Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kirjayhtymä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kirjayhtymä. Näytä kaikki tekstit

perjantai 29. kesäkuuta 2018

Salvatore Quasimodo: Ja äkkiä on ilta


                                       JA ÄKKIÄ ON ILTA

                                       Jokainen yksinään maan sydämellä
                                       auringonsäteen lävistämänä:
                                       ja äkkiä on ilta.

Sisiliassa syntyneen Salvatore Quasimodon (1901-1968) runot sattuivat käsiini, kun etsin kirjastosta italialaista runokirjaa. Pian minulle selvisi, että runoilija on saanut kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1959, ja silti käsissäni oleva kokoelma on ainoa suomeksi julkaistu teos hänen säkeitään. Joitain yksittäisiä runoja on ilmeisesti julkaistu jossain antologiassa, ehkä useammassakin, sekä Parnassossa ainakin 1960-luvulla pian Nobelin myöntämisen jälkeen.

Ja äkkiä on ilta -teoksen runot on koottu suomennokseen useista italiaksi julkaistuista kokoelmista. Suomentaja Elli-Kaija Köngäs on kirjoittanut alkuun valaisevan johdannon Quasimodon runoilijakehityksestä. Hän jakaa runoilijan tuotannon kahteen jaksoon. Ennen toista maailmansotaa kirjoitettu tuotanto on yksilökeskeistä (minä), siitä esimerkkinä tuo alkuun kirjoittamani runo, josta koko suomenkielinen valikoima on saanut nimensä. Sodan jälkeen Quasimodon huomio kiinnittyi yhteiskuntaan (me), ehkä politisoituikin, sillä sota ja sen kauheudet muuttivat hänen käsitystään ihmisestä.

Monet Salvatore Quasimodon runot avautuvat minulle vaivoin, jos ollenkaan. Enkä taida olla yksin hämmennykseni kanssa. Nobel-palkinnon myöntäminen oli kiistanalainen, monien mielestä vanhemmat runoilijat Ungaretti ja Montale syrjäytettiin, ja lehdistö teilasi Quasimodon tuotannon suurimmalle osalle lukijoita luoksepääsemättömäksi. Yksi minua askarruttaneista runoista on otsikoitu "Kuolleet" ja alkaa näillä säkeillä:

                                       Minusta tuntui että ääniä avautui
                                       ja huulet hapuilivat vesiä
                                       ja kädet kurkottivat taivaisiin.

                                       Ne taivaat! Valkeammat kuolleita,
                                       he aina minut herättävät hiljaa,
                                       he ovat avojaloin, eivät kulje kauas.

Ja sitten sama runo päättyy kolmanteen säkeistöön, jonka herkkiin luontokuviin pysähdyn ihastuen:
                                       Oliko gaselleja lähteillä juomassa,
                                       näppäilemässä tuuli katajia
                                       ja oksat nostamassa tähtiä?

Muutenkin kuolema on usein läsnä, alkupuolen runoissa jotenkin kauniina, kuin elämän yhtenä (vai ainoana?) ilmentymänä. Sodan jälkeen runojen kuolemasta tulee kauhea ja uuvuttava kuten katkelmassa runosta "Itkuvirsi Etelälle":

                                        ...
                                        Ihminen silti kaikkialla suree isänmaan kohtaloa.
                                        Ei kukaan enää vie minua Etelään

                                        Voi, Etelä on väsynyt kuolleita laahaamaan
                                        malariasoiden rantamilla,
                                        väsynyt orpouteen, väsynyt kahleisiin,
                                        sen suu on väsynyt
                                        jokaisen ihmisrodun kirouksista
                                        joka on huutanut kuolemaa sen kaivot kaikuen,
                                        joka on juonut veren sen sydämestä.
                                        ...

Runojen avautumattomuudesta huolimatta olen tyytyväinen, että luin Quasimodon runokokoelman. Siksi, että on hyvä haastaa itsensä oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Ja jo siksikin, että hiljattain lukemani dekkarin Komisario Bordellin nimihenkilö mainitsi Quasimodon nimen muistellessaan jotain runoa! Lopuksi vielä muutama säe elämästä runon "Harakka nauraa, musta, appelsiinipuissa" alusta:

                                        Ehkä juuri tämä on elämän merkki:
                                        ympärilläni lapset kevein
                                        päänliikkein tanssivat rytmien
                                        ja äänten leikkiä kirkon
                                        kentällä. Illan hartaus, varjot
                                        taas hohtavat vihreällä ruoholla
                                        niin perin kauniina kuun tulessa.
                                        ...

          Salvatore QuasimodoJa äkkiä on ilta, 85 s.
          Kustantaja: Kirjayhtymä 1988 (2. painos, 1. painos 1962)
          Kokoelman koonnut ja suomentanut: Elli-Kaija Köngäs

KIRJA on kirjastolaina. MUUALLA se on luettu ainakin blogeissa Hurja Hassu LukijaHyönteisdokumentti, Kirja-aitta, Tarukirja

Helmet-lukuhaasteessa kuittaan kohdan "21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi". Osallistun teoksella Runohaasteeseen sekä Kuukauden kieli -haasteeseen, jossa kesäkuun kielenä on italia.

lauantai 16. marraskuuta 2013

Orvokki Autio: Viistotaival


Kyselin jokin aika sitten lukuvinkkiä muutamaan Suomen maakuntaan sijoittuvista kirjoista ja minulle suositeltiin Etelä-Pohjanmaalta muun muassa Orvokki Autiota. Kirjailijan nimi oli tuttu, joskus olin käsissäni pyöritellyt jotain hänen kirjaansa, kun olin etsinyt sukuromaania, mutta vasta nyt tartuin hänen Pesärikko-trilogiansa alkavaan Viistotaival-romaaniin.

Viistotaival on kuvaus yhden avioliiton alkuvaiheista. Olavi, pirssikuski ja ison Larvan talon 33-vuotias ainoa poika, iskee silmänsä 18-vuotiaaseen Aholan Armiin, jota kuljettaa nuorisoseuran tanssien jälkeen kotiin muitten likkojan kanssa. On kesä, ja sen kesän aikana Olavi ajeluttaa Armia Pobedassaan naapuripitäjien teillä, tuttujen näkymättömissä. Armi on otettu avatessaan sivuikkunan ja antaessaan tuulen sekoittaa hiuksia. Kesän mentyä Olavi kihlaa Armin sellaista vauhtia, ettei tyttö meinaa perässä pysyä.

Kihlaus, kuulutukset, vihkiminen, kaikki kuukauden sisällä. Armin kotiväki on vastaan, mutta antaa alaikäiselle tytölle luvan, kun luulee tämän olevan pieniin päin. Armi asuu vuottaan Larvan talossa Olavin tomeran äidin ja yhtä tomeran, joskin halvaantuneeena päivänsä sängyssä viettävän, tädin silmien alla ja komennossa. Armi on yksinäinen, Larvassa ei käy vieraita eikä hän pääse talosta mihinkään, mutta samalla hän on elämäänsä ja avioliittoonsa tyytyväinen. Isona asiana hiertää kotiin katkenneet välit, mutta nekin korjaantuvat, kun hän alkaa odottaa vauvaa ja lähtee käymään kotitalossaan.

Yllättäen ja vahingossa Armi saa tietää häneltä varjellun salaisuuden Olavin menneisyydestä. Sen myötä Armi kasvaa lasta odottaessaan aikuiseksi, ja kun vauva on syntynyt, hän tietää, mitä elämältä haluaa.

Pidin Viistotaipaleesta kovasti. Armin ja Olavin tarina imaisi mukaansa ja vei heidän suhteensa arkeen, jonka ymprille piirsivät aitoja vahvat suvut ja talot ja niiden jälkeläisiin liitetyt odotukset sekä sukujen salaisuudet, joita varjeltiin sanomalla, ettei perheessä saanut olla salaisuuksia. Tarinan alkuosa päättyi, kirjan lopussa Armin päätös viittasi tulevaan, ja siitähän on kanssa päästävä lukemaan, sen verran mielenkiintoiseen vaiheeseen Armin ja Olavin elämä tässä jäi.

Kirja on hyvin pohjalainen, siinä on paljoin dialogia eteläpohjalaisella murteella, jota oli mukava lukea, vaikkei itselläni ole samaa murretaustaa. Kieli on selkeää, konstailematonta ja sujuvaa, henkilöiden mielenliikkeet tulevat ilmi heidän teoissaan ja reaktioissaan pikemmin kuin tarkoista mielensisäisistä kuvauksista. Kirja on jaettu osiin, joille on annettu pesäpallosta noukitut otsikot, jotka kuvasivat erittäin hyvin tarinan etenemistä: Kotipesä, Lähtötaival, Ajolähtö, Viistotaival, ja Haava.

Kirja sijoittuu Etelä-Pohjanmaalle, pitäjää ei kerrota, mutta lähin kaupunki on Seinäjoki ja isommat asiat hoidetaan Vaasassa. Orvokki Autio itse on syntynyt Kurikassa. Ajankohta on 1950-luvun loppu, sillä lehdestä luetaan Fagerhomin 3. hallituksen kokoonpanosta 1958-1959.

KIRJAN lainasin naapurikunnan kirjastosta.
Haasteet: Avioliittojuonia; Oi maamme Suomi! (Etelä-Pohjanmaa/Kurikka)


Orvokki Autio: Viistotaival, 250 s.
Kustantaja: Kirjayhtymä 1980
Kannen maalaus: Kari Jylhä
Kuva: Seppo Hilpo
Kannen suunnittelu: Erkki Poutiainen