Ragnar Jónasson: Saari

Luin islantilaisen Ragnar Jónassonin pari poliisiromaania pitkäksi venähtäneen blogitauon aikana. Niistä Hulda-trilogian aloittava Pimeys meinasi pudottaa tuolilta loppuratkaisullaan, joka pääsi yllättämään täydellisesti. Erikoista sarjassa on sekin, että kirjojen tapahtumat on kirjoitettu ajallisesti nykyajasta taaksepäin. Pimeys kertoo rikostutkinnasta aikana, jolloin päähenkilö Hulda on pian jäämässä eläkkeelle. Puoli vuotta ennen sitä hänen esimiehensä patistaa hänet pois töistä, muutaman päivän varoitusajalla. Toisessa osassa Saari Hulda on viisikymppinen ja kolmannessa osassa Sumu kymmenen vuotta sitäkin nuorempi.

Nyt luin Saaren. Siinä reykjavikilainen rikosetsivä Hulda Hermansdóttir saa tutkittavakseen nuoren naisen kuoleman. Neljä ystävystä on mennyt viikonlopuksi eristyneelle saarella. Kouluiässä he olivat läheisiä toistensa kanssa, mutta siitä on kymmenen vuotta eivätkä he ole tavanneet toisiaan koko ryhmänä pitkään aikaan. Nyt kokoontumisella on erityinen tarkoitus: he haluavat muistella ryhmänsä viidettä jäsentä, joka murhattiin kymmenen vuotta sitten.

Viikonloppu päättyy tragediaan: yksi nuorista aikuisista löytyy kuolleena kallionkielekkeeltä pudonneena. Vai alas työnnettynä? Huldan intuitio sanoo, että nuoret eivät kerro kaikkea vaan salaavat jotain. Kun hän keskustelee tapaukseen liittyvien henkilöiden kanssa, esiin nousee vanha murhatutkimus. Se ratkaistiin aikoinaan, mutta Hulda alkaa ihmetellä siinäkin yhtä ja toista. 

Hulda on turhaan odottanut urallaan etenemistä. Vaikka hän tietää olevansa kokenut ja pätevä ja saavansa tuloksia aikaan, aina sopivan viran tullessa avoimeksi joku mies valitaan siihen. Siksi Huldalle on hyvin tärkeää, että hän onnistuu selvittämään, mitä saarella kuolleelle nuorelle tapahtui. 

Henkilökohtaisessa elämässään Hulda matkustaa ensimmäistä kertaa Amerikkaan tarkoituksenaan löytää isänsä. Hulda on yksinhuoltajaäidin ainoa lapsi, ja hän tietää vain, että hänen isänsä on amerikkalainen sotilas. Mies oli komennuksella Islannissa pian toisen maailmansodan jälkeen, ja hänellä oli lyhyt romanssi Huldan äidin kanssa. Äiti ei koskaan halunnut mitään yhteyttä mieheen tämän palattua kotimaahansa ja kertoi Huldalle vain miehen etunimen ja kotiosavaltion. Nyt äidin kuoltua viisikymppinen Hulda on vapaa etsimään isänsä. 

Saari ei ollut yhtä yllättävä kuin Pimeys, mutta kirjan juoni kyllä tempasi mukaansa. Ragnar Jónasson kirjoittaa vetävästi ja pitää taitavasti hyppysissään hyppelyn kahden aikatason  ja kahden tutkinnan välillä. Ja Islantihan nyt on kiehtova tyyssija millaiselle tarinalle tahansa

          Ragnar Jónasson: Saari, 297 s.
          Kustantaja: Tammi 2021.
          Islanninkielinen alkuteos: Drungi (2016). Suomentanut Oona Nyström

               englanninkielisestä käännöksestä The Island.

Menneellä viikolla on vietetty jo perinteistä dekkariviikkoa. Kirjablogeissa on luettu dekkareita ja kirjoitettu niistä. Lukuvinkkejä voi etsiä vaikka Kirsin kirjanurkan tekemästä koosteesta, josta löytyvät viikolle osallistuvat blogit ja linkit luettuihin kirja-arviointeihin.

#dekkariviikko

Jane Harper: Kadonnut mies

Dekkariviikon maailmanympärimatkalla saavutaan tänään Kanadasta kolmanteen kohteeseen eli Australiaan, Lukuvuorossa on Jane Harperin tänä vuonna suomeksi julkaistu Kadonnut mies, jonka luin englanniksi (The Lost man). Tämä on ensimmäinen Harperin kirja, jonka olen lukenut, ja jostain arviosta luin, että sitä pidetään kirjailijan parhaana jännityskirjana.

Kadonnut mies alkaa kohtauksella, joka synnyttää niin monia kysymyksiä ja aavistuksia, että kirjaa on ihan pakko ahmia. Kaukaisen pellon laidalla on vanha karjamiehen hauta, jolle on pystytetty korkeahko hautakivi. Sen kiven luo ajaa Brightin veljeksistä vanhin, Nathan, autossaan teini-ikäinen poikansa, joka on saapunut jouluksi isänsä luo Brisbanesta. Perillä he kohtaavat Nathanin nuorimman veljen, Bobin, joka on viettänyt yön haudan lähellä. Veljeksistä keskimmäinen, Cameron, on edellisenä päivänä löytynyt haudalta kuolleena.

Viranomaiset päätyvät siihen, että Cameron on tehnyt itsemurhan, mutta Nathan ei usko siihen mahdollisuuteen. Mutta mitä ihmettä Cameron teki karjamiehen haudalla, ilman autoa tai mitään varusteita? Hänen autonsa löytyy kilometrien päästä täydessä toimintakunnossa ja varustettuna runsain polttoaine-, juomavesi- ja ruokavarastoin, kuten he kaikki ovat tottuneet tekemään. Mikä sai Cameronin poistumaan autoltaan ja lähtemään polttavaan kuumuuteen ilman vettä?

Cameronin kuolema on arvoitus, mutta salaisuuksia ja arvoituksia löytyy koko perhekunnasta. Ilmeisesti Cameron oli saanut hiljattain yhteydenoton eräältä naiselta, joka oli reppureissannut Australiassa ja työskennellyt Brightin tilalla silloin, kun Cameron oli vain 17-vuotias. Hän ei kuitenkaan kerro tästä mitään vaimolleen Ilselle, vaikka Nathan ja Bob tietävät siitä. Ja Cameronin ja Ilsen pikkutyttö tietää, että ennen kuolemaansa isä etsi jotain kovasti, mutta Ilsellä ei ole aavistustakaan, mitä se voisi olla. Kaksi Cameronin ja Bobin tilalla työskentelevää reppureissaajaa ovat luku sinänsä, jokin heissä saa Nathanin tutkimaan heidän tietojaan internetistä.

Kun kaikki kokoontuvat Cameronin ja Bobin omistamalle perheen tilalle, jolla myös veljesten äiti asuu, pintaan pääsevät monet muistot ankarasta ja jopa julmasta isästä sekä poikien nuoruuden kolttosista ja naissuhteista. Jane Harperin kirja kasvaa jännittäväksi trilleriksi ja perhe- ja sukudraamaksi, joka pitää otteessaan loppuun saakka. Ympärillä Queenslandin valtavat maatilat sekä paahtava kuumuus, jossa elävät tottuvat tarkkailemaan luontoa ja sen ilmiöitä selvitäkseen hengissä säässä kuin säässä, helteessä, tulvissa, myrskyissä.

Helmet-haaste: 34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa.

         Jane Harper: The Lost Man, 411 s.
         Kustantaja: Abacus 2019 (paperback; first published in Australia 2018)

         Suomeksi: Kadonnut mies, 400 s. 

         Kustantaja: Tammi 2021
         Suomentaja: Mari Hallivuori

Tämä viikko on ollut dekkariviikko, ja sillä on luettu roppakaupalla dekkareita ja kirjoitettu niistä. Kirjablogeissa viikkoa luotsasi Yöpöydän kirjat -blogin Niina. Kiitos, Niina, dekkariviikon järjestämisestä! Lukuvinkkejä voi katsoa vaikka viikon koosteesta.

Lähdin viikolla lukumatkalle maailman ympäri, mutta siinä kävi niin kuin uumoilin jo alkaessani, etten ehdi tehdä koko kierrosta loppuun asti. Niinpä jäin toiselle puolelle maailmaa. Ei hätää kuitenkaan, aion pitää toisen, oman dekkariviikon juhannuksen jälkeen, sillä pitäähän minun päästä kotiin Australiasta!

Dekkariviikolla matkustin ensin ISLANTIIN. Reykjavikissa seurailin komisario Erlendurin tutkimuksia Arnaldur Indriðasonin dekkarissa Haudanhiljaista.

Sieltä ylitin Atlantin KANADAAN, jossa tutustuin rikoskomisario Gamacheen ja Three Pines -kylään Louise Pennyn pitkän sarjan alkavassa romaanissa Kuolema kiitospäivänä.

Kanadasta saavuin sitten AUSTRALIAAN, jossa jännitti ja mietitytti tämä Jane Harperin trilleri Kadonnut mies.

Juhannuksen jälkeen matka jatkuu Australiasta Japanin ja Singaporen kautta takaisin Suomeen. 

Lyhyesti rikoksia - Putkonen, P. D. James ja Higgins Clark

Viime aikoina luetuista tuon tällä kertaa blogiin kolme pika-arviota rikoskirjoista. Jokaisen nimessä on naisellinen sana, tyttö tai nainen, joka viittaa joko rikoksen uhriin tai murhan selvittelijään.

Liina Putkosen Jäätynyt tyttö on teemoiltaan ajankohtainen. Yläkouluikäinen tyttö löydetään surmattuna koulun pihalta heti pääsiäisen jälkeen. Hänen vanhempansa ovat aikoinaan muuttaneet Indonesiasta Helsinkiin työskentelemään maansa suurlähetystössä. Murhaa tutkii Helsinkiin rikospoliisiksi palannut Linda Fors työtovereineen, ja yksi tutkintalinja on kunniamurha, sillä kuolleen tytön isä ja isoveli osallistuvat ääriliikkeeseen.

Kunniamurha, maahanmuuttajavastainen mielenosoitus, rikoksesta tuomittujen maahanmuuttajien karkoitusta vaativa puolue. Kirjassa ollaan tässä ajassa, ja Putkonen kuljettaa juonta sutjakkaasti ja lukijaa härnäten. Kenen lapsuusmuistot tulevat takaumiin? Nykydekkarien tapaan poliisipäähenkilön yksityiselämällä on oma roolinsa. Rikostutkinnassa kaikki ei ole sitä, miltä ensin näyttää.

Pidin kirjan yhteiskunnallisesta otteesta, vaikka kirjassa oli liikaa vastenmielistä väkivaltaa minun makuuni. Linda Fors kuuntelee paljon musiikkia varsinkin autossa, ja oli hauska löytää takakansiliepeestä kirjailijan laatima Spotify-lista kuunnelluista kappaleista. Kirjailijan toinen kirja on julkaistu nimellä Palava poika, se jatkaa Linda Forsin tutkimuksia.

          Liina Putkonen: Jäätynyt tyttö, 315 s.
          Kustantaja: Johnny Kniga 2018
          Kansi: Maria Mitrunen

Helmet-haaste: 39. Kirjassa kuunnellaan musiikkia.

Toisen kirjan luin englanniksi, se on suositun brittikirjailijan P. D. Jamesin (1920-2014) An Unsuitable Job for a Woman, joka on käännetty suomeksi nimellä Murha ei sovi naiselle (1979). Sen päähenkilö on nuori ja rohkea Cordelia Gray, joka perii yksityisetsivätoimiston, kun hänen yhtiökumppaninsa ja mentorinsa, toimiston perustaja, kuolee. Cordelian oman toimiston ensimmäinen asiakas on Sir Ronald Callender, joka haluaa etsivän selvittävän syyn siihen, miksi hänen poikansa Mark teki itsemurhan.

Cordelia matkustaa Cambridgen lähelle ollakseen siellä, missä opiskeleva Mark asui. Mitä enemmän hän penkoo syitä Markin hirttäytymiseen, sitä enemmän hänellä on epäilyksiä kuolinsyyn oikeellisuudesta, vaikka poliisi on vahvistanut sen. Cordelialle paljastuu perhesalaisuuksia, joita Mark oli yrittänyt selvittää ennen kuolemaansa.

P. D. James on tullut tunnetuksi komisario Adam Dalglieshin hahmon ja kirjasarjan luojana. Yhtään sarjan kirjaa en ole lukenut, mutta kirjailija on antanut roolin Adam Dalglieshille Cordelian tarinassa. Dalgliesh oli ollut aikoinaan Cordelian etsiväkumppanin mentori tämän työskennellessä vielä poliisina, ja tiukoissa tilanteissa Cordelia käy mielessään läpi kuulemiaan viisauksia ja ohjeita, joita hänen oppaansa oli saanut Dalglieshiltä ja välittänyt puolestaan nuorelle yksityisetsivän alulle.

Kirja on lyhyt ja viihdyttävä brittiläinen arvoitusdekkari, jossa pidin sen paikasta eli sijoittumisesta Cambridgeen ja sitä ympäröivälle maaseudulle ja ajasta, kirjoittihan James kirjan jo 1970-luvun alkupuolella. Silloin yksityisetsivän tointa ja varsinkin (itse)murhan tutkimista pidettiin naiselle huonosti sopivana työnä.

          P. D. James: An Unsuitable Job for a Woman, 208 s.
          Kustantaja: Penguin Books 1989 (paperback; alkuperäinen 1972)

Helmet-haaste: 22. Kirjassa ajetaan polkupyörällä, sillä Cambridgen opiskelijat polkevat paikasta toiseen.

Yhdysvaltalainen Mary Higgins Clark (1927-2020) kirjoitti yli 50 romaania ja jatkoi kirjoittamista yli 90-vuotiaaksi. Luin hiljattain hänen rikosromaaninsa Isän tyttö.

Ellie oli seitsemän, kun eräänä iltana hänen 15-vuotias sisarensa Andrea ei tullut yöksi kotiin. Ellie arvasi, missä sisko on - tapaamassa poikaystäväänsä - ja sieltä Ellie hänet löysi murhattuna seuraavana aamuna. Poliiseilla oli kolme epäiltyä, joista yksi joutui vankilaan Ellien todistuksen perusteella.

Nyt, 22 vuotta myöhemmin, Ellie on tutkiva journalisti, joka on erikoistunut rikosjuttuihin. Kun Andrean surmasta tuomittu mies vakuuttaa syyttömyyttään ja päästetään vapauteen, Ellie päättää osoittaa hänet syylliseksi. Ellien mielestä mies on syyllinen ei vain Andrean kuolemaan, vaan myös heidän perheensä hajoamiseen: vanhempien avioeroon ja isän katoamiseen tyttönsä elämästä. Toimittajan sinnikkyydellä Ellie ryhtyy toimeen eikä anna periksi, ennen kuin on penkonut esiin totuuden. 

Ellie keksii alkaa kirjoittaa tutkimuksestaan perustamalleen nettisivulle, jolloin hän pääsee kosketuksiin sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat tunteneet vapautetun miehen hänen kouluvuosinaan. Mutta myös murhaaja saa tietää Ellien nettisivuista, ja Ellie joutuu itse hengenvaaraan.

Mary Higgins Clark osaa kirjoittaa kepeän koukuttavia rikoskirjoja, joissa on psykologinen ote. Tämäkin imaisi mukaansa niin, että sitä oli vaikea laskea käsistään. Kyseessä oli nuoren tytön murha, mutta hänen läheisensä kokivat kaikki niin suurta syyllisyyttä tapahtuneesta, että perhe hajosi, kun se ei pystynyt käsittelemään asiaa ja suremaan yhdessä. Kunpa vain olisin kertonut ... kunpa vain olisin mennyt ... kunpa vain en olisi halunnut muuttaa paikkakunnalle ...

          Mary Higgins Clark: Isän tyttö, 276 s.
          Kustantaja: Tammi 2003
          Alkuperäinen: Daddy's Little Girl 2002, suom. Pirjo Katarina Leppänen

Helmet-haaste: 37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa (Ellien työ tutkivana reportterina)

Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti

Luinpa kiinnostavan tietokirjan, ei voi muuta sanoa, vaikka ennen sen lukemista en oikein uskonut, että ankeriaat voivat olla näin mielenkiintoisia. Ei silti, ankeriaista en tiennyt juuri mitään. Jos jotain ajattelin, niin suurin piiirtein vain: kala kuin kala, pitkä, käärmemäinen. Koskaan en ole elävää ankeriasta nähnyt. En kyllä kuolluttakaan sen puoleen.

Patrik Svensson on kirjoittanut kirjan, joka on sekoitus  ankeriaasta kertovaa  tietokirjaa ja hänen omia muistelmiaan isästä, lapsuudesta ja heidän yhteisistä ankeriaanpyyntiöistään. Teoksen nimi on kaikkineen  Ankeriaan testamentti : Pojasta, isästä ja maailman arvoituksellisimmasta kalasta. Siinä henkilökohtainen lomittuu yleiseen, biologinen filosofiseen ja jopa uskonnolliseen.

"Haluan uskoa että myös sen takia ankerias on niin pitkään kiehtonut yhä uusia ihmsiä. Jokin houkuttelee meitä uskon ja tiedon rajaseudulle, sinne, missä tieto ei ole virheetöntä ja missä sen annetaan siksi sisältää faktan lisäksi ripauksia myyteistä ja mielikuvituksesta."

Ankeriaskysymyksen historiaa ja sen tunnettuja tutkijoita luodataan Aristoteleesta ja Sigmund Freudista alkaen. Ankerias on kiehtonut ja ärsyttänyt vuosisatoja, ja sitä on ympäröinyt joukko kysymyksiä aina viime vuosisadan alkuun asti: Onko ankerias kala vai jotain muuta? Ilmestyykö se tyhjästä, pohjamudasta, vai lisääntyykö se? Missä se syntyy ja missä kuolee? 

Yksi ankeriaan arvoituksen lumoihin joutuneista oli tanskalainen meribologi Johannes Schmidt, joka vuosikymmenten säntillisen tutkimisen jälkeen jäljitti ankeriaan syntymän ja kuoleman Sargassomereen. Hän kirjoitti:

"Minun nähdäkseni ankeriaan elämäntarina ylittää erikoisuudessa kaikki muut lajit koko eläinkunnassa."

Ankeriaan tarina ällistyttää minuakin suuresti: Että kaikki maailman ankeriaat syntyvät samassa maailmankolkassa. Että ne kulkevat tuhansia kilometrejä merivirtojen mukana pieninä toukkina ja muuttavat muotoaan usean kerran elämänsä aikana. Että ne etsiytyvät omaan paikkaansa, ehkä järveen tai jokeen, asettuvat ja elävät siinä jopa vuosikymmeniä. Että niille tulee hetki, jolloin ne lähtevät uimaan tuhansia kilometrejä takaisin Sargassomereen lisääntyäkseen siellä ja sitten kuollakseen pois. Ankeriaan aivan huikea tarina, josta en tiennyt mitään, ennen kuin Patrik Svensson sen kertoi.

Svensson tuo kirjaansa katkelmia maailmankirjallisuudesta, myyttejä ja tarinoita. Useimmat niistä esittävät ankeriaan inhottavana tai kammottavana - ehkä juuri siksi, että se on säilyttänyt arvoituksellisuutensa ja salaperäisyytensä. Svensson kirjoittaa sujuvasti ja kiehtovasti ja vie lukijan pohtimaan elämän ja kuoleman arvoitusta. Jossain vaiheessa tosin alkaa tuntua, että ajattelemaan johdattelevat kysymykset ovat turhan toisteisia ja päälleliimattuja (Kuka minä olen? Minne olen matkalla? Kun ihminen etsii jonkin alkuperää, hän löytää myös omansa.),  mutta ne voi halutessaan ohittaa nopeasti, sillä kirjaa lukee kuin kiinnostavaa romaania.

Kustantaja luonnehtii kirjaa kertovaksi kaunokirjallisuudeksi parhaimmillaan.  Ankeriaan testamentti voitti vuonna 2019 Tietokirjallisuuden August-palkinnon, joka on Ruotsin Finlandia-palkintoa vastaava tunnustus.

 

            Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti : Pojasta, isästä ja maailman

                        arvoituksellisimmasta kalasta, 272 s.

            Kustantaja: Tammi 2020, suomentaja Maija Kauhanen

            Alkuteos: Ålevangeliet - Berättelsen om världens mest gåtfulla fisk, 2019

KIRJA on kirjastosta. MUUALLA: Luettua elämää, Nannan kirjakimara, Tuijata

Helmet-haaste: 33. Kirjassa tapahtuu muodonmuutos

Osallistun kirjalla myös Nannan kirjakimaran merelliseen lukuhaasteeseen Kirjoja ulapalta.

Muut kaksi haasteeseen lukemaani kirjaa ovat Tove Janssonin Muumipappa ja meri sekä  Arnaldur Indriðasonin Petsamo, jossa osa tapahtumista liittyy Esja-laivan matkaan sen evakuoidessa sodan aikana Eurooppaan jääneitä islantilaisia Suomen Petsamon kautta Reykjavikiin.

Nainen Englannista: Ruth Galloway ja Korppikuningas

Viidennessä Ruth Galloway -sarjan mysteerissä Korppikuningas kirjailija Elly Griffiths tarttuu kirjaimellisesti legendaariseen aiheeseen, kuningas Arturiin. Ruth, forensinen arkeologi, kuulee opiskelutoveriltaan, että yksi heidän joukostaan, Daniel, on kuollut talonsa palossa. Ruth ei ole pitänyt yhteyttä Daniin pitkään aikaan, joten hän hämmästyy, kun kuulee, että Dan, jo opiskelijana erinomainen arkeologi, oli päätynyt pieneen, tuntemattomaan yliopistoon arkeologian opettajaksi.

Pian kuolinviestin jälkeen Ruth saa Danilta kirjeen, jonka mies oli kirjoittanut vähän ennen kuolemaansa. Siinä hän kertoo löytäneensä jotain sensaatiomaisen merkittävää kaivauksilla Prestonissa ja haluaa Ruthin tutkimaan löytöä kanssaan. Hän myös kertoo pelkäävänsä. Sanomatta on selvää, että Ruth kiinnostuu Danin löydöstä ja haluaa nähdä sen. Pian hän saa myös Danin yliopistolta kutsun tulla tutkimaan hänen löytämiään luita, sillä heillä ei ole Dani jälkeen toista arkeologia tehtävään. Dan uskoi luiden liittyvän kuningas Arturiin. Ja millä tavalla!

Tehtävä vie Ruthin ja hänen pikkutyttärensä loman aikana Blackpooliin, kaupunkiin, jossa ei tulisi ilman luulöytöä lomailtua. Se on komisario Nelsonin kotikaupunki, ja sinne suuntaa Nelsonkin vaimoineen lomallaan, sillä hänen entinen työkaverinsa tutkii Danin kuolemaa, joka ei olekaan onnettomuus. Kuka halusi Danin kuolemaa? Liittyikö se hänen arkeologiseen löytöönsä ja kuningas Arturiin? Ruth ja Nelson tietysti kohtaavat, ja kun Nelsonin äiti kutsuu Ruthin kotiinsa aterialle, niin arkeologi kuin komisariokin ovat varuillaan ja vaivautuneita. Onneksi mukana on Ruthin tytön Katen hoitajana druidi Cathbad, sillä hän hurmaa Nelsonin äidin puheillaan ja irlantilaistaustallaan.

Nelson päätyy auttamaan Danin murhan tutkinnassa, kun pari muutakin yliopistoon ja kuningas Arturiin liittyvää hahmoa pääsee hengestään. Mukana häärii kuningas Arturin legendaa ja muistoa vaaliva seura, ufoihin hurahtaneita tutkijoita ja historioitsijoita. Jännitys kiihtyy huippuunsa, kun pikku Kate katoaa huvipuistossa, ja kaikki ovat varmoja, että murhaaja on kidnapannut hänet.

Elly Griffiths on luonut sarjansa päähenkilöstä Ruth Gallowaysta tavallisen ja siksi niin samaistuttavan naisen. Ruth on hyvin urasuuntautunut, forensinen arkeologia on hänen intohimonsa ja hän rakastaa yliopistossa opettamista. On puhdas sattuma, että hän asiantuntijuutensa takia ajautuu auttamaan poliisia vanhoihin henkirikoksiin littyvien luiden tutkinnassa. Kun Ruth yllättäen huomasi olevansa raskaana, hän oli vain iloinen, vaikka ei voinutkaan mennä naimisiin lapsen isän kanssa. Hän halusi lapsen ja hän halusi tulla äidiksi. Kate onkin hänelle tärkeintä maailmassa, vaikka hän monien uraäitien tapaan kokee olevansa huono äiti. Korppikuninkaassa Ruth viimein myöntää itselleen rakastavansa Katen isää.

Nyt taukoa, ja sitten sarjan seuraava kirja Kadonneet ja kuolleet lukuun.

Edelliset Ruth Galloway -mysteerit:
          #1: Risteyskohdat (2009, suomeksi 2017)
          #2: Januksen kivi (2010, suomeksi 2017)
          #3: Jyrkänteen reunalla (2011, suomeksi 2018)
          #4: Käärmeen kirous (2012, suomeksi 2018)

          Elly Griffiths: Korppikuningas, 372 s
          Kustantaja: Tammi 2019 
          Alkuperäinen: Dying Fall 2013 
          Suomentaja: Anna Kangasmaa
          Kansi: Markko Taina

KIRJA on kirjastolaina. Osallistun sillä blogien naistenviikkoon, jossa tänä vuonna luen muutaman naiskirjailijan teoksen. Niiden päähenkilöt ovat naisia ja kukin eri maasta Aloitin Sirkalla.

HELMET-haaste: 34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana.

Orhan Pamuk: Punatukkainen nainen

Cem on istanbulilainen lukiolainen, kun hänen apteekkari-isänsä jättää vaimonsa ja poikansa. Pitkään Cem ajattelee, että vasemmistolainen isä on pidätetty ja heitetty vankilaan kuten kerran aikaisemmin, kunnes hänelle selviää, että tällä kerralla isä on lähtenyt omasta halustaan ja pysyvästi alkaakseen uuden elämän. Se on pojalle iso pettymys, sillä hän on aina ihaillut isäänsä ja autellut isää apteekissa ollakseen lähellä häntä. Nyt isä on hylännyt hänet.

Cem haluaa tulla kirjailijaksi, hän viihtyy kirjoja lukien, ja erityisesti häntä kiehtoo kreikkalaisen Sofokleen näytelmä Kuningas Oidipus, jonka nimihenkilö tietämättään surmaa isänsä ja makaa äitinsä kanssa.

Lukiossa Cem saa eräänä kesänä työpaikan kaivonkaivajan, mestari Mahmutin, apulaisena Istanbulin ulkopuolella. Kuukauden ajan poika asuu mestarin kanssa teltassa Öngörenin kylän laitamilla, he kaivavat hakuilla kaivoa tontille, jonka omistaja haluaa perustaa sinne pesulan ja värjäämön. Päivä päivältä ja metri metriltä työ jatkuu, mutta vettä ei tule vastaan. Mestari on kaivon paikasta varma ja haluaa jatkaa. Viikkojen kuluessa Cem kiintyy Mahmutiin, joka iltaisin kertoo vanhoja tarinoita ja pitää hänestä huolta kuin isä, jota Cemillä ei enää ole. 

Iltaisin Mahmut ja Cem kävelevät usein Öngörenin keskustaan, jossa oleilee kiertelevä teatteriseurue. Cem huomaa siihen kuuluvan kauniin, punatukkaisen naisen. Hän kulkee kylässä vain naisen nähdäkseen ja istuu teatterissa naisen esityksissä, naisen, joka on lähes hänen äitinsä ikäinen. Teatterin lavalla Cem näkee persialaisen Firdawsin Kuningasten kirjan tarinan Rostamista ja hänen pojastaan Sohrabista, jonka isä surmaa taistelun tiimellyksessä, koska ei tunnista poikaansa. Sitten kaivolla tapahtuu onnettomuus, ja Cem pakkaa tavaransa ja pakenee äitinsä luo Istanbuliin. Kuukausi kaivonkaivuussa muuttaa pojan koko elämän kulun.

Seuraavat kolmekymmentä vuotta Cem kantaa häpeää ja syyllisyyttä kaivolla tapahtuneesta, vaikkei edes ole varma, mitä onnettomuudesta seurasi. Hän jättää haaveensa kirjailijan urasta ja hakee opiskelemaan geologian insinööriksi, rakastuu opiskelijatyttöön ja menee naimisiin hänen kanssaan. Valmistuttuaan hän saa hyvän työpaikan ja aikaa myöten perustaa menestyvän rakennusliikkeen, jonka johtoon hänen vaimonsa tulee. He antavat firmalleen nimeksi Sohrab. Pariskunta menestyy ja vaurastuu Istanbulin laajetessa joka suuntaan. Heillä on yhteinen suru lapsettomuudesta, ja ehkä siksikin he lukevat yhdessä kirjallisuutta ja käyvät eri maiden museoissa jäljittäessään Oidipuksen sekä Rostamin ja Sohrabin tarinoita. Mestari Mahmutista ja punatukkaisesta naisesta Cem ei hiisku vaimolleen sanaakaan, vaikka ei voi lakata ajattelemasta heitä.

Orhan Pamuk pureutuu isän ja pojan suhteen teemaan romaanissaan Punatukkainen nainen. Cemiä ei Oidipuksen eikä Rostamin tarina jätä rauhaan, isyyden ja isättömyyden sekä isänmurhan ja pojanmurhan kysymykset ovat aina mielen pohjalla, vaikka hän on kiireinen liikemies perustamassaan kasvavassa yrityksessä. Kirjailija kutoo vanhoista taruista nykyajan Istanbuliin sijoittuvan monitasoisen kertomuksen, jossa riittää jännitettä loppuun asti. Alussa kirja käynnistyy verkkaisesti, erityisesti kaivon kaivaminen tuntuu kestävän pitkään, mutta sen jälkeen teos vie mukanaan. Erilaisia käänteitä riittää loppuun asti, ja ihan viimeisille sivuille kirjailija on varannut vielä yllätyksen.

Henkilökohtaisesta isän ja pojan suhteen pohtimisesta teos laajenee idän ja lännen välisiin eroihin, mikä taitaa olla aika tavallista Pamukille. Lännessä poika, uusi sukupolvi ja aika, ottaa vallan isältä, idässä isä ottaa pojan hengiltä ja jatkaa hallitsemistaan. 

Suomenkin uutisissa on viime vuosina näkynyt Turkin viime vuosien muuttuminen aikaisempaa konservatiivisemmaksi. Kirjan suomalaisen käännöksen takakannessa on lainaus The New York Timesin arvostelusta: "Punatukkainen nainen kietoo Turkin poliittisen tilanteen myyttien kieleen." Viittaukset Turkin historiaan ja politiikkaan ryydittävät romaania ja luovat sille yhden tason myyttisen ja psykologisen rinnalle. Minua miellyttävät myös lukuisat viittaukset kirjallisuuteen; Kuningas Oidipus nyt ainakin menee omalle lukulistalleni.

Orhan Pamuk on taitava kirjoittaja, hän tuntee oman maansa ja maailman kirjallisuuden tarinat ja myytit ja uusintaa niitä tässä hienossa romaanissa, jonka hän sijoittaa Istanbuliin. Samalla kirjassa on jotain ikiaikaista ja yleispätevää, inhimilliseen elämään kuuluvaa. Punatukkainen nainen on kirja, jonka herättämät ajatukset pyörivät mielessä pitkään lukemisen jälkeen. Upeaa, tasokasta kirjallisuutta.

Aikaisemmin luettua: Orhan Pamukin Valkoinen linna

           Orhan Pamuk: Punatukkainen nainen, 322 s. 
           Kustantaja: Tammi (Keltainen kirjasto 496) 2019
           Alkuperäinen: Kırmızı Saçlı Kadın 2016
           Suomennos turkin kielestä: Tuula Kojo
           Kansi: Markko Taina

KIRJAN lainasin kirjastosta.
MUUALLA blogeissa Kirjaluotsi (jossa lisää linkkejä), Nannan kirjakimara

Helmet-haasteessa ajattelin ensin laittaa tämän kohtaan 43. Kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja (Keltainen kirjasto), mutta taidankin laittaa sen kohtaan 22. Kirjassa on epäluotettava kertoja. Sen lisäksi se sopii esimerkiksi kohtiin 16. Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli ja 21. Pidän kirjan ensimmäisestä lauseesta ("Itse asiassa halusin kirjailijaksi.").

Amos Oz: Mieheni Mikael

Mikael Gonen opiskelee geologiaa ja Hanna Grünbaum heprealaista kirjallisuutta, kun he sattumoisin kohtaavat Heprealaisen yliopiston rappusilla Jerusalemissa. He alkavat tapailla ja menevät pian naimisiin. Mikael on älykäs ja ahkera opiskelija, luonteeltaan rauhallinen ja järkevä. Hanna taas on tunne-elämältään ristiriitainen, hän ahdistuu helposti ja elää niin päivin kuin öin väkivaltaisessa ja erooottisessa fantasiamaailmassa, jonka sankarit ovat tuttuja Jules Vernen seikkailukirjoista tai sitten lapsuuden arabileikkitovereita. 

Poika syntyy vuosi häitten jälkeen. Hanna lopettaa opiskelunsa, sillä odotusaika on vaikea, ja synnytyksen jälkeen Hanna masentuu eikä jaksa hoitaa vauvaa muutamaan viikkoon. Mikael hankkii apua kotiin, hoitaa öisin poikaansa ja kirjoittaa tutkielmaansa. 

Israelilaisen Amos Ozin (1939-2018) teos Mieheni Mikael on avioliittoromaani, joka sijoittuu 1950-luvulle. Mikael ja Hanna tapaavat vuonna 1950, vain kaksi vuotta itsenäisyyssodan jälkeen, ja romaani päättyy vuosikymmenen lopulle. Siinä välissä käydään nopea sota vuonna 1956, jossa Suezin kriisiä ratkotaan aseellisesti Egyptin taistellessa toisella ja Iso-Britannian, Ranskan ja Israelin toisella puolella. Mikaelkin kutsutaan armeijaan, juuri kun Hanna on pahasti sairaana. Sodankäyntiä kirjassa ei kuvata, mutta tietynlainen uhka on ilmassa ennen varsinaisia taisteluja ja vaikuttaa ihmisiin.

Ozin kirjan näkökulmahenkilö on nainen, Hanna, joka kertoo avioliittonsa ensimmäisestä vuosikymmenestä minä-muodossa. Hanna haluaa jotain muuta kuin tasaista avioliittoa järkevän ja koskaan malttiaan menettämättömän Mikaelin kanssa. Kirjailijan ote on psykologinen, minä-muoto rakentaa vahvan kertomuksen yksinäisestä ja  masentuneesta naisesta, joka ei ole murentuvassa avioliitossaan onnellinen ja joka ajoittain menettää todellisuudentajunsa uppoutuessaan fantasioihin.

Mieheni Mikael on vahvasti romaani myös Jerusalemista, sen ihmisistä, kaduista ja kujista. Mikael ja Hanna eivät ole uskonnollisia juutalaisia, mutta he asuvat ortodoksijuutalaisten korttelissa. Perinteet ja juhlat ovat tärkeitä, ja niitä vietetään sukulaisten ja ystävien kanssa. Kummankin vanhemmat sukulaiset ovat syntyneet Euroopassa, kun taas Mikael ja Hanna ovat uutta, Palestiinassa syntynyttä sukupolvea.

Amos Ozin Mieheni Mikael on vaikuttava sekä psykologisena epätasaisen avioliiton ja masentuvan mielen kuvauksena että ikkunana 50-luvun Jerusalemiin ja israeliin. Jotkut pitävät sitä Ozin pääteoksena (artikkelit: Yle, Wikipedia).

         Amos Oz: Mieheni Mikael, 277 s.
         Kustantaja: Tammi  1978 (Keltainen kirjasto 143)
         Alkuperäinen: Mikha'el shelli 1968
         Suomentaja: Marja Alopaeus (englanninkielisestä käännöksestä (My Michael)

KIRJA on omasta hyllystä (kirjaston poistomyynnistä).
MUUALLA blogeissa Keltainen kirjasto, Luetut

HAASTEET: Kuukauden kieli oli heprea syyskuussa, Kirjahyllyn aarteet

Heikki Valkama: Tulikukka

Heikki Valkaman dekkarisarjan pääähenkilöllä, huippukokki Riku Mäellä, on taipumus joutua hankaliin tilanteisiin ja keskelle rikostutkimuksia. Kun edellinen kirja Laserjuuri vei Rikun Kreikkaan Kosin saarelle, tuoreimmassa kirjassa Tulikukka pysytään vahvasti Japanissa ja jossain mielessä japanilaisuuden ydinalueilla. Tapahtumapaikkana on Japanin vanha keisarillinen pääkaupunki Kioto ja siellä eräs buddhalaisluostari.

Riku Mäen omassa tokiolaisessa suomalaisravintolassa on alun kiireen ja täysien varausten jälkeen hiljaisempaa, joten mies on vain tyytyväinen, kun hän saa työtarjouksen ruotsalaiselta dokumentaristilta Eva Lundilta. Tämä tekee Netflixille dokumenttien sarjaa pohjoismaisista kokeista, ja siihen tehtäisiin ylimääräisenä Japani-jakso, jonka rahoittaisi kansainvälinen elintarvikebrändi. Rikun tehtävä on tutustua luostarissa vegaaniseen temppeliruokaan ja esitellä sitä Lundin projektin ohjelmassa.

Kaikki eivät ole kuitenkaan mielissään siitä, että luostari on mukana näin kaupallisessa hankkeessa ja siten turmelee aitoa buddhalaisuutta. Kiotossa on liikkeellä tuhopolttaja, joka on sytyttänyt useita temppeleitä tuleen. Romaanin lukija saa seurata pyromaanin ajatuksia ja viehtymystä tuleen sekä tavoitetta puhdistaa buddhalaisuus siihen kuulumattomista aineksista. Yksi puhdistusta kaipaavista paikoista on luostari, jossa Rikun tähdittämä temppeliruokaan erikoistunut jakso kuvataan. Moinen kaupallisuus on Buddhalle kauhistus tuhopolttajan mielestä, ja niin Rikustakin tulee hänen kohteensa.

Kun Laserjuuri oli niin täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita, ettei tällainen rauhallisempi lukija meinannut kyydissä pysyä, samaa ei voi sanoa Tulikukasta. Luostariin sopivasti tapahtumien tempo on alkuun verkkainen, seurataan kuvausjärjestelyjä ja munkit tutustuttavat Rikun melko perusteellisesti buddhalaisiin ajatuksiin taustana temppeliruuan valmistukselle. Riku ja ruotsalainen Eva viihtyvät hyvin toistensa seurassa, ja yhdessä he ovat sinäkin yönä, kun he joutuvat hengenvaaraan.

Dekkariksi Tulikukan rakenne on mielenkiintoinen. Se seuraa tuhopolttajan aikomuksia ja sisäistä puhetta alusta asti, mutta ensimmäinen kirjan henkilöihin liittyvä rikos tapahtuu vasta kirjan viimeisellä kolmanneksella. Rikostapaus osoittautuukin kirmurantiksi selvittää, sillä samaan aikaan luostari joutuu voimakkaan taifuunin takia eristyksiin. Onneksi tokiolainen rikostarkastaja Matsuzaka on tullut vapaapäivänään tapaamaan ystäväänsä Riku Mäkeä ja on paikalla, kun luostarissa syttyy tulipalo. Paikallinen poliisi ei pääse luostariin teille kaatuneiden puiden ja maanvyöryjen takia. Matsuzaka pohdiskelee poliisin työtä:

"Poliisin työstä suurin osa on odottamista. Loppuaika yritetäään koostaa tiedonmuruista kokonaiskuvaa ja niiden perusteella ratkaista rikoksia", Matsuzaka selitti. Vaikeinta oli tietää, mikä oli olennaista.

Heikki Valkama tuo teokseensa monia ajankohtaisia teemoja, joista monet liittyvät ruokaan: perinteinen luostarin kasvisruoka ja nykyaikainen vegaaninen ruoka, lähiruoka, kansainväliset ketjut, ilmastonmuutos. Monin paikoin kirjailija selittää ja opettaa, esimerkiksi buddhalaisuudesta tai dokumentarismista, ja vaikka japanilaisuuteen ja sen ruokakulttuuriin tutustuminen on kirjassa ehdottomasti kiintoisaa, selostukset myös loiventavat draaman jännitettä. Vakavuutta kerrontaan tuo Rikun isän sairastaminen Suomessa, keveyttä Rikun ja Evan suhde, jolle kirjan loppu vähän lupailee jatkoa.

Riku Mäki -sarja: Pallokala 2017, Laserjuuri 2018 ja Tulikukka 2019.

           Heikki Valkama: Tulikukka, 282 s
            Kustantaja: Tammi 2019
            Kannen suunnittelu: Markko Taina

KIRJA on kirjastosta. MUUALLA blogeissa Kirjarouvan elämää, Kirsin kirjanurkka

Maailman ympäri 80 päivässä -haasteessa sijoitan tämän Yokohaman kaupunkiin, sillä se mainitaan kirjassa parikin kertaa.

Zdeněk Miler & Hana Doskočilová: Myyrä ja lumiukko

Myyrä-kirjat ovat riemastuttavia pirteine kuvineen ja hauskoine tarinoineen. Hahmona myyrä on jo yli 60-vuotias, sillä tšekkiläinen animaattori ja kuvittaja Zdeněk Miler (1921-2011) loi sen vuonna 1956 saatuaan toimeksiannon lapsille tarkoitetusta piirroselokuvasta. Disneyn tuotannosta hän sai idean käyttää työssään eläinhahmoja. Suomennettuja Myyrä-kuvakirjoja on useita kymmeniä.

Myyrä on kekseliäs hahmo, joka valloittaa ystävällisyydellään ja hyväntahtoisuudellaan. Kuvakirjassa Myyrä ja lumiukko myyrä valmistautuu muiden eläinten lailla talviunilleen, mutta päättää kuitenkin vilkaista ensin, miltä talvi näyttää. Valkoisesta lumesta sen mieleen tulee kaikki ne ihanat asiat, joita siinä voi tehdä, mutta mistä se saisi ystävän mäenlaskuun ja lumipallojen heittelemiseen, kun kaikki muut eläimet nukkuvat.

Myyrä päättää tehdä kaverikseen lumiukon. Se ei ole oikein elävä ensin, ja myyrän pitää vakuuttaa sille, ettei se voi vain seurata paikallaan, jos aikoo olla jonkun kaveri.

"Katsele edes aluksi, ellet voi muuta, sanoi myyrä ja laski mahallaan lähimmän kumpareen. Lasku näytti niin hassulta, että lumiukko purskahti nauruun... Ja se joka nauraa, elää! Ja se joka elää, osaa leikkiä. Tai ainakin oppii tuota pikaa."

Pakkasten mentyä tulee suojasää ja lumiukon on käydä kalpaten, mutta onneksi apu on lähellä. Myyrä hälyttää pelastuspartion koiran paikalle, ja se keksii viedä lumiukon hiihtohissille. Myyrä ja lumiukko - tai mitä siitä on jäljellä - nousevat ylös vuorille, ja myyrä rakentaa ystävänsä siellä ehjäksi jälleen.

Lumiukko jää lumen luo vuorille, kun myyrä palaa takaisin laaksoon, heiluttaen sieltä kättään silloin tällöin ystävälleen. Mutta kun tulee uusi talvi, lumiukko laskee suksilla alas rinnettä leikkiäkseen jälleen ystävänsä kanssa.

Myyrä ja lumiukko on suloinen kirja talven riemuista ja ystävyyden merkityksestä. Lystikkäät kuvat ovat värikkäitä ja niissä on paljon yksityiskohtia, Tšekin (silloisen Tšekkoslovakian) eläimiä, puita ja syyskuvissa hedelmiä. Kännykkäkuvani eivät tee oikeutta kirjan sivun- ja aukeamankokoisille iloisille piirroskuville. 

     Zdeněk Miler & Hana Doskočilová: Myyrä ja lumiukko, 35 s.
     Kustantaja: Tammi 2005
     Tšekinkielinen: Krtek a sněhulák 1998 ; Suomentaja: Kirsti Siraste
     Kansi ja kuvitus: Zdeněk Miler

KIRJA on kirjastosta.
Marraskuussa Kuukauden kieli on tšekki.

Timo Parvela: Ella ja kaverit hiilijalanjäljillä

Pitkästä aikaa palasin Ella-kirjan ääreen. Luin niitä joitakin kymmenisen vuotta sitten, ennen blogia, ja ne naurattivat aikuistakin. Siihen aikaan työssäni jututin silloin tällöin alakouluikäisiä lapsia, ja muistan yhden tytön, jonka kanssa jaoimme ihastuksen kirjalliseen Ellaan.

On ihan sattumaa, että sain juuri eilen loppuun Timo Parvelan uusimman Ellan, jolla on tämänpäiväisiin ilmastolakkoihin ja -mielenosoituksiin sopiva teema ja nimi Ella ja kaverit hiilijalanjäljillä. Huomaan, että Ella ja kaverit ovat edelleen alakoulun alaluokilla kuten kymmenen vuotta sitten, nyt luokalla kaksi ja puoli A, mitä ikinä se tarkoittaakaan. Koululaiset huomaavat, että heidän opettajansa on huolissaan valtavasta asiasta eli koko maailmasta. Lapset tietysti lyöttäytyvät kimppaan auttaakseen opettajaansa, joka järjestää yhtä ja toista projektia maailman pelastamiseksi.

Hauskin projekti, josta Ella ja hänen kaverinsa innostuvat, on roskien kerääminen rannalta. He tuohtuvat ihmisistä, jotka roskaavat rannan heti sen jälkeen, kun kaverukset ovat saaneet sen siivottua, mutta sitten luokka keksii juonen: He jalkautuvat rannalle, ja aina, kun joku pudottaa roskan hiekalle, joku lapsista ilmestyy paikalle, "löytää" roskan ja kohteliaasti palauttaa pudonneen paperin, tölkin tai pullon, ja pyytää lupaa viedä sen roskiin. Nolostuneet roskailijat lähes aina vievät roskansa mieluummin itse ja joka sortin lajinsa mukaiseen kierrätysastiaan.

Timo Parvelan kirja on ajankohtainen ja humoristisen lupsakka. Siinä ei vuodateta ahdistuksen kyyneliä ilmastonmuutoksesta, vaan tartutaan tomerasti asioihin, joihin lapset itse ihan oikeasti voivat vaikuttaa kuten luonnon pelastamiseen roskaamiselta ja kierrättämiseen. Siinä sivussa yritetään estää koulun pihan ison kuusen kaataminen, istutetaan puita ja rakennetaan omatoimisesti pytinki opettajan takapihalle tämän kauhistukseksi.

Ella ja kaverit hiilijalanjäljillä on oivaa luettavaa ja kuunneltavaa nuoremmille alakoululaisille. Minua tämä ei naurattanut ihan yhtä paljon kuin muistini mukaan ne vuosikymmen sitten luetut naurattivat, mutta syy voi olla formaatissakin: autoa ajaessa ja kuunnellessa kaikki ei ehkä tunnu yhtä huvittavalta kuin ihan perinteistä kirjaa lukiessa. Samaa näppärää sanailua tässä kuitenkin on, Parvela leikkii sanojen merkityksillä oivaltavasti. Lasten kouluaineet luonnosta ja sen suojelusta kirvoittivat eniten naurunhymistystä kuten myös lasten aatokset siitä, miten he voivat opettajaa ilahduttaa.

Painettu kirja on Mervi Lindmanin kuvittama, mutta ne jäivät äänikirjan kuuntelijalta näkemättä.

               Timo Parvela: Ella ja kaverit hiilijalanjäljillä, äänikirja
                 Kustantaja: Tammi 2019 (painettu kirja 2019)
                 Kertoja: Lotta Kuusisto, 1 t 25 min                 

ÄÄNIKIRJAN kuuntelin BookBeatissa. MUUALLA: Lastenkirjahylly
Helmet-haasteessa kirja sopii kohtiin 9. Alle 18-vuotiaan suosittelema kirja (ainakin haasteen FB-sivuilla useat vanhemmat mainitsevat Ella-kirjat jälkikasvunsa suosittelemaksi), 13. Kotimainen lasten- tai nuortenkirja, 22. Ilmastonmuutosta käsittelevä kirja.

Johan Bargum: Syyspurjehdus

"Nyt kun illat pimenivät ja syksy läheni, hänet oli vallannut suunnaton kaipuu päästä merelle: irrottaa köydet, nostaa purjeet, ottaa suunta, luovia kohti horisonttia [...]"

Johan Bargumin pienoisromaani Syyspurjehdus on hieno, tiivistunnelmainen ja arvoituksellinen kirja. Se on kertomus kahdesta miehestä ja yhdestä naisesta, Haraldista, Elinistä ja Olofista. Ja purjehduksesta.

Kirjassa on kaksi osaa. Ensimmäisen osan kertoja on Olof, joka keskustelee poliisin kanssa, joskin lukija saa nähdäkseen vain Olofin sanat. Olof on kertomansa mukaan saanut puhelun Haraldilta, jonka kanssa ei ole ollut tekemisissä viiteentoista vuoteen. Harald pyysi Olofia vielä kerran kanssaan merelle, syyspurjehdukselle. Sillä matkalla Harald on kadonnut ja Olof tehnyt siitä katoamisilmoituksen. Nyt poliisi kertoo Olofille, että Harald kirjoitti kirjeen ennen katoamistaan, ja siksi poliisi esittää kysymyksiä Olofille.

Toisen osan kertoja tai oikeastaan kirjoittaja on Harald, sillä hän kirjoittaa samoista tapahtumista kirjeen, omalta näkökannaltaan, joka on erilainen kuin Olofin kertoma. Miehiä yhdistää vaimo Elin. Ensin tämä oli naimisissa Haraldin kanssa, kunnes kerran Olof näki hänet ponttonilaiturilla.

"Olin nähnyt hänet vain parin minuutin ajan, ja jo kaipasin häntä niin kuin pelastuslautalla keskellä avomerta seilaava haaksirikkoinen kaipaa vieraan aluksen lyhtyjä."

Elin jätti Haraldin ja meni naimisiin Olofin kanssa. Vuodet kuluivat, ja jokin aika ennen  miesten syksyistä purjehdusmatkaa Elin oli menehtynyt: ajanut autoaan, vauhtia oli ollut liikaa, ja hän oli sinkoutunut suoraan lyhtypylvääseen. Nyt purjeveneessä miehet tapaavat ensimmäistä kertaa Elinin kuoleman jälkeen. Mitä Elinille oikein tapahtui? Mitä tapahtuu syyspurjehduksella?

Syyspurjehdus on merellinen kirja. Luen Johan Bargumin lauseita maistellen, ihastellen, vaikka välillä ne ovat kaltaiselleni maakravulle kuin vierasta kieltä: "Piti skuutata ja piti trimmata, alaliikkiä piti säätää, levankia hilata milloin luuvartin milloin leen puolelle, cunninghamia piti kiristää, kikkaa löysätä, ja reivata piti [...]" Yhdeksän minulle outoa sanaa!

Vieraasta sanastosta huolimatta viehätyn Bargumin tavasta kirjoittaa, sen rauhallisesta temposta, kielen ja syksyisen meren kauneudesta. Ja siitä, että saan täydentää tarinan, joka kahden miehen kertomusten välimaastossa pyytää tulla kuulluksi.

Taidanpa lukea kirjan uudelleen. Ja taisinpa löytää itselleni uuden kirjailijan, jota on luettava lisää.

          Johan Bargum: Syyspurjehdus, 120 s.
          Kustantaja: Tammi 2012
          Alkuperäinen: Seglats i september 2011, suomentanut Marja Kyrö
          Kansi: Helena Kajander

KIRJA on omasta hyllystä, oma ostos kirjamessujen löytölaarista.

Kirjankansibingossa ruksaan ruudun "Yö" ja saan vaaleanpunaisen pystyrivibingon. Kirjoitan tänään päättyvästä bingosta oman postauksen erikseen.
Kirja on oman Kirjahyllyn aarteita ja osallistun sillä Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen.

Elly Griffiths: Käärmeen kirous

Neljäs Ruth Galloway -mysteeri löytyi kotikirjastoni kirjanvaihtohyllystä, ja se osoittautui yhtä kiehtovaksi kuin sarjan edelliset osat. Joka osassa on aina jotain uutta ja jotain vanhaa, jotain lainattua ja jotain sinistä.

Tai hetkinen, oliko Käärmeen kirouksessa sinistä väriä lainkaan? Sinistä taivasta tai merta ei ainakaan, kumpikin aaltoili harmaan eri sävyissä, utuisena, vetisenä ja synkkänä, ja musta oli arkeologi Ruth Gallowayn vaatteiden väri silloin, kun hänen piti pukeutua edustavasti.

Uutena ja lainattuna kirjailija Elly Griffiths tuo juoneen Australian aboriginaalien myyttiset tarinat ja uskomukset. Edellisissäkin osissa muinaistaruilla on ollut osuutensa, mutta silloin on pitäydytty kelttien ja skandinaavien muinaisuskomuksiin. Nyt Ruth saa uuden naapurin marskimaan reunalle, ihkaelävän australialaisen, Bob Woonungan. Hän on kirjailija ja opettaa yliopistossa vierailevana luennoitsijana luovaa kirjoittamista. Paikallisen Smith-museon kellarissa säilytetään useita laatikollisia luita ja useita aboriginaalien pääkalloja, joita aktivistit vaativat palautettavaksi Australiaan, jotta ne voidaan haudata sinne. Ruth ei ylläty, että niin Bob kuin brittidruidi Cathbadkin kuuluvat näihin aktivisteihin. Museo saa epätoivottua näkyvyyttä, kun sen lattialta löytyy kuollut kuraattori juuri ennen yleisötilaisuutta. Siinä piti avata juuri löytynyt keskiaikaisen piispan arkku.

Uutta on sekin, että Käärmeen kirouksen rikostutkinta vie hevostalleille. Lordi Smith omistaa niin Smith-museon kuin valiohevosten valmennuskeskuksenkin. Vanhaa sen sijaan on se, että Ruth Galloway saa tutkittavakseen luita. Tällä kertaa ne ovat museossa, sinne tuodussa arkussa ja museon kellarissa. 

Vanhaa on arkelogi-Ruthin ja poliisi-Nelsonin monimutkainen suhde, joka saa uusia kierteitä Ruthin tyttären Katen kasvaessa. Katen isän vaimo hoksaa, että hänen miehensä täytyy olla lapsen isä, eikä se tiedä hyvää Katelle eikä Ruthille.

Käärmeen kirouksessa eniten kiinnosti aboriginaalien tarinat ja uskomukset sekä tietysti Ruth päähenkilönä. Myytteihin mentiin sillä tavalla sisälle, että faktat ja tämänpuolinen maailma saivat jäädä, ja se söi mielessäni juonen uskottavuutta siltä osin. Siitä huolimatta kirja oli tuttua viihdyttävää laatua. 

          Elly Griffiths: Käärmeen kirous, 331 s.
          Kustantaja: Tammi 2018
          Alkuperäinen: A Room Full of Bones 2012, suomentanut Anna Lönnroth
          Kansi: Markko Taina

KIRJA on löytö kirjaston vaihtohyllystä.

Kirjankansibingossa ruksaan ruudun "Lomahaave" (Englanti, sen maaseutu, historia ja kartanot) ja saan yhden bingorivin lisää, keltaisen pystyrivin. 
Helmet-haasteessa kirja sopii kohtaan 29. Kirjassa nähdään unia (koska kauheita painajaisunia). Teos on myös oman Kirjahyllyn aarteita.