Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä

Dekkariviikon maailmanympärimatka alkoi Islannista, ja tänään saavutaan toiselle etapille eli läntiseen Kanadaan. Kirjailija Louise Penny on sijoittanut melkoisen sarjan dekkareita sinne, pieneen fiktiiviseen Three Pines -nimiseen kylään, joka sijaitsee Quebecin kaupungin lähistollä Quebecin provinssissa. Aloitin kylän elämään ja ihmisiin tutustumisen sarjan ensimmäisestä osasta, joka on Suomessa saanut uusintapainoksessa nimekseen Kuolema kiitospäivänä (englanniksi Still Life).

Three Pines -kylässä kaikki tuntevat toisensa. Kenelläkään ei ole pahaa sanaa sanottavana eläkkeellä olevasta opettajasta, Jane Nealistä, kaikki pitävät hänestä. Hän viettää kiitospäivän aattoillan ystäviensä kanssa syöden herkkuja ennakkoillallisella. Hän yllättää kaikki kutsumalla heidät kotiinsa taidenäyttelyn avajaisten jälkeen. Jane ei ole koskaan päästänyt ketään, edes läheisiä ystäviään, eteistä peremmälle, mutta ehkä se, että hän on ensimmäistä kertaa tarjonnut maalaustaan taidenäyttelyyn ja se on hyväksytty, on vaikuttanut häneen.

Kiitospäivän aamuna kaikki järkyttyvät, kun Jane löydetään syksynvärikkäästä vaahterametsästä kuolleena. Ja millä lailla kuolleena! Janen on surmannut yksi ainoa nuoli, joka on ammuttu suoraan sydämeen. Mutta mitä ihmettä Jane teki metsässä varhain aamulla ilman Lucya, koiraansa, joka oli aina mukana Janen kävelylenkeillä.

Quebecin poliisilaitokselta lähetetään rikoskomisario Armand Gamache tutkimaan Janen kuolemaa.

"... puolivälissä kuudettakymmentä, pitkän ja nyttemmin ilmeisesti paikoilleen juuttuneen uransa huipulla, hän yhä vain kummeksuu väkivaltaista kuolemaa. Mikä oli outoa rikososaston päällikölle, ja samalla ehkä yksi syistä, joiden vuoksi hän ei ollut edellyt pitemmälle Sûretén kyynisessä maailmassa. Gamache toivoi aina, että kenties joku oli erehtynyt eikä mitään ruumista ollut olemassakaan."

Jane kuoli väkivaltaisesti, mutta oliko se onnettomuus? Jousella metsästävät aiheuttavat toisinaan onnettomuuksia kotieläimille ja ihmisille, joten ehkä joku salametsästäjä ampui Janen vahingossa luullessaan tähdänneensä peuraa. Mutta kuka olisi osannut ampua juuri käytetyllä, vanhalla jousimallilla? Keillä olisi voinut olla motiivi Janen murhaan? Pojilla, jotka Jane tunnisti edellisenä päivänä, kun he heittelivät ankan lantaa bistron pitäjien päälle? Siskon tyttö, jolla oli kiire saada tätinsä perintö, vaikka Janen hyvä ystävä Clara oli varma, ettei Jane ollut tehnyt testamenttia siskontyttärensä hyväksi?

Gamache ei tyydy ilmeisimpiin ratkaisuihin, vaikka nekin on tutkittava perusteellisesti. Hän jututtaa lukuisia kyläläisiä, istuu nurmikentän laidalla katselemassa kylää ja kuuntelemassa, mitä sen asukkaat puhuvat keskenään. Syyllinen toki selviää, vaikka se viekin aikaa, ja yllättää yhden jos toisenkin.

Louise Penny kirjoittaa perinteisiä murhamysteereitä Agatha Christien tyyliin ja on luonut päähenkilön, josta on helppo pitää. Hienosti hän tuo kirjaansa myös Quebecin englannin- ja ranskankielisten väliset ristiriidat, jotka ovat usein samalla ristiriitoja protestanttien ja katolisten välillä. Olen rauhallisten ja ei-kovin-väkivaltaisten rikoskirjojen ystävä, mutta Kuolema kiitospäivänä oli alkupuolella melkein liian rauhallinen jopa minun makuuni. Kylämiljöö on kuitenkin viehättävä persoonallisine ihmisineen, ja ehdotonta plussaa on se, että kaikki tapahtuu Kanadassa, josta en ole liiemmälti kirjoja lukenut. Varmasti palaan Three Pinesin kylään toistekin.

Helmet-haaste: 31. Jännityskirja tai dekkari.

          Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä, 367 s.
          Kustantaja: Bazar 2020 (1. taskukirjapainos, kovakantinen 2019)
          Alkuperäinen: Still life, 2005; suomentaja Raimo Suominen
          Kannen suunnittelu: Perttu Lämsä

          Aikaisemmin WSOY on julkaissut kirjan suomeksi Sapo-sarjassa   
          vuonna 2008 nimellä Naivistin kuolema.

Kim Thúy: Vi

Viehätyin kovasti keväällä julkaistusta kanadanvietnamilaisen Kim Thúyn omaelämäkerrallisesta pienoisromaanista Ru. Niinpä tartuin innolla hänen toiseen, niin ikään pienimuotoiseen teokseensa Vi, joka ilmestyi suomeksi nyt syksyllä.

Ru ja Vi ovat hyvin samanoloiset kirjat. Rusta kirjoitin: "Kim Thúy koostaa elämäntarinansa pienistä paloista. --- Kokonaisuudesta muodostuu mosaiikkimainen, samalla kertaa täyteläinen ja aukkoinen. --- ... kerronta on eri ajoissa viipyilevää, paikoin ajatus ja muistelu vain pyyhkäisee tapahtumia unenomaisesti, välillä tarkentaa yksityiskohtiin." Vitä voisin kuvata samoin sanoin, vaikka jotain erilaistakin, omanlaistaan, teoksessa on.

"Onneksi elämä kuitenkin yllättää mielellään ja muuttaa vallitsevaa järjestystä jatkuvasti niin että kaikille avautuu tilaisuus elää mukana liikkeessä ja saada rytmistä kiinni."

Vi on samalla tavalla runollinen kuin vanhempi sisarkirjansa, mutta ei ehkä ihan yhtä sirpalemainen. Vi keskittyy minäkertojan lapsuuteen ja vanhempien sukujuuriin Vietnamissa sekä erityisesti kasvu- ja opiskeluvuosiin Kanadassa ja muutaman vuoden työkomennukseen Hanoissa. Kirja on kasvukertomus, jossa tyttö varttuu nuoreksi naiseksi kahden kulttuurin välissä ja joutuu etsimään itseään ja määrittelemään, kuka hän oikein on. Vietnamilaisyhteisö painottaa - ja painostaa - vietnamilaisten perinteiden mukaista elämää ja käytöstä - tärkeää on, ettei lapsi, nuori, jo aikuiseksi varttunut, tuota häpeää vanhemmilleen.

Myös rakkauden syttymisestä ja loppumisesta kirja kertoo, ensin Kanadassa ja sitten Vietnamissa. Kanadassa vietnamilainen traditio vaatii kihlausta, vaikka sen aika ei vielä olisi ollut, ja joka siksi päättyy tylysti. Vietnamissa kohtalo järjestää toisen mahdollisuuden, kun Vi tapaa erään miehen sattumalta kolmesti, ensin Kambodzhassa, sitten Ranskan itsenäisyyspäivän juhlissa Hanoissa ja vielä kolmannen kerran. Heidän tarinansa päättyy ja jää avoimeksi, samaan aikaan, tai jäisi, ellen olisi lukenut ensimmäistä kirjaa, Ruta.

Pidin Vistä niin kuin pidin Rustakin, mutta Villä ei ollut samaa etua kuin Rulla, esikoisen ja yllättäjän etua. Silti luin Kim Thúyn sulavaa kerrontaa ja paikoin aforisminomaisia lauseita nautiskellen, pysähdellen. Kieli on kaunista, kerrottu elämä usein ei.

              Kim Thúy: Vi, 133 s.

              Kustantaja: Gummerus, 2019

              Alkuperäinen ranskankielinen: Vi, 2016 ;   Suomentaja: Marja Luoma

              Kannen suunnittelu: Sanna-Reeta Meilahti

KIRJA on kirjastosta. Sitä on luettu blogeissa, esimerkiksi Kirjaluotsi, Kirjasähkökäyrä, Tuijata.

Haaste: Elämä, kerta kaikkiaan

L. M. Montgomery: Anne of the Island

Harmaina ja sateisina marraskuun päivinä on mukava uppoutua hyvän mielen kirjaan. Tällä kertaa sellaiseksi osuu L. M. Montgomeryn Anna-sarjan kolmas osa Anne of the Island, joka on suomennettu nimellä Annan unelmavuodet. Kirjasta jää aurinkoinen olo, vaikka Anne, kuten Montgomery hänen nimensä kirjoitti, elää siinä ystävineen neljä vuodenkiertoa pohjoisen säitten vaihtelussa, sateessa ja myrskyssä, lumisateessa ja pakkasessa, kesän leppeässä valossa ja lämmössä.

Anne on jo 18-vuotias, ja kaksi vuotta opettajana rakkaassa Avonlean kylässä ovat ohi. Hän jättää hyvästit rakkaille ihmisille ja paikoille ja matkustaa Prinssi Edwardin saarelta Nova Scotiaan. Edessä on neljä vuotta kirjallisuuden opintoja korkeakoulussa, ja vaikka sydänystävä Diana jää Avonleaan valmistelemaan häitään, ihan yksin ei Annen tarvitse uuteen vaiheeseen lähteä, sillä vanhat koulutoverit Gilbert Blythe ja Charlie Sloane tulevat yhtä matkaa samaan opinahoon. Perillä odottaa Priscilla, jo opettajakurssilta tuttu, ja kaikki he, joihin Anne opiskeluaikanaan tulee tutustumaan.

Anne of the Island -teos on kirjoitettu samalla kauniilla kielellä kuin sarjan aikaisemmatkin osat ja on mielestäni vielä romanttisempi kuin kaksi edellistä kirjaa. Siinä on runsaasti lumoavia, runollisia luontokuvauksia ja paljon seuranpitoa ja ystävyyttä talossa, jonka Anne vuokraa kolmen muun opiskelevan tytön kanssa. Annea kositaan ensimmäisen kerran, ja voi, millainen kosinta se on! Anne on kuvitellut ensimmäisen kosintansa olevan ylen kaunis, suloinen ja romanttinen ia vastaavansa "kyllä" unelmiensa prinssille. Todellisuus on kuitenkin jotain aivan muuta. Eikä pari seuraavaakaan kohdalle osuvaa kosintaa ole juuri sen parempia haaveilevalle neidolle. Anne kohtaa kyllä korkeakoulussa miehen, joka tuntuu kaikin puolin sltä oikealta, mutta onko sittenkään... Lukija ei yllläty, kun kirjan lopussa Annea kositaan vielä kerran ja niin romanttisesti kuin hän vain toivoa voi. Romantiikkaa ja ihania tunteita siis riittää, mutta sen ohessa uusia ja vanhoja ystäviä sekä ahkeraa opiskelua tutkintoa varten.

L. M. Montgomery kirjoittaa Anna-sarjan kirjoihin myös elämän varjopuolta kuten orpotytön elämäntarinaan sopii. Anne liikuttuu, kun pääsee näkemään sen talon, jossa hänen vanhempansa asuivat, kun hän syntyi, ja saa jopa nipun kirjeitä, jotka hänen äitinsä ja isänsä kirjoittivat toisilleen seurusteluaikana. Avonleassa taas Ruby Gillis, yksi vanhoista kouluaikaisista ystävistä, niin elämänhaluinen, sairastuu tuberkuloosiin ja menehtyy.

Annen kirjoittaminen alkaa kehittyä sarjan tässä osassa kohti julkaisevaa kirjailijuutta. Pettymys on suuri, kun arvostettu lehti palauttaa Annen sille lähettämän kertomuksen. Asia ei muutu paremmaksi sillä, että sama tarina voittaa leivinjauhetehtaan kirjoituskilpailun, johon Anne ei edes tiedä osallistuneensa! Lehden aikaisemmin hylkäämä kertomuksen käsikirjoitus oli jäänyt Dianalle, joka huomasi kilpailuilmoituksen leivinjauhemainoksessa, ja niinpä hän kirjoitti Annen tarinaan yhden pienen leipomiskohtauksen, jossa käytettiin juuri kyseistä leivinjauhetta. Anne on vimmoissaan, mutta Dianan pyytämättä antamalla avulla on kuitenkin hyviä seurauksia, sillä toinen lehti alkaa nyt pyytää Annelta kirjoituksia ja jopa maksaa niistä.

Anne suorittaa tutkintonsa Nova Scotiassa ja palaa Avonleaan kesäksi. Sarja jatkuu Annen uusilla vaiheilla, sillä Montgomery kirjoitti kaikkiaan seitsemän Anne-kirjaa, vaikka hänen alkuperäinen tarkoituksensa oli kirjoittaa vain ensimmäinen osa itsenäiseksi teokseksi. Kustantajan ehdotuksesta hän jatkoi Annen vaiheista kirjoittamista siihen asti, kun tämä oli keski-ikäinen perheenäiti. Eli jatkoa seuraa täällä blogissakin, jossain vaiheessa.


Anna-sarja:
  1. Anne of Green Gables (suomeksi Annan nuoruusvuodet, Annan ikä 11-16 v)
  2. Anne of Avonlea (suomeksi Anna ystävämme, Anna 16-18 v)
  3. Anne of the Island (suomeksi Annan unelmavuodet, Anna 18-22 v)

         L. M. Montgomery: Anne of the Island, 292 s. (paperback)
        Kustantaja: Puffin Books (Penguin Group) 1981 (ensijulkaisu 1915)

        Kansikuva tv-sarjasta "Anne of Green Gables - The Sequel"

KIRJAN lainasin kirjastosta. MUUALLA blogeissa Annan unelmavuosista: Kirjojen kamari, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, sheferijm

Helmet-haasteessa kirja sopii vaikka kohtiin 1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot ja 19. Alle 18-vuotiaan suosittelema kirja (Anna-sarja). 
Myös: Montgomery-haaste ja Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaaste.

Kim Thúy: Ru

"Oikeastaan minusta on aina mukava muuttaa, koska muutto on hyvä tilaisuus vähentää tavaramäärää ja hylätä esineitä. Silloin muistista voi tulla oikeasti valikoiva ja sen sopukoihin jää vain sellaisia kuvia, jotka pysyvät valoisina suljettujenkin silmien takana. Muistelen mieluummin kaikenlaisia sisäisiä kutinoita, huumaavia tuntemuksia, liikutuksen hetkiä, epäröintejä, häilyväisyyttä, hairahduksia. Ne ovat minulle mieluisampia, koska voin muunnella niitä mielentilani mukaan, kun taas esineet ovat joustamattomia, jäykkiä, tilaa vieviä."

Kanadanvietnamilaisen Kim Thúyn kirjoittama Ru on viehättävä ja koskettava pienoisromaani. Kirjailija syntyi vuonna 1968 Saigonissa Vietnamissa, pakeni 10-vuotiaana perheensä kanssa merelle, päätyi ensin pakolaisleirille Malesiaan ja sieltä venepakolaisena Montrealiin Kanadaan. Aikuisena hän palasi työn takia kolmeksi vuodeksi Vietnamiin Hanoihin.

Kirjailija on kirjoittanut kirjansa ranskaksi, mutta kirjan nimessä hän liittää kaksi kieltään toisiinsa:

"Ranskan kielessä sana "ru" tarkoittaa pientä puroa ja kuvaannollisesti virtaamista, esimerkiksi kyynelten, veren tai rahan. Vietnamin kielessä sana "ru" tarkoittaa kehtolaulua, tuudittamista."

Kim Thúyn omaelämäkerrallinen romaani virtaa vauraasta lapsuudesta ja Saigonin palatsikodista Kanadaan saapumisen ensimmäiseen päivään ja lentokoneen ikkunasta nähtyihin häikäisevän valkoisiin lumipenkkoihin. Virta keinuttaa läpi Vietnamin sodan äänien ja paon yhdessä kahdensadan muun pakolaisen kanssa, vie läpi kouluvuosien Montrealissa, aikuisen naisen elämään ja omiin lapsiin, ja viimein takaisin  muuttuneeseen Vietnamiin. Tarina aaltoilee edestakaisin entisen - tai monen entisen - ja nykyisen välissä, eri aikatasot vaihtelevat luontevasti, samalla tavoin kuin ajatus virtaa muistosta, tapahtumasta ja ajasta toiseen.

Kim Thúy koostaa elämäntarinansa  pienistä paloista. Kirjassa ei ole otsikollisia lukuja, mutta jokainen elämäntarinan palanen on oma lukunsa, joka alkaa uudelta sivulta, vaikka pala olisi vain muutaman rivin tai pisimmillään pari sivua.  Tämä tekee kirjan taitosta ilmavaa ja väljää. Kokonaisuudesta muodostuu mosaiikkimainen, samalla kertaa täyteläinen ja aukkoinen.

Kirjailijan kerronta on eri ajoissa viipyilevää, paikoin ajatus ja muistelu vain pyyhkäisee tapahtumia unenomaisesti, välillä tarkentaa yksityiskohtiin. Kieleltään romaani on kauniin runollista, vaikka onnistuu pysäyttämään katseen moniin rujoihinkin asioihin. Koskettavimmillaan Kim Thúy on kuvatessaan pakenemisen ja muuttamisen, uudessa maassa alkamisen ja kahteen kulttuuriin kuulumisen tematiikkaa. Perhe on tärkeä, omat vanhemmat ja koko suku, sekä kaksi omaa poikaa, joista toinen on puhumaton ja kosketusta kaihtava autistinen lapsi. 

Vähin elein romaani sanoo paljon. Vietnamilaisessa kulttuurissa on loukkaus koskettaa toisen päätä. Siksi ujo kahdeksanvuotias vietnamilaispoika muuttuu raivoisaksi tiikeriksi, kun amerikkalaista jalkapalloa pelatessa joukkuetoveri pörröttää hänen hiuksiaan. Ja:

"Olen onnekas, koska olen oppinut nauttimaan siitä hetkestä, kun painan pääni toisen ihmisen kämmentä vasten." 

"Olen koskenut oman isäni päätä  yhden ainoan kerran. Hän käski ottaa tukea päästään, kun minun piti hypätä veneen laidan yli."

Viehätyin Rusta kovasti. Viehätystä lisää se, että muistan ajan, jolloin omaan kotikaupunkiini tuli vietnamilaisia venepakolaisia ja vapaaehtoiset kalustivat heille asuntoja ja hankkivat talvivaatteita, ihan samalla tavalla kuin vapaaehtoiset kummiperheet vastaanottivat Kim Thúyn ja hänen perheensä Kanadassa. 

Odotan innolla Kim Thúyn jo tulevana syksynä ilmestyvää seuraavaa romaania Vi. Hän on toukokuussa yksi Helsinki Lit 2019 -festivaalin vierailevista kirjailijoista.

              Kim Thúy: Ru, 144 s.

              Kustantaja: Gummerus, 2019

              Alkuperäinen: Ru, 2009 ;   Suomentaja: Marja Luoma

              Kannen suunnittelu: Sanna-Reeta Meilahti

KIRJA on kirjastolaina. MUUALLA: Anun ihmeelliset matkat, Kirjaluotsi, Kirjarouvan elämää, Lukijatar, Mari A:n kirjablogi

Helmet-haasteessa tämän voi laittaa vaikka kohtiin 20. Kirja käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria ja 49. Vuonna 2019 julkaistu kirja. Lisäksi kirja sopii Elämä, kerta kaikkiaan! -lukuhaasteeseen (omaelämäkerrallinen romaani).

L. M. Montgomery: Sininen linna

Lucy Maud Montgomery (1874-1942) ja ihanat Anna- ja Runotyttö-kirjat! Kukapa ei olisi lukenut niitä, ainakaan jos on ollut vähänkään kallellaan romanttisiin tyttökirjoihin päin. Paljon vähemmän tunnettuja ovat lukuisat kirjailijan kirjoittamat romaanit ja novellit, joista useita on suomennettu vasta tällä ja viime vuosikymmenellä. Nyt lukemani Sininen linna on kuitenkin vanhempaa tuotantoa, sillä sen ensimmäinen suomenkielinen laitos ilmestyi jo 1930.

Valancy Sterling täyttää 29 vuotta ja on sinä päivänä yhtä onneton kuin kaikkina päivinä ennen sitä. Hän asuu yhdessä äitinsä ja serkkunsa kanssa kodissa, jossa tärkeintä on täsmällisyys ja säädyllisten tapojen noudattaminen ja suvun totteleminen kaikessa. Koko elämänsä ajan Valancy on saanut kuulla, että hän on ruma ja että hänellä on heikko terveys. Elämä on harmaata ja tyhjää äidin tiukassa komennossa, jossa ei suvaita yhtään joutilasta hetkeä päivän mittaan.

Valancylla on kaksi pakopaikkaa elämässään. Toinen on Sininen linna, jonka hän on unelmoinut mielikuvituksessaan kaikkia yksityiskohtia ja siellä asuvia henkilöitä myöten. Hän itse on linnan valtiatar, valtiaan olemus taas muuttuu samalla kun Valancy kasvaa pikkutytöstä teini-ikäiseksi ja nuoreksi naiseksi. Toinen pakopaikka on John Fosterin luontokirjojen lukeminen, milloin siihen vain tarjoutuu pieni hetki, mitä tapahtuu aivan liian harvoin tiukan työteliäässä ja kurinalaisessa taloudessa.

Sitten Valancy huomaa olevansa ajoittain huonovointinen ja saavansa kivuliaita kohtauksia, jotka ottavat sydämestä. Hän menee salaa kaikilta lääkäriin ja saa kuulla olevansa vakavasti sydänsairas ja elävänsä korkeintaan vuoden. Kuolema ei pelota Valancya, kun vain olisi ehtinyt elää sitä ennen! Tuo hetki on kuitenkin ratkaiseva hänen elämässään, hän saa rohkeuden elää sukulaisten ja tuttavien mielipiteistä välittämättä ja tehdä asioita, joita itse haluaa. Kuten ottaa työpaikka juopottelevan rakennusmiehen aikuisen, keuhkotautisen tyttären hoitajana tämän viimeisinä elinviikkoina. Miten paheksuttavaa sivistyneelle naiselle.

Ensimmäistä kertaa elämässään Valancy on onnellinen, joku tarvitsee häntä. Ja vieläkin suurempi onni tulee hänen osakseen, ja unelmien sinisestä linnasta tulee totta, tavallaan.

Kirjan alussa Sininen linna oli lähes tympeä, enkä olisi jaksanut lukea niin pitkään, miten koko suku pompotteli ja nujersi Valancya ja miten tärkeintä tuntui olevan vain se, mitä seurapiirit pitivät säädyllisenä ja sopivana. Tarina sai kuitenkin uutta potkua Valancyn saatua tohtorilta "kuolemantuomion". Hän sai rohkeutta elää omannäköistään elämää, sukulaistensa kauhuksi, ja samalla kirjailija tuuletti reilusti aikansa keskiluokkaista naiskuvaa ja tekopyhyyttä. 

Ja kyllä Sinisestä linnasta löytyy se tuttu Montgomeryn tarinoiden lumo ja luontokuvausten herkkyys ja kauneus, kun vauhtiin päästään. Kirjasta sukeutuu varsin romanttinen rakkausromaani, josta löytyy monta yllätystä. Hupaisinta minulle oli, kun Valancyn lukiessa ja siteeratessa pätkiä John Fosterin kirjoista yritin etsiä netistä tietoja tuosta kirjailijasta, ilmeisesti Montgomeryn suosikista. Nauratti, kun kirjan loppupuolella kävi ilmi, miksen ollut löytänyt netistä mitään. 

Pidin kirjasta, vaikkei se mielestäni Anna-kirjojen tasolle ylläkään. Hienointa oli Valancyn kehitys arasta, nujerretusta hiirulaisesta rohkeaksi ja onnelliseksi naiseksi. Ja olihan lopputilanne ihanan romanttinen, jos kohta ei kovin uskottava kaikkine käänteineen. Vaan onhan välillä mukavaa ja tarpeellistakin vain uppoutua suloiseen tarinaan ja antaa sen viedä.

               L. M. Montgomery: Sininen linna, 280 s.
               Kustantaja: Karisto 1987 (7.painos; 1. p. 1930)

               Alkuperäinen: The Blue Castle, 1926, suomentaja A. J. Salonen

               Kansi: Matti Kota

KIRJA on oman hyllyn aarre, voitettu blogiarvonnassa. Kiitos Aino!
MUUALLA sitä on luettu laajasti, kuten klassikolle sopiikin, esimerkiksi: Jokken kirjanurkka, Kirjojen kamari, Oksan hyllyltä, Tarukirja

Helmet-haasteessa sopii kohtiin 1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot, 6. Rakkausromaani ja 11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa. 
Muita haasteita: Joka päivä on naistenpäivä (naisklassikkoja), Montgomery (L. M. Montgomeryn kirjoja tai kirjoja hänestä), Kirjahyllyn aarteet (oman hyllyn aarteita).

Alice Munro: Liian paljon onnea

Juuri kun pääsin sanomasta, ettei novelleja halua lukea kovin monta kerrallaan, ja olin tarttunut Alice Munron kokoelmaan Liian paljon onnea lukeakseni siitä novellin tai pari,  havahduin siihen, että hei, nämä novellit haluan lukea ihan kaikki ja vikkelällä tahdilla. 

Mikä Munron novelleissa sitten vetää puoleensa?

   1. Tarina
Kirjailijalla on aivan uskomaton kyky kirjoittaa kokonainen tarina, joka vie mukanaan ja jossa koko ajan haluaa tietää, mitä tässä vielä tapahtuu ja miten henkilöille oikein käy ja  muuttuuko heidän tilanteensa ja mihin suuntaan. Se mukaan tempaaminen alkaa heti ensimmäisestä lauseesta. Kun novelli alkaa sanoilla "Äidillä oli vanhapoikaserkku jonka oli tapana käydä meillä kylässä kerran kesässä." ("Wenlock Edge"), eikö vain mielikuvitus ala laukkaamaan ja halua tietää, miten serkku liittyy kertojan elämään ja mitä tässä kaiken kaikkiaan tapahtuu ja kenelle. Ja se mielikuvituksen laukka ei edes hellitä novellin lopussa, jossa kertoja opiskelee kaupungissa, jossa vanhapoikaserkku asuu. Tämä puolestaan tutustuu kertojan opiskelijakämpässä osa-aikaisesti majailevaan naiseen, jolla on kirjava menneisyys ja erikoinen nykyisyys. Erinäisten tapahtumien jälkeen tulevaisuus jääkin sitten kutkuttelemaan lukijan mieltä.

   2. Tavallisuus
Mukaansatempaavissa tarinoissa Alice Munro kirjoittaa kuitenkin tavallisista ihmisistä, sillä tavoin, että näistä tulee erityisiä. Heille tapahtuu tavallisia ja joskus tavattomiakin asioita, joilla on erityisiä seurauksia heidän elämässään. Niinkuin novellissa "Metsä", jossa mies on rakastunut metsiin ja metsätöihin. Hän tuntee puulajit niiden runkojen perusteella ja viettää paljon aikaansa sopivia metsiä ja puita etsiskellen. Sitten vaimo jää töistä kotiin ja lamaantuu. Kerran mies lähtee jälleen metsään, mutta onnettomuudekseen liukastuu ja loukkaa nilkkansa pahasti. Äärimmäisen kivun keskelle tulee vaimo avuksi, ja tapaus kääntää heidän keskinäiset roolinsa uuteen asentoon.. 

   3. Taitavuus
Munron kielikin on tavallista. Se on taitavaa, ilmeikästä ja sujuvaa (suomeksikin, kiitos kääntäjä Kristiina Rikmanin), mutta siinä ei ole mitään ylimääräistä kikkailua eikä tehdyn tuntua. Kuin hyvä ystävä tai sisko juttelisi pöydän toisella puolella elämästään. Vähäisillä viittauksilla Munro kuljettaa juonta haluamaansa suuntaan, kääntää lukijan huomion toisaalle, yllättää. Taiturimaista! Munron ihmiskuvaus on myös taitavaa, ja hänellä on hieno psykologinen ote.

Novellissa "Ulottuvuuksia" Doree on muuttanut uuteen kaupunkiin toiselle puolelle maata ja saanut työtä hotellisiivoojana. Hän on tyyni, vaikka toipuu suuresta perhetragediasta ammattiauttajan avulla. Hän on vain 23-vuotias, ja hänen elämänsä perusta murentui, kun hän menetti perheensä. Doree etsii elämälleen merkitystä ja mielekkyyttä, luulee sen löytäneensä, mutta sitten tapahtuu jotain, joka asettaa asiat uuteen valoon.

Ihan koko kokoelmaa en ehtinyt lukea, mutta tuon teoksen blogiin jo nyt, niin saan munrot mukaan novellihaasteeseen. "Ulottuvuuksia" on novelli, joka jäi lukemistani voimakkaimmin mieleen, ehkä lähtökohdan traagisuuden ja samanaikaisesti kerronnan arkisuuden tähden. Kirjassa on kaikkiaan kymmenen novellia, luin niistä kuusi, ja loput ahmaisen huomenna. Ja sitten luullakseni kaikki uudelleen, hitaammalla tahdilla.

Nämä olivat ensimmäiset lukemani Alice Munron novellit, ja vaikka niitä on kovasti kehuttu blogeissa, silti kirjailijan tarinankerronnan taito yllätti minut. En osannut arvata, että pitäisin näistä näin paljon! En osaa sanoa, osuiko ensimmäiseksi luettavakseni sattumalta erityisen hyvä novellikokoelma vai oliko oma mielentila näihin novelleihin sopivasti virittynyt vai onko Munron kaikki tuotanto yhtä hyvää. 

Alice Munro sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 2013. Hänen kirjojaan luen varmasti lisää.

KIRJAN lainasin kirjastosta. MUUALLA kokoelma on luettu esimerkiksi blogeissa Cats, books & me, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjainten virrassa, Lukuisa

      Alice Munro: Liian paljon onnea, 366 s.

      Kustantaja: Tammi (Keltainen kirjasto 413), 2013

      Alkuperäinen: Too Much Happiness, 2009

      Suomentaja: Kristiina Rikman

      Kansi: Markko Taina

Lukemani novellit ovat viimeinen suoritukseni Novellihaaste 2:een, johon saan 6 novellia.
Kirjankansibingossa ruksaan ruudun "Sininen ja vihreä".

M. J. McGrath: Jään muisti

Missä: Ellesmeren saarella. Niin että missä? Kirjan sisäkansien kartat auttavat paikallistamaan Ellesmeren saaren Kanadan koillisosan arktiseen saaristoon. Saaren erottaa Grönlannin luoteisrannikosta (kartalla) kapeahko salmi. Leveyspiiri on sellainen, että yötön yö kestää neljä kuukautta, jona aikana ei auringonsäde näyttäydy horisontin yläpuolella. Avomeri vapautuu jäistä elokuussa, rannoilla on ikijäätä.

Milloin: Joskus viime vuosikymmenellä?

Kuka: Edie Kiglatuk, osatoiminen opettaja ja osatoiminen eräopas, metsästäjä ja kalastaja, entinen juoppo, puoliksi inuitti ja puoliksi valkoinen. Hänen lähipiirinsä eli ex-aviomies, ex-poikapuolet, täti. Kaikki he ovat inuitteja. Ylikomisario Derek Palliser, joka on paikallinen inuittipoliisi, tuntee Kanadan lait, mutta myös inuittiyhteisön lainkäytön. (Kuvitteellisen) Autisaqin kylän/kaupungin asukkaita. Tutkimusasemien tutkijoita. Erinäisiä rikollisia tahoja.

Mitä: Edie saa opastettavakseen kaksi etelästä tullutta valkoista miestä, jotka ovat metsästämässä Kanadan arktisella tundralla. Kesken retken lumimyrskyssä toinen heistä ammutaan. Ampujaa ei saada selville. 

Myöhemmin toinen miehistä palaa Ellesmeren saarelle, tällä kertaa hän avustaa erästä Englannista tullutta Arktiksen tutkimusmatkailijan jälkeläistä. Tutkijan retkikunta menehtyi pienellä (kuvitteellisella) Graigin saarella, esi-isää tai hänen miehistöään ei koskaan löydetty. Nyt suvun jälkeläinen on saanut käsiinsä yhden esi-isän päiväkirjoista ja on saapunut etsimään merkkejä tämän jäänteistä. Etsinnöissä hänen avustajansa joutuu lumimyrskyyn, katoaa jäjettömiin, ja hänen inuittioppaansa, Edien poikapuoli Joe, pakenee hiihtäen meren jään yli Autisaqiin. Sekavana hypotermiasta hän kuolee seuraavana päivänä, ja kaikki vaikuttaa siltä, että hän on tehnyt itsemurhan.

Sitä Edie ei purematta niele, vaikka inuittiyhteisö ei näe mitään syytä asian selvittämiseen. Niinpä Edie päättää selvittää Joen kuolemaa omin päin, tosin saaden paljon vastentahtoista apua poliisi Derek Palliserilta. Selvitystyössään Edie joutuu huimiin arktisiin seikkailuihin Ellesmeren saaren tundralla, Grönlannissa ja merellä. Kuviot ovat paljon isommat kuin Edie on osannut ajatella, pohjoisen luonnonvaroista on kiinnostunut taho jos toinenkin. Kunnon rikosjännärin tapaan ratkaisua saa arvuutella ja odotella lähes loppumetreille, ja siellä on lukijaa vastassa useampikin yllätys.

Miten: Jään muisti, kirjoittajansa M. J. McGrathin esikoisjännäri, on sujuvasti kirjoitettu, vetävä ja puhuttelevakin. Suomentaja on käyttänyt alkuperäiskansan ihmisestä sanaa "inuitti", ja se särähti aluksi, sillä minulle on tutumpi suomeksi "inuiitti". Piti ihan tarkistaa netistä. Kielikellon mukaan molemmat ovat mahdollisia, mutta "inuitti" suositeltavampi. Käytän tässä kirjotuksessa kirjassa olevaa muotoa.

Paikoin kirjassa on kuvailevia suvaintovaiheita, mutta sitten taas jännitys tiivistyy ja takaa-ajokohtaukset saavat lukutahdin ihan huomaamatta kiihtymään. Suvantovaiheiden ansiosta inuittien elinympäristö avautuu kaikessa ankaruudessaan, ja lukija pääsee kurkistamaan heidän elämäntapaansa ja kulttuuriinsa. Heidän alueellaan on kuitenkin paljon sellaista, jota muu maailma ja sen rikkaat mielellään hyödyntäisivät. Siitä nousee kirjan rikoskuvio, joka langettaa kirjalle myös määreen ekotrilleri. 

Kirjailija on Arktiksen asiantuntija ja kirjoittanut useita suosittuja tietokirjoja nimellä Melanie McGrath. Niitä ei liene suomennettu. Sen sijaan Jään muistin jälkeen on ilmestynyt suomeksi toinen jännityskirja Lumipoika, jossa Edie Kiglatuk ratkoo mysteeriä Alaskassa.

Miksi: Jään muisti on kirja jännityksen ystävälle, arktisen pohjoisen elämästä kiinnostuneelle, luontoa harrastavalle, eksoottisesta kulinarismista uteliaalle.

          M. J. McGrath: Jään muisti, 394 s.

          Kustantaja: Like, 2012

          Alkuperäinen: White heat  2011, suomentanut Anu Nyyssönen

          Kansi: Tommi Tukiainen

KIRJA on kirjastolaina. MUUALLA se on luettu ainakin blogeissa Amman lukuhetki, Kirjavinkit, Kirsin kirjanurkka, Tarukirja.
Helmet-lukuhaasteessa sijoitan sen kohtaan "22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin", sillä rentoutuakseen Edie katselee DVD:ltä vanhoja mykkäelokuvia (Charlie Chaplin, Buster Keaton, Harold Lloyd) ja tv-sarjoja ("Langalla"). Lisäksi tästä tulee suoritus Tundran lumoissa -haasteeseen ja uuteen Kirjoja ulapalta -haasteeseen - kirjassa asutaan tundralla meren äärellä, kumpaakin kuvataan paljon ja kummastakin hankitaan syötävä. Rikosten selvitys vie huimiin tilanteisiin niin tundran kuin merenkin armoille. Liitän tämän myös sarjakirjojen Jatkumo-haasteeseen.

L. M. Montgomery: Anne of Avonlea

Näinä keväisinä päivinä, kun valkovuokot tähdittävät metsiä ja koivut ovat pukeutuneet hennon vihreään, on helppo uppoutua hetkeksi seuraamaan Vihervaaran Annan elämää kuvitteellisessa Avonleassa Kanadaan kuuluvalla Prinssi Edwardin saarella. Luin L. M. Montgomeryn Anna-sarjan toisen kirjan Anne of Avonlea englanniksi, joten käytän hänestä tässäkin nimeä Anne.

Sarjan ensimmäisen osan, Anne of Green Gables, päättyessä Anne on 16-vuotias ja juuri valmistunut opettajaksi vuoden koulutuksesta. Hän saa opettajan paikan Avonleasta ja jää asumaan Marillan kanssa rakastamalleen Green Gablesin tilalle.

Anne of Avonlea jatkaa siitä, mihin ensimmäinen osa päättyi. Annea jännittää koulun alkaminen, sillä uusia alkavia sekä vuoden aikana muualta muuttaneita oppilaita lukuun ottamatta hänen oppilaansa ovat käyneet koulua samaan aikaan hänen kanssaan. Annella on korkeat ihanteet työssään, hän uskoo rakkauden ja lempeyden toimivan kaikissa tilanteissa ja kaikkien kohdalla. Monet yrittävät turhaan vakuuttaa hänelle, että ruumiillinen kuritus on ainoa keino tottelemattomuuden ja muun kurittomuuden kitkemiseksi ihmistaimista. 

Ennen pitkää Annella on huono päivä ja vastoin ihanteitaan hän suuttuu sille ainoalle oppilaalleen, joka ei vielä ole täysin hänen lumoissaan. Kiivastumisella ja kepin käytöllä on kuitenkin yllättävät seuraukset. Anne aloittaakin toisen opettajavuotensa kokeneempana ja vähemmän ihanteellisena, mutta kaikkien oppilaidensa rakastamana. Anne ei edelleenkään puolusta ruumiillista kuritusta, mutta monen muun suhtautuminen oli kyllä ajalleen tavanomaisempaa. 

Koulutyön lisäksi Annen elämässä on paljon ihmisiä. Kotona on Marilla, joka päättää ottaa orvoksi jääneet 6-vuotiaat kaksoset asumaan luokseen. Anne ja hänen ystävänsä perustavat yhdistyksen, jossa he toimivat erilaisten Avonlean fyysisen ympäristön parannushankkeiden hyväksi. Lisäksi Anne tutustuu kahden uuden ja varsin romanttisen naishenkilön tarinoihin ja heidän ihaniin puutarhoihinsa. Toinen naisista kuoli jo kauan sitten, mutta hänen puutarhansa kukkii autiona yhä vain. Toisen naisen taloon Anne ja hänen ystävänsä Diana eksyvät sattumalta, ja jo keski-ikäisessä Miss Lavendarissa Anne löytää sukulaissielun. Anne ymmärtää pian, että hänen herkkä ja tunteellinen pikkuoppilaansa on naisen nuoruuden rakastetun poika, joka on menettänyt oman äitinsä ja tullut asumaan isoäitinsä luo Avonleaan. Joskus elämässä saa toisen mahdollisuuden menetetyn tilalle. Näin käy myös Green Gablesin naapuriin muuttaneelle äkeän suorasukaiselle herra Harrisonille, jonka kaikki uskovat olevan vanhapoika, kunnes tapahtuu jotain odottamatonta.

Annen kaksi vuotta opettajana on ohi, ja hän on lähdössä seuraavana syksynä collegeen jatkamaan opintojaan. Annen ystävä Gilbert Blythe pääsee opiskelemaan lääketiedettä samaan kaupunkiin.

Anne of Avonlea on yhtä viehättävä tyttökirja kuin sarjan edellinen osakin. Sen sankaritar heittäytyy elämään päistikkaa, ja usein siitä on seurauksena tyttömäisiä ja (lukijasta) hupaisia kommelluksia. Kirja on kovin ihanteellinen, minua miellytti siinä erityisesti sekä luonnon- että ihmiskuvaus. Anne löytää ihmisistä aina jotain hyvää, niistäkin, joista hän saa ensin epämiellyttävän vaikutelman. L.M. Montgomery taisi myös romanttisen kirjoittamisen lajin. Tässä osassa oli useita kauniisti kirjoitettuja ja koskettavia kohtauksia, ja pitipä kerran kaivaa nenäliinakin esille.

Anna-sarja:
1. Anne of Green Gables (suomeksi nimellä Annan nuoruusvuodet)
2. Anne of Avonlea (suomeksi nimellä Anna ystävämme)


KIRJAN lainasin kirjastosta.
MUUALLA siitä ovat kirjoittaneet mm. Jokken kirjanurkka, Kirjaneidon tornihuone, Lukemisen ilo,  Sivutiellä

L. M. Montgomery: Anne of Avonlea, 240 s. (paperback)
Kustantaja: Puffin Books (Penguin Group) 1979 (ilmestyi ensimmäisen kerran 1909)

Kansikuva tv-sarjasta "Anne of Green Gables - The Sequel"

L. M. Montgomery: Anne of Green Gables

Iki-ihana Anna-kirja oli sopivaa kesälomalukemista silloin, kun kaipasin hyvän mielen viihdykettä. Annan tarina sykähdytti ja kieli ihastutti, vaikka olin lukenut kirjan aikaisemmin pariinkin kertaan, suomeksi joskus teini-iässä ja englanniksi opiskeluaikana. Nyt sain virikkeen uusintakierrokselle Annalta Matkalla Mikä-Mikä-Maahan -blogista. Taannoin heitin hänelle (ja muutamalle muulle) haasteen, jossa viimeisenä kysymyksenä pyysin lukusuositusta. Anna suositteli lempikirjaansa eli Anna-sarjan alkavaa Annan nuoruusvuodet ja mieluiten englanniksi. Hän lupasi, että siitä tulee hyvä mieli - ja niin siitä todella tulikin! Kiitos, Anna, suosituksesta. Koska luin kirjan englanniksi, käytän tässä kirjoituksessa kirjan päähenkilöstä nimeä Anne.

Anne of Green Gables on kertomus orvosta Anne-tytöstä, joka 11-vuotiaana tulee Avonlean maaseutukylään Prinssi Edwardin saarella Kanadan itärannikolla. Hän päätyy jo melko iäkkäiden sisarusten, Marilla ja Matthew Cuthbertin, kotiin silkasta erehdyksestä: nämä olivat tilanneet orpokodista pojan, joka aikanaan auttaisi maatalon töissä, mutta heidän kotiinsa tuleekin suurisilmäinen, laiha ja punatukkainen Anne. 

Anne saa riemukseen jäädä Cuthbertien kotiin ja pian voittaa ystävikseen niin ikäisiään lapsia kuin kylän aikuisia. Anne on erittäin puhelias ja käyttää mielellään suuria eli pitkiä ja monitavuisia sanoja. Hän on utelias ja tiedon- sekä kokeilunhaluinen ja joutuu uskomattomiin kommelluksiin ja tilanteisiin. Mielikuvitus ja unelmat saavat käsillä olevat tehtävät täysin unohtumaan.

"'Anne Shirley, what have you done to your hair? Why, it's green!'  

Green it might be called, if it were any earthly colour - a queer, dull, bronzy green, with streaks here and there of the original red to heighten the ghastly effect. Never in all her life had Marilla seen anything so grotesque as Anne's hair at that moment. 

'Yes, it's green,' moaned Anne, 'I thought nothing would be as bad as red hair. But now I know it's ten times worse to have green hair. Oh, Marilla, you little know how utterly wretched I am.'" (s. 179)

Anne of Green Gables -kirjassa Anna kasvaa 11-vuotiaasta lapsesta, jonka suurin suru on punainen tukka ja kesakot, viehättäväksi nuoreksi tytöksi, joka valmistuu vuoden kurssilta opettajaksi. Hän valloittaa lukijansa mielikuvituksellaan, hyvällä sydämellään ja taidollaan pukea ajatuksensa ja tunteensa sanoiksi. Olen viime aikoina lukenut luvattoman vähän englanninkielisiä kirjoja, ja ehkä siksikin nautin kovasti Montgomeryn kielestä ja luonnonkuvauksista. 

"Anne was sitting at her open window, for the time forgetful of the woes of examinations and the cares of the world, as she drank in the beauty of the summer dusk, sweet-scented with flower-breaths from the garden below and sibilant and rustling from the stir of poplars." (s. 217)

Annen koulukaverit oli kuvattu jokainen omaksi persoonakseen, eikä ole vaikea kuvitella, että jokaisesta koululuokasta löytyy juuri näitä perustyyppejä. Anne on kaikkien ystävä lukuun ottamatta Gilbertiä, jonka kiusaaminen Annen tukan väristä täyttää tytön sydämen kauan kestävällä vihalla.

KIRJA löytyi kirjaston nuortennurkkauksesta. Siitä ovat tänä ja viime vuonna kirjoittaneet mm. blogistit näissä blogeissa
Mustetta paperilla 
Lukisinkohan 
Jokken kirjanurkka 
Matkalla Mikä-Mikä.Maahan 
Pihin naisen elämää

L. M. Montgomery: Anne of Green Gables, 253 s. (paperback)
Kustantaja: Puffin Books (Penguin Group) 1977 (ilmestyi ensimmäisen kerran 1908)

Kansikuva tv-sarjasta "Anne of Green Gables", pääosassa Megan Follows.