Maikki Harjanne: Ilmaiset monot

Kun Maikki Harjanteella tuli kolmekymmentä vuotta täyteen taiteilijana, hän kirjoitti näköisensä omaelämäkerran. Minttu-kirjojen tekijän Ilmaiset monot on hauskaa ja nostalgista luettavaa. Hauskan siitä tekee kirjailijan viljelemä huumori, nostalgisen taas hänen lapsuusvuosiensa ja opiskeluaikojensa ajankuva.

Maikki Harjanne syntyi Maija-Liisa Saksmanina joulukuussa 1944. Isä oli astunut miinaan edellisenä kesänä, vaikka muutaman vuoden ikäisenä Maikki ei ymmärräkään, miten isä sillä lailla kaatui ja miksei Mannerheim auttanut häntä pystyyn. Pienen sotaorvon alkutaival ei ole helppo: isä on kuollut ja äiti joutuu tytön syntymän jälkeen hoitoon, sillä suru miehen kuolemasta, lapsen syntymä ja kahden lapsen yksinhuoltajuus on liikaa. Onneksi on isoisä, jonka kotona Maikki saa kodin, kunnes äiti toipuu ja palaa kotiin.

Lastenkirjojen tekijä tavoittaa hienosti lapsen puheen ja ymmärryksen lapsuusepisodeissa, ja kun tyttö kasvaa, myös hänen tapansa puhua muuttuu. Kun sotaorpo saa koululaisena ilmaiset monot avustuksesta, ne näyttävät köyhyyden häpeän kaikille ja saavat kyytiä. Opiskeluaikana kämppäkaverukset maalaavat koko asunnon mustavalkoiseksi - ja tarjoavat  tupaantulijaisissa lakritsia ja maitoa. Haaveesta tulee totta: hän menee naimisiin parrakkaan taiteilijan kanssa, ensin kirjailija Hannu Mäkelän ja myöhemmin elokuvaohjaaja Mikko Harjanteen kanssa.

Pieniä, eloisia välähdyksiä koko elämän matkalta siihen asti, että kirjoja on kertynyt  kahdeksankymmentä. Maikki Harjanne on tuottelias kirjailija-taiteilija ja on kirjoittanut sekä lapsille että aikuisille. Kirja ei ole pituudella pilattu, siinä on vain 119 sivua, ja melkein jokaisella aukeamalla on ainakin yksi piirroskuva, usein koko sivun kokoisena. 

Pidin kirjasta kovasti. Harjanne on kertonut elämäntarinansa veikeästi, itselleen olennaisiin asioihin ja sattumuksiin keskittyen. Lahjakas taiteilija osaa käyttää taitavasti niin sanaa kuin kynää ja pensseliäkin.

          Maikki Harjanne: Ilmaiset monot, 119 s.
          Kustantaja: Otava 2008
          Kuvitus: Maikki Harjanne

Helmet-haaste: 26. Elämäkerta henkilöstä, joka on elossa.

Laura Lehtola: Takapenkki

Otin pääsiäisen alla luettavaksi kirjan, joka sai nauramaan ääneen monta kertaa. En muista koska viimeksi olisi sellaista tapahtunut. Taidan lukea enimmäkseen joko rikollisen synkkiä dekkareita, asiallisia muistelmia tai muuten vain romaaneja, joista on nauru kaukana. Laura Lehtolan Takapenkissä on lisäksi ominaisuus, että vaikka se naurattaa kovasti, se koskettelee varsin vakavia teemoja.

Takapenkki kuuluu autoon, jolla epätavallinen kolmikko tekee melkoisen automatkan kirjan loppupuolella. He ovat kirjan kolme kertojaa, jotka joutuvat samaan kyytiin pikkupaniikin seurauksena. 

On Tuula, keski-ikäinen työvoimatoimiston virkailija, jota ahdistaa ainoan pojan muutto pois kotoa opiskelija-asuntoon ja harmittaa aviomiehen juuttuminen rutiineihin. Hän kaipaa säpinää elämäänsä tai ainakin tasaiseen avioliittoonsa, mutta virkatyössään noudattaa pykäliä sääntökirjan mukaan.

On Aleksi, joka on Tuulan asiakas, alle parikymppinen nuori mies, joka on älykäs, mutta ei liiemmin viihtynyt yläkoulussa eikä ole peruskoulun jälkeen sietänyt viikkoa, paria kauempaa kokin opintoja tai työkokeilupaikkoja, joita Tuula tai joku muu virkailija on hänelle järjestänyt. Aleksi on mummonsa kasvattama eikä ole koskaan saanut vastausta siihen, mihin hänen äitinsä kuoli ja missä hänen isänsä on. Aleksi ei ota vastuuta omasta elämästään eikä tiedä, mitä elämässään haluaa. 

On Elina, joka on ollut Aleksin ystävä peruskouluajoilta ja käy nyt lukiota. Hän asuu tällä hetkellä yksikseen hulppeassa omakotitalossa, koska vanhemmat ovat matkustaneet kuukausiksi Brasiliaan kirurgi-isän työn takia. Tyttö huomaa yllätyksekseen odottavansa vauvaa, mutta ei halua kertoa siitä kellekään, joten hän lopettaa koulunkäynnin, linnoittautuu lamaantuneena kotiin eikä käynnistä kameraa, kun äiti skypettelee toiselta puolelta maapalloa.

Se, miten Tuula päätyy Aleksin auton takapenkille kädet kengännauhoilla yhteen sidottuina, kun Aleksi on menossa pyöreävatsaisen Elinan kanssa neuvolaan, on lukemisen arvoinen tarina. Matkan päätös yllättää niin kirjan henkilöt kuin lukijankin. Ja jos jää epäselväksi, miten kaikki oikein tilanteesta selviävät, muutaman vuoden päähän sijoittuva epilogi on toiveikas ja onnellinen.

Entä ne vakavat teemat? Tuula tekee parhaansa, mutta mitkä ovat työvoimatoimiston mahdollisuudet auttaa kaveria, jonka mielestä hänellä tarjotun kurssin opettaja on jotain imbesillin ja idiootin välillä? Ja mikä voi katkaista syrjäytymässä olevan nuoren luisun, jos häntä ei kiinnosta mikään muu kuin työvoimatuen jatkuminen? Mikä avuksi teiniäidille, jonka neuvolatäti miettii ilmoitusta lastensuojeluun, kun ei ole varmuutta siitä, onko tytöllä ollenkaan tukiverkkoja?

Laura Lehtola kirjoittaa sujuvasti ja nautittavasti ja tavoittaa hyvin niin nykynuorten kuin itäisestä Suomesta tulleen mummon puheen. Hän irrottelee henkilöidensä kielellä ja toiminnalla. Stereotypioita ei voi välttää, mutta se taitaa kuulua asiaan humoristisessa kirjallisuudessa.

Suosittelen lämpimästi!

                  Laura Lehtola: Takapenkki, 270 s.
                  Kustantaja: Otava 2017
                  Kansi: Päivi Puustinen

KIRJA on oma aleostos. Muualla: Kirja vieköön, Kuiske, Tuijata

Helmet-haaste: 9. Kirjailijan etu- ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella.

Alice Zeniter: Unohtamisen taito

"Hänellä ei ole mitään valtaa siihen, millaiseksi hänen poikansa tai yhdenkään hänen lapsensa tulevaisuus muodostuu, ja se tuottaa hänelle tuskaa. Hän tietää, että vaikka hän tekisi mitä, sillä ei ole mitään vaikutusta heidän tulevaisuuteensa, hänen kyvyttömyytensä saada kiinni nykyisyydestä tekee tulevaisuuden rakentamisesta mahdotonta. Hänen lastensa tulevaisuus kirjoitetaan kielellä, joka on hänelle vieras."

Ali on muuttanut perheineen Algeriasta Ranskaan vuonna 1962, jolloin Algeria itsenäistyi Ranskasta. Toisessa maailmansodassa hän taisteli Euroopassa Ranskan armeijassa ja sai sen jälkeen ranskalaista sotilaseläkettä. Sodan jälkeen hän vaurastui oliiviöljyllä ja piti yllä hyviä suhteita ranskalaisiin viranomaisiin. Siitä ei FLN, kansallinen vapautusrintama, pitänyt, kun se alkoi sodan ranskalaisia vastaan 50-luvulla. Alin oli jätettävä kaikki kotikyläänsä ja paettava henkensä kaupalla Ranskaan.

Alice Zeniterin romaani Unohtamisen taito kertoo ensimmäisessä osassaan Alin elämästä algerialaisessa kotikylässään 50-luvulta Ranskaan lähtöön saakka. Ali on perheensä ja sukunsa patriarkka, kylässään kunnioitettu, hänellä on asema ja arvostus. Se kaikki muuttuu laivamatkalla Välimeren yli. Ali perheineen sijoitetaan kuukausiksi siirtolaisten vastaanottokeskuksiin ja sieltä kylmään Normandiaan, jossa Alin perhe saa pienen kerrostaloasunnon ja Ali tienaa elannon tehdastyössä. Kirjan toisen osan päähenkilö ei kuitenkaan ole Ali, vaan esikoispoika Hamid, joka oppii kielen nopeasti ja joutuu kielitaitoisena hoitamaan vanhempiensa ja perheen asioita kodin ulkopuolella. Hän muistaa isänsä mahtavuuden ja arvostuksen kotikylästä, jonka jätti alle kymmenen ikäisenä, ja nyt häntä hävettää nähdä isänsä jotenkin surkastuneena ja arvonsa menettäneenä.

Hamidille on tärkeää sulautua ja sopeutua ranskalaiseen yhteiskuntaan. Hänen muistikuvansa algerialaisesta lapsuuden kotikylästä haalistuvat, ja koska Ali ei puhu lapsilleen mitään menneisyydestä, Hamid ei oikeastaan koskaan ymmärrä, miksi he joutuivat lähtemään Ranskaan. Mutta ei häntä kiinnostakaan tietää, hän haluaa olla ranskalainen, vaikka saakin osakseen rasistista kohtelua. Pariisissa Hamid rakastuu ranskalaiseen Clarisseen, he menevät naimisiin ja saavat neljä tytärtä.

Zeniterin kirjan kolmannessa osassa näkökulma on Naïman, Hamidin ja Clarissen kolmannen tyttären, joka ei ole kuullut juuri mitään algerialaisista juuristaan ja isoisänsä menneisyydestä. Isä ei ole kertonut mitään, isoisä itse kuoli, kun Naïma oli vielä lapsi, ja hän ei ole koskaan oppinut tarpeeksi arabiaa kysyäkseen isoäidiltään. 2010-luvulla Naïma on kolmekymppinen ranskalaisnainen, joka työsketelee taidegalleriassa. Hän saa työnsä puolesta mahdollisuuden matkustaa Algeriaan, jossa kukaan hänen suvustaan ei ole uskaltanut vierailla. 

Unohtamisen taito on kolmen sukupolven sukutarina Algeriasta ja Ranskasta, mutta se on paljon enemmän. Alice Zeniter antaa äänen ensin maahanmuuttajille, heidän ajatuksilleen ja tunteilleen, ja sitten heidän lapsilleen ja näiden lapsille. Heille, joiden on unohdettava omat ja  vanhempiensa muistot ja historia voidakseen sopeutua. Ja heille, jotka ovat sopeutuneet, mutta ovat kuitenkin vähän kahden välissä, vähän juurettomia. Alice Zeniter sanoittaa tätä maahanmuuttajien ristiriitaa ja oloa taitavasti ja ajatuksia avaavasti. 

"-- On sellaisiakin tilanteita, jolloin se ei ole mahdollista, Mehdi sanoo huokaisten, -- tilanteita, joiden rehellinen kuvaaminen vaatii kahta keskenään ristiriitaista väitettä."

Zeniterin romaanin kaltaista maahanmuuttajakuvausta en ole ennen lukenut enkä tiennyt kovin paljon Algerian historiasta. Tämä on hieno kirja, mutta ei päästä kovin helpolla, luin sitä hitaasti ja taukoja pitäen. Ajalliset siirtymät ja muistojen häilyväisyys vaativat valppautta. Ja onhan kirja aika muhkeakin, 569 sivua. Ehdottomasti lukemisen arvoinen.

         Alice Zeniter: Unohtamisen taito, 569 s.
         Kustantaja: Otava 2019 (Otavan kirjasto no 271)
         Alkuperäinen: L'art de perdre, 2017; suom. Taina Helkamo
         Kansi: Timo Numminen

KIRJA on kirjastosta. MUUALLA Kirjaluotsi taustoittaa kirjaa hyvin, Oksan hyllyltä -blogi piti yhtenä upeimmista romaaneista pitkään aikaan.

Helmet-haaste: 4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan.
Pariisi-Dakar kirjarallissa päästään Pariisista Algeriaan.

Veijo Meri: Manillaköysi

Veijo Meren (1928-2015) esikoisromaani Manillaköysi on ollut lukulistalllani pitkään, mutta nyt vihdoin intouduin lukemaan sen. Halusin sen ehtivän Jokken rauhanhaasteeseen, joka päättyy lauantaina 24.10., ja siihen kirja sopii erinomaisen hyvin. Manillaköysi kertoo sodasta, mutta sota on kuvattu niin absurdiksi, että kirja puhuu vahvasti rauhan puolesta.

Manillaköyden keskeinen henkilö on Joose Keppilä, joka on jatkosodassa rintamalla. Eräänä päivänä hän löytää keskeltä huoltotietä manillaköyden ja päättää ottaa sen talteen. Koittaa päivä, jolloin Joose pääsee kotiin lomalle ja ottaa köyden mukaansa vaimolle pyykkinaruksi. Jotta saisi sen kuljetetuksi salaa, hän käärii köyden itsensä ympärille, vaatteitten alle, sotakavereidensa avulla. Nämä ovat hieman liian perusteellisia työssään, ja köysi kiertyy tiukaksi panssariksi, jonka alla Joose alkaa muuttua sinertäväksi ja huohottavaksi pitkän junamatkan aikana.

Joosen tarina kulkee romaanin läpi yhtenä lankana, vai pitäisikö sanoa köytenä. Sitä leikkaavat junassa matkustavien sotilaitten sotatarinat, joita he kertovat toisilleen matkan aikana. Kun Joose vihdoin pääsee kotiin, siellä naapurin iäkäs ukko patisee Joosen isän kanssa, ja jälleen on luvassa sotajuttuja, nyt ensimmäisen maailmansodan ajalta. Romaanin rakenne oli uusi 50-luvulla.

Manillaköydessä sota on täynnä mielettömiä sattumuksia, jotka osuvat ihmisten elämään. Tarinat ovat hullunkurisia, mutta niin yliampuvalla tavalla, että ne vaikuttavat absurdeilta. Ja niiden kuvaama sota on mieletön ja hullu. Eräs kirjan tarina kuvaa touhukkaan vääpelin järjestämää lisäkoulutusta rintamalla:

"Miehen pitää uskoa vahvasti, ettei häntä ole määrätty sodassa kuolemaan ja touhuta niin helkkaristi, ettei sitten ehdikään. Kauheasti ja melkein päättömästi hosumalla moni mies on pelastunut surman suusta. Jos tulee aivan mahdoton tilanne, muu ei auta kuin riehua mahdottomasti."

Veijo Meren romaani on täynnään sanontoja, jotka herättävät nostalgisia muistikuvia, sillä  niitä viljeltiin lapsuudenkodissani ja suvun piirissä. Pysähdyn miettimään, ovatko ne yleissuomalaisia ja siksi kaikille tuttuja vai onko Meri imenyt ne kouluvuosien kasvuympäristön puheenparsista Etelä-Hämeessä. Seudun murreilmaisu on kieltä, jota osa omaakin sukua puhuu.

Manillaköyttä pidetään yhtenä suomalaisen kirjallisuuden modernismin kauden ensimmäisistä merkkiteoksista ja Veijo Merta proosan modernismin keulakuvana. Manillaköysi on käännetty melkein 20 kielelle, ja Meri on yksi kansainvälisesti tunnetuimpia suomalaisia kirjailijoita. Lukemani laitos sattuu olemaan teoksen 50-vuotisjuhlapainos, jossa on Jussi Kaakisen kuvitus. Aikaisemmin olen lukenut Meren romaanin Vuoden 1918 tapahtumat, joka sekin näyttää sodan hulluna, järjettömänä ja kaoottisena toimintana.

                  Veijo Meri: Manillaköysi, 172 s.
                  Kustantaja: Otava 2007 - 50 v juhlapainos (1. painos 1957)

                  Kansi ja juhlapainoksen kuvitus: Jussi Kaakinen

KIRJA on kirjastolaina. MUUALLA: Jokken kirjanurkka, Kiiltomato, Kirjasähkökäyrä, jossa lisää linkkejä blogeihin.

HAASTEET: Osallistun kirjalla Jokken kirjanurkan Rauhan haasteeseen, johon on luettu 2. maailmansotaan liittyviä kirjoja. Kirjoitan myöhemmin haastekoosteen.

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 40. 2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirjoittama kirja.

Lyhyesti rikoskirjoista - Kalman kevät ja Suurta pahaa

Viime kuukausina olen lukenut ja kuunnellut enemmän kuin olen kirjoittanut blogiin. Siksipä esittelen tänään lyhykäisesti pari kotimaista dekkaria yhteisessä postauksessa. Mukana on tämänvuotinen ja vanhempi teos. Kumpikin kuuluu sarjaan, jonka aiemmat osat olen tuonut blogiin, joten olen ehtinyt esitellä päähenkilöt ja sanoa jotain kirjoitustyylistä.

Aloitan Virpi Hämeen-Anttilan tuoreimmista Karl-Axel Björkin tutkimuksista eli romaanista Kalman kevät, jossa elellään vuotta 1922. Rikosten tutkimista vapaa-aikanaan harrastava Björk saa uuden tehtävän, kun hänen ystävänsä Iida kertoo nuoresta naisesta, jonka eno Otto Granlund on kuollut tapaturmaisesti ja jonka kodissa on alkanut kummitella.

 

Niin Björk kuin Iidakin ovat ratsionaalisia 20-luvun ihmisiä eivätkä niin vain niele puheita kummituksista. Asia on kuitenkin tutkittava, ja Björkin tie vie niin spiritistiseen istuntoon kuin säikähdyttävään kohtaamiseen mainitun aaveen kanssa. Kun vielä enon kaatuessaan saamissa vammoissa on jotain outoa, Björk alkaa epäillä kuolemaa tahallaan aiheutetuksi.

Tutkimus vie Björkin tällä kertaa Viipuriin. Otto Granlund on aikaisemmassa elämässään asunut pitkään Venäjällä. Hänen kuolemansa jälkeen Helsinkiin ilmestyy mies, joka sanoo olevansa Granlundin ja venäläisen naisen poika, jolle hänen isänsä on testamentannut huomattavan summan rahaa. Tästä kaikesta on Björkin otettava selvää samalla, kun hän ratkoo aaveen arvoitusta.

Yksityiselämässä Björk tekee vihdoin päätöksen ja viettää kihlajaisia. Jo oli aikakin! Vuosia kestäneen epäröinnin jälkeen Björk on yllättynyt siitä, miten viihtyisää kihloissa oleminen on, ja ehkä jossain tulevassa kirjassa päästään Björkin ja hänen valittunsa häihin. Siis ellei jotain yllättävää tapahdu sitä ennen.

Kalman kevät on Björk-sarjan seitsemäs osa. Edellinen kirja on Kirkkopuiston rakastavaiset, ja blogikirjoituksesta löytyvät linkit kaikkiin aiempiin osiin.

        Virpi Hämeen-Anttila: Kalman kevät, 351 s
         Kustantaja: Otava 2020

KIRJA on kirjastolaina. MUUALLA: Kirjakaapin kummitus, Oksan hyllyltä

Helmet-haaste: Kohta 17. Tutkijan kirjoittama kirja.

         

Tunnustettakoon tässä, että olen melkoisen ihastunut Seppo Jokisen komisario Koskiseen, vaikka luen hänen kuulumisiaan harvakseltaan. Olen kyllä yrittänyt saavuttaa dekkarisarjan julkaisutahtia, mutta minkäs teet! Aloitin Koskisen kanssa treffailun ensimmäisestä kirjasta vasta silloin, kun romaaneja oli julkaistu kahdeksantoista, ja joka vuosi on tullut uusi jakso entisten päälle.

Poliisiromaanit sijoittuvat Tampereelle, ja kaupunki on kirjoissa oikeastaan yksi sen hahmoista. Onneksi kaupungin keskusta on jonkin verran tuttu, niin on helpompi seurata, minne Sakari Koskinen ja hänen alaisensa tai rosmot kulloinkin menevät kulkupeleillään tai jalkaisin. Nyt luin sarjan yhdeksännen osan Suurta pahaa, jossa komisario lähentyy jälleen ex-vaimonsa kanssa kuuden erovuoden jälkeen. He jopa suunnittelevat yhteistä ulkomaanmatkaa, vaikka Koskinen epäilee hankkeen järkevyyttä.

Rikosrintamalla on hiljaista, kunnes kirjaston historiakirjojen hyllystä löytyy ihmisen sormi muovipussissa. Vähän sen jälkeen löytyy päätön, tuntemattoman vainajan ruumis  hautausmaalta valmiiksi kaivetusta, mutta vielä käyttämättömästä haudasta. Samaan aikaan eräs vaimo ilmoittaa miehensä kadonneeksi. Kun vielä poliisi löytää ihmisen pään Stockmannin tavaratalosta, seuraa hankala ja monipolvinen rikostutkinta. Mielettömille teoille ei tunnu löytyvän mitään motiivia, mutta Koskisella on vahva aavistus, että tapaukset liittyvät toisiinsa.

Lukija tietää kaiken aikaa enemmän kuin poliisi ja jännittää sitä, miten Koskinen ryhmineen pääsee perille rikoskuviosta. Taustalta löytyy yhteiskunnallisia ja psykologisia syitä, kuten Koskis-kirjoissa tapana on. Pienyrittäjien ahdinko suuryritysten siirtäessä tuotantoaan ja alihankintatöitä halpamaihin on tänään sama kuin kirjan julkaisuaikaan.

        Seppo Jokinen: Suurta pahaa, 248 s. (e-kirja)
        Kustantaja: Crime Time 2004

Tätä ennen kirjoitin yhteisesti 7. ja 8. osasta: Piripolkka ja Vilpittömässä mielessä.

E-KIRJA on oma ostos Elisa-kirjasta. MUUALLA: Lukuneuvoja

Per Petterson: Hevosvarkaat

Trond, 67-vuotias norjalaismies, on hankkinut itselleen pienen talon, jota hän alkaa kunnostaa loppuelämänsä asunnoksi. Mökki on järven rannalla Norjan itäkolkassa, Ruotsin rajan tuntumassa. Trondin vaimo on kuollut kolme vuotta aikaisemmin auto-onnettomuudessa, ja mies haluaa olla yksin ja rauhassa ja asettuu siksi koiransa Lyyran kanssa syrjäseudulle. Tekemistä riittää, aika menee talon ja sen pihapiirin remontoimiseen.

Yhtenä yönä Trond herää terävään ääneen ja tajuaa sen koirapilliksi. Hänen naapurinsa, yksin asuva Lars, etsii karannutta koiraansa keskellä yötä, ja Trond menee auttamaan häntä, vaikka harmitteleekin keskeytyneitä uniaan. Myöhemmin sisälle palattuaan Trond muistaa, miksi naapuri on jotenkin tutunnäköinen. Trondin isä oli hankkinut karjamajan Norjan rajaseudulta, ja poika vietti siellä kesän isänsä kanssa muutama vuosi saksalaismiehityksen loputtua. Trond oli silloin viisitoista, ja Lars oli hänen kaverinsa Jonin kymmenvuotias pikkuveli naapurista. Trond ei voi olla ihmettelemättä elämän sattumaa, joka on tuonut heidät jälleen, yli viisikymmentä vuotta myöhemmin, naapureiksi ja vielä tälle harvaan asutulle paikkakunnalle.

Trondin mieleen alkaa tulvia muistoja, kesästä karjamajalla, isästä, tukkisavotasta. Siihen aikaan Trond ihaili isäänsä yli kaiken ja jäljitteli hänen puuhiaan talossa ja pihapiirissä. Mutta isässä oli myös jotain hämmentävää. Siinä, miten hän katsoi Jonin viehättävää äitiä. Ja siinä, mitä Trond yllätyksekseen kuuli kylällä isän ja Jonin äidin osallistumisesta vastarintaliikkeeseen saksalaismiehityksen aikaan. Karjamajakesän hyvien muistojen ja traagisten tapahtumien jälkeen mikään ei ollut enää entisellään, ja se kesä muokkasi  kaikkien tulevaisuuden uuteen uskoon.

"Isäni ei tietenkään voinut kertoa minulle kaikkea tätä, ei yksityiskohtia myöten. Sellaisena se kuitenkin on jäänyt muistoihini, enkä tiedä aloinko värittää sitä heti vai vasta joskus vuosien saatossa. Kylmistä tosiasioista ei kuitenkaan ollut kiistelemistä, vaan silloin tapahtui mitä oli tapahtuakseen, ja isäni katsoi minua kysyvästi pöydän yli kuin odottaen että olisin osannut sanoa jotakin viisasta."

Per Pettersonin kirja Hevosvarkaat on kirja isän ja pojan suhteesta sekä muistoista ja muistamisen väkevyydestä. Kirjoitin viimeksi Joel Haahtelan Perhoskerääjästä, jossa mies etsii muiden muistoja tuntemattomasta perinnönantajasta ja samalla herättelee eläviksi oman lapsuutensa kipeitä asioita. Jotain samaa on Hevosvarkaissa, jossa Trondin omat lapsuudenmuistot heräävät ja hänen mietteensä vaeltavat nykyhetkestä nuoruuteen.

Petterson kuljettaa taidokkaasti kahta tai oikeastaan kolmea aikatasoa rinnakkain. Kirjan nykyhetki on syksy 1999, pari kuukautta ennen vuosisadan vaihtumista, ja karjamajalla vietetty kesä oli yli viisikymmentä vuotta aikaisemmin, 1948. Siihen aikatasoon sisältyvät kyläläisten puheet vuosien 1942-1943 tapahtumista, kun saksalaispartio oli majoittunut kylään ja vartioi Ruotsin rajaa ja sen yli kulkevaa kiellettyä liikennettä.

Luin Hevosvarkaita rinnakkain englantilaisena ja suomalaisena käännöksenä. Olen aikaisemmin ollut haluton tarttumaan esimerkiksi pohjoismaisiin tai venäläisiin kirjoihin englanninkielisinä laitoksina. Olen ajatellut, että pohjoisen maailman ja elämänmuodon kuvaukset ovat läheisempiä suomalaisen kääntäjän työn jäljiltä. Nyt olin saanut  englanninkielisen laitoksen Out Stealing Horsers Bookcrossingin kautta, mutta en sitten kuitenkaan malttanut olla lainaamatta suomalaista versiota kirjastosta. Vaihtelin lukemista englannin ja suomen välillä. Ihan kelpo käännöksiä kumpikin, mutta paikoin olin havaitsevinani hienoista kömpelyyttä suomalaisessa tekstissä.

Mutta sananen vielä Per Pettersonista. Tämä oli ensimmäinen kirja, jonka luin häneltä, ja olipa hieno kirja. Arkista työn kuvausta, kaunista luontoa, oivaltavaa lapsuuden ja aikuisuuden välimailla olevan pojan mielenmaisemaa ja toisaalta vanhenevan miehen muistoja. Kirjailija ei selitä kaikkea puhki, vaan jättää lukijalle tilaa täydentää tarinan aukkoisuutta. Romaani on saanut useita palkintoja, ja Wikipedian mukaan se on käännetty 40 kielelle.

          Per Petterson: Hevosvarkaat, 214 s. / Out Stealing Horses, 238 s.

          Kustantaja: Otava 2009 (Otavan kirjasto 204), suom. Katriina Huttunen

          Alkuperäinen: Ut og stjæle hester, 2003

          Englanninkielinen: Picador 2008, translated by Anne Born
          

KIRJAT ovat kirjastosta (suom.) ja Bookcrossingista (engl.). 

MUUALLA esimerkiksi blogeissa Kirjakaapin kummitus, Lumiomena, Tarukirja

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 43. Kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja (koska Otavan kirjasto). Koska osa tapahtumista ja muistoista liittyy toisen maailmansodan aikaan ja Norjan saksalaismiehitykseen, saan tästä suorituksen myös Jokken rauhan haasteeseen.

Joel Haahtela: Perhoskerääjä

Luin Joel Haahtelan pienoisromaanin Perhoskerääjä, joka julkaistiin jo 2006. En yhtään ihmettele, että kirja on aikoinaan ollut Runeberg-palkintoehdokkaana, sillä se on kerrassaan hieno kirja.

Minäkertojan vaimo Eeva lähtee usean kuukauden työmatkalle ulkomaille. Sillä välin mies saa tietää, että hänelle täysin tuntematon mies, Henri Ruzicka, on kuollut ja testamentannut hänelle koko omaisuutensa. Mies käy katsomassa saamaansa huonokuntoista taloa ja löytää sieltä huomattavan laajan perhoskokoelman sekä joitain vanhoja kirjeitä. Miksi tuo Suomeen muuttanut saksalaismies oli jättänyt perinnön hänelle? Kertoja ei muista koskaan tavanneensa miestä tai edes kuulleensa tästä.

Asianajaja vakuuttaa, ettei erehdyksen mahdollisuutta ole. Edesmennyt todella halusi jättää kaiken kertojalle. Mies tulee uteliaaksi ja päättää selvittää, kuka oli Henri Ruzicka ja mikä yhteys heillä on elämässä ollut. Hän kirjoittaa Saksaan naiselle, jonka kirjeitä hän on löytänyt talosta. Hänen yllätyksekseen vanha nainen asuu edelleen samassa osoitteessa ja vastaa hänelle. Kun kesä tulee, kertojamies ottaa lomaa työstään museossa ja lähtee Saksaan Dresdenin lähelle tapaamaan naista, Anna Prinziä. 

Vähitellen Henri Ruzickan elämänkulku alkaa raottua, vaikka paljon jää vielä pimentoon. Hänen intohimonsa olivat perhoset. Miksi hän yhtäkkiä, hyvästejä kenellekään sanomatta, oli paennut länteen ja asettunut lopulta Suomeen? Anna Prinz ja kertoja puhuvat paljon muistoista ja  muistamisesta.

"Tuskin kukaan voi mitään sille, että muistot alkavat kerrostua toistensa päälle, sekoittua toisiinsa, kunnes on mahdoton erottaa mikä omasta elämästä on ollut muiden kertomaa, muille tapahtunutta, mikä luettua, mikä valokuvista muistettua ja mikä todella omaa."

Samalla kun kertoja kaivautuu Ruzickan elämän arvoituksiin, hän muistaa unohtuneita asioita omasta lapsuudestaan. Kumpikin mies on menettänyt äitinsä ollessaan vielä lapsi ja kummankin isä on vaiennut siitä, mitä äidille on tapahtunut. Lapsuuden suru on unohtunut, mutta jättänyt jälkeensä asioista puhumisen vaikeutta.

Saksasta matka jatkuu Ruzickan jalanjäljissä Italiaan Garda-järvelle ja Kreetan saarelle. Kertoja tapaa ihmisiä, jotka muistavat vielä perhosmiehen, ja hän saa tietää, missä hänen ja saksalaismiehen elämät ovat aikaisemmin leikanneet toisensa.

Joel Haahtela kirjoittaa kauniisti ja kuulaasti, hänen tyyliään on joku sanonut impressionistiseksi. Hän ei tyydy pintatapahtumiin, vaan antaa päähenkilönsä mennä syvälle oman elämänsä mysteereihin, niihin joista kaipaus ja intohimot - tai pakkomielteet - nousevat. Perhoskerääjässä on jotain samaa kuin viime vuonna lukemassani Adélen kysymyksessä: mies, jonka vaimo on työmatkalla, ja sillä aikaa mies matkustaa yksin ulkomaille ja samalla omiin lapsuudenmuistoihinsa ja oivallukseen lapsuuden jäljistä omassa tavassaan olla elämässä ja läheisten hmisten kanssa.

Pidin Perhoskerääjästä, kovasti. Sen tunnelmassa on jotain intensiivistä ja mystistä, joka vetää vastustamattomasti mukaan henkilöidensä tarinaan.

                  Joel Haahtela: Perhoskerääjä, 189 s.
                  Kustantaja: Otava 2011 (Seven-pokkari. 1. painos 2006)

                  Kansi: Päivi Puustinen

KIRJAN sain luettavaksi BookCrossingin kautta.
MUUALLA: Lumiomena

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 21. Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta, sillä sen aloittava lause kutkuttelee sopivasti mielkuvitusta ja houkuttelee lukemaan pitemmälle: "Huhtikuun kolmantena päivänä vuonna 1991 sain kirjeen, jossa ilmoitettiin, että olin saanut perinnön."

Nainen Japanista: Tyttö ja teeseremonia

Kolmas naistenviikon kirjailija, Noriko Morishita, tulee Japanista, ja hänen kirjansa Tyttö ja teeseremonia : 15 oivallusta elämästä on mielestäni hyvin japanilaisenoloinen. Se on kirjailijan omaelämäkerrallinen kuvaus hänen vuosikymmeniä jatkuneesta teeseremonian opiskelustaan ja siitä, mitä se on hänelle opettanut.

Noriko Morishita on nuori opiskelija, kun hän äitinsä suosituksesta alkaa opiskella teeseremoniaa äitinsä tunteman opettajan, Tadeka-sensein, luona. Joka lauantai hän suuntaa tunneille ystävänsä Michikon kanssa. Oppiminen on toisenlaista kuin koulussa tai yliopistossa. Hänen ei tule järkeillä ja ajatella tai painaa mieleensä asioita muistiinpanojen tekemisestä puhumattakaan. Sen sijaan hän toistaa sensein ohjeiden mukaan samoja liikkeitä ja toimintoja, kerta toisensa jälkeen, kunnes hänen kätensä alkavat liikkua kuin itsestään, tottumuksesta.

Alussa parikymppiset Noriko ja Michiko pyörittelevät silmiään toisilleen, kun teeseremonian tehtävät on suoritettava niin pikkutarkasti ja aina samalla tavalla. Toistoja tarvitaan kymmeniä.

"Tuntui kuin minua olisi pakotettu Japanin inhottavien perinteiden muottiin, ja olin räjähtää halusta nousta vastarintaan."

Juuri kun tytöistä alkaa tuntua, että heidän kätensä liukuvat itsestään seuraavaan liikkeeseen, kaikki muuttuu. Talvella teetä tehdään eri tavalla kuin kesällä. Ohutta teetä tehdään eri välineillä kuin paksua teetä.

Noriko jatkaa opiskeluaan vuodesta toiseen - kirjaa kirjoittaessaan hän on jo yli neljänkymmenen ikäinen. Vähitellen hän alkaa oivaltaa ja aistia elämää uudella tavalla, herkemmin ja syvemmin. Kirjan 15 oivallusta näkyvät sen lukujen nimissä: Nykyhetkeen keskittyminen, Viidellä aistilla yhteydessä luontoon, Kuuntele tarkkaan sisintäsi, Kasvun odottaminen. Sensei kiteyttää teeseremonian opin:

"Ei minua haittaa, vaikka teetkin virheitä. mutta tee asiat tosissaan. Sydän pitää laittaa tosissaan mukaan jokaiseen pienimpäänkin liikkeeseen."

Pidin kirjan japanilaisesta tunnelmasta ja hetkeen pysähtymisestä, keskittymisestä. Luontokuvat olivat kauniita, kukkia ja kasveja oli jos jonkinlaisia, sateen ääntä monenlaista.  Kirja oli ihan miellyttävä ja rauhallinen luettava, juuri japanilaisuutensa takia, mutta ei sitten kuitenkaan jättänyt syvempää lukujälkeä. Melkein tuntuu siltä, että teeseremonia olisi nähtävä - ja maistettava - eikä luettava. Toki kirjailijalle seremonian opiskelussa oli kysymys perinteisen japanilaisen elämänfilosofian oppimisesta, joka tosiaan tuntuu vaativan eliniän.

        Noriko Morishita: Tyttö ja teeseremonia : 15 oivallusta elämästä, 199 s.

        Kustantaja: Otava, 2019

        Alkuteos: Nichinichi kore kojitsu, 2002

        Suomentaja: Markus Mäkinen

KIRJA on kirjastosta. 

Osallistun sillä naistenviikkohaasteeseen., jossa olen lukenut tämän lisäksi kirjat 
Anni Saastamoinen: Sirkka
Elly Griffiths: Korppikuningas

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 29. Japaniin liittyvä kirja. Se sopii myös ainakin kohtiin 18. Sinulle tuntematonta aihetta käsittelevä kirja ja 32. Kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa.

Enni Mustonen: Sotaleski

Viime aikoina olen lukenut Enni Mustosen Sotaleskeä. Syrjästäkatsojan tarinoiden aikaisemmat osat ovat imaisseet niin mukaansa, että olen ahminut jokaisen nopealla tahdilla, mutta tämän kanssa olen viipyillyt. Teos on yhtä houkutteleva kuin edellisetkin kirjat, mutta oma aika ja keskittyminen on viime aikoina tuhraantunut koronauutisten seuraamiseen ja joihinkin omiin projekteihin. Nyt viikonloppuna otin lomaa koronasta tai ainakin sen uutisoinnista, ja taidan jatkaa kohtuulinjalla tällä pääsiäisviikollakin.

Sotaleski ei päästänyt pakoon kriisiaikaa. Kirjan tapahtumat alkavat kesästä 1939 ja jatkuvat vuoden 1944 loppuun ja sijoittuvat siten sellaiseen jaksoon Suomen historiassa, johon korona-aikana on viitattu: "Viimeksi sota-aikana." "Ei koskaan ennen, ei edes sota-aikana." Ja kummasti nykyinen elämänmeno herkistää huomaamaan asoita, jotka olivat totta 1940-luvun Suomessa. En nimittäin tiennyt aikaisemmin, että keväällä 1944 koulunkäynti lakkautettiin osassa eteläistä Suomea sen jälkeen, kun Helsinkiä oli pommitettu rankasti. Toki Mustosen kirja on fiktiota, mutta olen tottunut siihen, että historioitsija on tarkka yksityiskohdissa.

   "Seuraavana aamuna Olga lähti takaisin kaupunkiin. Viena, jolla oli koulussa kokeet, lähti myös aamupimeällä omaan kouluunsa, mutta palasi sieltä jo parin tunnin kuluttua. 

   - Koulu on suljettu koko kevääksi, hän kiukkusi ja viskasi laukkunsa eteisen lattialle. - En saa enkun numeroa nostetuksi enkä takuulla pääse syksyllä mihinkään lukioon. 

   Päiväuutisissa vahvistettiin, että kaikki rannikolla tai sen läheisyydessä sijaitsevien kaupunkien ja muiden isompien paikkakuntien koulut pysyvät suljettuina koko kevään."

Sotaleski kertoo sodasta, mutta ei miesten taisteluista, vaan kotirintaman naisista ja lapsista. Naisten miehet - aviomiehet, isät, veljet, pojat ja vävyt - taistelevat ensin talvisodassa ja sitten jatkosodassa. Heidän puolestaan naiset pelkäävät, vaikka Suomen virallinen sotapropaganda uutisoi jatkuvista suomalaisen armeijan voitoista ja vihollisen tappioista. Ilmahälytysten tullessa syöksytään kellariin tai kaupungilla lähimpään väestösuojaan, joskus tuntikausiksi.

Kaatuneista sankarivainajista ja haavoittuneista sotainvalideista huolimatta elämä jatkuu poikkeusoloissakin. Käydään töissä ja koulussa, milloin voidaan, häitä vietetään ja lapsia syntyy. Kivitalo, jossa Kirstin muotiliike Parisienne sijaitsee, pommitetaan maan tasalle ja Kirstin ystävä ja työntekijä Ludmila kuolee. Kirstille avautuu uusi työpaikka Tyttöjen valmistavassa Ammattikoulussa pukuompelun opettajana, ja jatkosodassa asemasodan aikaan hän toimii samassa tehtävässä Äänislinnan lähistöllä, jonne suomalaiset ovat perustaneet opiston karjalaisille nuorille kädentaitojen oppimista varten. Karjalassa Kirsti saa olla miehensä Iivon luona tämän kotiseudulla ja tutustua tämän muamoon ja siskoon.

Vaikka Kirsti on teoksen näkökulmahenkilö, sarjan alkuosien päätähdellä äiti-Idalla on iso rooli kirjassa. Idan vieraanvaraisuus on hämmästyttävän ja ihailtavan sydämellistä, sillä hänen kotoaan saa majapaikan niin talvisodan pommituksissa kotinsa menettänyt kalliolainen Olga lapsineen kuin Metsäpirtin evakot Peltoset. Ida on myös viisas äiti, joka saa Kirstin ymmärtämään, miksi hänen avioliittonsa Iivon kanssa on väljähtynyt. Se ehkä helpottaa myös Kirstin saaman yllätyslahjan vastaanottoa, vaikka se samalla kirpaiseekin. - Sarjan seuraava osa Pukija julkaistaan nyt huhtikuussa.

Syrjästäkatsojan tarinat I-VI: Paimentyttö, Lapsenpiika, Emännöitsijä, 
Ruokarouva, Ruokarouvan tytär & Taiteilijan vaimo 

         Enni Mustonen: Sotaleski : Syrjästäkatsojan tarinoita VII, 525 s.
         Kustantaja: Otava 2019
         Kannen suunnittelu: Timo Numminen

KIRJA on kirjastolaina.
Helmet-haasteessa kirja sopii kohtiin 15. Fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö, 37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa, 46. Kirjassa on sauna.
Rauhan haaste

Heidi Köngäs: Mirjami

Pari vuotta sitten luin Heidi Köngäksen romaanin Sandra ja ihastuin siihen ikihyviksi sen synkänsävyisestä sisällissodan aikaan sijoittuvasta sisällöstä huolimatta. Viime syksynä Sandran perheen tarina sai jatkoa, kun kirjailijalta julkaistiin Mirjami.

Mirjami alkaa lyhyellä episodilla vuodelta 1928: Sandra ja Janne joutuvat luopumaan rakkaasta Lepistön torpastaan, he myyvät eläimensä ja irtaimen omaisuutensa vapaaehtoisella huutokaupalla ja muuttavat Mäntän syrjäkylään, josta Janne on onnistunut hankkimaan tontin suon laidasta. Sille rakennetaan perheen uusi koti, Kurki, jossa pari pienimmäistä kuolee heti ensimmäisen vuoden aikana. Silti lapsia riittää: isot pojat Eino, Reino, Viki ja Aapeli, sitten Annikki, muuton aikaan 8-vuotias Mirjami ja 5-vuotias Eero. Kurjessa syntyy vielä Soili.

Alkuepisodin jälkeen romaani siirtyy marraskuun 30. päivään 1939. 9-vuotias Sofia ryntää kotiin kesken koulupäivän ja huutaa Sandralle: sota on syttynyt. Annikki kuulee uutiset  työpaikallaan tehtaan konttorissa Mäntässä, Helsinkiä on pommitettu, ja hän huolestuu välittömästi: Einon ja Reinon perheet asuvat Helsingissä lähellä niitä paikkoja, minne vihollinen on pomminsa pudottanut. Mirjamin töissä neiti Jalavan ompelimossa tytöt kuulevat saman radiosta.

Pian on Kurjen talo täynnä väkeä. Vaikka kolme isoista pojista on rintamalla ja Reinokin huoltojoukoissa Keuruulla, Einon ja Reinon vaimot ja lapset tulevat pommituksia pakoon Mänttään. Perhe on sopuisaa väkeä ja tottunut jakamaan, mutta Reinon vaimo moittii kaikkea ja kaikkia ja turmelee ilmapiirin. Annikki asuu jo omillaan Mäntän keskustassa ja talvisodan loppumisen kunniaksi järjestetyissä tansseissa kohtaa Eeliksen - häitä vietetään kesäkuussa 1941.

Jatkosodan alkaessa Mirjami tutustuu helsinkiläiseen, suomenruotsalaiseen sotilaaseen, joka on harjoituksissa Mäntässä. Iltaisin Mirjami ja Tor kävelevät metsäpoluilla, ja tunteet roihahtavat. Sandra katsoo ikkunasta ja tietää:

"Mirjami kukkii kuin suopursu, mättäällä kukkii, vähän piilossa muiden silmiltä. Näin hänen hullaantumisensa kaikki vaiheet, tiesin, että häntä vietiin, ja kun näin ohimennen sen kaverin kävelevän pihan poikki, ymmärsin kyllä mikä miehessä veti. Vähän liiankin komea poika. Tai mikäs poika hän enää oli, nuori mies, sotilas, tullut jostain, lähdössä jonnekin. Mitä minä millekään mitään voin."

Ja Mirjami ikävöi:

"Vettä sataa, lotisee rännejä pitkin alas maahan. Minä lotisen maahan. En tiennyt ikävästä mitään ennen hänen lähtöään." 

Heidi Köngäs kuvaa Mirjamissa talvi- ja jatkosotaa kotirintaman ja erityisesti naisten näkökulmasta. Arjessa näkyy sota-aika ruoka-aine- ja tarvikepulana ja nälkänä, huolena rintamalla olevista rakkaista, sukkien kutomisena ja ruisleipien leipomisena taistelijoille, pelkona viholliskoneitten saapumisesta oman kodin taivaalle, surusanomina ja sankarihautajaisina. Elämännälkää sota vain kiihdyttää, rintamalta saadaan lomia kotiin omien tykö.

Rakenteeltaan Mirjami on paljon Sandran kaltainen,vaikka eri aikatasojen välistä hyppelyä tässä ei ole. Tapahtumien ajankohta on selkeästi merkitty ja joka luvun otsikkona on näkökulmahenkilön nimi. Vaikka Mirjami on teoksen päähenkilö, ääneen pääsee myös Sandra-äiti sekä jonkin verran sisaret Annikki ja Soili. Jokainen heistä kertoo tapahtumista minä-muodossa. Tykästyin Sandran hahmoon niin paljon edellisessä kirjassa, että tässäkin hän vetää eniten puoleensa lempeällä viisaudellaan ja hyvyydellään. Sofian pikkuvanhan lapsen mietteet ovat hauskoja luettavia. Mirjamin ja Torin rakkaussuhde on vaiheikas ja yllättää loppuratkaisullaan. 

Sandra on suosikkini näistä kahdesta kirjasta, mutta Mirjamikin on hieno romaani, jota suosittelen luettavaksi sen henkilöiden ja naisten sodan kuvauksen takia. Heidi Köngäs osaa tarinoimisen taidon ja luo uskottavia, samaistuttavia henkilöhahmoja. Olen ymmärtänyt, että vaikka Mirjami on fiktiota, se perustuu Köngäksen oman äidin tarinaan.

        Heidi Köngäs: Mirjami, 259 s. (e-kirja)
        Kustantaja: Otava 2019
        Kannen suunnittelu: Anna Lehtonen   &  Kannen kuva: Hilja Raviniemi 
                "Nainen kadulla", 1956 (Suomen valokuvataiteen museo)

E-KIRJAN lainasin Ellibs-kirjastosta.

Helmet-haasteessa kirja sopii muiden muassa kohtiin 4. Kirjan kannessa on monta ihmistä, 15. Fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö (Gösta Serlachius ja Ruth Serlachius piipahtavat kumpikin pienessä osassa kirjan sivuilla), 37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa (talvi- ja jatkosota), 42. Kirjassa on isovanhempia.
Rauhan haaste, koska 2. maailmansota (talvi- ja jatkosota).

Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär & Taiteilijan vaimo

Olen viihtynyt Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoiden seurassa ensimmäisestä osasta alkaen. Henkilöhahmoihin on helppo kiintyä, ja heidän elämänvaiheitaan seuraa kuin hyvän ystävän - sillä erotuksella, että tuo ystävä on elänyt elämänsä 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alkupuolella. Neljässä ensimmäisessä osassa pääosassa on Ida Eriksson, joka kasvaa orvosta lapsenpiiasta taitavaksi täysihoitolaa pitäväksi ruokarouvaksi.

Sarjan viidennessä osassa pääosan saa Ruokarouvan tytär eli Idan tytär Kirsti, joka on päässyt ylioppilaaksi ja opiskelee yliopistossa romaanista filologiaa. Hänen kasvattisisarensa Alli opiskelee suomen kietä ja kirjallisuutta sekä  kansanrunoudentutkimusta, ja lausunnan harrastus vie hänet piireihin, joissa liikkuu sellaisia tulevaisuuden nimiä kuin Olavi Paavolainen, Katri Vala, Elina Vaara, Yrjö Jylhä, muutamia mainitakseni. 

Allin kanssa Kirstikin pääsee sisään kirjalliseen maailmaan ja tutustuu taiteilijoihin. Ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen tytöt viettävät kesän näyttelemässä seurueessa, joka kiertää ympäri Suomea keräten rahaa Itä-Karjalan pakolaisten hyväksi. Yksi näistä kotinsa jättämään joutuneista on Iivo Borissainen, jonka Kirsti järjestää kuvanveistäjän oppiin Havis Amandan luojan Ville Vallgrenin luo. Tämä asuu Kirstin ja allin kodin naapurissa.

Kirstille ei oikein ranskan kielen historian opiskelu maita. Hän viettää paljon mieluummin aikaa äitinsä entisen täysihoitolaisen Miilin hattukaupassa Helsingin Bulevardilla, ja sen verran tiheään hän siellä vierailee, että oppii varsin taitavaksi hattujen ja pukujen tekijäksi itsekin. Hän kokeilee myös mallipiirustusta, ja sattumoisin Miilin Ranskassa mallimestarina työskentelevä ystävätär näkee Kirstin malleja Suomessa käydessään.

Kun Alli kuolee lentävään keuhkotautiin, Kirsti lähtee Pariisiin, jossa hän pääsee tuon Miilin ystävättären ansiosta itsensä Coco Chanelin muotitaloon ensin apuompelijaksi ja myöhemmin malliksi ja mallipiirtäjäksi. Kirsti on yhtä reipas ja neuvokas kuin äitinsäkin ja selviää hyvin Ranskan työntäyteisessä muotimaailmassa. Madame Chanelin oikeana kätenä on muuan Mademoiselle Virginie Laurent, jolla on samanlaiset kaksiväriset silmät kuin Kirstillä itselläänkin. Pariisissa Kirsti tutustuu myös muutamaan suomalaiseen taiteilijaan, joista hänen ilokseen yksi on jo ennestään tuttu. Iivo Borissainen on nyt Ilmari Aaltonen, ja hän on saanut apurahan opiskellakseen kuvanveistoa Ranskassa. 

On mukava lukea 20-luvun Pariisista ja suomalaisten elämästä siellä, mutta Ruokarouvan tyttären kanssa tuli ajoittain ähky, sillä tunnettuja suomalaisia kirjailijoita ja muita taiteilijoita tupsahtaa Kirstin elämään vähän liikaa, puhumattakaan muotimaailman suurista nimistä ja Hemingwaystä Pariisissa. Vähemmän olisi tässäkin enemmän, sillä kuuluisuuksia on ihan liikaa. Kirstin tarina on kuitenkin kiinnostava ja hänellä on Iivon/Ilmarin kanssa sopivasti sutinaa, että tästä osasta jo arvaa, mihin suuntaan seuraava kirja vie.

        Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär : Syrjästäkatsojan tarinoita V, 430 s.
        Kustantaja: Otava 2017
        Kannen suunnittelu: Timo Numminen

Kirjasarjan kuudennen osan alussa Kirsti Eriksson on yhä Pariisissa ompelijana. Hän unelmoi yhteisestä muotihuoneesta Helsingissä Miilin kanssa, ja suhde kuvanveistäjä-Ilvoon syvenee. Kun Kirsti ja Iivo palaavat parina Suomeen ja menevät pian naimisiin, on äiti-Ida tyytyväinen. Kirjan nimi kertoo, että pääosassa on Taiteilijan vaimo, rouva Kirsti Aaltonen.

Ajallisesti Taiteilijan vaimo sijoittuu vuosiin1927-1930. Kirstin ja Iivon elämä järjestyy Helsingissä ja Albergassa (Leppävaarassa). Kirstin ja Miilin haave toteutuu, ja Kirstistä tulee osakas Miilin hattukauppaan, joka laajentuessaan muotiliikkeeksi houkuttele uusia asiakkaita ja pärjää hyvin. Kirstin seurapiireissä liikkuvat ystävät kernaasti kertovat, mistä he ovat hankkineet tyylikkäät vaatteensa.

Iivolla ei mene yhtä hyvin. Hän saa apulaisen töitä kuvanveistäjä Ville Vallgrenilta ja ajoittain muitakin työtarjouksia, mutta tuloja on vähän ja välissä työttömiä jaksoja, jotka vetävät mielen matalaksi. Mennessään naimisiin Iivon kanssa, Kirsti tiesi, mihin oli ryhtymässä ja mikä olisi taiteilijan vaimon osa.  

Enni Mustonen (oikealta nimeltään Kirsti Manninen) on mestari historiallisen ajankuvan luomisessa. Taiteilijan vaimon tarinaan hän on liittänyt 20-luvun tapahtumia ja ilmiöitä: yksi sivuhenkilöistä todistaa Kuru-laivan kaatumisen ja uppoamisen Näsijärven myrskyssä, pirtua salakuljetetaan öiseen aikaan ja ihmisiä muilutetaan itärajalle. Albert Edelfeltin patsas paljastetaan Ateneumin sivustalle. Olavi Paavolainen ja Mika Waltari kuuluvat Kirstin ja Iivon ystäväpiiriin Pariisissa.

Taiteilijan vaimossa arkielämä soljuu, on iloa ja surua, häitä, Kirstin ja Iivon esikoisen kaste, läheisten hautajaisia. Kirja päättyy sykähdyttävään kohtaukseen, kun Ida Eriksson kertoo Kirstille vihdoin yllättävän totuuden tämän isästä. Siinä on sulattelemista, ja moni asia saa samalla selityksensä. Lukijana mieltä jää kutkuttelemaan, miten Kirsti osaa elää tämän tiedon kanssa. Se epäilemättä selviää sarjan seitsemännessä osassa Sotaleski, joka on jo julkaistu.

         Enni Mustonen: Taiteilijan vaimo : Syrjästäkatsojan tarinoita VI, 430 s.
         Kustantaja: Otava 2018
         Kannen suunnittelu: Timo Numminen

Aikaisemmat osat: Paimentyttö, Lapsenpiika, Emännöitsijä ja Ruokarouva.

KIRJAT ovat kirjastolainoja.

Katrine Engberg: Krokotiilinvartija

Tälle syksylle saatiin suomeksi uusi tanskalainen poliisiromaani, Katrine Engbergin Krokotiilinvartija, joka on kirjoittajansa esikoisdekkari ja aloittaa sarjan. Siinä päähenkilöinä on rikostutkijapari Jeppe Kørner ja Anette Werner, jotka työskentelevät Kööpenhaminan poliisin murhaosastossa.

Krokotiilinvartijan tapahtumat alkavat, kun vanhempi mies laskeutuu pienkerrostalonsa alakertaan ja huomaa siellä olevan asunnon oven raollaan. Hän astuu asunnon eteiseen ja huhuilee asukkaille, kahdelle nuorelle naiselle, jotka ovat siinä vuokralaisina. Mies kompastuu johonkin, kaatuu lattialle ja saa sydänkohtauksen huomatessaan makaavansa asunnon toisen asukkaan ruumiin päällä.

Poliisi ja tekniset tutkijat saapuvat paikalle, ja heitä odottaa uskomattoman kauhistuttava näky. Vaikka murhasta on jälkiä ympäri asuntoa, mitään selliasta ei sieltä löydy, josta saisi sormenjäljet tai DNA:n. Asialla on ollut ammattilainen, joka on suunnitellut ja suorittanut tekonsa huolellisesti. Mutta kuka haluaisi surmata nuoren, kauniin ja herttaisen, vain parinkymmenen ikäisen Julie Stenderin? Talon yläkerrassa asuva omistaja ja Julien vuokraemäntä on eläkepäivinään alkanut kirjoittaa rikosromaania, jossa surmataan nuori tyttö. Hän on jakanut romaanista kaksi jaksoa online-kirjoittajaryhmän kanssa, siihen kuuluu hänen lisäkseen kaksi muuta kirjoittajaa.

"Meillä on tässä nelisenkymmentä sivua pitkä luonnos rikoksesta, joka vastaa yksityiskohtia myöten Julie Stenderin murhaa. Joka siis tapahtui eilen." 

"Nyt ei kuitenkaan ole kiinnostavinta niinkään se, kuka on kirjoittanut tekstin, vaan kuka on lukenut sen."

Krokotiilinvartijassa käsikirjoituksen juoni toistuu elävässä elämässä tehdyssä rikoksessa. Tämä tuo mieleen ainakin Pierre Lemaitren rikosromaanin Irène, jossa sarjamurhaaja kopioi teoissaan eri rikoskirjojen juonia ja toimintatapoja. Myös Max Seeckin uusimmassa kirjassa Uskollinen lukija (jota en ole lukenut) murha ilmeisesti on ensin kuvattu jossain kirjan hahmon kirjoittamassa teoksessa.  

Mutta takaisin Krokotiilinvartijaan. Toinenkin henkilö pääsee hengestään varsin dramaattisesti, ja poliisi on ymmällään sen suhteen, kuka voi olla tekijä ja mikä on motiivi tekojen takana. Kirjan rikospoliisit Kørner ja Werner kollegoineen tekevät tarkkaa työtä kuulustellessaan lukuisia ihmisiä ja kerätessään tutkimusaineistoa, mutta heillä ei ole pitkään aavistustakaan, kuka voi olla rikosten takana. Tässä kohtaa kirjan jännite hieman lässähtää, eikä sitä pelasta Jeppe Kørnerin siviilipuolen sekoilut, mutta loppua kohden kerronnan intensiteetti kasvaa jälleen, vaikka on jo selvää, kuka on syyllinen. Usean henkilön, myös uhrin Julie Stenderin, menneisyydestä paljastuu salattuja asioita, jotka liittävät hahmoja toisiinsa. Syyllinen on kuitenkin kadonnut, ja poliisit pelkäävät, että murhia tulee lisää. Etsintöjen ja psykologisten motiivien ruotimisen myötä kirjan juonikuvio pitää kiinnostuksen yllä loppuun asti.

Katrine Engberg on kirjoittanut ihan kelpo dekkarin, jonka seurassa viihdyin tovin ja toisen. Mitään varsin yllättävää siinä ei ollut, ja kliseinenkin se on. Pohjoismaisten dekkareiden perinteitä noudattaen päähenkilöparista toinen, Anette, on onnellisessa aviossa ja täynnä energiaa ja toinen, Jeppe, on juuri palannut töihin sairaslomalta kärsittyään hermoromahduksen avioeron jälkeen. Kirjailija itsekin tiedostaa kliseisyytensä, sillä Jeppe toteaa kirjan alussa: "Sitten ainakin näyttäisi poliisilta. Avioeron jyräämältä kytältä elämänkriisissä, ihan kuin kirjoissa. Klassinen juttu." Jeppe on kuitenkin sympaattinen ja inhimillinen hahmo, ja parityö Anetten kanssa toimii, vaikka heillä onkin erimielisyytensä. He sanailevat keskenään monien yhteisten työvuosien tuoman tuttuuden hengessä ja ovat oppineet sietämään toisissaan ärsyttäviä piirteitä.

Sen verran kiinnostava tämä tanskalaisdekkari on, että luulenpa lukevani seuraavankin osan, kun se suomeksi käännetään.

          Katrine Engberg: Krokotiilinvartija, 398 s.
          Kustantaja: Otava 2019
          Tanskankielinen alkuteos: Krokodillevogteren, 2016
          Suomentaja: Pirkko Talvio-Jaatinen
          Kansi: Venla Koski

KIRJA on kirjastosta. MUUALLA: Kirjasähkökäyrä
Lokakuussa Kuukauden kieli on tanska.