Orhan Pamuk: Punatukkainen nainen

Cem on istanbulilainen lukiolainen, kun hänen apteekkari-isänsä jättää vaimonsa ja poikansa. Pitkään Cem ajattelee, että vasemmistolainen isä on pidätetty ja heitetty vankilaan kuten kerran aikaisemmin, kunnes hänelle selviää, että tällä kerralla isä on lähtenyt omasta halustaan ja pysyvästi alkaakseen uuden elämän. Se on pojalle iso pettymys, sillä hän on aina ihaillut isäänsä ja autellut isää apteekissa ollakseen lähellä häntä. Nyt isä on hylännyt hänet.

Cem haluaa tulla kirjailijaksi, hän viihtyy kirjoja lukien, ja erityisesti häntä kiehtoo kreikkalaisen Sofokleen näytelmä Kuningas Oidipus, jonka nimihenkilö tietämättään surmaa isänsä ja makaa äitinsä kanssa.

Lukiossa Cem saa eräänä kesänä työpaikan kaivonkaivajan, mestari Mahmutin, apulaisena Istanbulin ulkopuolella. Kuukauden ajan poika asuu mestarin kanssa teltassa Öngörenin kylän laitamilla, he kaivavat hakuilla kaivoa tontille, jonka omistaja haluaa perustaa sinne pesulan ja värjäämön. Päivä päivältä ja metri metriltä työ jatkuu, mutta vettä ei tule vastaan. Mestari on kaivon paikasta varma ja haluaa jatkaa. Viikkojen kuluessa Cem kiintyy Mahmutiin, joka iltaisin kertoo vanhoja tarinoita ja pitää hänestä huolta kuin isä, jota Cemillä ei enää ole. 

Iltaisin Mahmut ja Cem kävelevät usein Öngörenin keskustaan, jossa oleilee kiertelevä teatteriseurue. Cem huomaa siihen kuuluvan kauniin, punatukkaisen naisen. Hän kulkee kylässä vain naisen nähdäkseen ja istuu teatterissa naisen esityksissä, naisen, joka on lähes hänen äitinsä ikäinen. Teatterin lavalla Cem näkee persialaisen Firdawsin Kuningasten kirjan tarinan Rostamista ja hänen pojastaan Sohrabista, jonka isä surmaa taistelun tiimellyksessä, koska ei tunnista poikaansa. Sitten kaivolla tapahtuu onnettomuus, ja Cem pakkaa tavaransa ja pakenee äitinsä luo Istanbuliin. Kuukausi kaivonkaivuussa muuttaa pojan koko elämän kulun.

Seuraavat kolmekymmentä vuotta Cem kantaa häpeää ja syyllisyyttä kaivolla tapahtuneesta, vaikkei edes ole varma, mitä onnettomuudesta seurasi. Hän jättää haaveensa kirjailijan urasta ja hakee opiskelemaan geologian insinööriksi, rakastuu opiskelijatyttöön ja menee naimisiin hänen kanssaan. Valmistuttuaan hän saa hyvän työpaikan ja aikaa myöten perustaa menestyvän rakennusliikkeen, jonka johtoon hänen vaimonsa tulee. He antavat firmalleen nimeksi Sohrab. Pariskunta menestyy ja vaurastuu Istanbulin laajetessa joka suuntaan. Heillä on yhteinen suru lapsettomuudesta, ja ehkä siksikin he lukevat yhdessä kirjallisuutta ja käyvät eri maiden museoissa jäljittäessään Oidipuksen sekä Rostamin ja Sohrabin tarinoita. Mestari Mahmutista ja punatukkaisesta naisesta Cem ei hiisku vaimolleen sanaakaan, vaikka ei voi lakata ajattelemasta heitä.

Orhan Pamuk pureutuu isän ja pojan suhteen teemaan romaanissaan Punatukkainen nainen. Cemiä ei Oidipuksen eikä Rostamin tarina jätä rauhaan, isyyden ja isättömyyden sekä isänmurhan ja pojanmurhan kysymykset ovat aina mielen pohjalla, vaikka hän on kiireinen liikemies perustamassaan kasvavassa yrityksessä. Kirjailija kutoo vanhoista taruista nykyajan Istanbuliin sijoittuvan monitasoisen kertomuksen, jossa riittää jännitettä loppuun asti. Alussa kirja käynnistyy verkkaisesti, erityisesti kaivon kaivaminen tuntuu kestävän pitkään, mutta sen jälkeen teos vie mukanaan. Erilaisia käänteitä riittää loppuun asti, ja ihan viimeisille sivuille kirjailija on varannut vielä yllätyksen.

Henkilökohtaisesta isän ja pojan suhteen pohtimisesta teos laajenee idän ja lännen välisiin eroihin, mikä taitaa olla aika tavallista Pamukille. Lännessä poika, uusi sukupolvi ja aika, ottaa vallan isältä, idässä isä ottaa pojan hengiltä ja jatkaa hallitsemistaan. 

Suomenkin uutisissa on viime vuosina näkynyt Turkin viime vuosien muuttuminen aikaisempaa konservatiivisemmaksi. Kirjan suomalaisen käännöksen takakannessa on lainaus The New York Timesin arvostelusta: "Punatukkainen nainen kietoo Turkin poliittisen tilanteen myyttien kieleen." Viittaukset Turkin historiaan ja politiikkaan ryydittävät romaania ja luovat sille yhden tason myyttisen ja psykologisen rinnalle. Minua miellyttävät myös lukuisat viittaukset kirjallisuuteen; Kuningas Oidipus nyt ainakin menee omalle lukulistalleni.

Orhan Pamuk on taitava kirjoittaja, hän tuntee oman maansa ja maailman kirjallisuuden tarinat ja myytit ja uusintaa niitä tässä hienossa romaanissa, jonka hän sijoittaa Istanbuliin. Samalla kirjassa on jotain ikiaikaista ja yleispätevää, inhimilliseen elämään kuuluvaa. Punatukkainen nainen on kirja, jonka herättämät ajatukset pyörivät mielessä pitkään lukemisen jälkeen. Upeaa, tasokasta kirjallisuutta.

Aikaisemmin luettua: Orhan Pamukin Valkoinen linna

           Orhan Pamuk: Punatukkainen nainen, 322 s. 
           Kustantaja: Tammi (Keltainen kirjasto 496) 2019
           Alkuperäinen: Kırmızı Saçlı Kadın 2016
           Suomennos turkin kielestä: Tuula Kojo
           Kansi: Markko Taina

KIRJAN lainasin kirjastosta.
MUUALLA blogeissa Kirjaluotsi (jossa lisää linkkejä), Nannan kirjakimara

Helmet-haasteessa ajattelin ensin laittaa tämän kohtaan 43. Kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja (Keltainen kirjasto), mutta taidankin laittaa sen kohtaan 22. Kirjassa on epäluotettava kertoja. Sen lisäksi se sopii esimerkiksi kohtiin 16. Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli ja 21. Pidän kirjan ensimmäisestä lauseesta ("Itse asiassa halusin kirjailijaksi.").

Orhan Pamuk: Valkoinen linna

Halusin lukea jotain turkkilaiselta nobelistilta Orhan Pamukilta (s. 1952), ja kirjaksi päätyi hänen varhaisempi romaaninsa Valkoinen linna ihan aikataulusyistä. Tällä hetkellä 215 sivua kuulostaa saavutettavammalta kuin itseltä löytyvät Nimeni on punainen (585 s.) ja Kummallinen mieleni (576 s. e-kirjana). Nyt tuumin, olisivatko ne kaikkine sivuineen olleet kuitenkin helpompia kuin Valkoinen linna.

Valkoisen linnan kehyskertomuksessa turkkilainen mies löytää käsikirjoituksen, jota hän ryhtyy lukemaan. Se kertoo italialaisesta, 1600-luvulla eläneestä miehestä, joka opiskeli sen ajan tieteitä, klassisia kielia, lääketiedettäkin. Hänen purjehtiessaan kerran Venetsiasta Napoliin turkkilaiset merirosvot hyökkäsivät, ja mies päätyi sulttaanin vangiksi Istanbuliin. Hän kieltäytyi yhä uudelleen kääntymästä islaminuskoon, joten hänet vietiin mestattavaksi. Viime hetkellä hänet pelasti turkkilainen mies, joka oli aivan hänen itsensä näköinen. Tuo mies, hänen parrakas kaksoisolentonsa, osti hänet orjakseen.

Yhdennäköisyys minun ja huoneeseen tulleen miehen välillä oli uskomaton! Tuohan olen minä... niin minä näet ajattelin sillä hetkellä kun hänet ensi kerran näin.

Seurasi merkillinen kumppanuus, jota kesti vuosikymmeniä. Toinen oli orja ja toinen vapaa, toinen klassista sivistystä saanut kristitty ja toinen kouluttamaton muslimi, toinen unelmoi kirjoittamisesta ja viihtyi pöydän ääressä tarinoita muistiin merkiten, toinen rakenteli kaikenlaisia aseita ja muita vempeleitä, joilla hän pääsi nuoren sulttaanin suosikiksi. Italialainen opetti turkkilaiselle kaiken, mitä hän oli nuorena itse oppinut, myös italian kielen, ja oppi turkin kielen siinä samalla. Yhdessä he tekivät kemiallisia kokeita ja rakensivat hienon ilotulitusnäytöksen sulttaanin juhliin.

Kovin koettelemus tuli eteen, kun Istanbulissa levisi ruttoepidemia. Vastassa oli toisaalta eurooppalainen tietämys ruton leviämisestä ja sen leviämisen estämisestä hygieniavaatimuksineen ja toisaalta itämainen ajattelu, jonka mukaan Jumalan sallimusta ja tarkoituksia vastaan ei ollut syytä ryhtyä mihinkään varotoimenpiteisiin, koska mikään ei kuitenkaan auttaisi.

Koetin pitää kiihtymykseni aisoissa ja latelin suustani kaiken lääketieteellisen ja kirjallisen tietämykseni; selostin kaikki ruttokuvaukset jotka kuistin Hippokrateen, Thukydideen ja Boccaccion teoksista, sanoin että taudin uskottiin olevan tarttuvaa, mutta tämä vain lisäsi hänen ylenkatsettaan - hän ei pelännyt ruttoa, tauti oli Jumalan tahto, ja jos ihmisen kohtalona oli kuolla, hän kuolisi [...]

Kaksoisolentotarina on minulle hämmentävä. Mitä kaikkea tässä kirjassa oikein on? Yhtenä juonteena on juuri tuo länsimaisen ja itämaisen ajattelun rinnastaminen, tieteen ja (taika)uskon vastakkainasettelu. Mutta sitten on jotain muutakin, joka saa mielen kiertämään kehää. Onko tässä loppujen lopuksi yksi vai kaksi henkilöä, sillä paikoin kertomus etenee kahden erillisen ihmisen jännitteenä. Sitten tulee kohtia, joissa mies ei tiedä, onko hän minä vai onko hän hän. Ehkä oman erillisyyden löytäminen on yksi teemoista, oman yksilöllisyyden tiedostaminen erotuksena yhteisöllisestä tietoisuudesta? Kulkueen ihmistungoksessa voi kadottaa itsensä:

Olin joutunut eroon todellisesta minästäni ja katselin itseäni ulkoa päin, aivan kuin niissä painajaisunissa, joita olin joskus nähnyt. En edes halunnut tietää, kuka oli tämä toinen ihminen, jonka sisäpuolella itse olin, ja katsellessani pelokkaana, kun oma minäni kulki ohitseni minua tuntematta, halusin vain liittyä häneen uudelleen niin pian kuin suinkin.

Epäonnistuneen sotaretken jälkeen toinen kaksoisolennoista lähtee italialaisena Italiaan ja toinen jää turkkilaisena Turkkiin, mutta kumpi loppujen lopuksi lähtee ja kumpi jää? Vuosikymmenten aikana he ovat jakaneet niin omat kielensä, kokemuksensa, historiansa kuin ajattelunsakin keskenään. Luulen tietäväni, kenen kirjailija kertoo lähtevän. Ja sitten en, ehkä, kuitenkaan tiedä.

Orhan Pamukin Valkoinen linna on mystinen ja hankala kirja, joka sekä kiehtoo etä hämmentää. Aina uudelleen kysytään, kuka minä olen, olenko minä minä vai hän. Istanbulin kävijälle sivuilla vilahtelee tuttuja paikkojen ja kaupungiosien nimiä. Nyt sitten jää askarruttamaan, millaisia muut Pamukin kirjat ovat. Hän sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon tuotannostaan vuonna 2006 ensimmäisenä ja toistaiseksi ainoana turkkilaisena kirjailijana. Hänen kirjojaan on suomennettu kymmenkunta.

        Orhan Pamuk: Valkoinen linna, 215 s. 
        Kustantaja: Tammi (Keltainen kirjasto 263) 1993
        Alkuperäinen: Beyaz Kale 1985
        Suomennos: Kalevi Nyytäjä engl. laitoksesta The White Castle (1990)

KIRJAN lainasin kirjastosta. MUUALLA se on luettu blogeissa Elämä on ihanaa, Kirjaluotsi
HAASTEET: Helmet-lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan "15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja", sillä Kalevi Nyytäjä on saanut valtion kääntäjäpalkinnon 1977 ja kirjallisuuden valtionpalkinnon 1999. Ruksaan Kirjankansibingossa ruudun "Linna tai kartano", koska kannessa väikkyy valkoinen linna. Toukokuussa Kuukauden kieli oli turkki, johon tästä kuittaan suorituksen hieman myöhästyneesti.