Shiwu: Kaivoin lammen kuuta varten

Juuri lukemallani kiinalaisella runo- ja mietelmäkirjalla on mielestäni ihana nimi, Kaivoin lammen kuuta varten. Kun elämässään on päässyt siihen, että maineen tai omaisuuden kartuttaminen ei merkitse mitään ja päivät täyttyvät arkisesta aherruksesta, yksinäisyydessä mietiskelystä ja itsestään tyhjentymisestä, silloin voi kaivaa lammen ihan vain kuuta varten. Kirjan alaotsikkona on Ajatuksia vuorilta.

Teoksen kirjoittaja Shiwu ("Kivimaja") eli vuosina 1272-1352. Parinkymmenen ikäisenä hän meni vuoristotemppeliin ja alkoi opiskella mestarin alaisuudessa. Kolmen vuoden jälkeen hän sai dharmanimen Qinggong ("Puhdas jalokivi"), ja joskus hänestä käytetäänkin koko nimeä Shiwu Qinggong. (Dharma merkitsee buddhalaisuudessa Buddhan ja muiden valaistuneiden oppia, opetusta.) Tämän jälkeen Shiwu opiskeli muitten chanbuddhalaisten mestarien opetettavana ja vietti aikaa luostarissa, mutta vetäytyi myöhemmin erakoksi vuorille, jossa hän eli vuosikymmeniä yksinkertaisesti ja köyhyydessä.

Kaivoin lammen kuuta varten -teoksen runot tai mietelmät on jaettu kahteen osaan. "Vuorilla majailua" kertoo arkisesta, raskaastakin työstä ja sen vastapainona oleilusta ja laiskuudesta, pilvien ja vuorten katselusta sekä vieraiden vastaanottamisesta. Tämän osan runoista löytyy myös omaelämäkerrallinen jakso sekä pohdiskelua erakkouden oloista ja eduista - tai syrjäilyn, kuten käännös sen sanoittaa.

     "Kuokka tarjoaa ravinnon,

     vettä ja puita riittää vuodesta toiseen.

     Vuoret rauhoittavat silmiäni,

     huolet eivät kalva mieltäni.

     Harhaileva usva kastelee kaislat läpimäräksi,

     sammalpolku nousee mutaisia askelmia.

     Kaiken hyväksyminen säästää voimiani,

     ei tarvetta järjestellä yhtikäs mitään."

Toinen osa on "Valikoima hymnejä", niistä monet on osoitettu jollekulle munkille, apotille, valvojalle, ystävälle tai muulle henkilölle, joille Shiwu tahtoo kertoa jonkin viestin, mutta toiset taas kuvaavat vuorilla elävän munkin elämää ja pyrkimystä vapautua kaiken maallisen vetovoimasta. Kirjoittajan ajatuksista välittyy rauhallinen asettuminen tähän hetkeen, oli elämän anti sitten millainen tahansa, ja huumorikin.

     "Jumalaksi tai buddhaksi ryhtyminen on helppoa,

     mutta vaikeinta on olla munkki.

     Väsyttää jatkuvasti eikä ehdi levätä riittävästi:

     jos ei polttopuita tai vettä, temppelitehtävien hoitamista."

Kirjaa täydentää suomentaja Miika Pölkin, Itä-Aasian tutkijan, artikkeli Shiwu Qinggongista, hänen runoudestaan ja buddhalaisuudesta. Kiinassa on vuosisatoja harrastettu vuoristoelämärunoutta, ja Pölkin mielestä "runoilijana Kivimaja selvästi ylittää edeltävät vuorimiehet lämpimien sutkautustensa sekä yllättävien oivallusten läpäisemillä säkeillään".

Minulle Shiwun runot avautuvat jollain tapaa. Tekstien kieli on selkeää, ja suomentaja on lisännyt loppuun listan selityksiä joihinkin termeihin ja nimiin, jotka eivät ole tuttuja suomalaiselle lukijalle. Runot, mietelmät sisältävät monta helmeä, kuten tuo kokoelmalle nimen antanut säe. Nautin niiden luontokuvista ja rauhallisesta rytmistä. 

     "Möllötän yksin hiljaisuuden ja pimeyden vallitessa,

     eikä täällä tule mitään mieleen.

     Lakaisen lehdet portailta länsituulen laannuttua,

     valmistan polun kuun kumotukselle."

Suomennos soljuu hyvin, vaikka hieman vierastankin joitain nykykielen sanoja kuten tuota syrjäililyä tai möllöttämistä (mietiskelyharjoitusta). Sanoissa ei ole sinänsä mitään vikaa, ne vain kuulostavat niin tämän vuosikymmenen sanoittamilta, että minun mieleni on hankala sijoittaa niitä 1300-luvulla kirjoittaneen erakkomunkin suuhun. Tai hänen siveltimellä piirtämikseen. Runoihin syvemmälle uppoutuminen vaatisi parempaa perehtymistä kiinalaiseen ja buddhalaiseen ajatteluun. Silti tällaisellakin lukemisella kokoelma on kiinnostava ja asettuu mielessäni oivasti aikaisemmin lukemieni muiden itäaasialaisten runojen, japanilaisen ja vietnamilaisen runokirjan, rinnalle. 

             Shiwu: Kaivoin lammen kuuta varten, 163 s.

             Kustantaja: Art House 2018

             Suomentaja ja toimittaja: Miika Pölkki

             Kansi: Satu Kontinen

KIRJAN lainasin kirjastosta. 
MUUALLA: Exlibris, Kirjapiisku, Kirja vieköön!, Mummo matkalla

Helmet-haasteessa kirja sopii kohtiin 28. Kirjan kannessa on kuu, 36. Kirjassa ollaan yksin, 37. Pienkustantamon julkaisu.
Kirjankansibingossa ruksaan ruudun "Eksotiikka".
Heinäkuussa Kuukauden kieli on kiina.

Lydia Koidula: Sillalla soi satakieli

Viime päivinä olen lueskellut Viron kansallisrunoilijan Lydia Koidulan (1843-1886) runoja, kun satuin kirjastossa näkemään viime vuonna julkaistun kokoelman uusia suomennoksia. Oikeastaan on hämmästyttävää, että vasta vuonna 2018, Viron 100-vuotisjuhlien imussa, ilmestyi suomeksi ensimmäinen kokoelma Koidulan runoja. Aikaisemmin niitä oli toki nähty eri julkaisuissa vuosikymmenten aikana. Ensimmäiseksi painoasun sai kolme runoa vuonna 1871 Hämäläisen osakunnan Hälläpyörä-lehdessä.

Teokseen Sillalla soi satakieli : Lydia Koidulan runoja suomeksi on valittu kaikkiaan 49 runoa. Ne on järjestetty teemoittain, jotka on otsikoitu esimerkiksi "Kevät", "Isänmaa", "Sonetin siivin", "Suomen silta" ja "Taruaarre". Suomentajia valikoimalla on peräti kuusitoista, joukossa sekä konkareita että ensikertalaisia. Kirjo näkyy luullakseni käännösten epätasaisuutena ja tyylillisenä variaationa, mutta tämä nyt on oma mutu-tuntemukseni, sillä en ole nähnyt runojen vironkielistä asua - enkä edes ymmärtäisi sitä, vaikka näkisinkin! Joidenkin runojen kohdalla kuitenkin mietin, ovatko ne alkuperäisinäkin vapaarytmisiä vai vain suomennoksissa.

Lydia Koidulan runot puhuvat luonnosta, isänmaasta ja rakkaudesta siihen. Säkeissä on herkkiä kielikuvia, mutta paikoin varsinkin isänmaalliset runot tuntuvat nykyaikana varsin paatoksellisilta. Niillä on syntyaikanaan ja sen jälkeen ollut kuitenkin merkitystä Viron kansallistunnon syntymisessä. Koidula runoili myös Suomen sillasta. Hänen isänsä Johann Jannsenin aloitteesta syntyivät Viron ensimmäiset laulujuhlat 1869, ja niiden aikana tytär Lydiassakin heräsi kiinnostus Suomeen ja heimoaatteeseen.

Yksi kauniista isänmaallisista runoista on virolaisen kirjailijan Kai Aareleidin suomentama:

                             Kuulen nimen armaan jossain
                             soivan,
                             taivaankaarelta sen
                             kaikuvan!
                             Kuu ja tähdet hänestä nyt
                             hohtaa!
                             Kukat kauniit saa hän
                             hehkumaan!
                                            ("Rakkain lahja" -runon alku) 

Enpä muistanutkaan, että laulun "Maan päällä paikka yksi on" lyriikka on Lydia Koidulan käsialaa. Valikoiman runot ovat uusia suomennoksia, joten tuon tutun laulun alku on saanut suomentaja Hanna Pippurilta nykyaikaisen asun:

                             Yhteen paikkaan on piilotettu
                             maailmassa harvinaiset
                             uskollisuus, rakkaus ja onni.

                             Tiedäthän äidin sydämen?
                             Se on vankkumaton ja lempeä,
                             elää kanssasi ilon ja epäonnen.
                                             ("Äidin sydän" -runon alku)

Hauskoja ovat kaksi runoa, jotka on suomennettu kahtena eri versiona. Toinen runoista on käännetty kirjakielelle ja lounaismurteelle, toinen taas Helsingin slangille ja lounaismurteelle. Tässä näyte jälkimmäisen runon alusta kumpanakin versiona:

Koto                                                   Hima

Tiä viäres ol piän koto meil,               Tie meiän pihan vieressä,
kui lysti oli see!                                  mä siitä diggasin.
Siäl pitkäs heinäs pihamaal               Siel polviin asti heinässä
me riamul kirmatti.                             me skidit leikittiin.

Siäl ehtos saak mää leikkisi,             Siel iltaan asti tsillasin
jäin myähäks kukkuma.                     mä kukkanurtsilla.
Siält meijän pappa talutti                   Sit ukki otti handusta,
munt tuppa nukkuma.                        vei himaan goisimaan.
         (suom. Heli Laaksonen)                       (suom. Aaro Kalliokoski)


Kirjan runoja täydentää mukavasti Sanna Immasen kirjoittama lyhyt Lydia Koidulan (oikealta nimeltään Lydia Jannsen) elämäkerta sekä Hannu Oittisen kirjoittama artikkeli "Koidulan runot Suomessa" ja Sirje Oleskin artikkeli "Runolija Koidula. Virolainen näkökulma".

        Sillalla soi satakieli : Lydia Koidulan runoja suomeksi, 143 s
        Kustantaja: NyNorden 2018
        Toimittanut: Merja Aho, Sanna Immanen, Hannu Oittinen, Hanna Pippuri 
                             ja Katariina Suurpalo.
        Suomentanut: useita suomentajia
     
KIRJA on kirjastolaina.
MUUALLA Tuglas-seura/Pasi Lankinen
HAASTEET: Liitän kirjan Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteeseen. Viro on Kuukauden kieli elokuussa, joten tämä on sen ennakointia.

Aleksi Wilenius: Tähdet ovat aina yllämme

                                             Päivä kääntyy.
                                             Tyynen lammen yllä
                                             sumu.
                                             Sorsien iltakävely.

Aleksi Wileniuksen runot ovat suomalaisen oloisia, ne ammentavat ennen kaikkea Suomen luonnosta, sen kasvi- ja eläinmaailmasta ja vuodenajoista, sekä arjen pienistä huomioista. Niiden lomaan mahtuu hetket tärkeitten ihmisten kanssa, rippunen - tai enemmän - yhdessäoloa, läheisyyttä ja nuorta rakkautta. Joskus istahdetaan kivelle pohtimaan syvällisiä. Yksi hienoimmista rakkausrunoista on tämä, josta osan lainaan tähän:

                                            Miksemme mekin punoisi
                                            juuriamme
                                            toistemme kanssa yhteen,
                                            joka puolelle?

                                            Sinun janoosi minä imisin vettä.

Aleksi Wilenius on riihimäkeläinen lukiolainen, joka julkaisi viime vuonna ensin esikoisromaanin 17-vuotiaana ja sitten vielä esikoisrunokokoelman Tähdet ovat aina yllämme. Kokoelmassa on 58 runoa, lyhin on vain yhden säkeen mittainen, pisimmissä on muutama säkeistö. Jossain olen tunnistavinani aforismin ainekset. 

                                            Tuuli on vain sateen      kaiku.

Erityisen ihastunut olen runojen kauniiseen kieleen sekä moniin tuoreisiin kielikuviin, jotka tuntuvat hauskoilta: noinkin sen voi kuvata, osuvasti. Niihin runoihin ja kuviin pysähdyn pitemmäksi ajaksi ja palaan paikalle toistamiseen. Näitä voisin lukea toisenkin kokoelman. 

                                             Aava pelto ja punainen lato.
                                             Metsänlaidan kampa
                                             harjaa pilvipehkoa.


            Aleksi Wilenius: Tähdet ovat aina yllämme, 81 s.
            Kustantaja: Annorlunda 2018
            Kannen kuva: Aleksi Wilenius ; ulkoasu: Matti Mattila
 

KIRJA on oma ostos. Lainasin sen ensin kirjastosta, mutta halusin saada kokoelman omaan hyllyyn, joten tilasin sen kotikaupungin kivijalkakirjakauppaan.
MUUALLA: Amman lukuhetki, Kirjarikas elämäni, Neonvalot

Helmet-haasteessa kirjan voi laittaa vaikka kohtiin 37. Pienkustantamon julkaisu, 47. Kirjassa on alle 100 sivua.

Osallistun kirjalla myös Kirjaostos-haasteeseen, jossa blogataan tässä kuussa ostetusta kaunokirjallisesta kirjasta. #kirjaostos

Saima Harmaja: Huhtikuu

Saima Harmaja on runoilija, jota olen lukenut ensimmäisenä ja ehkä eniten elämäni aikana, ja edelleen pidän paljon hänen lyriikastaan. Hiljan ilmestynyt Ritva Ylösen kirjoittama elämäkerta Saima Harmaja : Sydänten runoilija 1913-1937 innoitti minut lukemaan sitä rinnan runoilijan esikoisrunokokoelman Huhtikuu kanssa, ja se on osoittautunut  yllättävän antoisaksi. 

Ritva Ylönen on paitsi sujuvasanainen kirjoittaja, myös kirjallisuudentutkija, joka on perehtynyt arkistossa Saima Harmajaa koskevaan aineistoon ja sen tuloksena asettanut kirjassaan runot, päiväkirjamerkinnät ja mahdolliset Saiman kirjoittamat kirjeet ja kertomukset rinnakkain, ja sitä taustaa vastaan tutut runot sykkivät uudella tapaa minullekin. Tämän kirjoituksen elämäkerralliset taustat olen poiminut juuri Ylösen kirjasta.

WSOY julkaisi Huhtikuun vuonna 1932 runoilijan ollessa vasta 19-vuotias. Keväällä 1930 Saima Harmaja oli matkustanut äitinsä kanssa Keski-Eurooppaan, muun muassa Unkariin, ja matka inspiroi runoja, joiden kuvasto on selvästi Suomen ulkopuolelta. Muutama näistä runoista päätyi kokoelmaan.

                                                  Tasangon tummuessa
                                                  tuoksuvat akaasiat.
                                                  Valmujen punaiset liekit
                                                  hiljaa sammuvat.
                                                                        ("Yö tasangolla", 1. säkeistö)

Keväällä 1931 heräsi epäilys, että Saima Harmajalla oli hitaasti kehittyvä keuhkotuberkuloosi, ja se loi varjonsa kesälomaan, jonka Saima vietti tapansa mukaan perheensä kanssa rakkaassa kesäpaikassa Heimossa, Lohjanjärven saaressa. Sinä kesänä syntyi runoja, joissa näkyy toisaalta Saiman rakastaman luonnon kauneus ja toisaalta siihen aikaan usein kuolemaan johtavan sairauden synnyttämä pelko ja kauhu.

                                                Tulen kuoleman varjon maasta,
                                                tulen iltaan vaaleaan.
                                                Näen mykkänä: vihreä huntu
                                                on tullut ja kietonut maan.
                                                Ja on tuulta ja tuoksua lauhaa,
                                                ja linnunlaulua soi,
                                                - kun omassa rinnassani
                                                sydän kuoleva vaikeroi.
                                                         ("Kevät", 1. säkeistö, toukokuulta 1931)

Sairauden mahdollisuus sai Saiman kuumeisesti viimeistelemään runojaan, sillä hän halusi saada valmiiksi hopeamerkkinäytteen Nuoren Voiman Liitolle. Ennen kesän loppua hän postitti näytteen runot Liitolle, ja hyvä niin, sillä syksyllä hän joutui keuhkotautiparantola Nummelaan Nurmijärven Röykän kylään. Siellä syntyi yksi Saima Harmajan tunnetuimmista runoista, jonka Tapani Suonto on säveltänyt lauluksi. Runossa näkyy teemat, jotka olivat Saimalle tärkeitä luonnon ja rakkauden lisäksi: sairaus, kuolema ja tuonpuoleisuus. Monet hänen runoistaan ovat syvästi hengellisiä.
                                                Oi Jumala, siipeni murtuneet
                                                ota käsiisi ihmeellisiin!
                                                Olen lentänyt liian kauas,
                                                olen lentänyt eksyksiin.
                                                ---
                                                Nyt rajalla viimeisen taivaan
                                                ja rajalla kuoleman maan
                                                minä vapisen enää hiljaa
                                                ja rukoilen, rukoilen vaan.
                                                                         ("Sairas III", 1. & 3. säkeistö)

Syksy 1931 toi mukanaan monta hyvää asiaa: Saima toipui tuberkuloosista ja kotiutettiin parantolasta, hopeamerkkinäyte hyväksyttiin, ja oli toiveita, että hänen runokokoelmansa julkaistaisiin. Huhtikuu-kokoelmaan päätyivät hopeamerkkinäytteen runot täydennettyinä parantolassa syntyneillä runoilla. Mika Waltari toimitti käsikirjoituksen WSOY:lle, jonka kirjallinen johtaja soitti Saimalle jo parin päivän kuluttua kertoakseen sen julkaisemisesta. Huhtikuu sai pääasiassa erinomaiset arvostelut, runojen omaelämäkerrallisuus huomattiin, ja kokoelman mainittiin olevan lyyrinen ja rytmiltään helkkyvä. Joitain runoja verrattiin milloin Elina Vaaraan, milloin P. Mustapäähän tai Kaarlo Sarkiaan.

Saima Harmaja runoili muustakin kuin kuolemasta. Yksi hänen pidetyimmistä runoistaan on  Huhtikuu-kokoelmaan sisältyvä, herkkä ja koskettava "Rannalla", joka on äänestetty runoilijan parhaaksi runoksi Saima Harmaja -seuran äänestyksessä. 
                                                Ihanat vaaleat pilvet
                                                liukuvat taivaalla.
                                                Hiljaa ja lumoavasti
                                                laulaa ulappa.

                                                Aaltojen hyväilyistä
                                                hiekka on väsynyt.
                                                Tulisit aivan hiljaa,
                                                tulisit juuri nyt -

Saima Harmajan runokieli on kaunista ja herkkää ja tavoittaa syvimpiä, vaikeitakin tunteita koskettavasti. Minua se puhuttelee edelleen, vaikkakin eri lailla kuin nuorta, murrosikäistä minua. Harmaja tunnetaan loppusoinnullisesta, loppuun asti hiotusta runosta, mutta tässä ensimmäisessä kokoelmassa on myös vapaampia, riimittömiä runoja. 

Aikaisemmin: Saima Harmaja: Sateen jälkeen (1935)
"Oi Jumala, siipeni murtuneet" löytyy YouTubesta Tapani Suonnon laulamana. 

          Saima Harmaja: Huhtikuu, 71 s.
          Kustantaja:  WSOY 2007 (näköispainos 1. painoksesta 1932)
          Kansi: Onni Oja

KIRJA on kirjastolaina (jostain omista kätköistä se löytyy Kootuista runoista).
MUUALLA: Jokken runonurkka, Kirjojen pyörteissä, Yöpöydän kirjat

Helmet-haasteessa tämä sopii mm. kohtiin 15. Kirjassa käsitellään jotain tabua (kuolema, vakava sairaus) ja 47. Kirjassa on alle 100 sivua.
Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaaste

Saima Harmaja : Sydänten runoilija 1913 - 1937

Sain teini-ikäisenä lahjaksi Saima Harmajan kootut runot. Kyseessä oli Kootut runot sekä runoilijakehitys päiväkirjojen ja kirjeiden valossa, jonka runoilijan äiti kokosi ja jonka ensimmäinen painos julkaistiin runoilijan kuoleman jälkeen vuonna 1938. Se oli minulle merkittävä teos. Saiman runoihin oli helppo murrosiän kuohuissa samaistua, ja kirja inspiroi minut kirjoittamaan sekä päiväkirjaa että runoja.

Niinpä viime kuussa julkaistu Ritva Ylösen elämäkerta Saima Harmaja : Sydänten runoilija 1913 - 1937 kertasi osin tuttuja vaiheita runoilijan lyhyestä ja traagisesta elämästä, mutta sisälsi myös monenlaista mielenkiintoista ja uutta tietoa. Jo 9-vuotiaana runoja kirjoittamaan alkaneen tytön suuri kutsumus oli tulla runoilijaksi, ja unelma toteutui, kun WSOY julkaisi hänen ensimmäisen runokokoelmansa Huhtikuu. Silloin oli vuosi 1932, Saima Harmaja täytti 19 vuotta ja pääsi ylioppilaaksi. Sairastaminen varjosti elämää ensimmäisen kerran kouluvuosina, jolloin hän jo vietti viikkoja eri lepokodeissa ja parantoloissa heikkohermoisuuden takia. Silloin hän myös sairastui ensimmäisen kerran tuberkuloosiin, joka uusiutui muutamaa vuotta myöhemmin ja johon hän menehtyi hieman ennen 24. syntymäpäiväänsä.

Ritva Ylönen käy elämäkerrassa kronologisesti läpi Saima Harmajan elämän vaiheet ja sijoittaa kirjoitetut runot, päiväkirjaotteet sekä lainaukset kirjeistä ajallisesti oikeisiin kohtiin. Se on helppo tehdä, sillä nuorella runoiljalla oli tapana päivätä runonsakin. Konteksti avaa runoja. Suuri osa runoista onkin omaelämäkerrallisia. Ylönen on ottanut mukaan myös katkemia julkaisemattomista, päiväkirjoista löytyneistä runoista sekä arkistosta löytämistään luonnoksista. Hän viittaa usein aikaisempaan, Kaarina Helakisan kirjoittamaan, elämäkertaan Saima Harmaja : Legenda jo eläessään (1977), joka on yksi lähteistä, ja Saiman tunteneiden haastatteluihin tai kirjoituksiin.

Tällainen monipuolisten lähteiden ristivalotus antaa rikkaan kuvan suositun runoilijan elämästä, kirjoittamisesta, ihmissuhteista ja sisäisistä kamppailuista. Nyt on tullut tavaksi murtaa aikaisemmin syntyneitä/synnytettyjä, kirjailijoita koskevia myyttejä ja tulkintoja, eikä Ritva Ylönen tee tässä poikkeusta. Hän esittelee Saiman, joka ei ole pelkästään teinitytöille sopiva idoli rakkaudenetsinnässään ja "taivaita tavoittelevassa henkisyydessään". 

Runoilijan kuoleman jälkeen julkaistut päiväkirjat olivat rankasti karsittuja, sillä kokoelman toimittanut äiti Laura Harmaja oli valinnut kirjoista sen, mikä "äidin mielestä kuvasi parhaiten tyttären kehittymistä runoilijaksi", ja jättänyt pois aineistoa, jonka äiti oli kokenut liian henkilökohtaiseksi tai arkaluontoiseksi. Nyt Ylösellä on ollut käytettävissään loputkin päiväkirjat, jotka olivat olleet Saiman sisaren Kirsti Topperin hallussa, sekä Saiman salakihlanneen Jaakko Holman perikunnalta saadut Saiman Jaakolle kirjoittamat kirjeet. Saima Harmaja ei näyttäydykään enää samalla tavalla äidin sensuroiman version luomalta sadunomaisen ja mystisen kiehtovalta, eteeriseltä henkilöltä, jonka lyhyen elämän traagisuus, runoilijan kutsumus, sairaus ja kuolema nousivat etualalle ja jonka maallinen rakkaus oli piilotettu pois näkyvistä.

Ritva Ylönen tuo kirjaan laajasti myös Suomen 20- ja 30-lukujen kirjallisen eliitin. Saima Harmaja liittyi Nuoren Voiman Liiton jäseneksi ja tutustui sen myötä 15-vuotiaana Mika Waltariin, josta tuli Saiman elämän merkkihenkilö ja vaikuttaja, sielunveli. Nuorvoimalaisten kirjallisissa kerhoissa liikkuivat myös sellaiset kirjoittajat kuin Oiva Paloheimo, Olavi Paavolainen, Toivo Pekkanen, Helvi Hämäläinen ja Einari Vuorela, joitakin mainitakseni. Saima opiskeli syyslukukauden 1932 Virossa Tarton yliopistossa ja tapasi sinä aikana muun muassa Aino Kallaksen.

Ennen kuolemaansa Saima Harmaja valmisteli kolme runokokoelmaa julkaistavaksi (Huhtikuu 1932, Sateen jälkeen 1935 ja Hunnutettu 1936) sekä pitkälle myös neljännen, postuumisti ilmestyneen kokoelman (Kaukainen maa 1937). Aikalaisarvostelut näistä olivat kiittäviä, ja niissä mainittiin Harmajan runoilijuuden erityislaatu ja kypsyys. Hänen aiheitaan olivat ennen kaikkea luonto, rakkaus, sairaus ja kuolema.

Ritva Ylönen on kirjoittanut antoisan ja valaisevan elämäkerran yhdestä tunnetuimmista suomalaisista klassikkorunoilijoista. Kirjaan tekee mieli palata vielä uudelleen, sen sivut vilisevät kiinnostavia lukuvinkkejä. Ylönen on tehnyt paljon taustatyötä ja perehtynyt arkistolähteisiin, kirjassa on lähelle 500 viitettä. Arvostan kirjan lopusta löytyvää laajaa lähdeluetteloa ja henkilöhakemistoa.

Luin rinnan elämäkerran kanssa Saima Harmajan esikoiskokoelmaa Huhtikuu. Palaan siihen seuraavassa blogikirjoituksessa.

      Ritva Ylönen: Saima Harmaja : Sydänten runoilija 1913 - 1937, 298 s.
      Kustantaja: SKS (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura) 2019
      Kansi: Mika Tuominen

KIRJA on kirjastosta.
MUUALLA: Kirjavinkit, Yle Radio1/Kulttuuriykkönen 21.3.2019

Helmet-haasteessa kirjan voi laittaa kohtiin 1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot, 32. Kirjan nimessä on ammatti (runoilija) ja 49. Vuonna 2019 julkaistu kirja.
Elämä, kerta kaikkiaan! -lukuhaasteessa luetaan elämäkertoja

Kynttilän lämpöä ja koosteruno (#runo18)

Joulun molemmin puolin olen tunnelmoinut Anna-Mari Kaskisen runojen ja Minna L. Immosen kuvitusten äärellä. Kynttilän lämpöä on kirja, jonka seurassa on helppo pysähtyä ja lukea muutama säe, sytyttää kynttilä ja nauttia hetki herkistä runokuvista ja siveltimen jäljestä.

                                                   Sinä katsoit hiljaa
                                                   tulta hiipuvaa.
                                                   Sanonut et mitään.
                                                   Jaksoit rakastaa.

Kaskisen säkeet ovat minulle jotenkin helppoja lukea. Taidan olla perinteisen runon ystävä, vaikken vierasta nykyrunouttakaan. Huomaan kuitenkin, että merkitys on minulle tärkeää, ja Kaskisen runot puhuttelevat minua selkeydellään. Liian yksinkertaisia ne eivät ole, vaan jättävät lukijalla eri tulkintavaihtoehtoja. Kynttilän lämpöä -kokoelma puhuu ystävyydestä ja läheisyydestä, tuesta vaikeina aikoina. Ja kuten aina Kaskisen tuotannossa, ystävyyden ja rakkauden voi tulkita liittyvän ihmissuhteisiin tai monissa säkeissä myös jumalasuhteeseen.

                                                   Tulin kotiin.
                                                   Lähelläsi on lepo,
                                                   katseessa ilo.
                                                   Keskeneräisyydessä
                                                   on molemmille tilaa.

Joulukorteista tutun Minna L. Immosen vesivärikuvitus täydentää runojen tunnelmaa ja itse asiassa tekee siitä jouluisen kynttilöineen ja talvisine maisemineen. Runot sen sijaan eivät ole mitenkään erityisen jouluisia.

                                                   Yhdessä jaksamme kauas
                                                   luottaen kulkea,
                                                   eilisen painavan portin
                                                   vihdoinkin sulkea.

Viime vuonna luin joulun alla: Anna-Mari Kaskinen ja Ulla Vaajakallio: Matka joulun salaisuuteen.

KIRJAN lainasin kirjastosta.

          Anna-Mari Kaskinen & Minna L. Immonen:  Kynttilän lämpöä, 48 s.
          Kustantaja: Kirjapaja 2008
          Kuvitus ja kannen kuva: Minna L. Immonen
 

Kynttilän lämpöä päättää osaltani myös tämän vuoden runohaasteen, jota on luotsannut Omppu. Luen vähän runoja ja niistäkin vähistä olen harvoin blogannut. Kynnys on ollut korkea. Innostuin kuitenkin toisestakin haasteesta, Kuukauden kieli, ja siihen olen lukenut kansainvälisemmin kuin tavallisesti. Siitä on runohaastekin saanut osansa, kun olen tuonut blogiin säkeitä Italiasta, Puolasta, Japanista, Vietnamista, Chilestä.

Ompun haasteohjeen mukaisesti olen alle sepittänyt omaa runoutta, joka muodostuu lukemieni runokirjojen nimistä. Vuoden alussa minua ihastutti japanilaiset haikut, ja siitäpä sain idean kirjoittaa sarjan haiku-runoja. Haiku-runokirjan nimi on sen verran pitkä, että joukkoon piti mahduttaa yksi tanka-runo ja järjestellä sanoja luovasti!


Näin sateen jälkeen
tuulisolmut meressä.
Maremoto soi.

Ja äkkiä on
ilta. Älä, aurinko, 
älä laske nyt.

Kysymyksiä
kuulle: minne kynttilän
lämpöä kätkit?

Säkeet neljälle
vuodenajalle, Shikin
haiku-runoja.
Niin japanilaisia,
rakkaalleniko annan?

Kissojen kielen
kompasanakirjaa ken
täällä lukisi.


Tässä vielä luettelo lukemistani runokirjoista, joita kertyi tasan kymmenen.

   T. S. Eliot: Kissojen kielen kompasanakirja

   Saima Harmaja: Sateen jälkeen 

    Hồ Xuân Hương: Kysymyksiä kuulle 

   Anna-Mari Kaskinen: Kynttilän lämpöä 

    Maaria Leinonen: Aurinko, älä laske 

   Shiki Masaoka: Japanilaisia haiku-runoja neljälle vuodenajalle

   Pablo Neruda: Maremoto

   Salvatore Quasimodo: Ja äkkiä on ilta

   Wisława Szymborska: Täällä

   Tuulisolmut : Valikoima saamelaista nykyrunoutta

Kiitos runohaasteesta, Omppu! Sen ansiosta löysin monta uutta runoilijaa - ja uskaltauduin bloggaamaan runoista.

Tuulisolmut : Valikoima saamelaista nykyrunoutta

                                         hän joikaa riekonnaurun
                                                ja porojen roukunan
                                                       ja tien tunturista
                                                              maahisten ja tiheikön välistä
                                         ja säkissä olevat hillat
                                         jotka painavat paluumatkalla
                                                     missä syksy kuolee punaisena
                                                              (alku Hege Sirin runosta "Tarinat VI") 

Tuulisolmut sisältää valikoiman uutta saamelaista runoutta. Kokoelman runot suomentanut Kaisa Ahvenjärvi on kirjoittanut väitöskirjan saamelaisesta nykyrunoudesta, ja tähän teokseen hän on valinnut runoja neljältä Norjan saamelaiselta runoilijalta. Runoissa on kuultavissa niin saamelaista elämäntapaa ja elinympäristöä kuin kansanperinnettäkin, rinnan modernin laulukilpailun ja sosiaalisen median kanssa. Ahvenjärven kirjoittama esipuhe antaa sopivaa taustaa niin runoihin kuin runoilijoihinkin.

Hege Siri (s. 1973) kirjoittaa runoja, joissa eletään Saamenmaan maisemassa kuten yllä olevassa lainauksessa. Moni runoista muodostaa tarinallisia ketjuja, joiden osat ovat saaneet järjestysnumeron. Siri kirjoittaa norjaksi eikä osaa saamea enää. Tämä näkyy runossa "Kieli", jossa äiti ei joikaa, mutta opettelee kieltä, äidinäiti ei joikaa, mutta puhuu kieltä, isä ei joikaa, hän puhuu norjaa, "minä joikaan mutta en ymmärrä kieltä".  Ahvenjärven mukaan valtakielillä julkaistussa saamelaiskirjallisuudessa äidinkielen menettämisen kokemus on yksi toistuvia teemoja. Joiku on menetetyn kielen korvike.

Hege Siri on merisaamelainen Jäämeren rannoilta, Hänen runonsa on valittu hänen toistaiseksi ainoasta julkaistusta runokirjastaan et øyeblikk noen tusen år (silmänräpäys muutama tuhat vuotta, 2009). Pidin Sirin runokielestä ja sen maalaamasta Saamenmaan luonnosta.

Sigbjørn Skåden (s. 1976) on Tromsøstä ja kirjoittaa pohjoissaamen kielellä. Hän yhdistää runoissaan vanhaa ja uutta, joikua ja poplyriikkaa, klassisia runomittoja ja chattikeskustelun kieltä. Alla on lyhyt katkelma hänen runostaan, jossa runokielen rinnalla soi joiku. Piti ihan tarkistaa netistä, mitä prekariaatti tarkoittaa: "Sana prekariaatti viittaa ihmisiin, jotka elävät köyhissä ja epävakaissa oloissa pätkätyöläisinä tai työttöminä ilman mahdollisuuksia työmarkkinoilla hyvästäkin koulutuksesta huolimatta."

...
olenko
hän minä hän
vai
olenko
olenko
olenko   ko   ko   ko   ko   ko   ko   ko   ko   ko   ko loo loo laa
siksi olen                                                            ko hey ho
kuitenkin                                                             and a bottle of
ja näen nyt                                                         heio leio laa
jotain
unta
onko suinkaan uni
voiko olla
sen jonka tuolla silloin tuolla silloin tuolla silloin hey hey
voiko olla minun elämää                                     leioleeloo                      
...
               (osa Sigbjørn Skådenin runosta "Prekariaatin ulvonta")
                      
Sigbjørn Skådenin runot on valittu hänen kokoelmastaan Prekariáhta lávlla (Prekariaatin laulu, 2009). Minulla on hieman vaikeuksia päästä sisälle hänen runoihinsa. Skåden kirjoittaa modernisti ja kokeilevasti. Ahvenjärvi luonnehtii häntä yhdeksi keskeiseksi saamelaisrunouden uudistajaksi.

Rawdna Carita Eira (s. 1970) asuu Kautokeinossa ja kirjoittaa sekä norjaksi että pohjoissaameksi. Kokoelmaan valitut runot kertovat poronhoidon arjesta vasojen korvamerkitsemisestä teurastamiseen, ja välillä pulahdetaan syvänteeseen tai varvuilla katettu kodanpohja tuoksuu. Joskus poroaidalla viipynyt löytää runoista tuttua kuvastoa. Pari näytettä kahden eri runon alusta:

               kolmetoistavuotiaana
                             merkitsin hänet

                             sirojalkaisen
                                      tähtiotsan
                             tummakorvan

               se potkaisi
                        puristettuna
                              polvien väliin
               ...


                                              tummakorva taluttaa tuulta

          meidän maailmassamme

                     lepattavat
valkeat
                     helmat

                                                    juokse tummakorva juokse


Rawdna Carita Eiran runot on valittu hänen kaksikielisestä kokoelmastaan ruohta muzetbeallji ruohta/løp svartøre løp (juokse tummakorva juokse, 2011). Niiden maailmaan, vaikkakin omastani erilaiseen, on helppo solahtaa. Kaisa Ahvenjärven mukaan Eiran runoissa on suoria intertekstuaalisia viittauksia tunnetun saamelaisrunoilijan, Nils-Aslak Valkeapään tuotantoon.

Irene Larsen (s. 1964) kirjoittaa norjaksi tarinallisia proosarunoja, joiden pohjalla on vanhat saamelaiset myytit. Hänen runokokoelmansa mottona on vanha tarina tytöstä, joka saa poikalapsen karhun kanssa, ja runot tutkivat karhua eri näkökulmista kuten vanhoissa tarinoissa ja kalliomaalauksissa tai lampaita tappavana petona.

...
Olinko minä nähnyt jotain?

Kyllä vain, minä näin juuri että hän juoksi yli taivaankaaren.
Hetkeksi hän pysähtyi ja nousi kahdelle jalalle, ei hyökätäkseen,
luultavasti hän piti silmällä metsästäjää tai suurta, lihavaa
uroshirveä jolla on tähtikoriste sarvikruunussaan.

Kun lapset olivat pieniä, houkuttelin hänet esiin asettamalla kulhon paloviinaa
vaivaiskoivujen väliin. Hiivin ulos kun he nukkuivat, varovasti
taittamatta oksaakaan. Sitten odotin piilossa
hunajaan pukeutuneena, metsämarjaketjuja nilkoissani.

Mutta nyt hän häipyy nähdessään minut.
Kääntyy Linnunradan kohdalla ja katoaa päivänvaloon.
...                     
                                     (osa Irene Larsenin runosta "Ursa major")

Irene Larsenin runot on valittu hänen kokoelmastaan Sortsolsafari (Mustan auringon safari, 2013). Runot ovat helppolukuisia, kuin myyttisiä tarinoita, jotka on tuotu tähän päivään ja kysymyksiin petovahingoista ja kaatoluvista. Mytologinen sisältö avautuisi varmasti rikkaammin, jos tuntisin saamelaista kirjallisuutta paremmin.

Antoisa runomatka, suosittelen. Hienoa, että valikoima on suomennettu. Kaisa Ahvenjärvi sai suomennoksestaan Ylen Kääntäjäkarhu-palkinnon.

LAHJAVINKKI: runouden ystävälle, saamelaisesta kirjallisuudesta ja Saamenmaasta kiinnostuneelle, pohjoista eksotiikkaa kaipaavalle.

              Tuulisolmut : Valikoima saamelaista nykyrunoutta, 113 s

              Kustantaja: Poesia 2018

              Valikoiman toimittanut ja suomentanut: Kaisa Ahvenjärvi

              Kannen kuva: Viktoria Andersson ; Kannen suunnittelu: Mikko Branders

KIRJAN lainasin kirjastosta. MUUALLA: Reader, why did I marry him?
HAASTEET: Runohaaste ja Tundran lumoissa -lukuhaaste