Minna Canth: Anna Liisa

Kannen kuva: Helene Schjerfbeck: Tyttö veräjällä I.

Voi kai jo pitää perinteenä, että Minna Canthin päivän tienoilla luen päivänsankarin teoksen. Tänä vuonna sellaiseksi valikoituu Anna Liisa, jonka nappasin kirjaston hyllyltä, kun hamstrasin varmuusvarastoa tulevien viikkojen kotoiluun. Näin siitä huolimatta, että olen melkoisen ennakkoluuloinen Anna Liisan suhteen. Ennakkoluulojeni syy ei ole Canthissa eikä käsityksissäni Anna Liisan sisällöstä - kirjaa en ole aikaisemmin lukenut - vaan siinä, että se on näytelmä ja suhtaudun epäröivästi näytelmien lukemiseen ja vielä epäröivämmin niistä postaamiseen. Sillä enhän minä tiedä, miten näytelmistä pitäisi kirjoittaa! 

Mutta päätän uskaltaa heittää ennakkoluuloni syrjään ja lukea näytelmän. Hyvä on, että uskallan, sillä Anna Liisa osoittautuukin varsin helpoksi taltutettavaksi noviisille. Varsinaisia näytelmäohjeistuksia on vähän, ja dialogi vie kiinnostavasti juonta eteenpäin, rakentaa draamaa ja tarjoaa käänteitä. Näytelmän juoni taitaa olla monille tuttu, mutta keille ei ole, varoitan tässä, että jatkossa seuraa JUONIPALJASTUKSIA.

Näytelmän alussa maatalon tyttö Anna Liisa keskustelee sulhasensa Johanneksen kanssa, ja he sekä Anna Liisan vanhemmat sopivat, että tulevana sunnuntaina vietetään kuuliaisia ja heti kolmen kuulutuskerran jälkeen häitä. Sitten morsian muuttaisi Johanneksen taloon emännäksi. Kun näistä puhellaan, pirttiin astuu Mikko, Anna Liisan kotitalon entinen renki, joka häipyi paikkakunnalta neljä vuotta aikaisemmin. Nyt hän rehvastelee tukkitöissä ansaitsemillaan rahoilla ja vaatii Anna Liisaa vaimokseen.

Mikon ollessa talon renkinä hän ja Anna Liisa tulivat hyvin läheisiksi, ja kun tyttö huomasi siitä olleen seurauksia, Mikko katosi ja jätti nuoren, vasta viiisitoistavuotiaan Anna Liisan vastaamaan kaikesta. Epätoivoinen tyttö sai lapsen metsässä ilman, että kukaan muu kuin Mikon äiti tiesi siitä, ja nuori äiti, vasta lapsi itsekin, päätyi lapsenmurhaan. Nyt Mikko kiristää Anna Liisaa kanssaan naimisiin tai muuten hän uhkaa paljastaa kaikille, mitä neljä vuotta aiemmin tapahtui. Anna Liisa ei voi suostua Mikolle, sillä hän rakastaa Johannesta, ja hän saa rohkeuden tunnustaa tekonsa kaikille ja kantaa sitten sen seuraukset. 

Minna Canth esittää Anna Liisan mielestäni liiankin hyveellisenä ja ihanteellisena roolihahmona, ja sellaisena myös vanhemmat ja sulhanen häntä alussa pitävät, mutta se on ehkä välttämätöntä, jotta sitä taustaa vastaan näkyisi selvemmin Mikon kataluus. Minna Canth katsoo yhteiskunnan epäkohtia naisen silmin: aviottoman lapsen synnyttävä tyttö saa kantaa yksin häpeän, ja mies pääsee kuin koira veräjästä. Näytelmässä se tapahtuu vielä kahdesti. Toisaalta renki-Mikko ei varmaan olisi koskaan saanut Anna Liisan isältä lupaa viedä tytärtä vihille, siitä pitivät yhteiskuntaluokkien raja-aidat huolen, mutta nyt Mikon vaurastuttua siihen ei ole enää samaa estettä. Aikuiseksi kasvaneen Anna Liisan eettisyys ja oikeudentunto kuitenkin nousea esteeksi Mikon aikomuksille. Anna Liisa nousee näytelmän rohkeaksi sankariksi, joka uskaltaa toimia, kuten hänestä on oikein, vaikka joutuukin sen takia luopumaan kaikesta.

Anna Liisa on traaginen ja surullinen tarina, mutta erittäin kiinnostavaksi ja omaa aikaansa peilaavaksi kirjoitettu. Kyllä Minna Canth osaa! Jokaisen hänen teoksensa äärellä olen ihmetellyt, miten luettavaa hänen tekstinsä vieläkin on, vaikka aika on toinen. Canth kirjoitti Anna Liisan vuonna 1895 ja se esitettiin ensimmäisen kerran näyttämöllä samana vuonna eli 125 vuotta sitten.

Aikaisemmin luetut novellit/pienoisromaanit: Köyhää kansaa (1886), Kauppa-Lopo (1889), Agnes (1892 ja selkomukautus 2019).

           Minna Canth: Anna Liisa, 117 s.
           Kustantaja: WSOY 1998 (4. painos, 1. p. 1895)

Osallistun kirjalla Yöpöydän kirjat -blogin Minna Canth -lukuhaasteeseen.
#minullaoncanthia

Helmet-haasteessa kirja sopii vaikka kohtiin 1. Kirja on vanhempi kuin sinä, 3. Kirja, johon suhtaudut ennakkoluuloisesti (sillä näytelmä), ja 6. Kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella.
Shakespearen sisarukset -lukuhaaste, jossa luetaan näytelmiä.

Heli Laaksonen: Sylvia, Tuija ja laulava patja

Heli Laaksosen kirja Sylvia, Tuija ja laulava patja on hauska luettava. Seitsemänkymppinen äiti- ja mummoihminen Tuija täyttää vuosia ja ilmoittaa suvulle, ettei halua perhejuhlia. Pitkäaikaisen hyvän ystävänsä Sylvian kanssa hän linnoittautuu nuorisoseurantalon näyttämölle. Sinne kannetaan ilmapatja Tuijan lekoteltavaksi, ja Sylvia hommaa muut tykötarpeet. Siitä viis, että lukitun oen ulkopuolella

Ryskeen pitävät ovet, joita sukulaiset tempovat. Lapsen ääni kiirii postiluukusta "Mamma, avaa, mamma!"

Kirja on kaunokirja, niin on teoksen alkuun präntätty. Erikoinen alkuasetelma selitetään alkusanoissa: Kirjailija mietti vakavasti alanvaihdosta "lähihoitajaks, kuarma-autonkuljettajaks ... taik syrjäytyneeks", kun hän elämänsä viimeiseksi aiotulla kirjakauppakeikalla tapasi näyttelijä Marjatta Rinteen, joka "käsk kirjotta jotta esitettävä hänel ja kaverilles, semmosen kamarinäytelmän-sorttisen kahrel seittemänkymppisel". 

Sellainen kirjasta syntyi. Tuijan ja Sylvian vuoropuhelu on hersyvää ja saa minut paikoin ääneen nauramaan. Dialogi on kirjoitettu Länsi-Suomen murteella ja selitykset ja ohjeet näyttämöesitystä varten "pitkällä suomella", kuten Heli Laaksonen sanoo. Tuija ja Sylvia ovat varanneet pinon runokirjoja mukaansa, ja niistä he valikoivat runoja aivan tiettyä tarkoitusta varten: 

SYLVIA: Näin se sähköpostitti: "Nuorisoseuran satavuotisjuhlan runokavalkadi, kootkaa omalla teatteriporukalla. Kesto: puolisen tuntia. Tyyli: sopiva, kyllä te tiedätte." 

TUIJA: Toi hänen "sopiva". See tarkotta varma sitä mitä ennenki? 

SYLVIA: Mää luulen juu. Pelkkä helilaaksost. Johtaja o senpäiväne fani. 

TUIJA: Tiätyste. Se on nii naivi ihmine. Mut mikäs täsä, meil o aikka plarata.

Runojen plarauksen ohessa jutustellaan seitsemänkymppisille tärkeistä asioista: menneistä työvuosista, miehistä, lapsista ja lapsettomuudesta, vanhuudesta ja kuolemasta. Ja ennen kaikkea ystävyydestä. Välillä nauretaan, välillä vakavoidutaan, välillä pyydetään anteeksi ja ollaan ystäviä hamaan tulevaisuuteen. Ja aina välillä luetaan runoja.

Sylvia, Tuija ja laulava patja on riemastuttava hyvän mielen kirja kenelle tahansa, joka ei pelkää murretta. Minulle tämä on ensimmäinen lukemani Heli Laaksosen kirja, ja vaikkei länsisuomalainen puheenparsi olekaan minulle tuttu, proosatekstissä se oli helppo ymmärtää.

         Heli Laaksonen: Sylvia, Tuija ja laulava patja, 95 s
          Kustantaja: Kynälä 2016
          Kansi: Heli Laaksonen

KIRJA on kirjaston hyllyltä. MUUALLA kirja on luettu vaikka missä. Katso vaikka Elinan, Jonnan, Kirsin, Kristan, Linnean, Main ja Tuijan blogeja. Kirsi on nähnyt kirjaan perustuvan kamarinäytelmänkin.

HAASTEET: Helmet -lukuhaaste 2017 (39. Ikääntymisestä kertova kirja), 100 suomalaista kirjaa (no 17)