Tero Seppänen: Suruttomat urut

Mikko ja Joonas ovat alakoululaisia, kun heidän perheensä muuttavat samaan naapurustoon ja pojat päätyvät koulussa samalle luokalle. Siitä alkaa heidän ystävyytensä, jossa jaetaan markan nallekarkit ja perheen vaietut salaisuudet. Mikko suhtautuu suojelevasti Joonakseen, jota kiusataan koulussa, vaikka Mikko ei uskalla asettua puolustamaan häntä toisten poikien nähden. 

Poikien ystävyys päättyy lyhyeen, kun Mikon perhe muuttaa pois reilun vuoden kuluttua. Seuraavan kerran pojat kohtaavat nuorina aikuisina oikeudenistunnossa, jossa Joonas on syytettynä murhasta ja Mikko seuraamassa oikeudenkäyntiä oikeustieteen opiskelijana.

Tero Seppänen kirjoittaa romaanissa Suruttomat urut Joonaksen ja Mikon tarinaa vuorottaen kahta aikatasoa. Oikeusprosessi etenee omaa tahtiaan, ja välillä palataan poikien ystävyyden vuoteen. Senaikaiset tapahtumat selittävät, miten aikuiseksi varttunut, kiltti ja rehellinen Joonas päätyy tekemään murhan. Seppänen ei kirjoita mustavalkoisesti, hänellä ei ole läpeensä pahoja eikä läpeensä hyviä henkilöitä. Hän katsoo rikoksesta syytettyä inhimillisellä katseella ja tutkii syitä ja seurauksia.

Kirjassa on kolmaskin taso, jonka kirjailija on sijoittanut kirjan toiseen, lyhyehköön osaan. Siinä Mikko ja Joonas kohtaavat jälleen, nyt he ovat keski-ikäisiä miehiä, ja oikeudenkäynnistä on kulunut (lähelle?) parikymmentä vuotta. Elämä on kiepsauttanut osat uuteen asentoon, ja sama ymmärtävä katse tarkastelee nyt aikuista hairahtunutta. Hämmennyn kuitenkin vähän toisesta osasta. On kieltämättä kiintoisaa saada päivitys Mikon ja Joonaksen elämästä oikeudenkäynnin jälkeen, ja Seppäsellä on vielä sanottavaa ihmisen luonnosta, siitä miten jokaisesta löytyy pahaa ja hyvää, miten jokainen voi sopivissa olosuhteissa sortua tekemään väärin. Jännite, joka kantaa koko ensimmäisen osan, ei kuitenkaan ole enää yhtä vahva kirjan lopussa.

Tero Seppänen on tavoittanut lapsen kielen ja kokemusmaailman hyvin ja maalaa hyvää ajankuvaa. Niin poikien ulkoleikit kuin pojan käynti vankilassa - viemässä vartijana työskentelevälle isälle eväitä - tuntuvat aidoilta kokemuksilta. Oikeudenkäynti on samoin kirjoitettu kiinnostavasti ja todentuntuisesti. Lukiessani mietin, kuinka paljon romaanissa on omakohtaista. Siksi oli hauska löytää netistä Kirkonseutu-lehden haastattelu, jossa Seppänen kertoo isänsä työskennelleen vanginvartijana. Myös lapsuuden kodin hengellisyys sekä työkokemus syyttäjänä ja poliisina on antanut aineksia teokseen.

Olen aikaisemmin lukenut Seppäsen kokoelman Syöksyvirtauksia, jossa on paljon pakinanomaista lyhytproosaa. Sama huumori vilahtelee paikoin Suruttomissa uruissakin, mutta yleissävyltään romaani on vakavampi ja vivahteikkaampi tapahtumissaan ja teemoissaan. Kypsempi. Seuraavaa kirjaa odotellen.

            Tero Seppänen: Suruttomat urut, 159 s.
            Kustantaja: Stresa 2019
            Kansi: Amelia Nyman

KIRJA on omasta hyllystä, kiitos kirjailijalle lukukappaleesta.
MUUALLA: Kirja vieköön!, Kirjavinkit/hikkaj, Pieni suuri piiri
Helmet-haasteessa laitan kirjan kohtaan 7. Kirjassa rikotaan lakia. 

Pirjo Puukko: Kunnes jalkasi kantavat

Pirjo Puukon esikoisromaani Kunnes jalkasi kantavat on Ellin ja Anitan, äidin ja tyttären, tarina, joka kerrotaan limittäin. Ensin ollaan vuodessa 1949, jolloin äiti ja tytär kohtaavat ensimmäisen kerran. Elli odottaa miestään Savonlinnasta kätilönhakureissulta, ja se vain kestää ja kestää. Ajoissa Tauno ja kätilö kuitenkin ehtivät, juuri ja juuri. Syntyy tyttö, joka myöhemmin kastetaan Anitaksi.

"Tämän hyvän olon luonto oli järjestänyt, Elli ajatteli, kun lapsi asetettiin hänen viereensä. Minustako tuo tuli? Tuommoinen jumalankaunis ihmislapsi. Sen huulet näyttivät melkein läpinäkyviltä. Ne suipistelivat ja ikään kuin etsivät asentoaan. Joskus niiltä vielä putoaisi sana "äiti" - Elli puri poskea ettei silmät kostuisi. Tunne oli vieras ja voimakas." (luvusta ELLI 1949)

Sen jälkeen kirjassa siirrytään Ellin syntymään vuonna 1927. Hänen oma äitinsä kuolee, ja Elli kasvaa isovanhempien ja kotona vielä asuvien tätien hoivissa, sillä isä ei selviä pienen vastasyntyneen hoidosta. Kiltin ja rakastavan mummon kuoltua jäljelle jää ankara ja pelottava isoisä, Ukko, ja komentelevat tädit. Ellistä kasvaa arka lapsi, joka saa huomiota vain, kun joku ärjäisee hänelle pellolla, missä hänen on käsketty koota kivenmurikoita ja hän unohtuu haaveilemaan lentämisestä.

Samanikäisenä Anita on jo niin iso tyttö, että äiti lähettää hänet maitokannun kanssa osuuskauppaan maitoa ostamaan. Matkalla tyttöä pelottaa mennä sepän pajan ohi, silllä koko rakennus ja siellä kalkutteleva mies ovat mustia. 

Näin Pirjo Puukko kuljettaa romaanissaan kahden tytön elämää ja heidän varttumistaan aikuisiksi naisiksi hypellen vuosikymmenten välillä. Yhden tason muodostaa vuosi 2019, jolloin Anita muistelee sattumuksia 70-vuotiaana sairaalassa. Ellistä kerrotaan kolmannessa persoonassa, Anita puolestaan puhuu minä-muodossa. Kirjan luvut on otsikoitu etunimellä ja vuosiluvulla, ja lukija pysyy kyllä hyvin kärryillä, mutta hieman tarkkaavaisuutta se vaatii ja etenkin eläytymistä kunkin vuosikymmenen ihmisten oloihin. Tällainen rakenne sopii kirjaan tavattoman hyvin. Se kertoo, miten erilaista ihmisten arki oli 30-40 -luvuilla ja toisaalta 50-60 -luvuilla ja millaisia reunaehtoja ja valintoja ihmisillä oli elämässään kunakin aikana. Vaikka näkökulma on yhden perheen naisissa, se laajenee myös ympäröivän yhteiskunnan tapahtumiin. Ajankuva on hienosti punottu tarinaan sen eri vuosikymmenillä.

Esimerkiksi Ellin kummitäti lupaa, että tyttö pääsee jatkamaan koulua Viipuriin alaluokkien jälkeen ja saa asua tädin ja hänen miehensä kotona. Sen unelman hukuttaa talvisota, ja Ukko patistaa tytön töihin piikomaan. Kun ikää on tarpeeksi, kolmetoista vuotta, Elli itse hakeutuu vaneritehtaalle. Jatkosodan aikaan kaikki maatalon töitä osaavat tytöt ja naiset komennetaan sahalta maataloihin töihin, ja Elli päätyy Punkaharjulle, jossa hän erään kerran päättää vastata rintamasotilaan kirjeenvaihtoilmoitukseen. Oiva kirjoittaa ja tulee lomalle Punkaharjulle, ensin kerran ja sitten uudelleen, he tanssivat nurkkatansseissa koko illan toistensa kanssa. Viimeiseltä kerralta mies palaa rintamalle, eikä Elli kuule hänestä enää koskaan. Ei tiedä, jättikö mies hänet vai kaatuiko taistelussa.

Lähes kolme vuosikymmentä myöhemmin Anita pääsee ylioppilaaksi Helsingissä, jonne perhe on muuttanut hänen käydessään kansakoulun ensimmäistä luokkaa. Lukioaikainen poikakaveri, jonka kanssa on uutterasti osallistuttu opiskelijamielenosoituksiin, jättää Anitan juhannuksen alla. Pettynyt Anita uppoutuu alkaviin äidinkielen ja kirjallisuuden opintoihin valmistuakseen nopeasti opettajaksi.

Pirjo Puukon kirjassa on myös psykologinen taso. Elli ei unohda Oivaa, katkeruus jäytää, ja hän ei voi olla vertaamatta nuoruuden rakkautta tasaiseen ja hiljaiseen aviomieheen. Kotona ilmapiiri muuttuu vuosien saatossa painostavaksi, kun mykkäkoulua käydään pitkiä jaksoja. Kun Anita kohtaa Olan, hän joutuu pohtimaan vanhempiensa suhdetta ja Olan lapsuudenkodin ilmapiiriä. Millaisen parisuhteen Anita haluaa ja millaisia valintoja hän on valmis tekemään? Psykologisella otteella romaani käsittelee myös ädin ja tyttären suhdetta ja sen kipupisteitä.

Jo Puukon novellikokoelmasta Mutkanlukutaito kirjoitin, että kirjailija käyttää herkullista kieltä ja tuoreita kielikuvia. Samaan kiinnitin huomioni Kunnes jalkasi kantavat -teoksesta.

"Nyt kaikki on lumen peitossa. Tuijotan tietä, jonka pintaa pitkin kova tuuli kuljettaa irtolunta ikään kuin valtava valkoisten muurahaisten armeija juoksisi henkensä edestä. Yritän keksiä verbiä ilmiölle. Vieriikö lumi vai pakeneeko se? Pyyhkiytyy? Karkaa? Ehkä sille ei ole verbiä. Kaikille asioille ei ole nimeä. Siksi puhuminen on joskus niin vaikeaa." (luvussa ANITA 1974)

Pidin Pirjo Puukon Kunnes jalkasi kantavat -romaanista kovasti. Siinä on sopivasti sukutarinaa, kytkentöjä Suomen historian tapahtumiin, naisten kasvutarinoita ja  mietityttäviä perhesuhteita.

            Pirjo Puukko: Kunnes jalkasi kantavat, 305 s.
            Kustantaja: Stresa 2019
            Kansi: Amelia Nyman

KIRJA on omasta hyllystä, saatu lukukappaleena. Kiitos kirjailijalle!
MUUALLA muuan muassa blogeissa Elämä on ihanaa, Kirja vieköön, Kirjojen kuisketta, Kulttuuri kukoistaa

Helmet-haasteessa kirja sopii esimerkiksi kohtiin 9. Kirjassa kohdataan pelkoja, 39. Kirjassa lennetään, 42. Kirjassa on isovanhempia ja 44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa.
Osallistun myös Rauhan haasteeseen, sillä kirja kuvaa Ellin elämää ja ihmissuhteita talvi- ja jatkosodan aikana.

Pirjo Puukko: Mutkanlukutaito

Sateisesta ja tuulisesta juhannusaatosta muodostui sisätiloissa vietetty lukujuhla, jossa nautiskelin muun muassa novelleista. Niitä ei oikein halua lukea kovin montaa kerrallaan, välissä pitää nostaa katse kesämaisemaan, tuumailla, ja vaikka tarttua johonkin toiseen kirjaan. Loppuun sain jo jonkin aikaa iltalukemisina olleen Pirjo Puukon kokoelman, jolla on kutkuttava nimi Mutkanlukutaito.

Kirjailijan esikoisteoksen novelleissa tarkastellaan yhtäältä ihmissuhteita ja niiden monenmoista dynamiikkaa ja toisaalta ikääntymistä. Monessa nykyhetken tapahtumat tai tapahtumattomuus tuovat mieleen menneen elämän muistoja. 

Puukko on jakanut novellinsa kolmeen osaan. Ensimmäisen osan otsikkona on "Missä kaksi ihmistä, siellä kaksi maailmaa". Voiko sen selvemmin sanoa? Pitkässä parisuhteessa ajautuu helposti kostamaan sen, mitä kumppani ei tarjoa, ja voi vaikka itse tulla yllätetyksi, kuten novellissa "Kosto". Naapuruussuhteet ne vasta todistavat kahdesta maailmasta, ja tunteet kiristyvät rauhallisemmallakin novellissa "Omenapuun oksat".

Pirjo Puukko on valinnut kirjalleen, sen jokaiselle osalle ja novelleille hienot ja paljon puhuvat nimet. Toisessa osassa "Asiat väistävät suunnitelmia" elämä menee toisin kuin on ajateltu. Treffejä suunnitteleva miehenköriläs ajaa ojaan ja hukkaa jotain tärkeää tienpenkalle pungertaessaan ulos apumiehen puolen ikkunasta novellissa "Mutkanlukutaito". Irina elää hyvin tarkkaan säädeltyä ja säntillistä elämää:

"Sisäinen vartija on antanut selkeät ohjeet. Kaikki menee hyvin, kun vain noudattaa ohjeita. On järjestettävä päivät ja hetket niin, että mikään ei vie entiseen aikaan." (novellista "Selkeät ohjeet")

Osassa "Vinoja katseita" ihmiset eivät ole aivan sitä, miksi toiset heidät aluksi arvioivat ja  luokittelevat. Puukko käyttää herkullista kieltä ja tekstistä löytyy tuoreita kielikuvia: "Maaliskuu maiskuttelee huuliaan ja tarjoilee pirskahtelevia kevätripauksia." "Äidin mieli on välillä kuin aikajanana tanssiva kuminauha, ..." "Jalat tuntuvat vanhoilta silitysraudoilta, joita ei ole kuumennettu tarpeeksi, ne ovat tahmeat eivätkä tahdo siirtyä eteenpäin."

Novellissa "Viileyden vuoksi" eletään tukahduttavan kuumaa kesäkuuta, helle jatkuu kolmatta viikkoa. Elna kärvistelee kerrostaloasunnossaan ja kokeilee temppua jos toistakin. Sitten hän keksii keinon, joka tepsii: taloyhtiön kylmäkellari. Yksi naapurikin hoksaa saman asian, ja yhdessä on rattoisampaa. Joku toinen tulee kellariin etsimään lohtua suruunsa, toinen taas piristettä piilostaan.

Peukutan novellia "Viileyden vuoksi" sen paikasta. Kirjailija on rakentanut arkisesta ja lähes huomaamatta jäävästä tilasta paikan, josta yllättäen tulee merkityksellinen siellä kävijöille.  

          Pirjo Puukko: Mutkanlukutaito, 135 s.
          Kustantaja: Stresa 2017
          Kansi: Amelia Nyman

KIRJA on arvostelukappale, kiitokset kustantajalle!
MUUALLA kirjaa on luettu monessa blogissa, esimerkkinä nämä: Eniten minua kiinnostaa tie, Kirja vieköön, Villasukka kirjahyllyssä

Helmet-lukuhaasteessa kuittaan kohdan "25. Novellikokoelma". Osallistun kirjalla myös huomenna päättyvään Novellihaaste 2:een, johon kerään tästä 18 novellia ja peukutuksen paikasta.

Tero Seppänen: Syöksyvirtauksia

Ylikonstaapeli Tauno Kähtävä vaikuttaa Lovetunperän poliisilaitoksella, keinuttelee joutoaikoina kiikkustuolissa ja keittelee kahvia. Toki hän lähtee virkatehtäviin, kun tulee hälytys, mutta niitä ei tule turhan usein. Joskus asiakkaita käy kamarilla. Maalaispoliisi ehtii miettiä maailman menoa ja haastella työtoverinsa ja aika ajoin harjoittelijan kanssa.

Tauno Kähtävä on päähahmo useimmissa Tero Seppäsen esikoiskokoelman novelleissa. Vanhan ajan poliisi tuumailee rauhallisenoloisesti elämää ja päivän politiikkaa, ja minulle mieleen nousee maltillisempi versio Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelijaa sekoitettuna ripauksella Tuomas Kyrön mielensäpahoittajaa. Jälkimmäisestä on tosin todettava, että Kähtävä ei ole ollenkaan kärttyinen, mutta jotain samaa jäärää Kähtävässä on ja Seppäsellä humoristisen oivaltavaa sanailua, joka hetkittäin naurattaa. Huumoriosastoon en Syöksyvirtauksia silti lukisi.

"Kello on 16.15 ja automatiikka rapsaisee oven sähkölukkoon. Muu henkilökunta oli edellisenä viikonloppuna TYKY-matkalla Tallinnassa. Kähtävä ei lähtenyt. On aikanaan reissannut loppuelämän tarpeiksi ja viimeisellä reissulla Tukholmassa jäänyt hyttiin, oikaissut selkänsä ja lukenut ruotsalaisen naisdekkaristin uusimman. Kyllä tapahtuu pienessä kaupungissa paljon murhia. Lovetun nopeimmin kasvava lähiö täyttyisi tuolla menolla nopeasti. Hautuumaalle pannaan jo muutenkin kolmeen kerrokseen." (Novelli Päivystys)

Tero Seppänen kirjoittaa sujuvasti ja poliisina hän tuntee poliisin työn. Jokunen novelli onnistuu yllättämään loppukäänteellään, mutta useimmista tulee minulle mieleen pakinat. Ja olisi noista Kähtävä-novelleista saattanut alkaa rakentua episodiromaanikin Lovetun poliisipiirin ja sen leppoisan isännän sattumuksista. Tällaisena kirja tarjosi hahmonsa kaltaisia leppoisia lukuhetkiä, joita oli mukava maistella pitempien kirjojen lomassa.

Kirjan on kustantanut Stresa, uusi osuuskuntamuotoinen kustantamo. Kotisivullaan se kertoo liikkeelle lähdöstään. Isojen kustantamojen julkaisuohjelmaan pääseminen on tunnetusti erittäin vaikeaa, joten tervehdin ilolla Stresan kaltaista pienempää toimijaa ja toivon sille ja sen kirjailijoille hyvää jatkoa.

          Tero Seppänen: Syöksyvirtauksia, 70 s.
          Kustantaja: Stresa 2017
          Kansi: Amelia Nyman; kannen kuva Tero Seppänen

KIRJA on arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!
MUUALLA: Hikatusta -hikkaj päätyi tykkäämään kirjasta, Pieni suuri piiri piti sitä tutustumisen arvoisena. Etelä-Suomen Sanomien haastattelussa kirjailija kertoi kirjoittamisestaan ja poliisin työstään
HAASTEET: 100 suomalaista kirjaa (no 84), Novellihaaste 2 (20 novellia)