sun-mi Hwang: Kana joka tahtoi lentää (2015)

Pohjois-Korea

     Hyeonseo Lee & David John: Seitsemän nimen tyttö (2015)

Sheferijm - Ajatuksia kirjoista! -blogin Kirjaherbario lukuhaaste 2016 taas innoitti minut keräämään kirjallista kasvistoa. Aikoinaan koulussa kesäsin kahtenakin kesänä kasveja, prässäsin ja liimailin paperiarkeille ja etsin tieteellisiä nimiä. Se oli hauskaa. Mukavaa oli kerätä kasveja kirjallisestikin, ja kun ei tarvinnut välittää prässäämisestä, puutkin kelpasivat! 

Ihan varta vasten en tähän kirjoja lukenut, vaan keräsin ne, jotka sattuivat kohdalle. Olin arvellut kerääväni kymmenen kasvia. ja niin sitten kävikin. Lisäksi Novellimaratonissa 17.12.2016 tulin lukeneeksi muutaman novellin, jotka mainitsen tässä alla, kun ne tuntuvat sopivan teemaan, vaikkeivät olekaan kokonaisia kirjoja.

Summa summarum: 10 kirjaa ja 4 novellia.

Lukemani kirjat:

1. Kuusi (Picea abies): 
          Rauha S. Virtanen: Joulukuusivarkaus
2. Appelsiini (Citrus sinensis): 
          Marjut Helminen: Appelsiinilehto
3. Vaahtera (Acer platanoides): 
          Veera Vaahtera: Onnellisesti eksyksissä
4. Poppeli (Populus): 
          Tšingiz Aitmatov: Džamilja; Punahuivinen poppelini
5. Tammi (ruots. Ek) (Quercus robur): 
          Kai Ekholm: Niiden kirjojen mukaan teidät on tuomittava
6. Mansikka (Fragaria x ananassa): 
          Anja Gustafsson: Mansikkatyttö
7. Peruna (Solanum tuberosum):  Shaffer&Barrows: 
          Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville
8. Tuomi (Prunus padus): 
          Pirjo Tuominen: Tuonelan joutsen
9. Laakeripuu (ruots. Lager) (Laurus nobilis): 
          Selma Lagerlöf: Nils Holgerssonin ihmeellinen matka
10. Noidanlukko (Botrychium): 
          Eeva Kilpi: Noidanlukko

Lukemani novellit Novellimaratonilla 17.11.2016 (koosteessa luonnehdintoja):

1. Tee (Camellia sinensis): 
          Sinikka Nopola: Teepussit
2. Kahvi (Coffea): 
          Juha-Pekka Koskinen: Oodi maitokahville
3. Omena (Malus domestica): 
          Jukka Ahola: Omena
4. Iris (Iris): 
          Iris Backlund: Kaksikymmentä minuuttia 

Kiitos mukavista haasteista, sannabanana ja Aino, ja oikein lukuisaa vuotta 2017 kaikille!

Hyeonseo Lee: Seitsemän nimen tyttö : Pakoon Pohjois-Koreasta

Pohjois-Korea on jäänyt minulle tuntemattomaksi ja salaiseksi maaksi. Samanlainen kuin Etelä-Korea, mutta kommunistinen? Viime vuosina on länteen kuitenkin tihkunut tietoja hirmuvallasta, nälänhädästä, loikkauksista, sotaisesta uhittelusta. Kirjassaan Seitsemän nimen tyttö Hyeonseo Lee raottaa ovea tuntemattomaan kertomalla oman elämäntarinansa.

Kirjan kirjoittaja ja kertoja syntyi Pohjois-Koreassa. On vaikea päättää, miksi häntä kutsuisi, sillä hänelle annetaan uusi nimi viisi kertaa vaiheikkaan elämän käänteissä, kun on tarpeen häivyttää menneisyys. Kuudennen kerran nimi vaihtuu, kun hän itse antaa itselleen nimen Hyeonseo Lee päästessään vapauteen. Sillä nimellä hän on kirjansa kirjoittanut yhdessä David Johnin kanssa.

Tytön perhe kuuluu maan etuoikeutettuihin hyväosaisiin, isä työskentelee armeijassa, ja äiti on virkanainen, jos kohta saa lisätuloja hankkimalla ja myymällä kiinalaisia tavaroita, perheen kotikaupunki kun sijaitsee aivan maiden rajalla pohjoisessa. Kun Hyeonseo Lee on melkein 18-vuotias, hän päättää ylittää rajan laittomasti ja käydä vieraisilla Kiinassa asuvien sukulaisten luona. Matkan on määrä kestää vain viikon, mutta nuori tyttö viihtyy vapaammassa ilmapiirissä suurkaupungissa, ja ollessaan valmis palaamaan kotiin hän kuulee, ettei voikaan tehdä sitä.

Kiinassa Hyeonseo on laiton pakolainen, joka kiinni jäädessään luovutettaisiin takaisin Pohjois-Korean turvallisuuspalvelulle. Kiinan sukulaiset suojelevat häntä ja tarjoavat hänelle kodin pariksi vuodeksi. Sitten nuori nainen pakenee heidän luotaan, paperittomana loikkarina. Elämä on piileksimistä, vaarallistakin, mutta Hyeonseo on selviytyjä, joka ei lannistu.

Aikaa myöten kypsyy päätös jatkaa matkaa Souliin Etelä-Koreaan. Hyeonseo ostaa matkaliput ja jännittää rajamuodollisuuksia kummassakin päässä tietämättä, miten hänet otetaan vastaan ja millaiseksi elämä muodostuu. Hän on korealainen ja kuitenkin muukalainen uudessa kotimaassaan.

Seitsemän nimen tyttö on jaettu kolmeen osaan: Pohjois-Korean ajasta kertoo osa Maailman mahtavin kansakunta, Kiinan vuosista Lohikäärmeen sydämeen ja Etelä-Koreaan saapumisen vaiheesta Matka pimeyteen. Kirja on jännittävästi ja mukaantempaavasti kirjoitettu, vaikkei olekaan kirjallisesti erityinen. Kiinnostava, koskettava ja järkyttäväkin on Hyeonseo Leen kertomus vuosistaan Pohjois-Koreassa, siellä vallitsevasta suoranaisesta hallitsijaa palvovasta kultista, julmuuksista (alakoululaiset vietiin katsomaan teloituksia) ja ihmisten tottumisesta pienestä pitäen siihen, ettei edes kotona voinut puhua mitään maan oloista tai hallitsijoista, ettei sitä jotenkin tulkittaisi arvosteluksi. Kaikki oppivat nuorina rakentamaan naamion kasvoilleen, sen taakse jäivät kaikki tunteet ja omat ajatukset. Ja minusta oli yllättävää, että elämä Kiinassa tuntui hyvin vapaalta ja varakkaalta nuorelle pohjoiskorealaiselle tytölle.

Antoisa kirja, joka vei tutustumaan yhteen erikoislaatuiseen elämäntarinaan ja maihin, joista tiedän vähän tai en juuri mitään. Luin sen Kurjen siivillä -lukuhaasteen innoittamana. Haaste päättyy tänään, ja kirjoitan siitä koosteen erikseen.

KIRJA on omasta hyllystä (oma ostos).

MUUALLA kirjaa on luettu paljon, esimerkiksi blogeissa Kirjasähkökäyrä, Kirjavinkit, Kulttuuri kukoistaa.

    Hyeonseo Lee & David John: Seitsemän nimen tyttö, 363 s.

     Kustantaja: Otava 2015 (alkuteos 2013)

     Alkuteos: The Girl with Seven Names : A North Korean Defector's Story

     Suomentaja: Jaana Iso-Markku

Eeva Kilpi: Noidanlukko

Noidanlukko on Eeva Kilven esikoisteos, novellikokoelma Ennin lapsuudesta. Siinä on nähtävissä teemat, joihin kirjailja palaa tuon tuostakin teoksissaan: luonto, ihmissuhteet ja evakkokarjalaisuus. 

    "Mutta aamuun tuntui olevan vielä pitkä aika, paljon pitempi kuin niihin kaikkiin muihin aamuihin, jotka olivat tulleet liian nopeasti leikityn illan ja olemattomalta tuntuneen yön luonnollisena jatkona. Tähän aamuun oli ikuisuus, ainakin kokonainen elämä, ja kokonainen maailma päättyisi siihen, eikä Enni halunnut ajatella sitä." (Novellista Loppu)

Hiitolassa Laatokan Karjalassa syntynyt Eeva Kilpi (o.s. Salo) oli yksitoistavuotias, kun talvisota alkoi. Kokoelman viimeiselle novellille on annettu nimi Loppu. Se päättää kirjan, mutta se myös kuvaa hyvin koskettavasti yhden ajan loppumista, tytön viimeistä yötä synnyinkodissa ja evakkoon lähtöä.

   "Kasvi oli pieni, niin pieni, että oli oikeastaan ihme, että hän oli löytänyt sen. Sitä kasvoi siinä vain kolme kappaletta, eikä hän ollut nähnyt sellaista missään muualla. Se kyyhötti salaperäisesti kumarassa ja sen ainoa sulkamainen lehti oli käpertynyt varren suojaksi kuin tiukasti yhteen puristetut sormet. Enni oli tutkinut sitä varovasti ja havainnut, että sisällä oli piilossa pienen pieniä vihreitä nuppuja. Jonakin päivänä niistä puhkeaisi ihmeen ihana kukka. Niin Enni uskoi." (Novellista Noidanlukko)

Kokoelman niminovellissa Noidanlukko Enni ja perheen koira Kaija vaeltelevat metsissä, niityillä ja rannoilla. Enni tekee tarkkoja havaintoja, odottaa joka päivä lemmikkien kukkimista lammen rannalla, ja kun se päivä tulee, istuu käsi Kaijan kaulalla ihastelemassa sinisyyttä. Noidanlukon kukkimistakin Enni odottaa iloisesti, mutta tuona viimeisenä kesänä Enni viisastuu. Ja kapinoi mielessään.

Kokoelman 16 novellissa Enni varttuu pienestä tytöstä koululaiseksi, toisluokkalaiseksi. Useimmat novelleista kuvaavat häntä ja hänen välejään johonkin toiseen, hänelle merkitykselliseen ihmiseen - tai eläimeen. Siitä tulevat useimmat sarjan episodien nimetkin: Olli, Toivo, Johannes, Kaija, Isä, Tätimamma, Hartteliini-mummo. Eeva Kilpi kuvaa yhtä herkästi ja tarkasti henkilöidensä mielenliikkeitä kuin luontoakin. Myös lapsen ajatus- ja tunnemaailman hän on tavoittanut eläytyen.

Noidanlukko : Sarja lapsuudesta on hieno esikoiskirja ja novellikokoelma. Sen toisen painoksen kansi on mielestäni tavattoman viehättävä. Esikoisensa jälkeen Kilpi on kirjoittanut monipuolisesti niin novelleja, romaaneja, esseitä kuin runojakin.


       Eeva Kilpi: Noidanlukko, 159 s.
       Kustantaja: WSOY 2009, 2. painos (1. painos 1959)

KIRJA on kirjastolaina.

MUUALLA sen ovat lukeneet ainakin Kirjanainen, Koko lailla kirjallisesti, P.S. Rakastan kirjoja

HAASTEET: 
   Novellihaaste 9.11.2016-7.5.2017: 16 novellia
   Kirjaherbario lukuhaaste 2016 (noidanlukko)

Siihen aikaan, kun kirjabloggari Novellimaratonille lähti

Heti puolenyön jälkeen alkoi Novellimaraton, mutta vitkuttelin siivouspuuhissa ja kauppareissulla aina iltapäivään asti. Kauppareissulla tuli poiketuksi kirjastossa, ja kuinka ollakaan, novellikokoelmia vilkutteli minulle sieltä ja täältä hyllyiltä. Aikaa maratoonaamiseen on 24 tuntia eli aloitusajastani laskien melkein sunnuntaiehtooseen.

Kyseessä on tietysti Reader, why did I marry him? -blogin aloittama Novellimaraton 17.12.2016. Innostuin, kun kynnys on tehty sopivan matalaksi: mukaan pääsee jo yhdellä novellilla, jonka ilmoittaa lukeneensa. Aikomukseni ei olekaan kisata veren maku suussa, mutta lupaan lukea ainakin yhden novellin seuraavan vuorokauden aikana. Päivitän tänne lukemiseni sopivin väliajoin, ja samalla tästä tulee maratonin kooste.

Ennakolta varauduttu

Olen kerännyt sopivasti hollille novelleja omilta hyllyiltä. Mukana on omia ja kirjaston kirjoja: Juhani Ahoa, Eeva Kilpeä, Jaan Krossia, Maritta Lintusta, Anton Tšehovia sekä yksi Granta ja rikosnovellikokoelma Tykki ääninovelleina.

Tänään kirjastosta mukaan pyrkivät ja pääsivät:

Liikkeelle lähtö

Kello on 18.00
ja oma novellimaratonini alkaa. Valitsen ensimmäiseksi luettavakseni Juhani Ahon Siihen aikaan, kun isä lampun osti, joka on kirjailijan ensimmäinen julkaistu teos (1883). Se löytyy kotihyllystä Ahon Kootuista teoksista, joiden I nidos sisältää kokoelman Ensimmäiset novellit. Nämä voi ladata myös sähköisenä ilmaiseksi Project Gutenberg -sivustolta.

Kello 19.45
Siihen akaan, kun isä lampun osti on aivan mainio novelli. Ehkä olen sen joskus aiemminkin lukenut, en muista, mutta nyt kiinnitin huomiota siihen, miten hienoa Juhani Ahon kieli on, miten hän käyttää dialogia näyttäessään uuden ja vanhan ajan yhteen törmäämisen, ja miten ihmiset ottavat uuden vastaan eri tavoin. Kylän väki rientää katsomaan ihmettä, uutta öljylamppua, mutta päreiden kiskomisesta vastannut Pekka siirtyy saunaan puuhailemaan päreen valossa.

Ahosta virittäytyneenä luin kokoelman toisenkin novellin, Sipolan Aapon kosioretki. Siinä ison Sipolan talon harvapuheinen poikamiesisäntä lähtee yöjalkaan kosimaan mökin tyttöä Annua. Kosioretki päättyy odottamattomasti. Novellissa on huumoria, mutta pohjalla on vakavampi pohjavire, ja Ahon henkilökuvaus on taidokasta.

Luettu 
Juhani Aho: Kootut teokset : I nidos. (WSOY 1918)
   1. novelli: Siihen aikaan, kun isä lampun osti. (14 s.)
   2. novelli: Sipolan Aapon kosioretki. (17 s.)

Seuraavaksi tartun Sinikka Nopolan esikoiskirjaan Teepussit.

Kello 23.00
Illan mittaan luin kaksi novellia Nopolan kokoelmasta sekä hänen kirjoittamansa johdannon. Kirja julkaistiin 1987 (Weilin & Göös) ja toinen painos 2010 (Gummerus). Jälkimmäiseen kirjailija on kirjoittanut kiinnostavan esipuheen Lukijalle, jossa hän katsoo kriittisesti esikoiskirjaansa ja sitä, millainen kirjoittaja hän silloin oli. Omien sanojensa mukaan hän yritti "olla viksu ja urpaani" ja oli tietämätön siitä, että "realistinen tyyli ei sovi minulle".

Kokoelman niminovellissa Teepussit Leila ja Jarmo viettävät hääpäiväänsä Venetsiassa, jossa he parhaansa mukaan yrittävät vältellä siellä kohtaamaansa Leilan gynekologia. Asiat näyttäytyvät kuitenkin uudessa valossa, kun lääkäri raottaa yksityiselämänsä verhoa Leilalle.

Sinikka Nopola ei pidä huonona novelliaan Aamuun saakka, joten valitsin sen toiseksi luettavaksi. Teepussien tavoin sen päähenkilöinä on keski-ikäinen pariskunta, Marita ja Pentti, jossa mies miettii vaimoaan ja tämän ajatuksia. Yhtenä yönä kumpikin on poissa kotoa ja hoitaa pois päiväjärjestyksestä asian, josta eivät ole voineet puhua toiselle. Novellin lopussa vilahtaa Nopolalle ominainen huumori.

Luettu 
Sinikka Nopola: Teepussit. (Gummerus 2010, 1. p. Weilin & Göös 1987)
   3. novelli: Teepussit. (9 s.)
   4. novelli: Aamuun saakka. (12 s.)

Palaan blogiin aamusella. Ehkä luen vielä jotain nyt illalla. Tai sitten en.

Sunnuntaina klo 12.30
Novellimaraton on jatkunut Juha-Pekka Koskisen novelleilla. Kokoelmassa pariisinvihreä työhuone novellit on jaettu kolmeen ryhmään, ja valitsin yhden jokaisesta. Ne ovat keskenään sen verran erilaisia, että niiden perusteella en pysty päättelemään mitään siitä, ovatko kunkin osan novellit jotenkin keskenään samanlaisia vai eivät. Kaikissa kukkii kuitenkin huumori, joka saattaa olla vinksahtanutta kirjan takakannen luonnehdintaa käyttääkseni.

Laukkuryssä kertoo pohjoisen Koutajoen kirjoittajien linja-automatkasta Neuvostoliittoon Smirskin kirjailijoiden kutsusta. Mukana ovat kaikki suomalaisten neuvostoturismin huvittavat kliseet: rajanylittämisen jännitys, miliisien pelko, liialliset väkevät juomat, mukana vietävät myytävät tavarat ja vierailu Ladan tehtaalla. Talvisodan vaiheitakin muistetaan. Kotiin palatessa novelli huipentuu niin kuin novellin tuleekin.

Lain sallima kahvitauko on tarkkanäköinen ja ironinen kuvaus työpaikan taukohuoneesta, jossa kahvinkeittovuoroista tulee elämää isompi asia.

Oodi maitokahville on hulvaton ja absurdi tarina isännöitsijätoimiston huoltomiehestä, joka saa yhden taloyhtiön asukkaalta valituksen melusta. Se tulee yläkerran asunnosta, jossa kuuluisa säveltäjä ahertaa sinfoniansa parissa. Hänen musisointinsa ei kuitenkaan ole valituksen syy, vaan hänen vaimonsa vessassa päästelemät äänet. Huoltomies ei tiedä, miten asian ilmaisisi säveltäjän vaimolle. Koskisella on varattuna käänteitä lukijalle, joten novelli ei ole ihan sitä, miltä se ensin vaikuttaa. Tämä osui johonkin huumorisuoneen, ja nauroin ääneen.

Luettu 
Juha-Pekka Koskinen: pariisinvihreä työhuone. (Karisto 2011)
   5. novelli: Laukkuryssä. (13 s.)
   6. novelli: Lain sallima kahvitauko. (11 s.)
   7. novelli: Oodi maitokahville. (10 s.)

Jaahas, mitähän sitten? Jotain kansainvälisempää? Amerikkalaista?

Klo 16.00
Luin pari novellia kokoelmasta Kyyhkysrutto ja muita amerikkalaisia novelleja. Kirjailijoiksi valitsin Raymond Carverin, jonka edes nimeä en muista kuulleeni ennen novellihaastetta, ja Joyce Carol Oatesin, joilta kummaltakin on kokoelmassa yksi novelli.

Raymond Carver kuvaa Tehtävä -novellissaan Anton Tšehovin viimeisiä aikoja Moskovassa, siirtymistä Sveitsiin (miksi Schwarzwald on suomennettu Mustaksi metsäksi?) ja viimeisiä hetkiä siellä kylpylässä. Carver tuo novelliinsa Tšehovin vaimon Olgan sekä itsensä Tolstoin, lainaa heidän kirja- ja päiväkirjamerkintöjään, ja jään miettimään, ovatko ne autenttisia vai Carverin omasta päästä. Hotellin palvelija saa tehtävän, Carverin teksti on intensiivistä ja latautunutta, lyhyet lauseet nakuttava hermostuneen tunnelman.

Joyce Carol Oatesin novellissa Missä on täällä? perheen iltarauha häiriintyy, kun ovelle koputtaa mies, joka on asunut samassa talossa monta vuosikymmentä aikaisemmin. He antavat miehelle luvan tutkia taloa ja pihapiiriä ulkoapäin ja lopulta kutsuvat hänet sisälle. Voi millaiset tunteet Oates herättää sinänsä harmittomassa tilanteessa, millaisen pahaenteisen ilmapiirin hän synnyttää! Hieno novelli, joka jättää lukijallekin tulkintaa.

Luettu 
Kyyhkysrutto ja muita amerikkalaisia novelleja. Suom. Anni Sumari. (ntamo 2009)
   8. novelli: Raymond Carver: Tehtävä. (15 s.)
   9. novelli: Joyce Carol Oates: Missä on täällä? (11 s.)

Vielä ehdin lukea jonkin uudemman suomalaisen novellin kokoelmasta Martti Joenpolven novellikilpailu : Novellit 2016.

Vähän vaille klo 18.00
Novellit on luettu ja maaliin päästy. Luin kolme novellia Martti Joenpolven novellikilpailun antologiasta, johon on valittu kymmenen novellia kilpailun parhaimmistosta.

Kilpailun voitti oululainen Jukka Ahola novellilla Helmi ja Loviisa, ja kokoelmaan oli päässyt hänen toinenkin novellinsa, Omena. Luin ne molemmat. Kilpailuraati luonnehti voittajanovellin yltävän "taitavan omaperäiseksi ja asialtaan lähes shokeeraavaksi". Omenan taas sanottiin olevan "koko kisan ehdottomimmin poikkeava novelli". Sen näkökulma on varsin omenainen. Aholan omaperäisyydestä on helppo olla samaa mieltä. Helmissä ja Loviisassa on vakava kertoja, joka saa odottamaan vuosikymmenten taakse ulottuvaa tarinaa, mutta kertojan kertoma tapahtuukin tällä vuosikymmenellä. Aivan kaikkea en ensi lukemalta ymmärtänyt kummassakaan novelissa, pureksittavaa jäi seuraavaan kertaankin.

Espoolaisen Iris Backlundin novelli Kaksikymmentä minuuttia tuli kilpailussa toiseksi ja on perinteisempi kuin Aholan novellit. Siinä ollaan sukulaisvisiitillä ja mennään saunaan, ensin naisten vuorolla ja sitten miesten. Tapahtumat nähdään yhden perheen tyttären silmin aina tilanteen kärjistymiseen asti. Raati näki siinä "yhtä hyvin rauhaisan tarkasti ja herkästi kuin armottomastikin intensiteettiään perinteisellä suomalaisproosan näyttämöllä kasvattavan episodikuvauksen".

Luettu 
Martti Joenpolven novellikilpailu : Novellit 2016. (Gummerus 2016)
   10. novelli: Jukka Ahola: Helmi ja Loviisa. (10 s.)
   11. novelli: Jukka Ahola: Omena (11 s.)
   12. novelli: Iris Backlund: Kaksikymmentä minuuttia (13 s.)

*** *** ***
Novellien lukeminen oli itse asiassa hauskaa. Mukaan valikoitui hyvin erilaisia novelleja. Parhaimmilta maistuivat Juhani Ahon Siihen aikaan, kun isä lampun osti ja Joyce Carol Oatesin Missä on täällä? Maratonin lisäksi sain näin aloitetuksi Ompun Novellihaasteen 9.11.2016 - 7.5.2017.

Kaikkiaan sain maratonilla saldooni:
Novellimaraton  12 novellia (146 sivua)
Novellihaaste  12 novellia

Kiitos Ompulle maratonin järjestämisestä! 

Tiina Martikainen: Jäätyneet kasvot

Rikosylikonstaapeli ja poliisikoiranohjaaja Hanna Vainio hälytetään paikalle aamuvarhaisella, kun Karjalohjalta löytyy kuollut nainen vauraan omakotitalon pihalla olevasta uima-altaasta. Se, mikä ensin vaikuttaa liukastumiselta ja kaatumiselta, osoittautuukin tutkimuksissa aivan muuksi, ja Hanna ja muut Lohjan rikospoliisit saavat mutkikkaan rikostapauksen selvitettäväkseen.

Jäätyneet kasvot on Hanna Vainiosta ja poliisikoira Riinasta kertovan sarjan toinen kirja, mutta romaani on sen verran taidolla sommiteltu, etten osannut kaivata ensimmäistä osaa taustalle. Kirja alkaa samaan aikaan verkkaisesti ja vetävästi. Romaani ei toisin sanoen ole mikään hengästyttävä toimintapläjäys, mutta kun kännykkä tärisee kirjan toisessa lauseessa ja Hanna rientää rikospaikalle miesystävänsä mökiltä, tarina tempaa pakostakin mukaansa. 

Rikostarina ja poliisityö etenevät rauhallisesti, mutta tapaukseen liittyy kummallisia yksityiskohtia, ja tahti kiihtyy vähitellen. Jossain vaiheessa olin jo ylpeä hoksottomistani päästessäni syyllisen jäljille, mutta juuri silloin kuviot kiepsahtivat kuperkeikkaa, ja koko tilanne näyttikin ihan toiselta. Tiina Martikainen osaa kieputtaa juonensa kerran jos toisenkin. Lisäksi hän kirjoittaa sujuvasti ja tavalla, jota on miellyttävä lukea.

Usein poliisiromaaneissa tapahtumat ratkeavat sen yhden päähenkilö-komisarion toiminnan ja aivotyön tuloksena, ja lukija saa seurata hänen päänsisäisiä intuitioitaan ja päättelyjään. Tiina Martikainen on siirtänyt sen paljolti ja varsinkin kirjan alkupuolella keskusteluksi yksikön poliisien kesken, ja minulle välittyi arkinen ja samalla raikas kuva rikoksenratkaisukeskusteluista ja tiimityöstä poliisien kesken. Toki mukaan tarvitaan vähän irtiottoa sovituista säännöistä ja Hannan toimintaa yksin ja varomattomasti, muutenhan ei saataisi sankariainesta mukaan.

Jäätyneet kasvot -romaanissa on muutakin kiinnostavaa tiimityötä ja sankariainesta, sillä Hannan ja hänen esimiehensä, rikoskomisario Veijo Kasurisen, lisäksi esillä on Hannan ohjastama Riina. Poliisikoira on tietenkin hurmaava dekkarihahmo eläinystävälle, ja työssään Riinakin joutuu vaarantamaan oman henkensä. Kirjailija kertoo jälkisanoissa tutustuneensa poliisikoirien työhön kirjaa varten, ja kun hänen kotonaan on koiria, nelitassuinen käyttäytyy kirjassa sopivan tyypillisesti. Niin kuin kirjan kissatkin. Rikostarina on fiktiota, mutta Riinan työskentely perustuu osin autenttiseen materiaaliin poliisikoiran työstä. Oikeassa elämässä koiraa ohjaa aina yksi ja sama henkilö. Kirjassa Riinaa ohjaavat muutkin kuin Hanna, ja on hyvä, että kirjailija mainitsee seikasta jälkisanoissaan. Silti mietin, olisiko kirja menettänyt jotain oleellista, jos siitä olisi jätetty pois ne kohtaukset, joissa Riinaa ohjaa joku toinen poliisi.

Tiina Martikaisen dekkari oli mielenkiintoinen ja mukava luettava, Riina teki siitä omaperäisenkin. Mieluusti seuraan Hannan ja Riinan työskentelyä sekä Hannan siviilielämää teini-ikäisen tyttären yksinhuoltajana toisenkin kerran. Hannan henkilökuvaan toivon lisää syvyyttä, mutta se johtunee siitä, etten ole lukenut sarjan ensimmäistä osaa Kasvot pinnan alla. Kuten jo edellä sanoin, muuten hyppääminen suoraan kakkososaan ei haitannut. Jatkoa odotellessa pitäisikin kaivaa tuo sarjan alku käsiinsä.

KIRJA on arvostelukappale. Kiitos siitä!

MUUALLA Lukutoukka oli tästä osasta vielä enemmän ihastuksissaan, vaikka piti sarjan aloituksestakin; Ullan mielestä teoksen juoni on punottu älykkäästi.

     Tiina Martikainen: Jäätyneet kasvot, 255 s.
     Kustantaja: Myllylahti 2016

Kuukauden Tiina: Tiina ottaa vastuun

Nyt on koossa tiu Tiinoja, sillä luin juuri 20. Tiina-kirjan, nimeltään Tiina ottaa vastuun. Tiu käy sen yhteydessä mittayksiköksi, sillä lasketaan kananmunia, ja niitä Tiinakin kirjassa laskee ja kerää jopa hameen helman täyteen. Mitä sitten tapahtuu, kun munien kantaja unohtaa saaliinsa ja innostuksissaan heiluttaa käsiään ilmassa, pitää lukea kirjan sivuilta.

Anni Polva on käsitellyt tässä kirjassa tavallista vakavampia asioita, sairautta ja kuolemaa. Mummo kirjoittaa Tiinan vanhemmille ja pyytää tyttöä avuksseen. Mummolla on pahoja sydänvaivoja, mutta hän ei halua mennä sairaalaan, ja lääkäri on määrännyt hänet lepäämään. Tilanne on vakava ja synkistää kaikkien Tiinan perheenjäsenten mielen. Tiina lähtee tietysti heti maalle mummon luo, ja saa matkaseuraksi Veljen ja tämän juuri kihlatun tyttöystävän, jonka mummo on pyytänyt tavata.

Maalle Tiinan ja mummon avuksi tulee Juha, ja kommelluksilta ei voida välttyä. Kommellusten lisäksi ystävykset joutuvat ehkä elämänsä koettelevimpaan tilanteeseen, kun mummon terveydentila kääntyy todella huonoon suuntaan. Tiinan äitikin joutuu äkillisesti sairaalaan, joten tytön on lyhyessä ajassa kasvettava ja otettava vastuuta.

Kuolema on esillä paljon Tiinan keskusteluissa niin vanhempien kuin mummonkin kanssa. Sen vastapainona kirjassa on tavallista enemmän huolenpitoa ja hellyyttä. Parikin kertaa Juha kietoo käsivartensa Tiinan ympärille lohdutukseksi. En muista, että aikaisemmissa kirjoissa olisi niin tapahtunut. Puhumattakaan, että Juhan suusta olisi päässyt tällaista lausetta:

     "... Sellaisia kasvatusperiaatteita mekin alamme noudattaa Tiinan kanssa, sitten kun me kasvamme vanhoiksi ja saamme lapsia." 

     Hän ei huomannut, mitä hänen huuliltaan lipsahti, eikä  naisväki huomauttanut siitä hänelle. Mummo vilkutti vain Tiinalle kiusoitellen silmää.

Tiina ottaa vastuun -kirjassa Tiinan ja muitten talon lasten ikä päivittyy. Sarjan toisessa kirjassa Tiina aloitti oppikoulun, ja sen mukaan Tiina täytti sinä vuonna yksitoista vuotta. Sen jälkeen Tiina on ollut ihmeen iätön, toisella kymmenennellä, mutta sen tarkemmin on ollut vaikea sanoa. Nyt asia selviää. Tänä kesänä Juha, Kalle ja Leila ovat rippikouluiässä, mutta Tiina ja Elvi ovat vuotta nuorempia ja pääsevät rippikouluun vasta ensi vuonna. Ikään nähden jotkut Tiinan kommelluksista tuntuvat melko lapsellisilta, mutta kyllä hän kovasti kasvaakin, kun joutuu kohtaamaan vakavaa sairautta lähipiirissään ja miettimään elämän rajallisuutta. 

Tätä ennen tiinoja julkaistiin yksi vuodessa, joka vuosi. Tämän ja edellisen kirjan, Tiinakin ratsastaa, välissä aikaa on kuitenkin kulunut kaksi vuotta.

Olen lukenut tiinoja muutaman kesäkauden ja pitänyt aina taukoa keskellä talvea. Nyt jatkan läpi talven tavoitteena saada sarja luetuksi ensi syksyyn mennessä. Otsikoin edelleen kirjoitukset Kuukauden Tiinoiksi, vaikka ne ilmestyvät vaihtelevin välein.

KIRJAN lainasin naapurikaupungin kirjastosta.

     Anni Polva: Tiina ottaa vastuun, 171 s.
     Kustantaja: Karisto 1976, 4. painos (1. painos 1976)