Heather Morris: Auschwitzin tatuoija

Romaani Auschwitzin tatuoija vie minut hetkeen vuosikymmenten taakse. Olin yhtenä kesänä vapaaehtoisena kibbutsilla Israelissa. Työnäni oli koko kuukauden ajan siivota huoneita kibbutsin hotellissa, jonne lähetettiin myös keskitysleireillä olleita lomalle ja lepäämään. Suomalaiselle opiskelijalle oli vavahduttavaa nähdä tatuoituja numerosarjoja hotellivieraiden käsivarsissa ja ymmärtää, mistä ne olivat peräisin.

Heather Morrisin romaani kertoo tarinan Lalesta ja Gitasta, jotka ovat Tšekkoslovakian juutalaisia. He eivät tunne toisiaan, ennen kuin kumpikin päätyy Auschwitzin keskitysleirille Puolaan huhtikuussa 1942.

Lale on 24-vuotias nuori mies, joka ilmoittautuu työpalvelukseen Saksaan. Slovakian  juutalaisperheitä vaaditaan luovuttamaan yksi kahdeksantoista vuotta täyttänyt lapsi työskentelemään Saksan hallinnolle, ja Lale toivoo voivansa auttaa perhettään ilmoittautumalla työhön Berliiniin, kuten hän otaksuu. Pitkä junamatka karjavaunussa ilman syötävää tai juotavaa ja varsinkin vastaanotto Auschwitzin porttien sisäpuolella karistaa häneltä luulot hyvästä työpaikasta. Mutta se kaikki myös sisuunnuttaa hänet:

"Kun SS-miehet katoavat pimeään, Lale vannoo valan. Minä pysyn hengissä lähteäkseni elossa tästä paikasta. Minä kävelen vapaana miehenä."

Kielitaitoinen Lale - hän puhuu slovakin kieltä, saksaa, ranskaa, venäjää, vähän puolaa ja unkaria - saa jonkin ajan kuluttua fyysisesti kevyen, mutta toisella tavalla ahdistavan työn: hänestä tulee keskitysleirin tatuoija. Niin hän tapaa myös Gitan, joka vuorollaan tulee hänen pöytänsä ääreen käsivarsi paljaana. Yleensä Lale ei katso kasvoihin heitä, joille aiheuttaa tuskaa tatuoimisellaan, mutta Gitan silmiin hän katsoo, ja se on menoa se.

Heather Morris kertoo Lalen ja Gitan selviytymisestä keskitysleirin kauhujen keskellä, kun tuhkaa sataa heidän päällensä ja kaiken aikaa joutuu pelkäämään vartiioiden mielivaltaista julmuutta. Lale on rohkea ja neuvokas, hän saa tiettyjä etuja toimiessaan tatuoijana, ja hän keksii keinoja hankkia ylimääräistä ruokaa ja tavaroita, jotka hän jakaa leirillä saamiensa ystävien ja Gitan ystävien kanssa. Näin hän auttaa monia jaksamaan. Häntä itseään kantaa hänen alussa tekemänsä päätös siitä, että saksalaiset sotilaat eivät häntä päihitä, vaan hän kestää, kunnes vapautuu ja he saavat rangaistuksen tekemistään rikoksista.

Auschwitzin tatuoijassa on paljon tuttua muista keskitysleirikuvauksista, ne kidutukset, kuolemat ja kauhut, mutta kertomus on kuitenkin uusi. Tatuoijan työstä en ole aikaisemmin lukenut, en liioin Auschwitziin sijoittuvaa rakkaustarinaa, joka antaa syyn toivoon, unelmiin ja elämään.

Keskitysleireiltä selvinneitä näyttää yhdistävän yksi asia: he ovat päättäneet selvitä ja toimivat kaikissa tilanteissa sitä ajatellen. Heillä on päämäärä, ja he kokevat sen saavuttamisen ja elämän yleensä merkitykselliseksi.

Auschwitzin tatuoija tuo mieleen myös viime vuonna lukemani unkarilaisen Imre Kertészin romaanit Kohtalottomuus ja Kaddish syntymättömälle lapselle. Kertész itse joutui 15-vuotiaana Auschwitziin vuonna 1944 ja hänkin selviytyi sieltä hengissä. Kirjoitin hänen omaelämäkerrallisesta romaanistaan näin: "Kertész kirjoittaa kaikesta viileästi, jopa lakonisesti ja tunteilematta, ja antaa Györgyn tarkkailla ihmisiä ja tapahtuvaa pohtivasti ja jotenkin ulkokohtaisesti." Tässä ehkä onkin ero keskitysleirikokemuksista kirjoittavien välillä: Ne, joilla ei ole siitä omakohtaista kokemusta, kirjoittavat kieltämättä tunteita koskettavia kirjoja kamaluuksista ja ihmisten kärsimyksistä, ja hyvä on, että kirjoittavat ja muistuttavat, ettei koskaan enää... Kun taas itse leireillä olleet (tai ainakin Imre Kertész) kirjoittavat siitä niin tunteettomasti, että se jättää kylmäävän ja raskaan painon, sillä lukijana tunnen ja aavistan, mitä kaikkea ulkokohtaisuus kätkee.

Heather Morriksen romaani perustuu tositapahtumiin. Lale ja Gita selviytyivät ja muuttivat Australiaan, missä kirjailija haastatteli Lale Sokolovia puoli vuosisataa myöhemmin.

        Heather Morris: Auschwitzin tatuoija, 201 s (e-kirja)
        Kustantaja: Aula & Co 2019
        Alkuperäinen: The Tattooist of Auschwitz, 2018
        Suomentaja: Pekka Tuomisto
        Kannen suunnitelma: Nick Stearn; Kannen sovitus: Antti Kukkonen 

E-KIRJA on omasta hyllystä (Elisa-kirjan asiakaslahja).
MUUALLA esim. Amman kirjablogi, Kirjarouvan elämää, Kirjasähkökäyrä, Nannan kirjakimara

Helmet-haasteessa sopii vaikka kohtiin 6. Kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella, 9. Kirjassa kohdataan pelkoja, 30. Kirjassa pelastetaan ihminen, ja 37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa.
Osallistun kirjalla myös Jokken kirjanurkan Rauhan haasteeseen, jossa luetaan toiseen maailmansotaan jollain tavalla liittyviä kirjoja.

Imre Kertész: Kaddish syntymättömälle lapselle

Unkarilaisen Imre Kertészin muutkin kirjat alkoivat kiinnostaa luettuani hänen omakohtaisiin keskitysleirikokemuksiinsa kiinnittyvän romaanin Kohtalottomuus. Sille syntyi jatkoa kolmen kirjan verran, ja nyt luin kakkososan, Kaddish syntymättömälle lapselle. 

Kaddish on juutalainen surijan rukous, vaikka siinä ei mainitakaan kuolemaa - se rukoillaan hautaus- ja muistopalveluksessa sekä päivittäin suruaikana. Imre Kertészin Kaddish on tajunnanvirtaa, jota voi tulkita monella tapaa. Kirjan liepeen teksti kertoo: "Muodoltaan kerronta on tajunnanvirtaa: kirjailija rukoilee, huutaa, vitsailee, vaikeroi ja kuiskaa kaddish-rukouksensa lapselle, jota hän kieltäytyy siittämästä maailmaan."

Pysähdyttävintä kirjassa onkin painokas "Ei!", joka toistuu useaan kertaan. Kun teksti muuten on tajunnanvirran tapaan sinne tänne aaltoilevaa, samaa toistelevaa, välillä tapahtumiin ja välillä ajatuksiin keskittyvää, yhtä pitkää lukua koko teos, niin tuo painokas "Ei!" lainausmerkeissä ja uuden luvun alussa hyppää silmille ja tajuntaan rivien ja sanojen massasta. Samalla kirjailija puhuttelee syntymätöntä lasta, jota hän ei halua. 

        "Ei! en voisi koskaan olla toisen ihmisen isä, kohtalo, jumala, 
        "Ei!" älköön kukaan lapsi saako koskaan kokea sitä mitä minä, lapsuutta,
        "Ei! jokin minussa parkaisi, ulvahti, niin ei saa käydä hänelle - sinulle - 
     ja minulle, että hän kokisi sen, lapsuuden...

Pitkään ajattelin, että kirjan kertoja ei halua lasta keskitysleirikokemustensa takia, mutta kirja kertoo muutakin. Kertojan vanhemmat erosivat ja hän joutui käymään vuosia koulua internaatissa, kunnes isä meni uusiin naimisiin ja otti hänet luokseen. Mielessään kertoja rinnastaa sekä internaatin rehtorin että isänsä vallankäytön Auschwitziin.

Minusta tämäkin Kertészin kirja on hyvin omakohtainen, ja minusta oli hyvä, että olin lukenut Kohtalottomuuden ennen sitä. Tässä teoksessa hän kertoo vaimonsa tapaamisesta ja muutaman vuoden kestäneestä avioliitostaan, joka ilmeisesti kariutui, kun hän, mies, ei halunnut lasta, ja vaimo puolestaan halusi elää ja kokea täydellisyyden juuri oman lapsen kautta. Vaimolleen mies kertoo lapsuutensa kipupisteistä ja keskitysleiristä, puhuu ja puhuu, ja samalla tiedostaa piinaavansa vaimoaan puheillaan, mutta hänelle itselleen puhuminen on välttämätön paiseen puhkaiseminen, kivulias, mutta jälkeenpäin helpottava.

Tajunnanvirtamonologissaan kirjailija puhuu lapsuuden ja avioliiton lisäksi

• omasta työstään ("... onni, jota ehdin kokea vaimoni kanssa suhteemme aikana ja avioliittomme alussa, opetti minulle, että myös tuo tila, onni, vaikuttaa työhöni epäsuotuisasti. [...] mitä tämä oikein on, miksi työni asettaa näin painostavia ja rasittavia ehtoja ...")

• omasta kirjoittamisestaan ("... elän ja kirjoitan, ja molemmat ovat pyrkimyksiä, elämä sokeampi, kirjoittaminen näkevämpi, selvästi toisenlainen pyrkimys kuin elämä, ehkä se pyrkii näkemään sen mihin elämä pyrkii, ja siitä syystä, koska ei voi muutakaan, se toistaa elämälle elämää, toistelee elämää aivan kuin myös se itse, kirjoittaminen, olisi elämää, mutta sitä se ei ole, ei missään tapauksessa, ...")

• omasta juutalaisuudestaan ("... ne ovat täysin käyttökelpoisia ajatuksia, mukaanlukien, yhtenä ensimmäisistä, ajatus juutalaisuudestani, ei tietenkään yksinomaan miellyttävänä eikä varsinkaan kovin ymmärrettävänä asiaintilana, joka on lisäksi aika ajoin jopa hieman hengenvaarallinen, [...] jota on yritettävä rakastaa ehkä vain ja ainoastaan vaarallisuutensa takia ...")

Tajunnanvirta ei ole yleensä minulle helpointa lukemista, mutta Kaddish syntymättömälle lapselle kiinnostaa ja vaikuttaa monilla teemoillaan ja ajatuksillaan. Tunnustan, että kirjailijan kokemus Auschwitzissa ja Buchenwaldissa antaa ihan omanlaisensa pohjavireen tekstille, joka tämän tästä hätkähdyttää jollain odottamattomalla huomiollaan. Kuten toistuvalla maininnallaan hautojen kaivamisesta ilmaan - ja mitäpä muuta ajattelisikaan mies, joka poikana näki niin monen nousevan kammioista savuna ilmaan.

            Imre Kertész: Kaddish syntymättömälle lapselle, 144 s.
            Kustantaja: Otava 2004 (Otavan kirjasto 165)
            Alkuperäinen: Kaddis a meg nem született gyermekért, 1990 
            Suomentaja: Outi Hassi

KIRJA on kirjastosta.
Helmet-haasteessa kirja sopii kohtiin 7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt (Budapest), 10. Rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja, 18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja.
Kuukauden kieli oli huhtikuussa unkari. Elämä, kerta kaikkiaan! -haasteeseen mahtuvat myös omaelämäkerralliset romaanit.

Imre Kertész: Kohtalottomuus

Luin kirjan, joka on mielestäni valtavan hyvä ja vaikuttava, mutta ihan toisenlainen kuin kirjat, joista yleensä pidän. Niin, en oikeastaan voi sanoa pitäneeni kirjasta, mutta vaikutuin sen äärellä ja loppuun päästyäni minun on tunnustettava: mies on Nobelinsa ansainnut.

Kyseessä on unkarilaisen Imre Kertészin pääteos Kohtalottomuus, joka alkaa neliosaisen sarjan. Kirjailija käsittelee kirjoissaan keskitysleirikokemuksia ja niiden vaikutusta ihmiseen. Romaani on omaelämäkerrallinen, Kertész itse joutui keskitysleirille ollessaan 15-vuotias.

Kirjan minäkertoja on 14-vuotias koulupoika, György, joka on syntynyt juutalaiseen perheeseen Budapestissä. On vuosi 1944, koulu on jo loppunut sodan takia ja poika on töissä öljynjalostamossa. Eräänä päivänä matkalla työpaikalle poliisi pysäyttää bussin ja komentaa juutalaiset ulos. Heidät - ja monen muun bussin juutalaiset - viedään tullikamarille odottelemaan ja sitten yöksi talliin. Sitten heille tarjotaan työtä Saksassa tehtaassa. Ensimmäiseen junaan vapaaehtoisesti ilmoittautuvat saavat väljemmän kyydin ja parhaat mahdollisuudet perillä. György ystävineen ilmoittautuu mukaan, on mukava päästä Saksaan työhön ja nähdä vähän maailmaa.

Kohtalottomuus kulkee Györgyn matkassa usean päivän matkan Auschwitz-Birkenaun keskitysleirille, odottaa siellä hänen kanssaan ratapihalla nähdäkseen, kumpaan jonoon hän joutuu, siihen, joka katsotaan työkykyiseksi, vai siihen, josta ei ole hyötyä. Ilmoitettuaan olevansa 16-vuotias György pääsee työkommandoon. Auschwitzista matka jatkuu pian Buchenwaldiin ja sieltä jossain vaiheessa työleirille Freitziin. Ravinnon puute, sairaudet ja syöpäläiset tekevät tehtävänsä. Märkivät paiseet vievät pojan sairaalaan ja takaisin Buchenwaldiin. Se saattaa olla onnenpotku niissä oloissa, sillä György pääsee sairaalaan, jossa häntä hoitaa taitava lääkäri, joka on vangittuna poliittisten mielipiteittensä takia. Vuosi Budapestistä lähtönsä jälkeen György kävelee jälleen jalallaan ja pääsee palaamaan pitkän matkan takaisin Unkariin, kun amerikkalaiset joukot  vapauttavat Buchenwaldin keväällä 1945.

Kohtalottomuus on kirja keskitysleireistä, mutta se ei mässäile keskitysleirien hirveyksillä. Kyllähän György kokee kaikkea sitä, mikä on tullut tutuksi muista holokaustikirjoista, mutta Imre Kertész kirjoittaa kaikesta viileästi, jopa lakonisesti ja tunteilematta, ja antaa Györgyn tarkkailla ihmisia ja tapahtuvaa pohtivasti ja jotenkin ulkokohtaisesti. Tämä viileys asettuu hiljalleen sydänalaan, kylmäävänä ja koskettaen. Lähes tunteettomalta tuntuvaa tekstiä, paikoin aika tylsää ajatuksenvirtaa, ja silti se jättää raskaan painon.

Kirjan vaikuttavuus onkin jotain muuta. Yksi esimerkki: Kertész käyttää sanaa "luonnollisesti" tämän tästä, kyllästymiseen asti. Kun György on palannut Budapestiin, hän kohtaa raitiovaunussa lehtimiehen, joka kyselee häneltä hänen kokemuksistaan:

"Sinun on varmaankin täytynyt", hän sanoi, vähän vaivaantuneelta näyttäen, "nähdä paljon puutetta ja nälkää, ja sinua on varmaan myös lyöty", mihin vastasin: luonnollisesti. "Poika hyvä, miksi sanot", hän huudahti, mutta minusta näytti jo siltä, kuin hän olisi menettänyt malttinsa, "kaikkeen, että 'luonnollisesti', asioihin, jotka eivät laisinkaan sitä ole!" Sanoin, että keskitysleirillä se kaikki on luonnollista. "Niin, niin," vastasi hän, "siellä kyllä, mutta..." ja sitten hän takelteli, epäröi hieman, "mutta... eihän, eiväthän itse keskitysleirit ole luonnollisia!" tunsi hän viimein löytäneensä oikeat sanat, enkä vastannut hänelle mitään [...]

Netistä luin, että Unkarin juutalaisia alettiin kuljettaa massoittain Auschwitziin vasta Saksan miehitettyä maan maaliskuussa 1944. Siksi ei ehkä ole kummallista se lapsenomainen luottamus, millä György ja hänen toverinsa suhtautuvat tarjoukseen matkasta Saksaan töihin. Vielä Auschwitziin saavuttuaan he eivät ymmärrä, mikä heitä odottaa, vaan katselevat innokkaina ympärilleen, näkevät nurmet ja jalkapallokentän ja ajattelevat viettävänsä niillä vapaa-aikaa työpäivän jälkeen.

Keskitysleirillä vangit saavat numeron, ja sen jälkeen kukaan ei kutsu heitä nimellä. Vankien keskuudessa herättävät arvostusta ne, joilla on alhainen lukema numerossaan. Nelinumeroinen luku on tyylikäs, sen haltija on mielipidevanki ja ollut leirillä kauan, kaksitoista vuotta. Toisin on, jos vanki "kantaa reilusti yli  kahdeksankymmenentuhannen numeroa - mikä ei ole kovin arvokasta täällä meidän huoneessamme".

Kirjan takakansi lainaa Expressen-lehden kritiikkiä: "yksi vaikuttavimmista ja kirjallisesti ehkä loistavimmista natsien keskitysleirien omaelämäkerrallisista kuvauksista." 

Imre Kertész (1929-2016) sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 2002 ensimmäisenä ja toistaiseksi ainoana unkarilaisena kirjailijana. Hän on kirjoittanut myös käsikirjoituksen kirjan pohjalta tehtyyn elokuvaan Fateless.

            Imre Kertész: Kohtalottomuus, 240 s.
            Kustantaja: Otava 2003 (Otavan kirjasto 160)
            Alkuperäinen: Sorstalanság 1975, suomentanut Outi Hassi

KIRJA on kirjastosta.
MUUALLA: Hurja Hassu Lukija, Kannesta kanteen, Kiiltomato, Lukimo Lumo 

Helmet-haasteessa mahdollisia kohtia ovat vaikka 7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt (Budapest), 10. Rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja, 18. Europpalaisen kirjailijan kirjoittama kirja.
Lisäksi: Kuukauden kieli (huhtikuussa unkari), Elämä, kerta kaikkiaan! (omaelämäkerrallinen romaani)

Eeva Vuorenpää: Arvet : romaani sotavuodesta 1941

Tielleni on osunut kevään aikana useita kirjoja, joissa lapset elävät sota-aikaa, erityisesti toisen maailmansodan vuosina. Yksi kirjoista on Arvet, Eeva Vuorenpään romaani, jossa kaksi pitkän elämän elänyttä naista kohtaa ja jakaa sitä, miten sotavuosi 1941 jätti heihin näkyviä tai näkymättömiä arpia.

Kirjan kehyskertomuksessa Aiju matkustaa ystävättärensä kanssa Helsingistä Tallinnaan keväällä 2009. Jo satamassa he kiinnittävät huomiota ikäiseensä hienostuneeseen ja ulkomaalaiselta näyttävään naiseen. Naiset tutustuvat toisiinsa, ja suomalainen Aiju ja israelilainen Nina alkavat kertoa tarinaansa, mutta miten erilaisia heidän lapsuuden sotakokemuksensa ovatkaan. Valtaosa kirjaa rakentuu lyhyistä, vuorottelevista Aijun ja Ninan luvuista, joiden lomaan tulee muutama välähdys Viron Pärnusta, jossa joukko juutalaislapsia menehtyi synagogassa samana vuonna 1941.

4-vuotiaan Aijun isä on rintamalla, kun tyttö sairastuu tulirokkoon ja saa sen jälkitautina vakavan korvatulehduksen. Lääkärin arvio on ankara: ellei tyttöä tuoda sairaalaan leikkausta varten kolmen päivän sisällä, vanhemmat saavat etsiä arkkua. Lahden sotasairaalan etevä kirurgi leikkaa korvan ja pelastaa tytön kuulon ja hengen. Sairaalassa olosta tulee pitkällinen, mutta kun kipu hellittää, pieni tyttö alkaa kulkea sairaalan käytävillä iso sotilaspaita yöpaitanaan. Hänestä tulee haavoittuneiden lemmikki, joka ilahduttaa heitä käynneillään ja kauniilla lauluäänellään. Joskus retkillään hän näkee pahasti haavoittuneita. Isää on ikävä.

Samaan aikaan 10-vuotias juutalainen Nina on viety Saksassa Ravensbrückin keskitysleirille äitinsä ja siskojensa kanssa ja huhujen mukaan isä ja veli olisivat joutuneet Auschwitziin. Leiri on kovaa työtä, nälkää, kylmää ja syöpäläisiä, sairautta ja kuolemaa. Päivä toistuvat toisensa kaltaisina, Nina ja isosisko Lea punovat oljesta mattoja, ja kun asiat ovat vaikeita, he pysyvät hengissä mielikuvitukseensa turvaten muistelemalla, millaista heidän varakkaan perheensä elämä oli ennen sotaa Göttingenissä.

Eeva Vuorenpään kirjassa sen rakenne kannattelee sitä: kehyskertomuksen sisälle mahtuu tyttöjen elämä sota pienine ja isoine tapahtumineen sekä lyhyesti heidän sodan jälkeiset vaiheensa. Kirjailija on osannut antaa oman äänen kummallekin kertojalle. Kehystä lukuunottamatta kirjassa ei ole kummoistakaan juonta, päivästä toiseen tassuteltiin sairaalassa tai kädet verillä punottiin mattoja ja kuurattiin vessoja leirissä. Näin jälkeenpäin ajatellen tuo sopi kirjaan hyvin: tyttöjen elämä oli odotusta, mielikuvitukseen ja uniin pakenemista, toivoa käsittämättömän sodan loppumisesta. Ninan vaiheissa näin paljon samaa kuin hiljattain lukemassani Schindlerin listan kuopuksessa ja taas ihmettelin, miten toivo vapaudesta ja vahva elämän tahto voivat kantaa mitä kauheimpien kokemusten läpi, vaikka sitten arpeutuneena.

KIRJAN lainasin kirjastosta. Sitä on luettu ainakin blogissa Susan kirjasto, ja Keskisuomalainen on kirjoittanut siitä arvion. Kerään kirjalla pisteen Ihminen sodassa -haasteeseen, jossa saavutan tavoitteeni eli kersantin natsat, mutta tähyilen jo ylempiin sotilasarvoihin, kun aiheesta löytyy niin monenlaista luettavaa. Keskistysleirikuvausten tähden osallistun myös Hei me lusitaan! -haasteeseen, jossa kolmas kirja tuo ulkoiluoikeuden muurien sisällä matkallani eristyssellistä vapauteen.


Eeva Vuorenpää: Arvet : romaani sotavuodesta 1941, 244 s
Kustantaja: Minerva 2011
Kansi: Leena Kilpi

Leon Leyson: Poika joka pelastui : Schindlerin listan kuopus

Olen katsonut Schindlerin listan useaan kertaan ja aina herkistynyt elokuvan loppuessa. Siksi tartuin Leon Leysonin kirjaan innostuneena, kun sen kirjastossa näin, vaikka muistankin hänet elokuvasta vain juuri ja juuri - ehkä. 

Poika joka pelastui - Schindlerin listan kuopus on Leon Leysonin kirjoittama muistelmateos, jossa hän kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan aina siihen asti, kun hän 19-vuotiaana muutti vanhempiensa kanssa Amerikkaan. Kirjailijan jälkisanoissa valotetaan lyhyesti hänen vaiheitaan uudella mantereella. Leon Leyson kuoli tammikuussa 2013 saatuaan käsikirjoituksen valmiiksi. Hän ei ehtinyt kuulla, että se hyväksyttiin julkaistavaksi.

Kirjailija syntyi Leib Lejzon -nimisenä juutalaispoikana pienessä kylässä koillis-Puolassa vuonna 1929. Elämä sujui perinteiseen tapaan, ja 1930-luvun Narewka oli idyllinen paikka. Useimmat eivät olleet koskaan käyneet kylän ulkopuolella, ja tuhatkunta juutalaista eli sovussa puolalaisten kristittyjen kanssa.

Leibin isä hakeutui lasitehtaaseen töihin, ja hänestä tuli erittäin ammattitaitoinen koneenkäyttäjä. Kun tehdas muutti Krakovaan, isä muutti perässä ja säästi viisi vuotta, kunnes voi hakea perheensä luokseen. Silloin elettiin jo kevättä 1938. Kohta alkoi kuulua hälyttäviä uutisia levottomuuksista Saksassa, mutta Puolassa arki jatkui tavalliseen tapaan. Pian kuitenkin juutalaisista alkoi kulkea huhuja, ja Leibin uudet puolalaisystävät alkoivat vältellä häntä. Juutalaisten tuli istua raitiovaunujen takaosissa, kunnes heiltä kiellettiin yleisissä kulkuneuvoissa matkustus kokonaan. Juutalaislapset eivät saaneet enää käydä koulua.

"Näin heidän kävelevän kouluun aamulla, aivan kuin mikään ei olisi muuttunut, vaikka minun elämässäni kaikki oli nyt toisin. Enää en ollut se huolettoman iloinen, seikkailunhaluinen poika, joka oli odottanut pääsevänsä matkustamaan pummilla raitiovaunussa. Jollakin ihmeen tavalla minusta oli tullut Saksan maailmanherruutta haittaava tekijä." (s. 72)

Leon Leyson koki juutalaisvainot, Krakovan geton ja keskistysleirit Puolassa, Saksassa ja Tsekkoslovakiassa nuorena poikana. Hän oli kymmenvuotias, kun juutalaislapsia kiellettiin käymästä koulua, ja 16-vuotiaana hän vapautui keskitysleiriltä sodan loputtua 1945. Hän, hänen vanhempansa ja kaksi sisarustaan selvisi hengissä noista järkyttävistä vuosista ja palasi Krakovaan. 

"Junan jyskyttäessä kohti itää annoin itselleni luvan tehdä jotakin sellaista, mitä en ollut tehnyt vuosiin: ajatella tulevaisuutta." (s. 176)

Elämä ei kuitenkaan jatkunut entiseen rauhalliseen tapaansa, vaan juutalaiset saivat kokea väkivaltaa ja vainoa kaupungin asukkaiden taholta. Näin Leysonin perhe päätti etsiä uuden kotimaan.

Poika joka pelastui oli koskettava kirja, niin kuin kaikki holokaustista kertovat kirjat minulle ovat, mutta se ei mässäile kauheuksilla. Kurjuuden, kylmän ja nälän vastapainona kuvataan perheenjäsenten lämpimiä välejä, milloin he vain saavat olla yhdessä, ja Oskar Schindlerin, natsiliikemiehen, sankarillisuutta hänen pelastaessaan 1200 juutalaista kuolemalta riskejä ottaen ja omia varojaan käyttäen. Heistä Leib Lejzon oli nuorin.

Kirja oli mielenkiintoinen sisällöltään ja nopealukuinen ja sujuva kieleltään. Leyson ei juuri puhunut kokemuksistaan julkisesti ennen Schindlerin lista -elokuvaa, mutta sen jälkeen hän kiersi paljon kouluissa, yliopistoissa, kirjoissa ja syngogissa. Vuosien myötä hänen puheensa muotoutuivat tarinaksi, joka on kirjassa kerrottu. Helppoudesta voisi ajatella, että se on kirjoitettu juuri nuoria aikuisia lukijoita ajatellen, alkuperäinen teos on julkaistu Atheneum Books for Young Readers -sarjassa.

KIRJAN lainasin kirjastosta. Siitä on vaikututtu ja liikututtu näissä blogeissa: Amman kirjablogi, Hemulin kirjahylly ja Lillin kirjataivas; muualla lukukokemus jäi ulkokohtaiseksi, vaikka kirjaa suositeltiinkin luettavaksi kouluissa: Luen ja kirjoitan ja Mari A:n kirjablogi.

Haasteosallistus: Suketuksen Ihminen sodassa ja Elegian Hei me lusitaan!


Leon Leyson, yhdessä Marilyn J. Harranin ja Elisabeth B. Leysonin kanssa: 
      Poika joka pelastui : Schindlerin listan kuopus, 246 s
Kustantaja: Tammi 2014
Alkuperäinen: The Boy on the Wooden Box, 2013; suomentaja Annika Eräpuro
Kansi: Laura Lyytinen