Kirjoja kirjoittamisesta

Olen lukenut joitain mainioita kirjoja kirjoittamisesta tänä vuonna. Niistä voisi kirjoittaa kokonaisen blogipostauksen kustakin, ja hyvästä syystä, mutta tyydyn nyt vain pikaiseen esittelyyn, kun on kova tarve saada vanha lukuvuosi pakettiin. Kirjoittaminen on kiinnostanut, sillä olen harrastellut luovan kirjoittamisen opiskelua reilun vuoden verran, ja se jatkuu vielä ainakin ensi syksyyn. Yksi esiin nostamistani kirjoista kuului opintoihin, ja muista kahdesta kiinnostuin muuten vain.

Anneli Kannon Kirjoittamassa on oiva kirja bloggarille, sillä kun on koottujen blogi-kirjoitusten muoto. Kirjailija piti viisi vuotta blogia kirjoittamisesta, sai kommentteja kirjoituksiinsa, ja ne sysäsivät ajatuksia eteenpäin. Niistä teksteistä ja siitä prosessista muodostui kirjan pohjamateriaali. Kanto on kirjoittanut monenmoista - ainakin historiallisia romaaneja, lastenkirjoja, näytelmiä - joten hän on kokenut kirjailija. Kirjoittamassa on helppolukuinen ja ajatuksia herättävä kumppani kirjoittavalle ihmiselle, kuin luotu luku-kerrallaan lukemiseen.

Kirjoittamassa ei ole kirjoittamisopas, siinä ei ole harjoituksia, mutta kyllä siitä monenmoista vinkkiä ja neuvoa löytää. Anneli Kanto lähestyy kirjoittamista laajasti, joten tekstin ensimmäisen version tuottaminen on vain yksi osa kirjaa. Sitä käsittelee kirjan osa, joka on otsikoitu "Ideasta kirjoitukseksi". Historiallisten kirjojen kirjoittaja tietää, mitä tarvitsee tehdä ennen kirjoittamista, ja ammentaa kokemuksestaan osaan "Taustatyö". Siitä Kanto jatkaa eri versioiden työstämiseen, mutta kirjoittaa myös julkisuudesta ja toimeentulosta sekä kirjailijan työkyvyn ylläpidosta.

Kirjan kirjoitukset toimivat inspiraationa ja vertaistukena kaikille kirjoittajille, mutta erityisesti romaanin kirjoittamista miettivät löytävät siitä monenlaista hyödyllistä pohdittavaa.

            Anneli Kanto: Kirjoittamassa, 199 s.
            Kustantaja: Reuna 2020
            Kannen taulu: Tiina Poutanen "Mäyrämieli"

            Kannen suunnittelu: Paula Heiäng

  

Tartuin kirjastossa Antti Tuurin Kuinka kirjoitan romaanin -kirjaan, ja sepä olikin kiinnostavaa luettavaa. Kirjailija ehättää heti kättelyssä sanomaan, ettei ole kirjoittamassa kirjoittamisopasta, vaan aikoo kertoa, miten hän työskentelee, kun kirjoittaa. Samalla hän kertoo paljon omista vaiheistaan kirjoittamisajankohtaan mennessä.

Olen lukenut joitain Tuurin kirjoja ja pidän hänen kirjoitustyylistään. Siksi ilahduin, kun Kuinka kirjoitan romaanin kertoo myös lukemieni Aitini suku -sarjan kirjojen Erikinpojat ja Ullan kirja syntyvaiheista. Hän kertoo hauskasti, miten matkusti Kanadaan tehdessään Uusi Jerusalem -romaanin taustatyötä (en ole lukenut vielä). Hän matkusteli pitkin poikin maaseutua siellä, minne suomalaisia oli aikoinaan muuttanut, ja etsi sopivaa paikaa, minne rakentaa kirjallisesti suomalaisten perustama ihannesiirtokunta Uusi Jerusalem. Ja niin vain löytyi autoajelulla sopva paikka ja maisema tulevan kirjan tapahtumille. Toki matka ja sillä kohdatut ihmiset tarjosivat paljon muutakin materiaalia romaaniin. 

            Antti Tuuri: Kuinka kirjoitan romaanin, 151 s.
            Kustantaja: Art House 2004
            Kansi: Ville Laihonen

Kimmo Svinhuvfudin Kokonaisvaltainen kirjoittaminen on pieni ja tehokas paketti inspiroivaa asiaa. Se on  teoreettisempi kuin kaksi muuta esittelemääni kirjaa, mutta se onkin tarkoitettu muun muassa oppikirjaksi kirjoittamista opiskeleville. Se nojautuu kirjoittamisesta eri maissa tehtyyn tutkimukseen. Minusta oli varsin kiinnostavaa  esimerkiksi eri vuosikymmenten saatossa muuttunut käsitys siitä, mitä luova kirjoittaminen on sekä miten sitä voi oppia ja opettaa. 

Svinhufvudin kirja tarjoaa paljon vinkkejä ja joitain harjoituksia kirjoittajille. Koin hyödyllisenä erityisesti jaksot kirjoittamisen vaiheista sekä palautteen merkityksestä kirjoittavalle ihmiselle, sen antamisesta ja vastaanottamisesta.

            Kimmo Svinhufvud: Kokonaisvaltainen kirjoittaminen, 165 s. (3. uud. p.)
            Kustantaja: Art House 2016

KIRJAT ovat kirjastosta.

Helmet-haaste: Svinhufvudin kirja menee kohtaan 8. Kirja, jonka joku toinen valitsee puolestasi, sillä se kuului kurssikirjallisuuteen.

Bospor Express : kertomus matkasta

Syyskuussa tein lyhyen työmatkan Turkkiin ja houkutuin etsimään Istanbuliin sijoittuvia kirjoja. Matkalla luin Antti Tuurin matkakertomuksen Bospor Express, jonka Jaana oli lukenut aikaisemmin oman Istanbulin matkansa aikana. Kirjastosta löysin muutakin kiinnostavaa, josta osa ehkä löytää tiensä blogiin asti. Katsotaan. Pöydällä pyöri matkan molemmin puolin kirjastolainoja: Mika Waltarin Lähdin Istanbuliin, Orhan Pamukin historiallinen esikoisromaani Valkoinen linna sekä Barbara Nadelin Istanbuliin sijoittuvan dekkarisarjan aloittava Belsassarin tytär. Niin, ja kyllähän Mila Teräksen Harmaat enkelit voi senkin liittää kaupunkiin, sillä päähenkilö, suomalainen nainen, asuu kirjan alussa Istanbulissa.

Bospor Express : kertomus matkasta oli matkalukemistani lentokenttien odotussaleissa ja lentokoneissa. Sellaiseen se oli oiva valinta: sopivan rauhallisesti etenevä, olihan se kertomus junamatkasta Euroopan halki Istanbuliin ja sisälsi Antti Tuurille ominaisella eleettömällä kerronnalla tavallisia, mutta kuitenkin kiintoisia havaintoja matkan teosta ja kirjallisuusfestivaaleista. Sillä Tuuri lähti matkaan, koska häntä oli pyydetty kirjailijavieraaksi kirjallisuustapahtumaan Istanbuliin. Hänen romaaninsa Taivaanraapijat oli käännetty turkiksi ja juuri ilmestynyt.

Matkallaan Tuuri mietti paitsi matkantekoa ja maita, joiden halki juna häntä kuljetti, kuolemaa. Ruotsissa junan jyskyttäessä etelään kirjailija kaivoi muistikuviaan luterilaisesta käsityksestä kuolemasta ja kuolemanjälkeisestä elämästä. Matkan edetessä vuoronsa saivat katolinen, antroposofinen ja islamin ymmärrys asiasta, ja taisi joukossa olla jokin muukin, aina matkan etenemisen tahdissa. 

Nimensä mukaisesti Bospor Express : keromus matkasta on ennen kaikkea kirjailijan kertomus matkan teosta juna-aterioineen ja hotellihuoneineen, mutta se sisältää myös hauskoja kohtaamisia Wienistä, Budapestista, kirjallisuusfestivaaleilta ja Istanbulin kaduilta sekä viitauksia teoksiin, joita Tuuri oli lukenut ja jotka tulivat hänen mieleensä syystä tai toisesta matkan aikana. 

Junamatkan kuvaus sopi luettavaksi matkalla, oikein hyvin. Tuurin käyttämä toisto oli sen verran tiheää, että melkein meni liiallisen puolelle, mutta sitten aloin pitää siitä, ja siitä tuli tehokeino. 

Ellen olisi ollut Istanbulissa, olisin halunnut matkustaa sinne. Nyt jäi vain kaivelemaan, etten nähnyt sitä hotellia, jossa Agatha Christie aikoinaan kirjoitti Idän pikajunan arvoituksen.

Kirsti Maulan kansi viehätti silmääni kovasti.


Antti Tuuri: Bospor Express : kertomus matkasta, 334 s.
Kustantaja: Otava, 2013
Kansi: Kirsti Maula

Antti Tuuri: Ullan kirja

Antti Tuurin Äitini suku -sarjan toinen kirja on kertojan oma nimikkokirja, Ullan kirja. Siinä piikatyttö Ulla jatkaa kerrontaansa Suomesta maanpakoon karkoitetun uskonnolisen ryhmän vaelluksesta Euroopassa.

Sarjan ensimmäinen kirja, Eerikinpojat, päättyi Tanskaan, Altonan kaupunkiin aivan Saksan naapuriin, minne maanpakolaiset olivat saaneet luvan asettua. Ullan kirja alkaa hautajaisilla, kun Eerikinpoikien sisko kuolee ja haudataan tammimetsään, koska harhaoppisina pidetyille ei anneta lupaa haudata vainajaansa siunattuun maahan.

Tapahtumat nähdään jälleen kertojan, laihialaisen piikatyttö Ullan, silmin. Karkoitetut eivät saa jäädä Altonaankaan, mutta he onnistuvat löytämään uuden asettumispaikan Alankomaista. Ullan omassa elämässä tapahtuu isoja asioita. Hänen sydämensä on särkynyt, mutta Suomesta saapuu uusia ihmisiä  liittyäkseen pakolaisiin. Heidän joukossaan on turvallisenoloinen laivanrakentaja Tuomas. Kun lähdetään purjehtimaan Hollantiin uuteen turvapaikkaan, Ullan sydän on toivoa täynnä.

Turvapaikka Hollannissa ei osoittaudu pysyväksi, kun paikallinen mennoniittiseurakunta ei hyväksy ruotsinmaalaisten suhtautumista mieleltään järkkyneeseen seurakuntalaiseensa. Kirjan päätöskohtauksessa monikymmenpäinen suomalaisten ja ruotsalaisten joukko vaeltaa kanavan rantaa kohti uutta turvaa Saksassa.

Eerikinpojat oli minulle aika hidaslukuinen ja jähmeä, mutta Ullan kirjassa Ullan oma elämä ja tarina alkoi koukuttaa. Tuomaan kanssa hänelle aukeaa uusi elämänvaihe, ja Eerikinpojat ovat opettaneet hänelle käsityöläistaidon alalla, jolla ei naisia juuri nähdä, ei varsinkaan oppimattomia piikatyttöjä. Ulla ja Tuomas uskaltavat myös ajatella monista asioista itse, kun tapahtumat kärjistyvät ja karkotettujen ryhmää uhkaa hajaannus. 

Myös Ullan kirja on monologiromaani, jossa yksi kertoja jakaa ajatuksensa lukijan kanssa, liittyivät ne sitten hänen omaan elämäänsä ja ajatuksiinsa tai karkoitetun  seurakuntaryhmän tapahtumiin. Kirjan monologisuutta ei useimmiten  edes huomaa, niin taitavasti Tuuri kertoo Ullan sanoin, mitä tämä keskustelee esimerkiksi läheistensä kanssa ja mitä nämä vastaavat hänelle.

Seuraava Äitini suku -sarjan kirja on Muukalaiset, jossa Ullan tarina jatkuu. Siihen tartun myöhemmin kesän kuluessa.

Antti Tuurin Äitini suku -sarja:
1. Eerikinpojat
2. Ullan kirja

KIRJAN lainasin kotikaupungin kirjastosta.

Antti Tuuri: Ullan kirja, 334 s.
Kustantaja: Otava, 2002
Kansi: Hannu Taina

Antti Tuuri: Eerikinpojat

Jostain syystä en ole lukenut aikaisemmin Antti Tuurin kirjoja, mutta keväällä  päätin korjata tilanteen hänen Äitini suku -sarjallaan, joka ymmärtääkseni perustuu tositapahtumiin. Sen alkaa Eerikinpojat, jonka tapahtumat sijoittuvat 1730-luvulle.

Eerikinpojat on saanut nimensä kälviäläisen papin pojista, jotka palvelivat aikansa Ruotsin kuninkaan armeijassa, mutta sitten jättivät sotilasuran. He purjehtivat Keski-Pohjanmaalta Ruotsiin kauppa-asioilla. Lisäksi heitä luonnehtii heidän varsin jyrkkä uskonnollisuutensa, ja he ovat antaneet nimensä herätysliikkeelle, maan hiljaisille, joka pitää Lutherin kirkon pappeja harhaoppisina. Veljeksiä seuraa joukko ihmisiä Keski-Pohjanmaan pitäjissä.

Kirjan päähenkilö on kuitenkin laihialainen piikatyttö Ulla, jonka silmin tapahtumat nähdään. Kirja alkaa oikeudenkäynnillä, jossa Eerikinpoikia ja joitain heidän seuraajiaan syytetään harhaoppisuudesta. Oikeus tuomitsee heidät maanpakoon, ja kun veljekset perheineen ja seuraajineen lähtevät Tukholmaan anomaan kuninkaalta armoa, Ulla ja hänen äitinsä päättävät mennä mukaan.

Armoa ei maan hiljaisille kuitenkaan anneta. Asian ratkaisua odotettaessa asutaan Tukholmassa kuukausikaupalla, mutta lopulta karkoitettujen matka jatkuu Ruotsista Tanskaan, jossa he purjehtivat paikasta toiseen. Heidän maineensa kiirii heidän edellään, ja heitä odottaa aina uudessa satamassa seuraajia ja suojelijoitakin, mutta viranomaiset torjuvat heidät yhtä kaikki ja kieltäytyvät antamasta lupaa maihin asettumiseen. Pakolaiset joutuvat jatkamaan matkaansa seuraavaan etappiin, jossa ihmiset ehkä ovat hyväksyvämpiä.

Kirja tuntui aluksi hidaslukuiselta, ja kesti tovin, ennen kuin sain sen loppuun. Vähitellen kiinnostuin seuraamaan maasta karkoitettujen koviakin kohtaloita, kun esimerkiksi synnyttävää naista ei päästetty maihin synnyttämään harhaoppisten pelosta. Ullan elämässä on mukavia väreitä, kun Tukholmasta matkaan liittyy räätälinsälli, jonka kanssa sopii haaveilla yhteisestä kodista jossain turvasatamaksi luullussa kaupungissa. Vaan kuinka suunnitelmien kanssa käykään? Kirjan lopussa pakolaiset ovat asettuneet Tanskan alueelle. 

Ihailin Tuurin kielenkäyttöä, voisin hyvin kuvitella, että juuri tuolla tavoin piikatyttö ajatteli ja puhui 1700-luvulla. Järkyttävääkin oli lukea, että Suomen historiasta löytyy tapaus, jossa kokonainen ryhmä ihmisiä on karkotettu merelle ilman tietoa kotimaasta vain sen perusteella, miten he uskovat. Siksikin kannatti lukea tämä kirja. Seuraavaksi sarjan toiseen osaan, Ullan kirjaan.

Kaiken voi lukea -blogin Jori luki Eerikinpojat viime kesänä.

KIRJAN lainasin kotikaupungin kirjastosta.

Antti Tuuri: Eerikinpojat, 316 s.
Kustantaja: Otava 2001
Kansi: Hannu Taina