Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ollikainen Aki. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ollikainen Aki. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 9. syyskuuta 2018

Aki Ollikainen: Pastoraali

Aki Ollikaisen kolmas kirja herättää odotuksia, kovasti. Esikoinen Nälkävuosi suorastaan hurmasi minut, se kosketti ihan erityisellä tavalla. Toisesta romaanista Musta satu en saanut samanlaista otetta, mutta siinäkin kaunis kieli viehätti. Yhdeksi syyksi otteen saamattomuuteen arvelin aikoinaan pätkittäisen lukemisen. 



Nyt kun olen lukenut Ollikaisen kolmannen teoksen Pastoraali, ajattelen edelleen, että hänen romaaninsa ovat parhaimmillaan, kun ne lukee lyhyen ajan kuluessa. Pastoraali itsessään on yhden päivän tai oikeastaan yhden vuorokauden romaani, jossa eletään kesäinen päivä maatalossa ja sen naapurissa, järven rannalla jossain itäisen Suomen syrjäkylässä.
Hiljaisuus kulki yli ruohikon, ohi rantakoivujen, läpi kaislikon ja levittäytyi tyynen järven ylle. Ja kuinka monta ääntä tuo hiljaisuus kätki sisäänsä? Koko aamuöisen maanpiirin kakofonian - suuren hauen molskahduksen kaislikossa, tuulenväreen haapapuun lehdissä. Se oli äänistä kudottua hiljaiuutta.  
Pastoraali alkaa aamusta, jossa Vilho ja Meri, isoisä ja tyttärentytär, soutavat rantaan verkkoja kokemasta, ja päättyy seuraavaan aamuun, jolloin aurinko nousee yöllä pyyhkineen ukkosmyrskyn jälkeen. Siinä välissä on tapahtunut paljon jokaisen kirjan henkilön elämässä. On Vilho, virkeä ikämies, ja hänen pahasti muistisairas vaimonsa Sirkka. On heidän tyttärensä Leena ja tämän mies Esko, jotka isännöivät maatilaa. On toisen tyttären tytär, 16-vuotias Meri, joka viettää pari viikkoa maalla isovanhempiensa luona. On Reino, joka on majoittunut Vilhon saunakamariin - hän on alun perin naapuritalosta kotoisin ja on nyt tullut hautaamaan velipuolensa kotipitäjän multiin, vaikka tämä oli asunut elämänsä Ruotsissa, sotalapseksi lähetettynä ja sinne jääneenä.

Sitten on naapuritalon väki, Reinon lapsuudenkodissa asuva, muuttanut tilalle vuosia sitten. On Aatu, joka silloin vaihtoi kaupunkielämän lammaspaimenen virkaan, jolla on käsivarrellaan ihmiseen leimautunut karitsa ja joka yöllä katsoo sutta silmiin, ja hänen vaimonsa Elina, joka kaipaa uutta kipinää. On Kaius, heidän 15-vuotias poikansa, Merille tuttu jo monelta kesiltä ja nyt uudella tavalla lähelle pääsevä. 

Kirjan alku on kesäisen idyllinen, ja minulle tulee mieleen F. E. Sillanpää, nobelistimme. Jokin suomalaisen kesäpäivän, järvimaiseman ja luonnon kuvauksessa sen tekee. Ehkä se on kesäaamun tunnelma. Ja kielen kauneus. Ei Ollikaisen ja Sillanpään kieli samanlaista ole. Nautin Sillanpään kirjoista, niiden hämäläisestä kielen- ja mielenmaisemasta, mutta Sillanpään kieli heijastelee kirjoitusaikaansa, kun taas Ollikaisen kieli on raikkaasti tätä päivää.

Päivän vaihtuessa hämyiseen iltaan ja yöhön kesäinen unelma, paimenidylli, pastoraali, muuttuukin ihan joksikin muuksi. Aki Ollikainen on mestari tarjoilemaan kauneutta ja rujoutta samassa paketissa. Vaikka hänen kielensä on hallittua, taitavaa ja paikoin lumoavaa, hänen romaaneissaan tapahtuu asioita, joita ei voi parhaalla tahdollakaan nimittää hallituiksi tai kauniiksi. Niinpä kun aurinko herää uuteen aamuun, Pastoraalin jokaisen henkilön maailma on vääntynyt uuteen asentoon. 
Susi ei ollut mikä tahansa elukka. Se oli symboli, suomalaisen miehen viimeinen vertainen vastustaja. Sen pahuus oli kirkasta, osa luontoa. Susi ja metsämies, sellainen kamppailu piti käydä korvessa, siellä heistä otettaisiin mittaa. Kamppailu hyvän ja pahan välillä.
Pastoraalin päättyessä minulle tuli aluksi hieman hölmistynyt olo: kirjahan jäi kesken! Mitä henkilöt tekisivät, sanoisivat ja ajattelisivat, kun kaikki yöllä tapahtunut selviäisi heille? Ja koska se selviäisi? Mutta sitten hoksaan: tässähän on yksi Ollikaisen pienoisromaanin mittoihin mahtuvan teoksen vahvuus. Kirjailija jättää teoksensa tapahtumat, jos ei niinkään henkilöitä, kehittymään lukijan mielessä.

Pastoraali jättää jäljen. Se on kaunis ja hieman maaginen kuin aamu-usvainen järvi ja metsä. Surullinen, rosoinen ja julma niin kuin luonto kesäyönä voi olla. Ja yllättävä tavalla, johon vain ihminen kaikessa järjettömyydessään - vai inhimillisyydessään? - pystyy.

             Aki OllikainenPastoraali, 138 s.
             Kustantaja: Siltala 2018
             Kansi: Elina Warsta

KIRJA on kirjastolaina. Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan "46. Kirjan nimessä on vain yksi sana".

perjantai 12. toukokuuta 2017

Aki Ollikainen: Musta satu


Luin Aki Ollikaisen romaanin Musta satu jo jokin aika sitten, mutta kynnys siitä kirjoittamiseen on ollut korkea. Kirjoittamisen kynnystä nostaa epäilemättä se, että ihastuin ikihyviksi Aki Ollikaisen esikoisromaaniin Nälkävuosi. Sen lukeminen kosketti erityisellä tavalla jotain kohtaa sisälläni, olin sukuharrastuksessani kohdannut juuri vähän aikaisemmin perheen, jonka äiti kuoli, isä katosi ja kolme tyttöä jäivät orvoiksi nälkävuonna. Mustan sadun historiallinen tausta ei koskettanut samalla lailla henkilökohtaisesti.

Musta satu kertoo sekin historiallisesta tapauksesta. Tattarisuon lammesta silloisen Helsingin pitäjän Malmilta löytyi kesällä 1931 ihmisruumiin osia, 9 jalkaa,  8 kättä, sormia, pää. Arvoitus ei ottanut ratketakseen. Syyllisiksi epäiltiin milloin pirtutrokareita, elettiinhän kieltolain aikaa, milloin noitamenoja, milloin varkautta anatomian laitokselta. Vuotta myöhemmin poliisit selvittivät tapauksen.

Eniten bloggaamisen kynnystä nostaa se, että luin kirjan ihan väärin. Kyllä vain, niinkin voi käydä. Jostain syystä luin Mustaa satua vähän kerrallaan, useassa osassa, ja tämä kirja olisi kannattanut lukea yhtenä rauhallisena päivänä, lukematta välillä muuta. Katkonaisella lukutavalla minun oli vaikea pysyä perässä kirjan eri aikatasoilla, eri kertojissa. 

Musta satu on Tattarisuon tapauksen ympärille kutoutuva sukutarina. Nykyajassa mies kuljeskelee lammen liepeillä, kiikaroi lintuja, autossa on kirjan keskeneräinen käsikirjoitus. Hänen isoisänsä (vai isoisoisänsäkö se oli?) eli siihen aikaan, kun Tattarisuon tapaus herätti kohua ulkomaita myöten. Synkeän suon laitamilla mies miettii sukunsa miehiä, heidän synkeitä salaisuuksiaan ja väkivallan ketjua. Siihen ketjuun yhtenä renkaana kuului Joona, miehen koulukaveri.

Tässäkin kirjassa Aki Ollikainen kirjoittaa kauniisti ja kuvaavia kielikuvia käyttäen. Teoksella on sisältöön hyvin sopiva nimi ja upea kansi, se on Elina Warstan käsialaa samoin kuin Nälkävuodenkin kansi.

Bloggaamisen kynnyksestä huolimatta jään odottamaan kiinnostuksella Aki Ollikaisen seuraavaa kirjaa. Jännittävää nähdä, millaiseen aiheeseen hän siinä tarttuu ja millaisen tarinan aiheestaan rakentaa. 

             Aki OllikainenMusta satu, 157 s.
             Kustantaja: Siltala 2015
             Kansi: Elina Warsta


KIRJAN lainasin kirjastosta.
MUUALLA kirjan on lukenut P.S. Rakastan kirjoja -blogin Sara, joka listaa muita blogiarvioita.
HAASTEET: Helmet-lukuhaaste 2017 (48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän), 100 suomalaista kirjaa (no 32)