Timo Saarto: Kivikalmisto

Timo Saarto kirjoittaa rikoskirjasarjaa, jonka tapahtumat sijoittuvat yksiin Suomen historian kohtalonvuosiin. Aloitusosassa Kuoleman kuukausi rikostapausta selviteltiin kuukauden ajan vuoden 1917 marraskuusta joulukuun kuudenteen päivään. Toisessa osassa Kevään varjo näyttämönä on edelleen Helsinki, joka huhtikuussa 1918 on punaisten hallussa, kunnes valkoiset joukot yhdessä saksalaisten kanssa valtaavat kaupungin. Koska Saarto lopettaa kirjansa kiehtoviin koukkuihin, tässä kirjoituksessa saattaa olla jotain, joka spoilaa edellisen osan koukun, jos sitä ei ole vielä tullut luetuksi. 

Kolmannen osan, Kivikalmiston, alku vie erääseen elokuun päivään vuonna 1916. Silloin suutari Haapa löysi kalareissullaan rannan kaislikosta nuoren kauniin naisen henkihieverissä ja vei hänet kaupunkiin toipumaan. Varsinaisesti teoksen tapahtumat sijoittuvat kesä- ja heinäkuuhun 1918. Edellisistä osista tuttu entinen miliisi Leo Waara on punavankina Viaporissa, mutta pääsee sieltä vapaaksi kirjan alussa. Pian sen jälkeen Viaporin vartiopäällikkö Lanius murhataan, ja etsivän poliisin päällikkö Asp syyttää siitä Waaraa, joka aiotaan vangita uudelleen. 

Anders Autio, entinen poliisi, teki aikoinaan eräässä jutussa yhteistyötä Leo Waaran kanssa. Autio on varma, ettei Waara ole surmannut vartiopäällikköä, ja todistaakseen sen hän päättää selvittää, kenellä oli syy tappaa Lanius. Tutkimuksissaan Autio joutuu menemään Kulosaareen, joka ei tuolloin vielä kuulu Helsingin kaupunkiin, vaan on osa maalaiskuntaa. Sinne pääsee kätevästi raitiotievaunulla, joka ajaa Sörnäisissä lautalle ja ylittää sillä meren Kulosaareen.

Hieman aikaisemmin jotkut pojat ovat löytäneet Kulosaaren naapurista Herttonaisista hiidenkiukaan ja innostuneet viskomaan sen kiviä syrjään. Kivien alta paljastuukin yllättäen kätketty vainaja. Kuka vainaja on, miten hän on kuollut ja kuka ja milloin on hänet hiidenkiukaaseen piilottanut? Murhattu vartiopäällikkö Lanius omisti jossain vaiheessa huvilan Kulosaaressa, ja jututtaessaan Kulosaaren huviloiden nykyisiä asukkaita Anders Autio törmää tämän tästä kevään ja kesän 1916 tapahtumiin. Hän alkaa aavistella jonkinlaista yhteyttä hiidenkiukaan vainajan ja Laniuksen murhan välillä, mutta vielä on muutama pala kadoksissa, ennen kuin koko kuvio selviää.

Kaikissa kolmessa Saarron romaanissa yksi hahmoista on Mirjam Drifva. Kuoleman kuukaudesta kirjoitin näin: "Yksi kirjan henkilöistä on neiti Mirjam Drifva, joka näyttäytyy melkoisen ristiriitaisena henkilönä. [...] hän toimii horrossaarnaajana, ennustaa tulevia tapahtumia ja vaikuttaa ajatustenlukijalta. [...] Neiti Drifva jää kirjassa mysteeriksi ainakin minulle. Hän tuo kirjaan henkisen ulottuvuuden..."

Kivikalmistossa Mirjam Drifvasta tulee yksi päähenkilöistä. Hän liittyy vuoden 1916 tapahtumiin, ja hänen menneisyyttään ja horrossaarnaajaksi ryhtymistään avataan. Mystisyys hänen ympärillään hälvenee, mutta varsin ristiriitainen hän edelleen on. Nyt hänelle avautuvat ovet Helsingin kirkkoihin, joihin virtaa sankoin joukoin ihmisiä kuuntelemaan hänen horrossaarnojaan. Kirkoissa hän puhuu hyvin hengellisesti, mutta joihinkin seuraajiinsa hän tekee vaikutuksen paljon maallisemmilla keinoilla, ja hänen saarnaamansa uusi oppi on melkoisen tarkoitushakuinen. Kun eräässä kirkkoillassa Drifva julistaa saaneensa ilmoituksen, että hiidenkiukaan surmatyön tekijä on kirkossa, häntä ammutaan myöhemmin kadulla. Romaani päättyy Mirjam Drifvaan liittyvään koukkuun, joka antaa ymmärtää, että hänestä kuullaan vielä.

Sarjan aikaisempien osien tapaan Helsinki on yksi teoksen hahmoista. Paikat ovat kirjailijalle tutut, hän on perehtynyt kaupungin historiaan ja saa sekasortoisen ajan elämään kirjansa sivuilla. Romaani päättyy heinäkuun 1918 loppuun. Jään odottelemaan jatkoa.

     Timo Saarto: Kivikalmisto, 240 s.
      Kustantaja: Karisto 2019
      Kansi: Mika Kettunen ; Kannen kuva: I.K. Inha/Suomen valokuvataiteen museo 

KIRJA on kirjastosta. MUUALLA: Kirjarouvan elämää, Kirsin kirjanurkka

Helmet-haasteessa Kivikalmisto sopii ainakin kohtiin 7. Kirjassa rikotaan lakia, 25. Kirjassa ollaan saarella (Kulosaari, Viapori), 37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa.

Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista (Klassikkohaaste 10)

Eeva Joenpelto on jäänyt minulle tuntemattomaksi kirjailijaksi huolimatta hänen mittavasta tuotannostaan ja lukuisista tunnustuksista ja palkinnoista. Aion tänä vuonna paikata tätä aukkoa lukemisissani, ja aloitin jo Helena Ruuskan kirjoittamalla elämäkerralla Elämän kirjailija Eeva Joenpelto. Kymmenenteen klassikkohaasteeseen olen nyt lukenut Lohja-sarjan aloitusosan Vetää kaikista ovista. 

Eeva Joenpellon Lohja-sarja alkaa keväästä 1919 ja sijoittuu länsiuusimaalaiseen Lohjan kylään, jossa toivutaan kapinasta. Kirjan keskeisinä henkilöinä on kauppias Hännisen perhe, itse kauppias Oskari Hänninen ja hänen frouvansa Salme sekä heidän kaksi tytärtään. Inkeri on kaksikymmentäviisivuotias ja työssä apteekissa apulaisena, Anja käy lukiota ja pääsee ylioppilaaksi toukokuussa. Oskari Hänniselle on hyvin tärkeää, että kylän isoiset noteeraavat hänet ja pitävät vertaisenaan, mutta hän on muuttanut Savosta liki kolmekymmentä vuotta sitten eikä häntä vieläkään pidetä paikkakuntalaisena, vaikka hän miten tekisi itseään tykö. 

Salmen paras ystävä on hänen serkkunsa, punikin leski Tilta, jonka mies kuoli punavankina leirillä ja jonka poika Vieno pääsee sieltä pois romaanin alussa. Hänninen hankkii pitkin hampain ja salaa hänelle työpaikan turvesuolta, jossa Anja käy häntä katsomassa ja viemässä ruokaa ja vaatteita. Nuori mies kiehtoo tyttöä, olkoonkin hänen pikkuserkkunsa, mutta suoreissuista ja nuorten tapailuista tulee loppu, kun asia kantautuu Hännisen korviin. Suojeluskunnassa toimiva kauppias ei salli vaimonsa tai tyttärensä pitävän yhteyttä punaisiin, edes sukulaisiinsa. Sitä paitsi Anja on kihloissa Julinin pojan kanssa, ja Julinin kanssa Hänninen toivoo tulevansa liikekumppaniksi.

Salmen ja Oskarin avioliitto on kauan sitten väljähtänyt. Oskari ei puhu vaimolleen mitään tekemisistään tai suunnitelmistaan, mutta odottaa kotona kyllä palvelua sillä hetkellä, kun kaupalta tulee. Hän komentelee, moittii ja antaa ymmärtää, miten tyhmä ja arvoton Salme on. Salme palvelee häntä kaikin tavoin ja uskoo olevansa niin mitätön, ettei häntä voi edes aviomies arvostaa. Asiat muuttuvat, kun Salmen korviin kantautuu Oskarin tekoset. Vaimo joutuu koville ja menee itseensä. Hän on vahvempi kuin aviomies on luullut, nousee aallonpohjasta naisena, jolla on oma tahto ja joka ei suostu olemaan enää miehensä kynnysmattona.

Inkeri haluaa mennä naimisiin Mattinsa kanssa, mutta isä-Hänninenpä ei päästä, kun vävyehdokas on vain kauppamatkustaja. Kunnes kiertelevä kauppamies tekee hyviä kauppoja ja vaurastuu. Raha saa Hännisen näkemään Matti Reiman uudessa valossa. Anja taas on kihloissa isälle kovin mieluisen Lauri Julinin kanssa, suojeluskuntalaisen ja ison talon perijän, mutta sisimmässään Anja ei ole varma, haluaako naimisiin Laurin kanssa. 

Tilta on helpottunut, että Vieno on taas hänen luonaan kotona ja kuntoutuu hiljalleen leirin koetuksista. Erityistä kiukkua Tiltassa kuitenkin herättää se, että Vieno on poliittisesti jättänyt aatteen ja pettänyt isänsäkin käymällä työväenyhdistyksessä ja liittymällä sosiaalidemokraatteihin. Tiltan mielestä pitäisi valmistella uutta vallankumousta.

Tällaisista alkuasetelmista Eeva Joenpelto alkaa romaaninsa Vetää kaikista ovista. Tapahtumia seurataan kolmen vuoden ajan vuorotellen eri henkilöiden näkökulmasta. Monenlaista ehtii tapahtua, vietetään häitä ja hautajaisia, taustalla on lamavuodet ja pulaa kaikesta, Lohja kasvaa ja sinne tarvitaan työväkeä maaseudulta. Työväentalolla kokoonnutaan jälleen, ja poliisi vartioi, ettei ulkopuoliset tule häiritsemään iltamia. Suomi on kahtia jakautunut, mutta rauha pyrtään säilyttämään. Kapina ja sen seuraukset ovat vielä tuoreessa muistissa. Tapahtuminen ei ole tärkeintä kirjassa, vaan vahva henkilökuvaus sekä ihmisten ja heidän välistensä suhteiden kehittyminen. Joenpelto kuvaa Suomen sisällissodan jälkeistä historiaa erityisesti naisten näkökulmasta. Ajankohta on minusta mielenkiintoinen, Joenpelto on luonut tarkkaa ajankuvaa ja lähelle päästäviä henkilöhahmoja. Monet henkilöistä käyttävät länsiuusimaalaista murretta puheessaan.

Vasta lukemani Eeva Joenpellon elämäkerta valottaa sitä vastaanottoa, jonka Vetää kaikista ovista ilmestyttyään sai. Joenpeltoa verrataan Väinö Linnaan, niin vasemmisto- kuin oikeistolehdet kirjoittavat kiittäviä arvosteluja, ja romaani on syksyn 1974 kirjallinen tapaus. Teos myy valtavia määriä ja siitä otetaan yhä uusia painoksia.

            Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista, 418 s.
            Kustantaja: WSOY 1997 (10. painos; ensipainos 1974)
            
KIRJA on omasta hyllystä, kirjaston poistomyynnistä ostettu.
Helmet-haasteessa kirja käy esimerkiksi kohtiin 12. Kirjasta on tehty näytelmä, 24. Kirja kirjailijalta, joka on kirjoittanut yli 20 kirjaa, 41. Kirjassa laitetaan ruokaa ja leivotaan. 
Joka päivä on naistenpäivä -haaste.

Osallistun romaanilla 10. Klassikkohaasteeseen, jota vetää Taikakirjaimet-blogi. Täällä on koonti kaikista osallistuvista blogeista ja luetuista klassikkoteoksista. Klassikkohaaste 11 järjestetään taas puolen vuoden kuluttua, sitä luotsaa Kirjan jos toisenkin -blogi.

Aikaisempiin Klassikkohaasteisiin olen lukenut seuraavat kirjat:

    Klassikkohaaste 1: Juhani Ahon Papin rouva
    Klassikkohaaste 2: Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen
    Klassikkohaaste 3: Tšingiz Aitmatovin Valkoinen laiva
    Klassikkohaaste 4: Maria Jotunin Arkielämää
    Klassikkohaaste 5: F. E. Sillanpään Hurskas kurjuus
    Klassikkohaaste 6: Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri
    Klassikkohaaste 7: Lee Harperin Kuin surmaisi satakielen
    Klassikkohaaste 8: Pearl S. Buckin Hyvä maa
    Klassikkohaaste 9: Anne Brontën Agnes kotiopettajatar

Sujata Massey: Murha Bombayssa

Perveen Mistry on nuori intialainen nainen, joka on aloittanut työn isänsä lakitoimistossa Bombayssa. Hän on innoissaan, kun isällä on selvitettävänä pesä, jossa Perveen voi olla avuksi ja nimenomaan siksi, että on nainen. Rikas tehtailija on kuollut ja jättänyt jälkeensä kolme vaimoa lapsineen. Perheen jäsenet ovat muslimeja, ja naiset ovat eläneet hulppeassa talossa eristettyinä muusta maailmasta ja erityisesti muista miehistä kuin aviomiehestään tai sukulaisistaan.

Nyt kaikki lesket ovat suostuneet luopumaan perinnöstään ja antamaan osuutensa hyväntekeväisyyteen. Perveenin isä haluaa varmistua siitä, että heille on selitetty, mitä järjestely tarkoittaa heille ja heidän lapsilleen, ja että he ovat todella ymmärtäneet, mihin ovat suostuneet. Mutta asianajaja ei itse voi puhutella naisia, jotka eivät voi puhua vieraille miehille suruaikana. Bombayssa on vain yksi lakitutkinnon suorittanut nainen, joka voi auttaa, Perveen

Vaikka Perveen on suorittanut lakitutkinnon Oxfordissa, kotimaassaan Intiassa hän ei vuonna 19121 voi naisena saada lupaa toimia asianajajana. Sen sijaan hän voi avustaa isäänsä oikeussalissa ja tehdä taustatutkimuksia ja laatia testamentteja. Malabar Hillin leskien tapauksen isä antaa Perveenin tutkittavaksi, sillä tämä voi lähestyä reikäkoristeisten seinien takana oleskelevia naisia kasvokkain, selittää heille heidän taloudellisen tilanteensa ja keskustella heidän kanssaan yksitellen.

Tilanne kiepsahtaa, kun leskien asiainhoitaja murhataan. Juuri tämä mies oli järjestänyt asiat niin, että lesket lahjoittaisivat omaisuutensa hyväntekeväisyyteen. Leskien välitkään eivät ole niin auvoiset kuin ensinäkemältä vaikuttaa. Kuka halusi asiainhoitajan pois päiviltä ja miksi? Miten kukaan ulkopuolinen pääsi suljettuun taloon kenenkään huomaamatta? Vai onko syyllinen joku talon väestä?

Toisena juonteena Sujata Masseyn dekkarissa Murha Bombayssa : Perveen Mistry tutkii on takaumina kerrottu Perveen Mistryn avioliitto komean kalkuttalaisen miehen kanssa, kun Perveen oli vain 19-vuotias opiskelija Bombayn yliopistossa. Perveyn vanhemmat eivät ensin hyväksyneet avioliittosuunnitelmia, vaikka sulhasen perhe oli samasta uskontokunnasta. He kuuluivat Intian zarathustralaisvähemmistöön, jonka esi-isät olivat aikoinaan purjehtineet Intiaan Persiasta. Perveyn isä antoi lopulta periksi, ja Pervey muutti suuren rakkautensa perässä Kalkuttaan miehensä kotiin. Siellä anoppi noudatti varsin vanhoillisia zarathustralaistapoja. Alun huuman jälkeen Perveen alkoi tuntea itsensä onnettomaksi ja yksinäiseksi uudessa kodissaan, sillä mies työskenteli perheyrityksessä myöhään yöhön, anoppi koulutti miniää perinteisten ruokien saloihin, eikä hänen sallittu jatkaa opintoja Kalkutassa. Puolen vuoden avioliiton jälkeen tapahtuu jotain, joka saa Perveenin pakkaamaan laukkunsa ja palaamaan Bombayhin.

Kaksi juonikuviota leikkaavat toisensa, kun viisi vuotta Kalkutasta lähtönsä jälkeen Perveen on näkevinään aviomiehensä Bombayssa. Kun Perveen eräänä myöhäisenä iltana houkutellaan ansaan, hän ei tiedä, onko sen takana hänen aviomiehensä vai Malabar Hillin leskien asianhoitajan murhan tutkimuksista hermostunut henkilö.

Murha Bombayssa on ensimmäinen lukemani Sujata Masseyn dekkari, vaikka jo jonkin aikaa olen suunnitellut tutustuvani hänen Japaniin sijoittuviin rikoskirjoihinsa, joita kirjailija on suoltanut kokonaisen sarjan. Vuosiin 1921 ja 1916 sijoittuva Bombayn murhamysteeri alkaa verkkaisesti ja sisältää paljon kulttuurista ainesta. Dekkarina teos on mukiinmenevä, ei todellakaan jännittävimmästä päästä, mutta miljöönsä ja ajankohtansa takia minusta kovasti kiinnostava. 

Kirja on myös puheenvuoro naisten oikeuksien puolesta, ja Perveenin isän into ja valmius kouluttaa tyttärensä Intian ensimmäiseksi lakitutkinnon suorittaneeksi naiseksi ansaitsee hatunnoston. Mielenkiintoisinta kirjassa kuitenkin oli päähenkilöiden kuuluminen Intian vähemmistöön, persialaislähtöisiin parseihin eli zarathustralaisiin, ja heidän tapakulttuurinsa ja ajatusmaailmansa esittely. En muista, että olisin koskaan aikaisemmin lukenut romaanissa zarathustralaisuudesta, joten ihan senkin tähden palaan varmasti Perveen Mistryn tutkimuksien äärelle uudemman kerran. Sarjan toinen osa Satapurin jalokivi julkaistaan suomeksi huhtikuussa 2020.

         Sujata Massey: Murha Bombayssa : Perveen Mistry tutkii, 460 s.
         Kustantaja: Gummerus 2019
         Alkuperäinen: The Widows of Malabar Hill 2018 
         Suomentaja: Maija Heikinheimo  ;  Kansi: Anja Reponen

KIRJA on kirjastolaina. MUUALLA esimerkiksi blogeissa Anun ihmeelliset matkat, Donna mobilen kirjat, Kirjamerestä ongittua, Kirsin kirjanurkka

HAASTE: Maailman ympäri 80 päivässä -haaste, jossa tällä samalla kirjalla matkustan Bombayhin ja Kalkuttaan.

Kirjabloggaajien joulukalenteri 2019 - 17.luukku: Anni Polvan Joulumuisto

Enää viikko jouluaattoon! Tänään aukeaa 17. Kirjabloggaajien joulukalenterin luukku, jossa etsitään vanhan ajan joulutunnelmaa Anni Polvan lapsuuden joulumuistoista. Eilinen luukku aukesi Kirjaluotsi-blogissa, ja huomisen luukkuun voi kurkata Kirjarouvan elämää -blogissa. Luettelo kaikista joulukalenterin luukuista löytyy Oksan hyllyltä -blogista.

Joulua odotellessa voi herätellä sopivan perinteistä tunnelmaa lukemalla joulukertomuksia tai -kuvauksia vuosikymmenten takaa. Juhani Aholla on jouluaiheisia lastuja, Mika Waltarilla joulukertomuksia ja Anni Polvalla kirja Joulumuisto, jossa hän kertoo kahdesta lapsuutensa joulusta.

Polvan ollessa nelivuotias hänen perheensä matkusti viikoksi joulunviettoon äidin kotitaloon Asikkalaan. Sen on täytynyt olla sata vuotta sitten, sillä Polva syntyi 1915. Mummola oli Anni-tytölle tuttu paikka aikaisemmilta käynneiltä, mutta kokonaista viikkoa hän ei ollut siellä aikaisemmin viettänyt. Edellisenä kesänä hän oli kuitenkin ehtinyt rakastua pieneen vastasyntyneeseen sianporsaaseen.

Joulusiivoukset ovat täydessä käynnissä, kun päästään perille mummolaan, mutta vielä vauhdikkaammaksi meno yltyy, kun kuppari-hieroja Salmiska tulee taloon hieromaan naisten jäsenten jäykkyydet pois. Puheista Anni nimittäin päättelee, että mummo aikoo hänen oman possunsa joulupöydän kinkuksi. Neuvokas tyttö rientää sikalaan, ja ei aikaakaan, kun kaikki naiset kiitävät pihalla karanneen possun perässä. Kirjan alanimeke kertoo, miksi juuri tuo joulu säilyi muistoissa niin kauan ja niin selkeänä: Joulumuisto : Lauteet hajosivat ja porsas karkasi.

Polva muistelee: 

"Jouluaatosta muistan vain oljet lattialla, ja kauralyhteen, joka oli seivästetty ikkunan taakse. Pikkulinnut tirskuttelivat sen ympärillä aamusta iltaan, ja Isollapiialla oli työ ja vaiva pitää talon ruskea kolli erossa niistä." 

"--- muistan varhaisen jouluaamun. Mummolasta oli Asikkalan kirkkoon kahdeksantoista kilometriä, niin että meidän  oli noustava varhain, jos halusimme mahtua kirkonpenkkiin istumaan. Pyhäkkö oli jouluaamuisin ääriään myöten täynnä." 

"Taivas oli mustansininen, mutta pimeää ei silti ollut, sillä kuu ja kimaltelevat tähdet peilasivat itseään tuhansin valoin sinivalkeaan hankeen. Pakkanen narisi ja paukkui nurkissa nipistellen kuin kiusallaan vällyjen alta esiin pitäviä nenänpäitämme." 

"Valaistu joulukirkko ja urkujen säestämä kuorolaulu olivat minusta niin ihmeellisiä, etteivät ne ole unohtuneet yli puolen vuosisadankaan mentyä. Istuin äidin sylissä, kuuntelin juhlavaa musiikkia ja ihmettelin, miksi penkeissä istuvien ihmisten hengitys kohosi höyrynä ilmaan. Sitten uni voitti."

Toinen Anni Polvan joulumuistoista on Tampereelta, kun tuleva kirjailija oli alakoululainen, ja perhe asui kahden huoneen ja keittiön huoneistossa, josta toinen kamari oli vuokrattu isän veljelle ja kahdelle serkulle. Sen joulun teki erityiseksi pari joululahjaa:

"Vanha, kulmistaan kulunut käsilaukku ja harmaa huopa olisivat pilanneet minulta koko aattoillan, elleivät jäljellä olevat kaksi pakettia olisi korvanneet niitä monin kerroin. 

Isän veli oli ostanut minulle elämäni ensimmäisen vihon. Vieläpä vahakantisen. Aikaisemmin olin saanut kirjoitella satujani ryppyisiin pullapapereihin, joita äiti toi kaupasta tavaroiden ympärillä, sillä isälle, joka määräsi rahoista, ei juolahtanut mieleenkään, että olisin tarvinnut jotakin muuta. 

Tädiltäni sain ensimmäisen oman kirjan, jota säilytin vuosikaudet suurena aarteena. Sen nimi oli Haaremin ristikon takana, niin ettei se kai ikäiselleni oikein sopinut, mutta ahmaisin sen jo seuraavana päivänä."

Myöhemmin illalla:

"Otin vahakansivihon tyynylleni ja tunsin nukkuvani rakkaan ystäväni vieressä."

Kynttilän valoa, piparin tuoksua ja mukavaa joulunodotusta!

          Anni Polva: Joulumuisto, 60 s.
          Kustantaja: Gummerus 1986
          Kansi: Jorma Luotio

KIRJA on poimittu kirjaston joulukirjojen esittelyhyllystä.

Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet

"Elämän ja kuoleman välinen linja oli kiristymässä. Se jännittyi tuvan lattian poikki, he ryömivät sen alta, kipusivat yli. Usva levittäytyi maisemaan. Vastaranta oli kadonnut, eikä voinut olla varma, loppuiko maailma rantatöyräälle vai alkoiko se heinikosta. Yön mustuus alkoi valua päivienkin ylle. Keskipäivällä oli hyvin hiljaista. Isä oli enää harvoin hereillä, harvoin unessakaan. Ääneen sanomattoman pelko lainehti talossa." 

Liisa on vasta nuori tyttö Isossakyrössä, kun isä kuolee ja jättää sitä ennen hänelle perinnön: "- Ja tila, isä puristi heikosti Liisan kättä, - koita sinä pitää tila suvus." Se muistuttaa itsestään kerran jos toisenkin, kun muut valinnat tulevat mieleen. Isän sanat velvoittavat jäämään Koskiluhtaan, kun sisko Senni lähtee tavoittelemaan omaa unelmaansa, ensin lähiseudulle räätälin oppiin ja sitten Vaasaan ompelimoon töihin, itsellisenä. Ja sillloinkin isän sanat tulevat mieleen, kun Kalle haluaa myydä tilan ja lähteä meren taakse elämään herroiksi. Liisa jää pitämään tilaa äitinsä kanssa, mutta Kalle myy karjaa ja hevosia huutokaupalla voidakseen ostaa laivalipun Amerikkaan, pakkaa matkalaukkunsa ja lähtee rikastumaan. Mies vakuuttaa tulevansa takaisin rikkaana miehenä, ja Liisa jää vilkuttamaan Vaasan asemalle pienten lastensa kanssa.

Paula Nivukosken esikoiskirja Nopeasti piirretyt pilvet on vahva ja hieno kirja pohjalaisesta naisesta, joka on juurtunut kotiseutuunsa ja sukunsa tilaan. Hän unelmoi yhteisestä elämästä ja onnesta sukutilallaan nuoruudenrakkautensa Kallen kanssa. Elämä on kuitenkin ankaraa työtä, katovuosia, nälkää ja raatamista, ja vuosien myötä unelmat hiipuvat, läheisyys katoaa, päivät täyttyvät maatalon töistä ja uupuneena nukutuista öistä. Isän viime sanat kiinnittävät Liisan Koskiluhtaan, kun samaan aikaan Kalle alkaa unelmoida lähtemisestä ja helpommasta elämästä. Kuten niin moni muukin Pohjanmaalla ja muuallakin.

"Liisa seisoi peltoaukealla ja katseli ympärilleen, lakeus oli ääretön kuin taivas. Hänet oli kirjoitettu tähän maisemaan, etäisyyksien välille."

Pidän kovasti Nivukosken vaivattomasti soljuvasta ja ilmaisuvoimaisesta kielestä, jolla hän piirtää näkyviin Koskiluhdan tilan joen rannalla ja sen tasaiset pellot. Siitäkin pidän, että tarina on ehyt ja kulkee yhdessä aikatasossa, ja tarjoaa vahvoja tunteita ja teemoja. Liisan tunne-elämän kuvauksessa kirjailija on vahvimmillaan. Liisan on pyristeltävä omaksi itsekseen äidin terävän kielen ja komennon alta. Äiti on juuttunut suruunsa esikoispoikansa kuoleman jälkeen - se tapahtui jo ennen Liisan syntymää, mutta koko elämänsä tämä on saanut kuulla, miten paljon paremmin Taisto asiat tekisi ja taloa hoitaisi, jos olisi saanut elää. Liisa saa kaiken aikaa kokea, ettei kelpaa, ettei ole tarpeeksi hyvä, kunnes hän läväyttää sen kaiken äitinsä kasvoille. Miehen jälkeensä jättämä yksinäisyys ja vastuu kaikesta, kyläläisten juorut ja puheet...

Nopeasti piirretyt pilvet on upea esikoinen. Päivi Puustisen suunnittelema kaunis kansi sopii hyvin kirjan sisältöön.

            Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet, 334 s.
            Kustantaja: Otava 2019
            Kansi: Päivi Puustinen
            Äänikirja: Otava 2019: lukija Anna Saksman, 10 t

Painettu KIRJA on kirjastosta, äänikirja Storytel-palvelusta.
MUUALLA esim. blogeissa: Ja taas kirja kädessä - Jorman lukunurkka, Kirsin kirjanurkka, Luettua elämää, Mrs Karlsson lukee

Helmet-haasteessa kirja sopii vaikkapa kohtiin 4. Kirjailijan ainoa teos, 29. Kirjassa nähdään unia, 49. Vuonna 2019 julkaistu kirja.
Kesän Kirjankansibingossa ruksaan ensimmäiseksi ruudun "Vähintään 5 eri väriä".

Saima Harmaja : Sydänten runoilija 1913 - 1937

Sain teini-ikäisenä lahjaksi Saima Harmajan kootut runot. Kyseessä oli Kootut runot sekä runoilijakehitys päiväkirjojen ja kirjeiden valossa, jonka runoilijan äiti kokosi ja jonka ensimmäinen painos julkaistiin runoilijan kuoleman jälkeen vuonna 1938. Se oli minulle merkittävä teos. Saiman runoihin oli helppo murrosiän kuohuissa samaistua, ja kirja inspiroi minut kirjoittamaan sekä päiväkirjaa että runoja.

Niinpä viime kuussa julkaistu Ritva Ylösen elämäkerta Saima Harmaja : Sydänten runoilija 1913 - 1937 kertasi osin tuttuja vaiheita runoilijan lyhyestä ja traagisesta elämästä, mutta sisälsi myös monenlaista mielenkiintoista ja uutta tietoa. Jo 9-vuotiaana runoja kirjoittamaan alkaneen tytön suuri kutsumus oli tulla runoilijaksi, ja unelma toteutui, kun WSOY julkaisi hänen ensimmäisen runokokoelmansa Huhtikuu. Silloin oli vuosi 1932, Saima Harmaja täytti 19 vuotta ja pääsi ylioppilaaksi. Sairastaminen varjosti elämää ensimmäisen kerran kouluvuosina, jolloin hän jo vietti viikkoja eri lepokodeissa ja parantoloissa heikkohermoisuuden takia. Silloin hän myös sairastui ensimmäisen kerran tuberkuloosiin, joka uusiutui muutamaa vuotta myöhemmin ja johon hän menehtyi hieman ennen 24. syntymäpäiväänsä.

Ritva Ylönen käy elämäkerrassa kronologisesti läpi Saima Harmajan elämän vaiheet ja sijoittaa kirjoitetut runot, päiväkirjaotteet sekä lainaukset kirjeistä ajallisesti oikeisiin kohtiin. Se on helppo tehdä, sillä nuorella runoiljalla oli tapana päivätä runonsakin. Konteksti avaa runoja. Suuri osa runoista onkin omaelämäkerrallisia. Ylönen on ottanut mukaan myös katkemia julkaisemattomista, päiväkirjoista löytyneistä runoista sekä arkistosta löytämistään luonnoksista. Hän viittaa usein aikaisempaan, Kaarina Helakisan kirjoittamaan, elämäkertaan Saima Harmaja : Legenda jo eläessään (1977), joka on yksi lähteistä, ja Saiman tunteneiden haastatteluihin tai kirjoituksiin.

Tällainen monipuolisten lähteiden ristivalotus antaa rikkaan kuvan suositun runoilijan elämästä, kirjoittamisesta, ihmissuhteista ja sisäisistä kamppailuista. Nyt on tullut tavaksi murtaa aikaisemmin syntyneitä/synnytettyjä, kirjailijoita koskevia myyttejä ja tulkintoja, eikä Ritva Ylönen tee tässä poikkeusta. Hän esittelee Saiman, joka ei ole pelkästään teinitytöille sopiva idoli rakkaudenetsinnässään ja "taivaita tavoittelevassa henkisyydessään". 

Runoilijan kuoleman jälkeen julkaistut päiväkirjat olivat rankasti karsittuja, sillä kokoelman toimittanut äiti Laura Harmaja oli valinnut kirjoista sen, mikä "äidin mielestä kuvasi parhaiten tyttären kehittymistä runoilijaksi", ja jättänyt pois aineistoa, jonka äiti oli kokenut liian henkilökohtaiseksi tai arkaluontoiseksi. Nyt Ylösellä on ollut käytettävissään loputkin päiväkirjat, jotka olivat olleet Saiman sisaren Kirsti Topperin hallussa, sekä Saiman salakihlanneen Jaakko Holman perikunnalta saadut Saiman Jaakolle kirjoittamat kirjeet. Saima Harmaja ei näyttäydykään enää samalla tavalla äidin sensuroiman version luomalta sadunomaisen ja mystisen kiehtovalta, eteeriseltä henkilöltä, jonka lyhyen elämän traagisuus, runoilijan kutsumus, sairaus ja kuolema nousivat etualalle ja jonka maallinen rakkaus oli piilotettu pois näkyvistä.

Ritva Ylönen tuo kirjaan laajasti myös Suomen 20- ja 30-lukujen kirjallisen eliitin. Saima Harmaja liittyi Nuoren Voiman Liiton jäseneksi ja tutustui sen myötä 15-vuotiaana Mika Waltariin, josta tuli Saiman elämän merkkihenkilö ja vaikuttaja, sielunveli. Nuorvoimalaisten kirjallisissa kerhoissa liikkuivat myös sellaiset kirjoittajat kuin Oiva Paloheimo, Olavi Paavolainen, Toivo Pekkanen, Helvi Hämäläinen ja Einari Vuorela, joitakin mainitakseni. Saima opiskeli syyslukukauden 1932 Virossa Tarton yliopistossa ja tapasi sinä aikana muun muassa Aino Kallaksen.

Ennen kuolemaansa Saima Harmaja valmisteli kolme runokokoelmaa julkaistavaksi (Huhtikuu 1932, Sateen jälkeen 1935 ja Hunnutettu 1936) sekä pitkälle myös neljännen, postuumisti ilmestyneen kokoelman (Kaukainen maa 1937). Aikalaisarvostelut näistä olivat kiittäviä, ja niissä mainittiin Harmajan runoilijuuden erityislaatu ja kypsyys. Hänen aiheitaan olivat ennen kaikkea luonto, rakkaus, sairaus ja kuolema.

Ritva Ylönen on kirjoittanut antoisan ja valaisevan elämäkerran yhdestä tunnetuimmista suomalaisista klassikkorunoilijoista. Kirjaan tekee mieli palata vielä uudelleen, sen sivut vilisevät kiinnostavia lukuvinkkejä. Ylönen on tehnyt paljon taustatyötä ja perehtynyt arkistolähteisiin, kirjassa on lähelle 500 viitettä. Arvostan kirjan lopusta löytyvää laajaa lähdeluetteloa ja henkilöhakemistoa.

Luin rinnan elämäkerran kanssa Saima Harmajan esikoiskokoelmaa Huhtikuu. Palaan siihen seuraavassa blogikirjoituksessa.

      Ritva Ylönen: Saima Harmaja : Sydänten runoilija 1913 - 1937, 298 s.
      Kustantaja: SKS (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura) 2019
      Kansi: Mika Tuominen

KIRJA on kirjastosta.
MUUALLA: Kirjavinkit, Yle Radio1/Kulttuuriykkönen 21.3.2019

Helmet-haasteessa kirjan voi laittaa kohtiin 1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot, 32. Kirjan nimessä on ammatti (runoilija) ja 49. Vuonna 2019 julkaistu kirja.
Elämä, kerta kaikkiaan! -lukuhaasteessa luetaan elämäkertoja

Mike Pohjola: Sinä vuonna 1918

Olen juuri lukenut kirjaa. Ja pelannut - roolipeliksikö sitä sanotaan maallikkokielellä? Kumpaakin kirjasta. Ja yhtaikaa. Ja elänyt samalla kaksi elämää. Peräkkäin. Ensimmäisestä selvisin hengissä piiloutumalla, toisessa menehdyin vankileirin sairaalassa. Käsissäni on ollut immersiivinen romaani, Mike Pohjolan Sinä vuonna 2018.

Totta puhuen en ollut edes kuullut immersiivisistä kirjoista, ennen kuin Pohjolan kirjan arvioita alkoi näkyä blogeissa. Sitähän pitää kokeilla, tuumin.

Mike Pohjola on luonut kirjassaan kertomuksen sisällissodasta, jossa on hänen mukaansa miljoonia mahdollisia tarinoita. Alussa nuori henkilö joutuu huutolaiseksi vuonna 1913, kun hänen äitinsä ei pysty enää huolehtimaan hänestä. Kirja on sinä-muodossa, ja lukijana olet heti sisällä tarinassa, saat valita henkilölle identiteetin ja kotiseudun. Sitten arpa puuttuu peliin ja osoittaa, kuka huutaa sinut halvimmalla ja vie sinut taloonsa. Jokaisen lyhyen luvun jälkeen joko valitset itse, mitä teet seuraavaksi, tai arpa valitsee sattuman sinulle. Samalla lisäät hahmoosi piirteitä, jotka saattavat vaikuttaa myöhempiin vaiheisiisi.

Toistaiseksi olen uppoutunut - sitähän immersio merkitsee - kahden henkilön tarinaan. Ensimmäinen tarina oli oikullinen, minua pidettiin milloin punaisena ja milloin valkoisena, jouduin punaisten vankileirille, josta pääsin vapaaksi. Sodan lopun ja jälkiselvittelyt vältin piileskelemällä ja niin säilyin hengissä. Oli helppo eläytyä sisällissodan sekaviin oloihin, joissa saattoi tulla vedetyksi sodan eri puolille ja joutua vangituksi, jos osoitti sääliä vääränvärisen hihanauhan kantajalle.

Toinen tarina oli murheellisempi, päädyin punakaartilaisena Tampereen taisteluihin ja  jouduin haavoittuneena vankileirille, jossa kuolin vammani seurauksena. Muutaman muunkin tarinan aion kokea. Ehkä olen seuraavassa suomenjuutalainen? Tai Suomessa vielä oleva venäläinen?

Sinä vuonna 1918 on ensimmäinen kaltaisensa kirja, jonka olen lukenut, pelannut. Täytyy sanoa, että tarinat tosiaan uppouttivat: tämän tästä oli mietittävä ja tehtävä valintoja ja sitten taas antauduttava tapahtumien sattumanvaraisiin käänteisiin. Pohjolan kerronta on sujuvaa, joissain pidemmissä luvuissa selviteltiin ajan historiallisia tapahtumia Suomessa, Venäjällä ja Euroopassa, hieman luennoivalla otteella. Lyhyissä luvuissa taas huomio oli kiinnittyneenä vain siihen, mitä oikein oli tapahtumassa ja minne jouduttaisiin seuraavaksi.

Pohjolan teos on kokeileva ja kiinnostava. Näin parin tarinan jälkeen on vaikea sanoa mitään kirjan kielestä tai oikeastaan juonen kuljetuksestakaan, sillä lukiessa ei malta pysähtyä makustelemaan tekstiä. Sujuvaa lukeminen silti on, paitsi siinä kohtaa, jossa ihan ilmeisesti on virhe, joka pitää osata kiertää, ja siinä kohtaa, jossa en tiedä, johtuuko sekavuus sekavaksi käyneestä sisällissodasta, omasta väärästä valinnasta vai tarinan loogisuuden pettämisestä.

Näistä pienistä horjahteluista huolimatta ihailen Mike Pohjolan taitavaa työtä pelin rakentamisessa, voin vain kuvitella, millainen työ on ollut kirjoittaa nuo kaikki 289 episodia ja saada ne muodostamaan järkevästi ja yhteensopivasti mahdolliset tarinat. Ja jos Suomen historian vaiheet sata vuotta sitten ovat jääneet tuntemattomiksi, tässäpä innostava tapa perehtyä niihin. Kirjan takakannen mukaan yksi lukukerta kestää reilun tunnin, ja toinen oli ainakin minulle lyhyempi, kun tuli eteen jo luettuja episodeja.

      Mike Pohjola: Sinä vuonna 1918, 527 s.
       Kustantaja: Gummerus 2018
       Kansi: Jenni Noponen   

KIRJA on omasta hyllystä, ostin sen kirjakaupasta Kirjan ja ruusun päivänä.
MUUALLA mm. blogeissa Amman lukuhetki, Kirja vieköön, Sivutiellä, Tuntematon lukija
Osallistun kirjalla 1918-haasteeseen. Helmet-haasteessa saan suorituksen kohtaan "44. Kirja liittyy johonkin peliin".

Taivaanrantojen maalari ja muita taiteilijaromaaneja

Jaakko Toivola muutti Kauhavalta Helsinkiin pian sisällissodan jälkeen vuonna 1919. Isän ja sedän opissa Jaakosta oli kehittynyt ammattitaitoinen maalari, ja sodanjälkeisessä Helsingissä rakennettiin paljon ja ammattitaitoisille rakennusmaalreille löytyi töitä. Taiteellisella miehellä oli värisilmää, ja niinpä hän sai tehtäväkseen sekoittaa jauheista värit, kun Helsingin keskustan uusien kerrostalojen porraskaiteet piti maalata tietynvärisiksi tai rappukäytäviin piirrettiin ja maalattiin lehtiköynnöksiä ja muita koristeita.

Alkuun maalausurakoita riitti. Iltaisin Jaakko suuntasi Ateneumin taloon piirustus- ja maalauskurssille. Hiilipiirroksia, öljyvärejä. Palkkarahoista meni iso osa maalauskurssilla tarvittaviin kankaisiin ja väreihin. Sitten Jaakko huomasi ruokalassa käydessään Mandin, keittiöapulaisen. Alkoi yhteinen taival, jossain vaiheessa käytiin vihilläkin Annin ja Oton todistaessa tapausta.

Näistä asetelmista Riitta Latvala alkaa kirjansa Taivaanrantojen maalari. Se on realistinen romaani nuoren parin elämästä, unelmista ja taisteluista 20- ja 30-lukujen Suomessa. Elämä sujuu alkuun hyvin, Mandilla on työnsä ruokalassa ja Jaakolle riittää rakennusmaalauksia.  Mandin sisko Hulda alkaa puhua oman ravintolan perustamisesta, ja siskokset onnistuvatkin hankkimaan Haagan kauppalasta liiketilan, johon he laittavat kahvila-ruokalan. Työtä on paljon, mutta Mandilla riittää intoa ja tarmoa. Tuntuu, että hän elää omaa unelmaansa, kun ruokailijoita riittää lähiseudun rakennus- ja tehdastyöpaikoista. 

Sitten tulee 30-luvun lama. Jaakolla on työttömyysjaksoja, jolloin väkevät juomat maistuvat turhankin hyvin. Kun putki on päällä, taulujen maalaaminenkaan ei suju, vaikka ystävät neuvovat myymään tauluja ja saamaan siten tuloja. Se tuntuu yllättävän vaikealta. Mandin on vaikea löytää ruokatarpeita ruokalaansa, ja kun yhä useampi työmies saa lopputilin, asiakkaittenkin kanssa on vähän niin ja näin.

Sisällissodan jälkeen sosialistit ja ammattiyhdistysliikeet agitoivat kannattajia työpaikoilla, vaikka mestarit eivät siedä minkäänlaista poliittista värväystoimintaa. Sota on vielä tuoreessa muistissa. Jaakkokin tempautuu salaa mukaan työväestön kokouksiin ja lentolehdisten levitykseen, vaikkakin enimmäkseen peesatakseen Hautista, työkaveriaan. Lama, lakot ja työttömyys synnyttävät kuitenkin uuden unelman: Neuvostoliitossa on asiat hyvin, työtä, asuntoja ja ruokaa riittää kaikille, jotka haluavat maata rakentaa. Anni ja Otto lähtevät matkaan, ja Jaakko alkaa valmistella samanlaista siirtoa heille Mandin kanssa. Pelko kuitenkin estää toteuttamasta aietta.

Kirja on jaettu kolmeen osaan, ja jokaisen osan otsikko kuvastaa Jaakon poliittista kehitystä 20- ja 30-lukujen aikana: I valkoinen, II punainen, III sinivalkoinen - ja vieläkin punainen. Yhteiskunnallisen pohjavireen rinnalla kulkee Jaakon kehittyminen taiteilijana. Hänellä on palo maalaamiseen, ja kun hän syventyy kuvan tekemiseen, hän astuu tilaan, jossa muu maailma unohtuu. Vuosien varrella syntyy lukuisia tauluja, joita hän aina välillä onnistuu myymäänkin. Kirjan päättyessä näyttää siltä, että taiiteilijan töille on enemmänkin kysyntää. 

Kiinnostava yksityiskohta kirjassa on yksi Mandin ruokalan asiakas, Haagassa asuva kirjailija Lehtonen, jonka kanssa Jaakko käy kiinnostavia keskusteluja politiikasta, kirjoista ja taiteestakin, kunnes sitten kuulee kirjailijan järkyttävästä kuolemasta.

Riitta Latvala kirjoittaa kieltämättä sujuvasti, vaikkakin vakavantuntuisesti. Muihin lukemiini 20-luvun Helsinkiin sijoittuviin romaaneihin tämä kirja tarjoaa uudenlaisen ja kiinnostavan näkökulman, pulaa ja nälkääkin kärsivän työväestön elämän ja ajan yhteiskunnalliset virtaukset. Helsinki elää kirjassa: Jaakko on mukana rakentamassa Stockmannia ja Lasipalatsia, Mandi kuljettaa ruokatavaroita raitiotievaunulla ruokalaansa, lapset syntyvät Kätilöopistolla.

          Riitta Latvala: Taivaanrantojen maalari, 352 s.
          Kustantaja: Otava 2008
          Kansi: Anja Reponen

KIRJA on omasta hyllystä, lahja ystävältä. MUUALLA sen ovat lukeneet ainakin Kiiltomato, Maijastina Kahlos ja Savon Sanomat. 
Helmet-lukuhaasteessa kuittaan kohdan "10. Ystävän sinulle valitsema kirja".

Osallistun kirjalla myös Tuijatan Taiteilijaromaanihaasteeseen, joka päättyy huomenna. Kaikkiaan luin haasteeseen 5 kirjaa, joista kaksi kertoo fiktion keinoin oikeasti eläneistä taiteilijoista, muut ovat kuvitteellisia. Yksi on sarjakuvaromaani.

Huomaan, että joissain muissakin lukemissani kirjoissa vilahtelee taiteilijoita, kuten Enni Mustosen romaanissa Ruokarouva (rouvan naapurissa asuu kuvanveistäjä Ville Vallgren ja kylässä käyvät Eino ja Kasimir Leino ja täysihoidossa asuu L. Onerva ja Leevi Madetoja), mutta en sitä kuitenkaan listaa haastekirjaksi, koska taiteilijat eivät ole siinä isommassa roolissa.

En malta olla mainitsematta, että parhaillaan luen tietokirjaa, jossa "tarkastellaan elämäkertakirjoittamisen traditioita ja merkityksiä kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta". Teos ei ole romaani eikä siis kuulu haasteeseen, mutta otan sen esille tässä, koska siinä on oma luku fiktioista eli elämäkertaromaaneista. Kirja on Maarit Leskelä-Kärjen Toisten elämät - Kirjoituksia elämäkerroista (Avain 2017). Tuon sen blogiini tuonnempana ja linkitän sitten kirjoitukseni tälle sivulle. (klik)

Tässä vielä Taiteiljahaasteen aikana lukemani kirjat (#taiteilijaromaani):

   Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa
                           (säveltäjä-pianisti)
   Riitta Latvala: Taivaanrantojen maalari (taidemaalari)
   Raili Mikkanen: Teatteriin! (näyttelijä Ida Aalberg)
   Timo Mäkelä: Emil ja Sofi (taidemaalari ja -graafikko; sarjakuva)
   Kati Tervo: Iltalaulaja (taidemaalari Ellen Thesleff)

Tässä vielä linkki haasteen aloittajan yhteenvetoon ja muiden lukijoiden haastekirjoihin. Kiitokset Tuijalle kiinnostavasta haasteesta!

Anni Kytömäki: Kivitasku

"Silloin en ymmärtänyt, että elämänpuussa on kaksi haaraa: toinen vankistuu ja kasvattaa alati uusia oksia, toinen ropistaa vähitellen kaarnansa maahan, katkeilee ja halkeilee. Lopulta jäljellä on tuuheaoksainen muistojen ja kokemusten runko, vieressä menetysten karsima kelo. Se kumpaa puunhaaraa ihminen keskittyy tarkastelemaan, määrittää hänen onnensa rajat." (s. 624)

Muistot ja menetykset kutoutuvat Anni Kytömäen romaanissa Kivitasku polveilevaksi ja yllättäväksikin tarinaksi. Kirjassa on kuusi ja puolisataa sivua, ja  alkupuolella ajattelin, että tästä teoksesta on kovasti kohkattu, mutta ei taida oikein olla nyt minun aikani lukea se.  Viimeisen lehden käännettyäni huokailen tyytyväisyydestä. Niin hieno romaani, niin monisäikeinen ja taiturimaisesti sommiteltu. Eri vuosisadat, erilaiset ihmiskohtalot muodostavat kokonaisuuden, joka avautuu teoksen loppupuolella, ja osa jää silti viittauksenomaiseksi ja jättää tulkinnan minulle, lukijalle.

Kivitaskussa luontokuvat elävät, puut, metsä, kasvit ja ennen kaikkea kalliot ja kivet, linnut. Kivet ja kalliot, järvi, yhdistävät kirjan henkilöitäkin toisiinsa. 1800-luvun puolivälissä venäläinen rangaistusvanki Sergei tuodaan pakkotyöhön kivilouhokselle Savon sydämeen ja muuttuu siellä Albertiksi. Vangit ja maaorjat louhivat harvinaista silmäkiveä (pallokiveä) Riutanlahdessa ja sitten kuljettavat sen ylellisen pietarilaisen palatsin rakennusaineeksi. Albertin vanavedessä Riutanlahdesta Pietariin kävelee Katinka, lapsi vielä, seuraa kiviä ja Albertia, ja alkaa vuosien uurastuksen saadakseen miehen vapaaksi vankeudestaan. Hänestä tulee kivityttö, joka yhtenä päivänä palaa kuin palaakin kotikyläänsä Riutanlahteen yhdessä Albertin, entisen vangin, kanssa.

Toisessa aikatasossa 2010-luvulla Veka saa lähetteen sairaalajaksolle, mutta hän ei lähdekään sairaalaan, vaan Riutanlahteen mökille, joka oli aikanaan hänen isoäitinsä talo ja siten äidin lapsuudenkoti. Veka etsii itseään, tutustuu mökkinaapureihinsa, mutta väsyy helposti ihmisiin ja viettää paljon aikaa itsekseen, mökissä, metsässä, järven rannalla. Mökistä löytyy valokuvia, jotka johdattavat Vekan ja hänen myöhemmin mökille saapuvan siskonsa Pian kohti suvun salaisuuksia. Miksi äiti on erityislaatuinen, oliko hän sitä jo nuorena? Keitä ovat kolme eri-ikäistä miestä ja pikkutyttö vanhassa valokuvassa, joka on otettu Riutanlahdessa joskus pari sukupolvea aikaisemmin?

Kirjan miehistä moni pakenee ja yksinkertaisesti katoaa entisestä elämästään alkaakseen uudelleen jossain toisaalla. He ovat seikkailijoita, intomielisiä aktivisteja. Naisetkin ovat oman tiensä kulkijoita, jotka elävät omannäköistään elämää puheista piittaamatta. Lapset hoituvat siinä sivussa, äitien on vaikea kiinnittyä heihin, vaikka he hoitaisivat muiden vaivoja ja sairauksia kuten runonlausuja ja parantaja Maaria, Katinkan äiti. 

Anni Kytömäki kirjoittaa kauniisti, hänen käsissään kieli taipuu uudeksi ja soi, helisee ja hulmuaa. Kirjan alkupuolella mietitytti, onko kielen kauneutta jo liikaa, mutta sitten tarinaan tuli uudenlaisia säröja ja kauneus kävi niitä sopivasti tasapainottamaan.

Upea teos, ylistyksensä ansainnut. Minulla on vielä lukematta kirjailijan esikoisteos Kultarinta, joten edessäpäin odottaa lisää nautittavaa kirjallisuutta.

       Anni Kytömäki: Kivitasku, 645 s.

       Kustantaja: Gummerus 2017

       Kansi: Jenni Noponen

KIRJA on omasta hyllystä (oma ostos). Helmet-lukuhaasteeseen liitän tämän kohtaan "31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa", sillä romaanin muhkea sivumäärä sai etukäteen pelkäämään, etten saisi kirjaa kokonaan luetuksi. Se pelko osoittautui turhaksi.

Heidi Köngäs: Sandra

"Helmikuussa, vuonna 1918, en tiedä monentenako päivänä, ei ole              tämän vuoden kalenteria 

Kaikki on mennyt sekaisin, olen hukannut päivät, niiden järjestyksen, mennyt ihan sevon, tehnyt töitä yöllä, nukkunut päivällä, herännyt koko ajan kuulostelemaan, mitä tapahtuu tuossa maantiellä. Uusi kalenteri pitäisi hommata ja kiiruusti, vaikkei se varmaan enää mitään järjestystä tuo. Mihinkään ei ole menemistä, ei uskalla liikkua huussia kauemmaksi. Miten ihmeessä sota osui suoraan meidän pihaan?"

Tänään, tammikuun 27. päivänä 2018, on kulunut sata vuotta siitä, kun sisällissota alkoi. Heidi Köngäksen romaani Sandra tarkkailee sodan tapahtumia torpparin vaimon näkökulmasta, mutta teos on paljon muutakin. Se on Sandran kasvu- ja selviytymistarina eämässä, joka ei jakanut hänelle kovin ruusuisia lähtökohtia. 

Sandra joutui yhdeksänvuotiaana huutolaiseksi. Kun isä kuoli eikä sairasteleva äiti pystynyt yksin hoitamaan taksvärkkiä torpan isäntätalolle, perhe häädettiin ja kunta laittoi isommat lapset huutolaisiksi. Sandrasta kasvoi sävyisä nainen ja kova työihminen. Kun hän aikuiseksi kasvaneena kohtasi piikomispaikassaan Jannen, se oli menoa se, ensisilmäyksellä.

Muistan, kun näin hänet ensimmäisen kerran uuden palveluspaikkani, Hännisen talon, pihamaalla. Hän on kookas mies ja isoa hänessä ovat kaikki, korvat, kourat ja nokka. Vaan suurin on sydän. Ehkä minä näin senkin silloin, kun hän käveli hevosta taluttaen pihaan, näki minut, tuli luo ja paiskasi oikein kättä ja sanoi: 

"Tervetuloa sitten vaan munkin puolestani, moon Janne vaan." 

Hän katsoi minua mieli aivan aukinaisena ja teki heti olon turvalliseksi. Kai minä siinä hetipaikalla häneen miellyin.

Pian häitten jälkeen Sandralle ja Jannelle syntyi poika, pari vuotta myöhemmin toinen ja kolmas. Kaikkiaan lapsia tuli viisi, ja se kuudes, se syntyi, kun isänsä oli jo vankileirillä punakaartilaisena. Ennen sotaa elämä oli kuitenkin hyvää, työteliästä ja onnellista, ja kaiken aherruksen tuloksena perhe sai vuokralle maatilkun, jolle se sai rakentaa oman torpan.

Heidi Köngäksen romaanissa on kolme naista, joiden äänellä tapahtumista kerrotaan. Nimihenkilö Sandra pitää päiväkirjaa, ja hänen osuutensa koostuu sen merkinnöistä. Jannen sisar Lyyti piikoo paremmissa perheissä kuntakeskuksissa, apteekkarilla, ja seuraa sotaan johtavaa kehitystä lehdistä ja kuulemistaan keskusteluista. Hän lähtee myös Tampereelle sodan aikana. Kolmas henkilö on Klaara, Sandran tyttärentytär, joka tuo kirjaan toisen aikatason, kun hän tällä vuosituhannella kiinnostuu isovanhempiensa vaiheista ja alkaa tutkia arkistoista lähes sata vuotta vanhoja dokumentteja isoisänsä osallisuudesta punakaartiin ja sisällissotaan.

Sandra on laadukasta lukemista, mutta se ei päästä lukijaansa helpolla. Sen kuvaaman ajan palvelusväen ja torppareiden arki oli kovaa raatamista ja taistelua nälkää ja sairauksia vastaan. Köngäs kuvaa sisällissotaa raadollisena ja julmana, mitä se olikin. Mitä sodan aikana tehtiin ja tapahtui ei ole kovin mieltäylentävää luettavaa, mutta silti pidin kirjasta kovasti, sillä Sandrasta on helppo pitää. Hänessä on tavallisen maaseudun naisen vahvuutta ja herkkyyttä ja uskomatonta sinnikkyyttä tavattoman vaikeissa oloissa. Hienointa kirjassa onkin sodan satuttaman, mutta sotaan milllään lailla osallistumattoman naisen, äidin ja vaimon näkökulma ja tunteet, jotka Heidi Köngäs kirjoittaa taitavasti ja koskettavasti romaaniinsa.

Kirja, Sandran tarina, jää mieleen. Kirjan kansi on mielestäni myös kirjaan erityisen sopiva. Sen pehmeänsamettista pintaa on ihana pidellä käsissään.

        Heidi Köngäs: Sandra, 285 s.
        Kustantaja: Otava 2017
        Kannen suunnittelu: Anna Lehtonen

KIRJA on omasta hyllystä, oma ostos Kirjamessuilta.
Helmet-lukuhaasteessa merkitsen tämän kohtaan "33. Selviytymistarina". Liitän tämän myös 1918-haasteeseen.