Toisten elämät : Kirjoituksia elämäkerroista

"Elämäkerta on tapa muistaa ja tapa tutkia elämää. Se on samaan aikaan valhetta ja totta, totuudellista ja vääristynyttä. Elämäkertaan kietoutuu vankasti totuuden vaade. Yhden ihmisen elämän voi kirjoittaa yhä uudestaan, kuten historiankin, eikä se koskaan kuitenkaan ole sama."

Maarit Leskelä-Kärjen teos Toisten elämät : Kirjoituksia elämäkerroista on kiinnostavaa luettavaa elämäkerroista pitävälle. Kirjoittajan ote on tutkijan, joten mitään kesäisen kevyttä viihdettä ei ole luvassa, mutta käsitellessään eri elämäkertureita ja heidän teoksiaan Leskelä-Kärki antaa tavallisellekin kirjankuluttajalle runsaasti niin tietoa kuin lukuvinkkejä viime vuosilta ja vuosikymmenten ja joissain tapauksissa vuosisatojen takaa.

Kirjassaan Leskelä-Kärki luotaa elämäkertakirjoittamisen historiaa hieman kansainvälisesti, mutta erityisesti Suomessa. Hän keskittyy enimmäkseen naisten naisista kirjoittamiin elämäkertoihin. Helsingin Sanomat nosti viime elokuussa esiin sen, miten syksyn 2017 aikana oli ilmestymässä poikkeuksellisen paljon elämäkertoja, kaikkiaan 62, mutta vain  kuusi niistä naisista. Leskelä-Kärjen teoksessa hämmentää havaita, miten vähän naisista on koskaan kirjoitettu elämäkertoja ja miten uusi asia se on historian pitkässä juoksussa. Sen tekee toki ymmärrettäväksi se, että aikaisemmin elämäkertoja kirjoitettiin yleensä yhteiskunnallisesti merkittävistä, jollain alalla esikuvallisista henkilöistä, ja heistä useimmat olivat miehiä. Naisten vaikutuspiiri oli pitkään lähinnä oma koti ja perhe. Toisaalta tilanne osoittaa asenteellisuutta: ansioistaan tunnetuksikaan tulleita naisia ei pidetty riittävän merkityksellisinä ja esikuvallisina elämäkertojen aiheiksi.

Tarkemmin kirjailija käsittelee suomalaisia varhempia elämäkertojen kirjoittajanaisia ja heidän merkitystään lajityypin kehityksessä. Eniten ovat esillä Helena Westermarck (1857-1938) ja Helmi Krohn (myöhemmin Setälä, 1871-1967) sekä Aino Kallas (1878-1956) ja Tyyni Tuulio (1892-1991). Westermarckin tunnen paremmin taidemaalarina, mutta myöhempinä vuosina hän keskittyi kirjoittamiseen ja varsinkin kirjoittamaan elämäkertoja. Hänen kielensä oli ruotsi ja hän kirjoitti muiden muassa George Eliotin elämäkerran sekä yhteiselämäkerran Tre konstnärinnor kolmesta naistaiteilijasta, Maria Wiikistä, Sigfrid af Forsellesistä ja Fanny Churbergista. Westermarckia motivoi kirjoittamaan naisasia. Fiktiivisessä romaanissaan Jäljet  Mila Teräs antaa Helene Schjerfbeckin käydä sisäisiä keskusteluja jo kuolleen ystävänsä Helena Westermarckn kanssa.

Helmi Krohn-Setälän motivaatio oli kasvatuksellinen, hän kirjoitti useita kokoomaelämäkertoja sekä lapsille että aikuisille ja kirjojen lisäksi runsaasti biografisia lehtiartikkeleita. Hän julkaisi elämäkerrat esimerkiksi ruotsalaisesta kirjailijasta Viktoria Benedictssonista (Siipirikko) ja suomalaisen teatterin toisesta perustajasta Emilia Bergbomista. Westermarck ja Krohn kirjoittivat suurelle yleisölle, eivät siis tehneet elämäkertatutkimusta, mutta pitivät tärkeänä käyttää kirjoittamiensa henkilöiden omaa ääntä ja autenttisia lähteitä, kirjeitä ja päiväkirjoja arkistolähteiden lisäksi. He esittivät henkilönsä esikuvallisessa valossa. Sen sijaan Aino Kallakselta ilmestyi 1915 erilainen elämäkerta virolaisesta Lydia Koidulasta. Tähdenlento : Virolaisen runoilijattaren Lydia Koidulan elämä oli yksi ensimmäisiä psykologisia elämäkertoja. 

Tyyni Tuulio oli edellisiä myöhäisempi, mutta varsin tuottelias elämäkerturi (esimerkiksi Vapaaherratar Sophie Mannerheim, Maila Talvion vuosikymmenet I-II ja Fredrikan Suomi) sekä lisäksi kääntäjä, lehtikirjoittaja, pakinoiden ja matkakertomusten kirjoittaja. Hiljattain ilmestyneistä elämäkerroista Leskelä-Kärki viittaa useasti Agneta Rahikaisen Edith Södergran -elämäkertaan Edith - runoilijan myytti ja elämä ja Minna Maijalan teokseen Herkkä, hellä, hehkuvainen Minna Canth, jotka kumpikin pyrkivät pureutumaan aiemmissa elämäkerroissa esitettyihin myytteihin ja niiden taustoihin.

Kirjassaan Maarit Leskelä-Kärki pohtii myös omaelämäkerrallisuutta sekä elämäkerrallista fiktiota, jossa aineksena on historiallisen ihmisen elämä. Näitä elämäkerrallisia romaaneja hän kutsuu biofiktioksi, ja herättää kysymyksen, missä määrin niiden pitää olla totuudellisia. Ihan erityislajinsa hänen mielestään on kirjailijoiden kirjoittamat elämäkerrat. Viime vuosina biofiktiota on kirjoitettu aiempaa enemmän, mikä kertoo elämäntarinallisuuden kasvusta.

"Kirjailijan toisesta kirjailijasta kirjoittama elämäkerta on erityinen lajinsa. Kun kirjailija valitsee tehtäväkseen elämäkerran kirjoittamisen, valikoituu kirjoittamisen muodoksi usein fiktiivinen biografia, biofiktio, ennemmin kuin tutkimuksellinen elämäkerta." 

"Totuudellisuuden vaade ja fiktiivisyyden lumo tekevät biofiktiosta kuitenkin haastavan, ehkä jopa vaarallisen lajin, johon ainakin kriitikoiden on äärimmäisen helppo puuttua."

Yllättävästi kirjailija laajentaa elämäkerrat kirjallisuudesta muihin taidelajeihin kuten elokuvaan, teatteriin ja ja musiikkiin. Elokuva-alalta hän nostaa erityisesti esiin saksalaisen ohjaajan ja käsikirjoittajan Margarethe von Trottan ja hänen pitkät historiallisia henkilöitä kuvaavat elokuvansa, "Rosa Luxemburg" niistä  tunnetuimpana. Musiikissa erityisesti 1960-70-luvuilla noussut lauluntekijä-laulajaperinne pohjautuu vahvasti tarinallisuuteen, jossa elämäntarinat ovat tärkeitä (Leonard Cohen, Bob Dylan, Bruce Springsteen).

Maarit Leskelä-Kärjen kirja on yleistajuinen, mutta silti sen lukeminen vaati minulta aikaa ja sulattelua. Sen viisi lukua pohjautuvat aikaisemmin julkaistuihin artikkeleihin, ja teoksessa näkyy kirjoittajan asiantuntemus kulttuurihistorian yliopistolehtorina, joka on väitellyt Krohnin sisarusten Helmin (Krohn-Setälä), Ainon (Kallas) ja Aunen (Krohn) kirjallisesta toiminnasta ja kirjoittamisen henkilökohtaisista merkityksistä. Kirjaa oli ehkä kiirehditty, sillä varsinkin sen loppupuolella oli turhan paljon kirjoitus- ja sijamuotovirheitä.

Kirjaa lukiessa minulle vahvistui jälleen se, mikä elämäkerroissa minua viehättää: henkilön persoonan lisäksi koko aikakauden kulttuurihistoriallinen konteksti, tapojen ja ajattelun kuvaus. Tämä teos antoi siihen sopivasti annosteltua ruokaa ja herätti isomman elämäkertanälän.

      Maarit Leskelä-Kärki: Toisten elämät : Kirjoituksia elämäkerroista, 272 s.

      Kustantaja: Avain 2017

KIRJA on kirjastosta. Siitä on kirjoitettu ainakin blogeissa Katveita, Kiiltomato, Sinisen linnan kirjasto

Osallistun kirjalla kirjablogien Naistenviikon tempaukseen, jota emännöi Tuijata-blogi. Tänään 20.7. on kirjailija Maarit Leskelä-Kärjen nimipäivä - onnea hänelle ja muille nimipäivää viettäville.

Lisäksi Helmet-lukuhaasteessa kuittaan kohdan "18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä", sillä Toisten elämät kertoo myös biografisten elokuvien tekemisestä, esimerkiksi Margarethe von Trottan elokuvasta "Rosa Luxemburg". 

Kirjankansibingossa ruksaan ruudun "nostalgia" - kannen nostalginen kuva on otettu vuonna 1918 Mary Pickfordista kirjoittamassa kimonossaan.

Aino Kallas: Lähtevien laivojen kaupunki

Aino Kallaksen Sudenmorsian oli minulle melkein maaginen lukukokemus, jonka jälkitunnelmaan vieläkin palaan helposti. Millaisia ovat suomalais-virolaisen kirjailjattaren novellit? Luettavanani on nyt ollut kokoelma Lähtevien laivojen kaupunki.

Novelleja kokoelmassa on kuusi ja lisäksi jonkinlainen sikermä tunnelmapaloja nimellä "Saarenmaalainen intermezzo". Se koostuu kymmenestä erillisestä sivun, parin kirjoitelmasta, joita ehkä voi pitää pienoisnovelleina. Yhdessä ne ovat rakkaudentunnustus Saarenmaalle. Yksi niistä on antanut kokoelmalle nimen.

Kirjan esipuheessa "Omaa ääntä etsimässä" Lea Rojola esittelee kokoelman, jossa näkyy hyvin Aino Kallaksen oman kirjallisen tyylin etsintä. Kirjailija kirjoitti siitä päiväkirjaansa: "Realistinen tekniikka, jonka niin suurella työllä olin jossain määrin omaksunut, ei tyydytä minua enää. Koko kehitykseni on kääntynyt ulkoa sisäänpäin."

Kaksi ensimmäistä novellia muistuttaa vielä Kallaksen aikaisemmasta tuotannosta, ne ovat historiallisia ja realistisia. 

"Bernhard Riives" kertoo talollisesta, joka yhdessä toisten kaltaistensa kanssa ryhtyy kapinaan aatelisia vastaan. Hänet vangitaan, mutta hän kieltäytyy lievemmästä rangaistuksesta, koska sillä tavoin rangaistaan orjia, ei vapaita miehiä. 

"Vanhan Orgin kuolema" on kiihkeä kertomus iäkkäästä, jo palveluksen jättäneestä paimenesta, joka ei malta pysyä poissa moision lehmien luota ja joka unohtaa itsensä pelastaakseen ne tuholta.

"Saarenmaalainen intermezzo" on kirjailijan etsintää, hän on kokeillut eri aiheita ja tyylejä, ja kaikkia sikermän osasia yhdistää Saarenmaa, sen maisemat ja ihmiset. Osa näistä pienoisnovelleista taipuu jo sisäisen maailman puoleen, ja osassa "Tuiskuhiekka" kirjailija pohtii omaa identiteettiään kahden kotimaan välillä:

"Ja niinkuin ajohiekka rauhattomalla retkellään värisee auringossa, niin värisee joskus minunkin maantieteellisesti sitomaton sieluni kaikkeuden kauneudesta, vaikka sen ei koskaan enää ole sallittu tajuta, kuinka autuaallista on rakastaa yhtä maanrahtua yli kaikkien muitten ja yli kaiken ymmärryksen!"

Neljässä muussa novellissa Aino Kallas kuvaa taiten henkilöidensä mielenliikkeitä ja ajatusten aukeamista johonkin uuteen suuntaan. Novellissa "Vieras" vanha nainen ja mies surevat nuorena menehtynyttä tytärtään, kun heidän mökkiinsä osuu vieras, joka on tuntenut tyttären Pietarissa. 

Novellin "Yksi kaikkien edestä" pääosassa on kalastaja Soorun Andres, jonka kyläläiset sanovat sairastuneen pitaaliin. Kylän miesten on päätettävä, miten he suojelevat muita kyläläisiä tartunnalta.

"Lasnamäen valkea laiva" on kokoelman pisin ja perustuu tositapahtumiin. Se kertoo isosta joukosta talonpoikia, jotka myyvät omaisuutensa ja vaeltavat meren rantaan Lasnamäkeen odottamaan profeetan lupaamaa valkeaa laivaa, joka veisi heidät, valitut, autuaammille asuinsijoille. Mukaan tempautuu taikinatiinunsa äärestä kauppiaan vaimo.

Vahvimmin minuun vaikutti novelli "Pimeys" ja sen intensiivinen kuvaus keuhkotautiparantolassa sairastavan henkilön sisäisestä maailmasta. Kallas ei esittele henkilöään juuri muuten, ei kerro nimeä, ikää tai sukupuolta, mutta selvää on, että tämä sairastaa. Potilas tarkkailee lievän kuumeensa muutoksia paperilla, jolle mittauskäyrän pisteitten tanssi kirjataan, ja tunnustelee vointiaan eri päivinä. Jossain sairauden vaiheessa kaikki aistit herkistyvät ja tarjoavat uskomattomia nautintoja. 

Valkoisen talon valkoisessa huoneessa potilas alkaa ajatella kuolemaa: "Kun olemme kaiken muun maailmassa kokeneet, alkaako silloin kuolemanuteliaisuutemme?" Kuumeen hieman noustessa sairaus ja kuolema näyttäytyvät äärettömän kauniina ja aistivoimaisena.

"Jasmiinin tuoksu tekisi kuolemani hiljaiseksi sammumiseksi, ja minun elämäni eroaisi minusta yhtä arvoituksellisesti kuin tuoksu, tämä ääretön joukko äärettömän pieniä ainehitusia, eroaa kukasta yöhön."

Kun kuume laskee, edellisen päivän hurmaavana koettu tauti ja kuolema ovatkin ihan jotain muuta, ja tilalle astuu rumuus,  pimeys ja pelko. Aino Kallas kuvaa sairaan sisäisen kokemuksen ja aistihavaintojen vaihtumista mestarillisesti.

Peukutan novellia "Pimeys" sen näkökulmasta, jonka vaihtumista kirjailija kuvaa sairaan sanoin: "Ja minä tiesin yhtäkkiä, etten mitään tiennyt. En tiennyt vielä mitään taudista enkä kuolemasta."

      Aino Kallas: Lähtevien laivojen kaupunki, 99 s.

      Kustantaja: SKS (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1995 (1. painos 1913)

KIRJA on kirjastolaina. MUUALLA Kirjojen kamarin Katja luki samasta kokoelmasta novellin "Lasnamäen valkea laiva".
Helmet-lukuhaasteesta kuittaan suorituksen kohtaan "39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama" (Aino Kallas muutti Suomesta miehensä kotimaahan Viroon) sekä osallistun Novellihaaste 2:een, johon saan 7 novellia lisää, kun lasken Intermezzon yhdeksi novelliksi. Rakas Viro -haasteessa tulee tästä lisäpanos naapurimaan 100-vuotisonnitteluihin. #rakasviro

Aino Kallas: Sudenmorsian

Metsävahti Priidik näkee metsässä Aalon, sievän nuoren tytön, joka paimentaa lampaita. Se on menoa se. Aalo vie Priidikin sydämen, ja pian vietetään häitä. Ei aikaakaan, kun perheeseen syntyy pieni Piret.

Elämä Hiidenmaalla on kovaa 1600-luvulla. Työtä saa tehdä pitääkseen perheen ruokittuna ja vaatetettuna, ja silti nälkä ja taudit vierailevat kutsumatta ja odottamatta. Lisäksi metsän pedot vievät lampaita ja karjaa, ja kun niiden hyökkäykset lisääntyvät, syy pannaan ihmissusien niskoille. Onpa yksi emäntä viety käräjillä tutkittavaksikin syytettynä noituudesta ja ihmissudeksi ryhtymisestä.

Jotain tapahtuu Aalollekin väen kokoontuessa suureen sudenajoon. Hän näkee muita suuremman suden, joka pakenee metsästäjien ansasta, ja kuulee metsän koiran kutsun:

"Aalo, -- Aalo piikaiseni, -- tuletkos suden seuraan suolle?" (s. 24)

Aino Kallaksen Sudenmorsian : Hiidenmaalainen tarina houkuttelee maagisesti mukaansa. Kertomus alkaa kesäisen viehättävästi ja vie suuriin tunteisiin: on paljon rakkautta ja lempeää onnea; kaipausta ja ikävöintiä; intohimoa ja kuuman veren poltetta; pelkoa ja vihaa. Hiidenmaalainen kansantaru kertoo ihmissudesta, ihmisestä, jonka paholainen houkuttelee susien joukkoon ja joka esiintyy milloin ihmisenä, milloin sutena. Kertomus heijastelee myös aikansa ihmisten noituuteen kohdistuvia pelkoja ja noitakäräjiä. Sen voi nähdä symbolisena kuvauksena kielletystä rakkaudesta.

Suomalainen Aino Kallas (o.s. Krohn, 1878-1956) meni naimisiin virolaisen kansanrunouden tutkijan, myöhemmin diplomaatin, Oskar Kallaksen kanssa ja muutti Viroon. Hänestä tuli runoilija ja kirjailija, jota sekä suomalaiset että virolaiset pitävät omanaan. Sudenmorsiamen kieli on runollisen vanhahtavaa, melkein taianomaista, ja luin sitä ihaillen. Se sopii hyvin tarinan juoksutukseen ja tunnelman sekä aikakauden luomiseen. Luen melko vähän fantasiaa, mutta tämä oli kyllä lukunautinto tekstinsä, kansanperinteen ja symboliikkansa takia. Tässä vielä näyte kirjan seesteisemmästä osasta:

"Niin ehtoo joutui aikanansa, ja mettiäiset lepäsivät mesipuissa, kussa heidän kullainen kuormansakin. Ja kaikki nukkui niinkuin unessa, apuvaimo vuoteellansa, lapsi kehdossa, ja paimenpoika uunin pankolla, niin myös käsikivi, kangaspuut ja kalaverkot seipäissänsä, eikä edes avonaisesta kesäkodasta enää sauhua kohonnut." (s.30) 

Aino Kallas: Sudenmorsian : Hiidenmaalainen tarina. 96 s.

Kustantaja: Seven 2014, pokkari (alkuperäinen 1928)
Graafinen suunnittelu: 

KIRJAn lainasin kirjastosta.

MUUALLA kirjaa on luettu mm. täällä: Kirjojen kamari, Kujerruksia, Maailman ääreen, Yöpöydän kirjat, jossa lisää linkkejä aiempiin arvioihin.

HAASTE: Maalaismaisemia -lukuhaaste, koska keskeisen henkilön ammatti on metsänvahti ja kirjassa kuvataan lampaidenhoitoa ja muita maaseudun töitä.