Matkateema lopuillaan

Kirjallinen maailmanmatka - heinäkuussa oli 24 maata valloitettu

Kun nyt lisään loppuvuodesta valloitetut maat, niin niitä ei tule kovin montaa lisää

Eurooppa (12)
Suomi, Ruotsi, Norja
Englanti
Ranska, Saksa, Hollanti
Portugali
Viro, Latvia, Liettua 
Venäjä

- lisäystä 0

Afrikka (5)
Nigeria, Sambia

- lisäystä 3

Egypti
Etelä-Afrikka
Ruanda




Lähi-itä, Aasia (8)
Turkki
Saudi-Arabia, Iran
Afganistan, Pakistan
Intia, Kiina
Nepal

- lisäystä 0


Amerikan manner (3)
USA
Kuuba

- lisäystä 1

Meksiko


28 valtiota valloitettu (valloitettuja tuli vain 4 lisää heinäkuuhun verrattuna).
En osaa vielä sanoa, jatkanko maailmanvalloitusta enää ensi vuonna. Välillä se on hieman keinotekoista, koska en tiedä, laitanko kirjailijan vai kuvatun maan mukaan jaon, ja välillä olen tehnyt sekä-että. Onko esimerkiksi Kanadassa koko elämänsä asunut kirjailija kanadalainen vai intialainen, jos hänellä on intialaiset sukujuuret ja hän on käynyt syntymässä Delhissä, ja jos hän kuvaa intialaisia ihmisiä?

En muutenkaan pidä hirveän paljon jaottelusta maan ja kansalaisuuden mukaan, joten ehkä ihan periaatteesta luovun tästä maan mukaan luokittelusta.

Tämän lukuvuoden lopuilla voisin sanoa, että mua kiinnostaa yhä enemmän tietyn teeman mukaan lukeminen. Aika usein luettuja kirjoja seuratessa nimittäin huomaa, että oma lukeminen seuraa jotain teemaa tahtoamattaankin. Ikään kuin luettavaa valitessa olisi joku sisäinen punainen lanka, jonka mukaan valitsee kirjoja.

Lisäksi pakko myöntää, tämä matka-teeman mukaan lukeminen ei enää heinäkuun jälkeen liiemmin lisännyt innostustani lukea erimaalaisia kirjailijoita. Kyllähän eri maan kirjailijat kovasti kiinnostavat, ja varmaan valitsen jatkossakin kirjailijoita etäisemmistä maista. Se ei kuitenkaan jatkossa ole painotukseni kirjoja lukiessa.  

Anne Wiazemsky: Nuori tyttö

Anne Wiazemsky (s. 1947) on ranskalainen näyttelijä, kirjailija ja ohjaaja, joka on kirjoittanut 11 romaania. Wiazemsky vieraili edellisvuoden kirjamessuilla, mutta en siellä häneen törmännyt. Kirja Nuori tyttö (2009, Artemisia, suomentanut Sari Hongell, alkuperäinen teos Jeune fille, 2007) sen sijaan lähti mukaan kirjastosta, ja olikin kiinnostava tuttavuus.

Kirja on omaelämäkerrallinen: kirjassa Anne näyttelee nuorena, uutena näyttelijättärenä Robert Bressonin elokuvassa Au hasard Balthazar (1966). 

Totta, Robert Bressonin seurassa filmausta edeltävien viikkojen aikana minulla oli hauskaa. Hän hämmensi minua usein, kauhistutti joskus, hämmästytti aina. En ymmärtänyt häntä kaiken aikaa, mutta kuuntelin häntä, vastaanottavaisena, viehättyneenä. Kun hän sai minut nauramaan, en tiennyt, tapahtuiko se hänen tietämättään vai koska hän oli niin halunnut. Ja hänen kanssaan minä nauroin usein.

Kirjassa Anne on 18-vuotias tyttö, joka on ensimmäistä kertaa poissa kotoa, ohjaajan ihailun kohteena. Mutta Annella on myös omia ihastuksia, joiden kanssa hän kasvaa naiseksi, aikuiseksi, kaikilta salaa.

Mystisesti minun ruumiini tiesi miten toimia, ilman pelkoa, ilman häpeää, niin luonnollisesti että se hämmästytti minua, ikään kuin rakastelu ensimmäistä kertaa sujuisi itsestään, päinvastoin kuin olin aikaisemmin kuullut sanottavan. - - Ojennuin joka suuntaan, pyörin sängyssä, nautinnosta ja ylpeydestä humaltuneena: olin tehnyt sen!  

Kirjan teksti on kevyttä, kaunista, henkistä ja ruumiillista. Kaikkea samaan aikaan. Anne Wiazemsky oli minulle aivan tuntematon ihminen (tiedän liian vähän ranskalaisesta elokuvasta), niinpä kirjaa lukiessa tuli monta kertaa eteen kysymyksiä: Kuka hän on? Elokuvan osalta sain täydennystä katsoessani youtube-pätkiä, vaikka olisi tehnyt mieli katsoa elokuva kokonaankin. Sen verran paljon kirjassa kuvattiin elokuvan tekoa, että se alkoi kiinnostaa. Mielenkiintoinen tuttavuus kaiken kaikkiaan.

Tätä ovat lukeneet myös Arja ja kirjailijaa muuten Zephyr.

Sabina Berman: Nainen joka sukelsi maailman sydämeen

Koska ihmiset elävät niin, koska he luulevat ajattelevansa ensin ja olevansa olemassa vasta sitten, he luulevat että kaikkea sitä, mikä ei ajattele, ei ole edes olemassa.

Puita, meriä, meressä eläviä kaloja, aurinkoa, kuuta - - niitä ei ole lainkaan olemassa - - Sen vuoksi niitä on oikeus pitää ihmisten kauppatavarana tai ravintona tai maisemana, ne eivät ole mitään sen kummempaa.

Ja keneltä ihmiset saavat varmuuden siitä, että ajatteleminen on maailmankaikkkeuden tärkeintä toimintaa? 

***

Sabina Berman: Nainen joka sukelsi maailman sydämeen (2011, Otava, suomentanut Taina Helkamo, espanjankielinen alkuteos La mujer que buceo dentro corazón del mundo) kiinnosti jo Otavan syksyn katalogia selatessani ja olikin aika kiinnostava kirja lukea.

Kirja kertoo autistitytöstä, Karenista, joka saa Minänsä vasta, kun hänen äitinsä kuolee ja tätinsä alkaa kasvattaa Karenia olemaan maailmassa. 

Karen kasvaa ajattelemaan asioista hieman eri tavalla kuin me muut, 

ja muut kokevat Karenin outona, jopa hieman kiusallisena, koska hän ei ajattele niin kuin muut asioista. 

Kirja pohjautuu forrest gumpmaiseen asioiden käsittelyyn: 

Karen ei ole omaksunut perinteisiä ajattelumalleja, 

vaan kysyy asioiden tarkoitusperiä ja sitä, miksi ihmiset käyttäytyvät niin kuin ovat tottuneet - kyselemättä ja ihmettelemättä -

elämään. 

Karenin elämä on meren rannalla, tonninkalanjalostamo on hänen ja hänen tätinsä elinkeino. 

He asuvat Meksikossa ja taistelevat tonnikalamarkkinoilla

yhdysvaltalaisia tuottajia vastaan. 

Viimeksi mainittujen avuksi tulevat delfiininsuojelijat.  

Berman iskee kirjassaan monia yhteiskunnallisia epäkohtia vastaan, ja kun kirjassa on vain 300 sivua, kirjaa lukiessa tulee hengästyttävä olo.

Kantavin teema kirjassa on kuitenkin se, miten ihmiset erottavat itsensä eläimistä juuri ajattelun avulla:

Miksi ihmiset olisivat onnellisimpia kuin papukaija, jolla menee kolme vuotta nollan ymmärtämiseen, vain sen takia, että ihmiset osaavat ajatella (ja ymmärtävät nollan olemassaolon samalla kuin muutkin numerot)?

Miksi elämme 1600-luvulla eläneen Descartesin uskon mukaan?

Miksi ajattelu olisi niin tärkeää ja mihin tarvitsemme metaforia? kysyy Karen mietteissään, elämässään, käytännössään - ja ajatuksissaan.

Metaforat vääristävät tietoisuuden todellisuudesta. Miksi helvetissä te ette voi elää ilman metaforianne?

Yasukon ääni sanoo puhelimeen:

Koska emme vain voi. Koska todellisuus ei koskaan riitä.

Mistä sinä puhut? Riitä mihin?

En tiedä, Karen. Siihen kai, että tuntisimme olomme turvalliseksi. Paljas totuus pelottaa.

Karen opiskelee ja kiusaa proffiaan tekemällä asiat toisin kuin mihin professorit ovat tottuneet ja mitä he odottavat. 

Karen työskentelee tonnikalanjalostamossa, kiertää ympäri maailmaa, 

ja vaikka kirjassa vastustetaankin bisnes-maailmaa, niin lopussa Karen on vapaa tekemään mitä haluaa. 

No, ansaitsemansa rahan avulla. 

*****

Kirjan kirjoittaja, meksikolainen Sabina Berman (s. 1956), on kotimaassaan näytelmäkirjailija, jota pidetään feministinä ja yhteiskuntakriitikkona. 

Olen aiemmin lukenut latinalaisen amerikan kirjallisuutta ja pitänyt sen vauhdista ja tyylistä. Nytkin pidin kirjasta, sen tyylistä ja tykityksestä, joka oli välillä yhtä nopeaa kuin espanjankielisen puhe - ja yhtä mahdotonta seurata alusta loppuun asti

kadottamatta jotain alusta, lopusta tai keskeltä. 

Kirjassa oli kannanottoja moneenkin asiaan,

mm. siihen, tuoko ajattelu ja rikkaus onnea tai onko ihmisen elämä onnellista nykyisenkaltaisena.

Kirjan minäkertoja Karen on autisti, mutta minusta se on enemmänkin kirjan tehokeino kuin ns. realistinen kuvaus autistin näkemästä ja kokemasta maailmasta. Muutenkin meksikolaisen kirjallisuuden suhde todellisuuden kuvaamiseen on hieman erilainen kuin kotimaisen.

Itse pidän tyylistä, joka on hieman irrallaan realismista, 

ja kirja oli viihdyttävää luettavaa. 

Lopussa kirjailijan tyyli alkoi hieman muuttua ja välillä tuli sellainen coelhomainen elämäntapojen opetusmetodi käyttöön. 

Itse pidän siitä, että kirjalija luottaa lukijaan, eikä ala saarnata sanomaansa.

Sen kun taitava lukija osaa lukea rivien välistäkin.

Myöskin hieman mietin, että miten alun descartesilaisen maailmankuvan kyseenalaistaminen sopi yhteen tädin elämän hiipumisen kanssa: 

oliko täti siis olemassa, kun ei enää kyennyt ajattelemaan, tai ilmaisemaan ajatuksiaan? 

****

Kirjan ovat aiemmin lukeneet ja siitä postanneet

Jenni, ja 

Laura.  

  

Amulya Malladi: The Mango Season

Amulya Malladin The Mango Season (2003, Piatkus) on toinen Malladin kirjoista, joita pk-seudun kirjasto tarjoaa lukijoille, toinen on Serving Crazy With Curry. Kirjan päähenkilö ja minäkertoja on Priya, USA:ssa opiskellut ja asunut 27-vuotias nainen, joka lähtee kotimaahansa Intiaan perheensä luo. Hän epäilee, että kotiväki haluaa hänet naimisiin jonkun kunnollisen intialaisen miehen kanssa ja pelkää vanhempiensa tapaamista, koska hänellä on uutisia: hän on löytänyt amerikkalaisen miehen, jonka kanssa on ollut jo kolme vuotta ja jonka kanssa on asunut kaksi vuotta - ja jonka kanssa aikoo naimisiin. 

Tärkein ohje hänen vanhemmiltaan oli, kun Priya lähti USA:han, että missään nimessä älä mene yhteen ulkomaalaisen kanssa, koska ulkomaalaisen kanssa ei ole yhteistä kulttuuria eikä mikään yhteistä: tällainen avioliitto on tuomittu epäonnistumaan. Koska kaikki muut paitsi intialaisten väliset avioliitot päättyvät avioeroon. Ja päättyisivät myös intialaisten avioliitot, mutta koska avioero on niin iso häpeä Intiassa, avioliitot kestävät.

Priya palaa kotimaahansa, kun on mangojen aika: yhdessä äidin, isoäidin ja muiden perheen naisten kanssa Priya pilkkoo ja säilöö mangoja, jotka ovat hänelle sama kuin kotimaa, sen maku ja sen mieli. Kirjassa on tarinan lisäksi myös erilaisia mangoruokaohjeita, jotka jakavat kirjaa ja sen tarinaa. 

Kun Priya saapuu Intiaan, Hyderabadiin, häntä kohtaa kulttuurishokki. Hän on tottunut amerikkalaiseen vapauteen, tietynlaiseen hygieniantasoon, hajuttomuuteen ja mauttomuuteen. Aluksi intialaisuuden tarkastelu on ulkokohtaista - kirjan loppua kohden kulttuurin tapoja ja vanhoillisuutta tarkastellaan jo syvemmin. Kun Priya on (viimein) kertonut omasta elämästään tietyille ihmisille, alkaa hänen ympärillään tapahtua. Kun Priya kieltäytyy vanhempien järjestämästä avioliitosta, myös hänen ystävänsä tekemät omat valinnat aletaan hyväksyä. Kirjassa näkyy murros, joka intialaisten elämässä on tapahtumassa ja tapahtunut (kirja on vuodelta 2003): uusi sukupolvi, joka on ylemmästä kastista, kouluttautunut ja osin opiskellut joko Amerikassa tai Englannissa, ei halua enää elää vanhoillisesti intialaisten perinteiden mukaan. Tuleva aviopuoliso valitaan omien halujen mukaan ja naisetkin haluavat elämältään jotain muuta kuin purkittaa mangoja ja oppia uskonnollisia (ruokaan liittyviä) rituaaleja. 

Kirjassa käsitellään molemminpuolisia ennakkoluuloja, kaikki valkoiset ovat petollisia intialaisten silmissä, sillä britti-hallinto on jäänyt monen mieliin hyväksikäyttönä ja epärehellisyytenä. Valkoinen iho on kaikkein parasta, mitä intialainen voi saada - tietysti oikeaan sukuun ja kastiin syntymisen lisäksi. Siksipä Priyaa hieman jännittää, miten kotiväki suhtautuu, kun hän kirjan viimeisillä sivuilla lähettää sulhasensa kuvan kotiin. 

Kirjassa, kuten monessa muussakin Euroopassa/Amerikassa asuvan kirjailijan teoksissa näkyy asetelma, että päähenkilö ei tiedä, kumpaa on: Amerikassa hän on liian intialainen ja Intiassa liian amerikkalainen mahtuakseen kumpaankaan kunnolla. Kirjat ovat usein identiteetin pohdiskelua, ja lopussa päähenkilö hyväksyy molemmat puolet itsessään. 

Vanhemmat edustavat aina vanhaa ja muuttumatonta maailmaa, ja heidän suhtautumistaan pelätään. Niin kuin irl myös kuvitteellisessa maailmassa vanhemmat suuttuvat - jotkut pidemmäksi aikaa, jotkut lyhyemmäksi - ja vanhemmatkin sopeutuvat jälkipolven muutoksiin ja muutoksenhaluun. 

Myöskin Priya joutuu huomaamaan, että maailma muuttuu, sillä hänellä on vaikeuksia suhtautua pikkuveljensä tyttöystävän napapaitaan ja siihen, että veli ja tämän tyttöystävä tapailevat avoimesti toisiaan. 

Hyderabad sijaitsee Intian itärannikolla ja siellä puhutaan telugua ja kaupunki on Telugu-filmien keskus, myöskin ihmisiä nimitetään teluguiksi, sillä kirjassa mainitaan monesti Telugu-filmien näyttelijät (eri kuin bollywood) ja sopivan sulhasen (ja morsiamen) halutaan olevan telugu, ylintä kastia. 

Kirjan tekstissä vilahtelee välillä sanoja, jotka tosin ovat tuttuja myös hindistä, enkä noita kieliä tiedä, miten lähellä ovat toisiaan. Ihan hirveästi ei tarvitse kieltä osata, kun sanojen merkityksen voi arvata asiayhteydestä.

And not one paisa more than fifteen rupees. Tell the auto rickshawwallah that and if he does any kitch-kitch, I will deal with him.

Teemana avioliitton solmiminen ja nimenomaan väärän henkilön kanssa naimisiin haluaminen on varmaan yksi suosituimmista siinä intialaisessa populaarikulttuurissa, jota olen itse kuluttanut. Aika usein esim. elokuvien aiheena on vääräkastisen tai muuten epäsopivan vaimon valinta ja sitä kautta välien rikkoontuminen perheeseen joko niin että mies karkaa naimisiin tytön kanssa tai karkaa ilman tyttöä. Elokuvat kestävät sitten  kolme tuntia, kun näitä välejä yritetään paikkailla, koska vaikka avioliitto voi olla menestys, niin perhe on vähintään yhtä tärkeä. Yksi tähän teemaan sukeltava elokuva on Kabhi khushi kabhie gham (video alla). Meikäläiselle tämä äidin ja isän perään itkemisen ymmärtäminen saattaa olla joskus pientä pinnistystä vaativa asia, sillä tosielämässäkin näitä draamoja on vähän väliä. 

... would I just walk out and fly away to the United States to be Nick's wife? What about the daughter, granddaughter, cousin, niece inside me? Would I happily sacrifice all those identities to be Nick's wife? I knew I would, but it would be a sacrifice, and a big one. And did relationships based upon sacfirices truly work?  

Kirjailija Amulya Malladi on syntynyt ja opiskellut Intiassa, Hyderabadissa, ja muuttanut sen jälkeen USA:han, jossa opiskeli journalismia. Nykyisin Malladi asuu niinkin lähellä kuin Kööpenhaminassa tanskalaisen miehensä ja kahden lapsensa kanssa. Malladin kotisivuille pääsee täältä.

Malladin tyyli oli sen verran vetävä, että aloitin jo tämän toisenkin kirjan

lukemisen.. Mango season oli ehkä hieman kevyehkö tuulahdus, Crazy Curry alkaa ainakin vakavimmissa merkeissä...

David Nicholls: Sinä päivänä

Mutta eikö hän voisi jotenkin vaivattomasti saada Emman uskomaan itseensä, kohentaa tämän mielialaa, antaa pontta itseluottamukselle? Hän sai ajatuksen ja tarttui Emmaa kädestä ennen kuin ilmoitti totisena: "Kuule, Em. Jos olet yhä sinkku neljäkymmentä täytettyäsi, minä menen naimisiin kanssasi."

David Nichollsin Sinä päivänä (2011, Otava) on täynnä ikivanhoja kliseisiä tapahtumia siitä, kun mies ja nainen tapaavat - eivätkä koskaan osu toistensa elämään oikeaan aikaan,

 se on myös täynnä keskustelunpätkiä, joiden sutkaukset ovat Nichollsin kiitos-sanojen mukaan paljolti velkaa oikealle elämälle - ja myös niin kuluneita hauskuuksia.

Siinä on myös maailman kuluneimmat henkilöhahmot,

Emma, työväenluokkainen opettajaksi opiskeleva tunnollinen tyttö,

joka haluaa olla kirjailija

ja joka aloittaa kammottavasta näytelmästä,

kohtaa teini-ikäiset koulussa ja uskaltautuu lopulta 

kokeilemaan siipiensä kantavuutta.

Dexter, kultalusikka suussa syntynyt nuori mies, joka opintojen jälkeen suuntaa kohti Intiaa,

kuin vahingossa päätyy televisioon ja nauttii yöelämästä ja kuuluisuuden tuomista eduista naisrintamalla.

Siis, hieman myöhässä aikuiseksi kasvava mies ja

tiukkapipoinen nainen jo parikymppisenä.

Ei siis ihme, että heidän maailmansa eivät kohtaa.

Ja vähällä on, että maailmani ei kohtaa kirjan kanssa.

Sen verran ärsyttävää on, että koira vie vaatteet lupaavasti alkaneella kuutamouinnilla.

Emman ja Dexterin elämän kohtaamisia kuvataan aina

sinä päivänä

15. heinäkuuta.

Kirjan heikkouksia kliseisten elämäntilanteiden ja keskustelujen lisäksi oli se, että koko kirja oli kuin suoraan elokuvaksi kirjoitettu

(Suomen ensi-ilta loppuvuodesta)

- dialogit kestivät välillä ikuisuuksia.

Olen myös varsin vakuuttunut, että kirja toimii elokuvana

erittäin hyvin.

Onhan siinä pari varsin hyvää koukkua

juonen kannalta.

(Kirjan lukeneena ne koukut varmaan eivät hetkauta elokuvassa enää.)

Vaikka tässä kirjassa ei ollut mitään uutta auringon alla,

niin kuitenkin,

kaikkine edellä mainittuine asioineen

se kuitenkin

nauratti

aika ajoin.

Kirja oli vähän niin kuin Dexter:

ärsyttävä ja niin kliseinen jätkä,

mutta kuten kirjan henkilöhahmotkin sanovat:

me kaikki rakastetaan sinua.

Niin, eihän tästä kirjasta voinut ollut pitämättä

sitten kuitenkaan.

Muita lukeneita:

Lumiomena,

Susa,

Ilse,

Anni m,

Hanna,

Kirjapeto.

Ja ehkä vielä joku muu, 

saa ilmoittautua! 

 

Chetan Bhagat: One night at the call centre

Chatan Bhagat, syntynyt vuonna 1974, on New Delhissä asuva intialaiskirjailija, joka kirjoittaa teoksensa englanniksi. Bhagat opiskeli Indian Institutes of Technology -koulussa, joka valmistaa opiskelijoita, tieteentekijöitä ja insinöörejä, rakentamaan Intian taloutta ja maata. Bhagat työskenteli valmistumisensa jälkeen Hong Kongissa investointipankkiirina, mutta 11 vuoden jälkeen aloitti julkaista kirjoja, jotka nousivat Intian bestsellereiksi (osan kirjoista Bhagat kirjoitti jo pankkiiriuransa aikana). Five Point Someone oli Bahgatin ensimmäinen teos (vuonna 2004) ja kertoo opiskelijoiden elämässä tiukassa teknologiakoulussa. Tätä teosta en ole vielä lukenut, mutta se on ollut pohjana elokuvassa 3 idiots, jonka olen nähnyt. Bhagat on kirjoittanut vielä kaksi muutakin kirjaa, joita ei ole pk-seudun kirjastoon tilattu - ja seuraavakin kirja on tekeillä.

The 3 Mistakes of My Life (2008)

2 States: The Story of My Marriage (2009)

Bhagat on myös kolumnisti, ja hänen kirjoituksiaan voi lukea hänen kotisivuiltaan eli täältä, ja Bhagat on myös puhuja, hänen puheitaan löyty täältä. Koska Bhagat on tuollainen kantaaottava kirjailija, on häntä nimitetty nuorten ikoniksi enemmän kuin kirjailijaksi. Bhagatin mainostetaan myös olevan eniten myyvä englanniksi kirjoittava kirjailija Intiassa.

(nämä tiedot wikistä) 

  

Itse kirjaan sitten. One Night at the Call Centre (2005) kertoo tarinan ystävyksistä, jotka ovat töissä puhelinkeskuksessa, johon soittavat amerikkalaiset, joilla on ongelmia kodinkoneittensa kanssa. Kirjan kertoma aika sijoittuu yhteen yöhön, jolloin USA:ssa vietetään kiitospäivää ja yö on erikoinen myös sen takia, että puhelinlinjat ovat poikki. Siksi ystävykset pääsevät ratkomaan ongelmiaan, jotka suurimmaksi osaksi liittyvät rakkauteen. Teoksessa on kehyskertomus, jossa Bhagat kohtaa yöjunassa naisen, joka antaa hänelle aiheen kirjailijan toiseen teokseen. Nainen kertoo Bhagatille tarinan, jonka Bhagat lopussa kertoo kirjoittavansa. Naisen kertomasta Bhagat valitsee tarinan minäkertojaksi Shyamin, koska se on eniten hänen omakuvansa.

Shyam on töissä muiden tavoin puhelinkeskuksessa ja on ylennetty toisten valvojaksi. Hänellä on ollut suhde toisen työntekijän, Priyankan, kanssa, ja välillä teoksessa kurkistetaan menneisyyteen, heidän treffeilleen, joista selviää, mitä vaikeuksia heidän suhteellaan on ollut. Yksi merkittävin vaikeus on se, että Priyankan äiti pitää Shyamia ei-minään, ja haluaa, että Priyanka menisi naimisiin toisen miehen kanssa, jolla on ura ja rahaa. Tällainen toinen mies onkin saapuvilla, Ganesh, joka on tarpeeksi rikas, ja asuu ulkomailla.

Teoksessa on myös muita: Vroom, joka on Shyamin paras ystävä, Esha, joka unelmoi mallinurasta ja on valmis tekemään kaikkensa päästäkseen uralle. Hän on vain liian lyhyt alalle. Radikha, joka ei ole varma miehensä uskollisuudesta. Yön aikana selviää, mitä Vroom haluaa elämältään, miten paljon Esha haluaa malliksi ja onko Radhikan mies uskollinen vai ei. Ja myös se, mitä Shyam lopulta haluaa elämältään.

Ystävykset saavat puhelun Jumalalta, joka puhuttelee heitä ja auttaa näkemään elämänsä paremmin.

Miljöö on puhelinkeskus, ja koska se on aika tylsä tapahtumapaikka, irrottautuvat nuoret sieltä ja käyvät drinksuilla yöbaarissa, johon he pääsevät Vroomin suhteiden avulla sisään. Rakkaushuolien ohella nuoria pännii heidän pomonsa, joka omii työntekijöiden tekemät asiat itsensä tekemiksi ja aikoo edetä urallaan niiden avulla. Jos tuntemattoman sotilaan herraviha ihmetyttää, niin Linnan teos häviää kyllä tämän teoksen pomovihalle 6-0. Pomo on idiootti, jolle voi tehdä vaikka mitä jäynää. Toinen idiootti on USA:n kansalaiset, jotka eivät kovin välkyiltä vaikuta, kun soittavat apua saadakseen. 

'Remember', the instructor said to the class, 'the brain and IQ of a thirty-five-year-old American is the same as the brain of a ten-year-old Indian. This will help you understand your clients.

Aika julmaa, sanoisin. Shyamin ja Priyankan rakkaustarinassa on sellainen vanha perinteinen juoni: rikas Ganesh vastaan köyhä, mutta hyväsydäminen mies. Vaikka Shyam on hieman ylpeäkin siitä, että hänellä ei ole rahaa, mutta rehellinen mieli, on teoksessa raha keskeinen osa ajatusmaailmaa. Osa amerikan-vihaakin selittynee sillä, että toinen on rikkaampi kuin toinen.

We get paid well, fifteen thousand a month. Fuck, that's almost twelve dollars a day. Wow, I make as much a day as a US burger boy makes in two hours. Not bad for my college degree. Not bad at all. Fucking nearly double what I made as a journalist anyway.

Sen verran olen oppinut tuosta Intian-seudusta, että pomon vallan alla työskenteleminen on rankkaa ja jokainen haaveilee omasta yrityksestä. Sitä taustaa vastaan on hieman helpompi lukea ja ymmärtää teoksen pomo- ja USA-viha. Jokaisen miehisen miehen ja sellaiseksi kasvavan sisäsyntyinen haave (tai pakkomielle) on perustaa om bisnes, jonka perustamisen jälkeen voi elää rauahallisin mielin (köyhempänä mutta onnellisempana).

Puhelinkeskuksen yllä leijuu myös irtusanomisten uhka, jonka takia ystävykset päättävät toimia.

Tässä teoksen rakennusaineet, joiden mukaan kirjasta olisi saattanut saada hyvän ja mielenkiintoisen tekeleen. Kirjaa lukiessa viihdyin erinomaisen hyvin: teksti oli selkeääkin selvempää englantia, josta frendi-enkulla sain selvän. Mutta ei tämä mitenkään hyvä kirja ollut. Sitä Jumalan puhelua sai odottaa melkein kirjan loppuun ja alku aina siihen asti oli yhtä ja samaa jaarittelua: inhotaan amerikkalaisia, ollaan epäonnisia rakkeudessa ja vähän töissäkin. Kuitenkin ollaan tosi hyviä tyyppejä ja maailma (Intia) on meidän nuorten. En ihmettele Bhagatin roolia nuorten ikonina, varsin nopeasti tässä oli sellainen 'me-intialaiset-nuoret-pidämme-yhtä'-meininki. Tällaiselle keski-ikää lähestyvälle länsimaiselle naiselle tämä ei ollut ihan se 'mun-juttuni.'

Yksi teema kirjassa on tietenkin rakkaus.

Toinen modernin intialaisen nuoren elämän kuvaus.

Ystävykset karkaavat ajamaan lujaa, juomaan ja tanssimaan.

Myöskin nuorten haaveet ovat kutakuinkin samanlaiset kaikkialla: kiva, järkevä työ; mukava seurustelukumppani ja hauskanpitoa sopivassa suhteessa.

Kiinnostavaa kirjassa oli myös se, että siinä ohimennen mainittiin muutamia musiikkikappaleita, jokaisen ystävyksen suosikkikappale tanssilattialla.

Eshan oli tämä

(luin siis youtuben vieressä tätä kirjaa).

Kirjallinen maailmanmatka

Päivitin sivun alalaitaan maailmankarttaan tämän vuoden maailmanmatkaani, nyt kun vuodesta on jo vähän yli puolet matkattu, sieltä löytyvät sellaiset maat kuin 

Eurooppa (12)
Suomi, Ruotsi, Norja
Englanti
Ranska, Saksa, Hollanti
Portugali
Viro, Latvia, Liettua 
Venäjä

Afrikka (2)
Nigeria, Sambia

Lähi-itä, Aasia (8)
Turkki
Saudi-Arabia, Iran
Afganistan, Pakistan
Intia, Kiina
Nepal

Amerikan manner (2)
USA
Kuuba

24 valtiota valloitettu.
Alkuvuodesta on inspiroinut erityisesti Intia, Venäjä ja Ranska kirjamaina. Intiaan olen suunnannut tutkimusmatkalle ja Ranska on tullut vähän puun takaa: olen ihastunut, rakastunut ja jäänyt koukkuun ihan vahingossa.... ja sieltä on suomennettu tänä vuonna paljon hyvää.

Kartasta näkyy helposti, missä on tutkimatonta seutua: Euroopasta lukemattomia seutuja ovat Itä-Eurooppa ja vähän se eteläkin. Aasiassa on pieniä valloittamattomia läikkiä, mutta se näyttää olevan hallussa hyvin: Venäjä, Intia ja Kiina ovat niin isoja läiskiä, että siinähän se manner peittyykin hyvin. Australia on täysin tyhjää (lainasin Australia-kirjojakin, mutta en jaksanut niitä aloittaa...) Afrikasta onkin sitten vaikea löytää luettavaa, tietysti aiemmin olen vieraillut Botswanassa, Egyptissä ja olihan Pancol alun perin marokkolainen kirjailija.... mutta pitää ryhtyä etsimään afrikkalaista kirjallisuutta. Samoin ammottaa tyhjyyttään Amerikan manner, ainakin Kanada pitää paikata, ja onhan niitä eteläamerikkalaisiakin luettuna aiemmilta vuosilta, mutta nyt ei ole tullut vähään aikaan luetuksi.

Tällä hetkellä kirjahyllystä löytyy sellaisista eksoottisimmista paikoista kirjoja ja kirjailijoita kuin Tanskasta, Ghanasta ja Libanonista.

Olisko noihin tyhjiin kohtiin vinkata kirjoja? 

This application is created by interactive maps.
You can also have your visited countries map on your site.

If you see this message, you need to upgrade your flash player.

Make your visited countries map

JavaScript charts

Kuvat lainattu.

Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta

Luin Per Pettersonin Kirottu ajan katoava virta  (2011, Otava) jo melkein kaksi viikkoa sitten, joten voin vain kertoa kirjan aiheuttamista jälkimainingeista. Luin kirjaa itse asiassa jo Pancolin Krokon jälkeen, joten väistämättä kirjasta tuli mieleen Pancolin teos.

Teokset ovat vallan erilaisia, mutta yhteistä niissä on se, että kirjoissa kuvataan keski-iän kultaiseen ja maltilliseen ikään ehtineitä henkilöitä, jotka ovat teosten minäkertojia.

Pettersonin teoksessa minäkertoja on Arvid, jonka äiti on sairastunut syöpään ja joka on avioeron partaalla.

Pancolin kirjassa minäkertoja on (suurimman osan aikaa) Josephine, jolla on myös ikäkriisi meneillään ja joka teoksen tapahtumien aikaa eroaa miehestään.

Pancolin teos on luokiteltu monessa blogikirjoituksessa viihteelliseksi esim. ennalta-arvattavien ja stereotypisten henkilöhahmojen vuoksi.

Petterson taas kuvaa keski-ikäisyyttä ns. vakavan kirjallisuuden tyylin mukaisesti:

synkästi, viipyilevästi ja tunnelmia luoden.

Mutta Pettersonin kirjan minähenkilö vasta onkin stereotypinen mies, ikäkriisin partaalla:

kirjassa kuvaillaan miehen raikulivuosia ja poliittisia näkemyksiä (maolaisuus tietenkin), naissuhteita ja tietenkin kirjassa on juopottelukohtaus.

Teoksen synkkä pohjavire on myös niin pohjoismaiselle kirjallisuudelle tyypillinen piirre, että haukotuttaa.

Kiinnostavaa ikäkriisin takaa onkin pojan ja äidin suhde, 

tai oikeastaan äiti, 

jonka elämää valotetaan. 

Olisi voitu valottaa enemmänkin. 

Ei ollut ihan minun kirjani, olen vain niin täyteen luettu synkkyyttä, hetkenkuvauksia, ja tätä. 

Pancolin viihteeksi useassa paikassa luokiteltu tyyli iskee minuun vain niin paljon paremmin. 

En osaa luokitella kirjoja vakavaan tai viihteeseen, 

minulle toiset ovat puhuttelevampia kuin toiset. 

Ja olen henkeen ja vereen juoni-ihminen, 

Pettersonin juonettomuus sai minut vaihtamaan kirjaa ja asentoa useampaan otteeseen. 

Juoni pitää minut hereillä, ilman juonta en osaa tuntea mitään.

Parasta Pettersonin teoksessa oli intertekstuaalisuus ja muiden teosten ja kirjallisuudenpätkien ujuttaminen ympäristön ja tapahtumien kuvailun joukkoon.

Näin hänet pitkän matkan päästä kun hän tuli ovesta ulos, ja joka kerta kun niin tapahtui, ajattelin erästä Rudolf Nilsenin runoa, joka alkaa näin:

Näin sinut jo kaukaa, kun olit tulossa,

sillä tiedän milloin olet lähelläni -

Muita, jotka ovat lukeneet (ja pitäneet):

Katja,

Ilse,

Elma Ilona, 

Kirsi,

ja kaiken tietävä 

HS.

Ja vähän kirjasta tuli mieleen myös tämä, 

melankolinen, puhutteleva, tuokioissa elävä:  

Chris Cleave: Little Been tarina

Chris Cleaven Little Been tarina (2011, Gummerus, suomentanut Irmeli Ruuska) on niin monessa kirjablogissa kirjoitettu ja kehuttu kirja, että olen aika sanaton. Olen myös samalla tavoin sanaton kuin Iida Rauman Katoamisten kirjan kanssa. Kun hieno ja hyvä kirja, jossa on sisältöä ja joka on kielellisesti lähes täydellistä, osuu kohdalle, sitä on vain iloinen ja onnellinen osumisesta. Kirja ei ole kaunis, eikä iloinen. Se on surullinen ja siinä tapahtuu paljon huonoja ja ikäviä asioita. Siinä on paljon kuolemaa ja raakuuksia. Siinä on kuitenkin myös paljon hyvyyttä ja sitä, mikä ihmisissä on parasta.

Kirjan juoni - mitä siitä voi sanoa? Siinä vaiheessa, kun ajattelin, että no niin, nyt tämä kirja hajoaa tai alkaa toistaa jo luettuja teoksia, kääntyy kirja siihen suuntaan, jota ei olisi voinut kuvitella.

Kirjan henkilöt - Little Bee, Andrew ja Sarah tapaavat Afrikan rannalla, jotain tapahtuu ja se jotain kerrotaan teoksen sivuilla vähän kerrassaan.

Little Bee on Englannissa ja tapaa uudelleen Andrew'n ja Sarahin. Jotain tapahtuu, mutta taaskin se jotain kerrotaan vasta, kun lukija ei osaa enää edes odottaa sitä jotain.

Kaikkein eniten kirjassa kuitenkin pohditaan sitä, miksi on meidän ja teidän maailma. Teos avaa auki maailmamme ja näyttää, miksi on niin sietämätöntä, että toisella on ja toisella ei ole.

Paljon samoja asioita kuin Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta.

Cleave on istuttanut sanottavansa Little Been suuhun, ja voisi olla vaara, että kirja kuulostaisi saarnaavalta niin kuin Desain Pimeyden lapset,

mutta koska Cleaven kieli on niin hienoa, ei kirjassa langeta ansaan.

Teos oli sellainen kympin kirja, mutta se jäi kaihertamaan mieltä. 

Koska aina voisi tehdä enemmän maailman hyvän vuoksi. 

Ja siltikin, sitä ehkä tekee parhaimpansa, kun huomaa ihmiset - ne ihan lähimpänä olevat.

****

Jotta selviytyisi, on joko oltava kaunis tai osattava puhua hienosti. Rumien ja hiljaisten paperit eivät tunnu ikinä olevan kunnossa. Heidät palautetaan, niin kuin te sanotte. Me sanomme passitetaan takaisin. Ihan kuin teidän maanne olisi lastenkutsit - liian ihanaa kestääkseen ikuisuuksia.  

Jos kertoisin tätä tarinaa kotikylän tytöille, joutuisin selittämään heille, miten oli mahdollista hukkua ihmisvirtaan ja tuntea samalla itsensä niin kovin, kovin yksinäiseksi. Mutta totta puhuen en usko, että osaisin selittää.

Eikö tunnukin hassulta, öljykapinalliset soittamassa U2:ta viidakkoleireillään ja hallituksen sotilaat soittamassa U2:ta kuorma-autoissaan. Minusta tuntuu, että kaikki tappoivat toisiaan ja kuuntelivat samaa musiikkia. Arvaa mitä? Heti ensimmäisellä viikolla säilöönottoyksikössä U2 oli ykkösenä Englannissakin. Sarah, se tässä maailmassa on metkaa. Kukaan ei pidä kenestäkään, mutta kaikki pitävät U2:sta.

Ajattelet, että minä olen suloinen pikkutyttö, eikö totta? Mielessäsi et usko vieläkään, että minä olen todella olemassa. Mieleesi ei ole juolahtanut, että osaisin olla yhtä nokkela, ihan kuin valkoiset. Että osaisin olla yhtä itsekäs kuin valkoisetkin.   

Sehän onnessa on vikana - se on aina rakennettu jonkun himoitun asian päälle. 

Vaikka kirjassa nostettiin esiin ne asiat, mitkä maailmoissamme on erilaista, niin jotenkin jäin odottamaan pientä ilonpilkahdusta.

Hirvonen nosti esiin koulutuksen merkityksen, Cleave taas median ja sen merkityksen.

Minusta kirjan sanoma kuitenkin tuli esiin lainauksen kohdassa että osaisin olla yhtä itsekäs kuin valkoisetkin. En tiedä, milloin koittaa aika, jolloin kaikki ihmiset suostuvat huomaamaan sen, että ihmiset ovat samanlaisia - hyvine ja myös huonoine puolineen.   

Saman jo lukeneet:

Anni M,

Ilse,
Karoliina,
Booksy,
Jenni,
Susa,
Lumiomena.

Rajaa Alsanea: Riadin tytöt

A-alkuisiin kirjailijoihin tutustuminen alkaa

Rajaa Alsanean Riadin tytöt (2008, Atena) -teoksella.

Samalla pääsen matkateemassa vierailemaan Saudi-Arabiassa.

Riadin tytöt kertoo neljästä nuoresta tytöstä:

Gamra, Michelle, Sadim ja Lamis.

He ovat maansa rikkaita ja menestyviä naisia, 

ystävyyssuhteetkin solmitaan maassa omien piirien sisältä.

Tytöt käyvät yksityiskouluja, lähtevät USA:han tai Englantiin opiskelemaan tai töihin.

Heillä on mahdollisuus kouluttautua, mutta samalla se on heidän kompastuskivensä: saudiarabialainen mies tuntuu haluavan vain naisen, joka ei ole näin pelottava.

Rohkein tytöistä on Michelle, jonka äiti on amerikkalainen ja joka on saanut muita vapaamman kasvatuksen kotoaan. Jo kirjan alussa hän tapaa Faisalin, kun tytöt ovat kauppakeskuksessa viettämässä eräänlaisia polttareita.

Amerikkalaisuus on Michellen etu mutta myös ongelma:

vaikka Michelle on kotonaan vapaampi kuin muut tytöt,

ahdasmielinen yhteisö ei hyväksy häntä morsiameksi:

häneltä puuttuu tärkeä suku ja sen tuomat yhteydet äitinsä puolelta ja hän on tietenkin epäilyttävän vapaasti kasvatettu.

Michelle ei saa Faisalia, sillä vaikka nuoret ihastuvat, 

rakastuvat ja haluavat elää toistensa kanssa, 

avioliitolla ei ole rakkauden kanssa mitään tekemistä; 

avioliitosta päättävät sukulaiset.

Gamra ja Sadim ovat taas tahoillaan menossa naimisiin, 

mutta Gamran USA:ssa asuva aviomies onkin löytänyt jo länsimaisen tyylisen suhteen, aasialaisen naisen kanssa ja Gamra palautuu kotiinsa, raskaana. 

Sadim taas kuvittelee avioliittosopimuksen takaavan läheisemmän suhteen miehen kanssa, mutta koska hän on ns. liian helppo tapaus, peräytyy sulhanen avioliitosta. 

Ainoastaan Lamis tuntuu pelaavan pelinsä oikein. 

Lamis oli ainoa tytöistä, joka oli saavuttanut kaiken sen, mistä he kaikki uneksivat: onnistuneen avioliiton, hyvät paperit, tunne-elämän tasapainon ja vielä taatun urakehityksen. Vain Lamis oli päässyt tavoitteeseensa joutumatta kärsimään niin kuin kaikki muut ystävyksistä. Ylistys Hänelle, joka määrää kohtalot! 

Kirja rakentuu niin, että kertomukset tytöistä ja niiden osat lähetetään sähköpostina ihmisille. Kirjoittaja pysyttelee anonyyminä ja kommentoi saamiaan palautteitaan: osaa kertomukset tyttöjen elämästä kiukuttavat ja osaa riemastuttavat. Kirjoittaja nostaa itsensä Martin Luther Kingin rinnalle, sillä hän kirjoittaa asioista, joista on totuttu vaikenemaan.

Kertomukset ja tarinat keskustelevat lukujen alkujen Koraanin, arabialaisten laulujen sanojen, tunnettujen henkilöiden mietteiden, 

milloin minkäkin tekstin kanssa.  

Maassa, jossa nainen ei saa ajaa autoa, tämäntyylinen kirja on radikaali, eikä kirjaa saanut heti siellä julkaistakaan, vaan se oli ensimmäisenä julkaistu Libanonissa. 

Kirjaa on pidetty myös feministisenä, sillä se nostaa esiin sellaisia ongelmia, joita saudinainen kohtaa elämässään. 

Rikkaat nuoret naiset pääsevät kyllä opiskelemaan, mutta naisten elämäntehtävänä tuntuu koulutuksen ja uran sijasta olevan naimisiinpääsy. Siinä asiassa heitä kohtaa kaksi ongelmaa: avioliitosta päättävät sukulaiset, eivätkä ne, jotka toisiaan rakastavat, pääse elämään toistensa kanssa. Toinen ongelma on se, että viime kädessä avioliitosta päättää mies. Jos mies yhtäkkiä päättääkin, että ei haluakaan naista, niin jonkun verukkeen perusteella mies luikertelee pakoon. 

Ja pahimmassa tapauksessa vielä muuttaa mielensä. 

No, emmehän me länsimaat eroa tästä jälkimmäisestä muuten kuin että myös naisilla on oikeus päättää ja muuttaa mieltään. 

Wiki kertoi, että ainoastaan yhdessä saudilaisessa yliopistossa naiset ja miehet voivat tavata toisiaan yliopiston ulkopuolella; kirjassa nuoret joutuvat vaikeuksiin, kun ovat liian uskaliaita tapaamisten suhteen. Juurikin yliopistossa he pääsevät toistensa kanssa tekemisiin. 

Toinen paikka kohdata vastakkaista sukupuolta on häissä, ja siksipä häät ovatkin niin kovin suosittuja.

Toisaalta, miksi nähdä vaivaa tavata ketään,

kun sen haluamansa kanssa ei kuitenkaan pääse naimisiin?

Kirjasta jäi kuva, että opiskelu ja tuleva työura on toissijainen asia naisen elämässä, ja ainoastaan avioliitto on naisen oikea ura.

Mutta, monessako chick lit -kirjassa ei tulisi sama olo?

Kirja on siis sitä itseään eli chick litiä, vaikka tytöt opiskelevat, heidän huolenaiheitaan on sen oikean nappaaminen.

Sinkkuelämään viitataan monessa paikassa ja myös kirjassa itsessään,

kun Michelle katsoo suosikkisarjaansa Sex and the City USA:ssa ollessaan.

Koska minulle on vain se yksi oikea,

niin pakko sanoa, että tämä kirja ei päässyt lähellekään Sitä Oikeaa.

Toinen asia, mikä tietysti ärsytti, on kirjan keskittyminen vain aviolittoon ja rakkauteen.

Toisaalta, koska olen sitä mieltä, että viihdekirjoissakin voidaan kyseenalaistaa ympäröivää maailmaa, niin todettakoon, että tämä kirja tekee sen viihdekirjojen rajojen puitteissa. 

Kirjaa on luettu mm.
täällä,
täällä,
täällä, ja
täällä.

Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät

Kesällä luen mieluusti kevyttä kirjallisuutta,

jonka voi siepata mukaansa puistonpenkille,

leikkipuistoon, bussimatkalle,

tai jota voi unohtua lueskelemaan parvekkeen ilta-aurinkoon.

Mutta totuuden nimissä,

myös kesällä on mahtavinta löytää kirja,

jonka parissa viihtyy myös niinä sateisina hetkinä,

kun ulos ei halua mennä

tai niinä tuulisina päivinä,

jolloin istahtaa vanhasta tottumuksesta

auringonpaisteeseen

hiekkarannan penkille syömään jäätelöä.

Kun kädet kananlihalla ja hieman viileästä täristen

rientää kotiin ja  

ottaa hyvillä mielin

kirjan käsiinsä lämpimässä kodissa sisätiloissa, ja 

jonka voisi ahmia alusta loppuun

yhdeltä istumalta,

vaikka siinä on 690 sivua.

Pelkään, etten pärjää, pelkään, että joudun siltojen alle, pelkään, että minut häädetään asunnosta, pelkään, etten ikinä enää rakasta, pelkään, että menetän työni, pelkään, että ajatukset karkaavat päästä, pelkään vanhenemista, pelkään lihomista, pelkään, että joudun kuolemaan yksin, pelkään, etten ikinä enää naura, pelkään rintasyöpää, pelkään huomista päivää...  

Katherine Pancolin Krokotiilin keltaiset silmät (2011, Bazar, suomentanut Marja Luoma) oli tämän kesän alun huonojen ilmojen pelastaja. Ei tullut yhtään paha mieli, ettei hiekkarannalle päässyt auringonottoon, kun sai uppoutua tämän kirjan sivuille.

Pancol on taas yksi hyvä syy vaikertaa siitä, että en osaa ranskaa kuin neljä sanaa. Toivottavasti kustantamo keksii nyt äkkiä suomentajan muillekin kirjoille.

Marokkolaissyntyinen, USA:ssakin asunut pariisitar on kirjoittanut Krokotiilin silmille myös kaksi jatko-osaa, ja en voi muuta kuin harmitella, että en osaa sitä ranskaa. Olen nimittäin aivan koukussa.

Krokotiilin keltaiset silmät -teoksessa on kyse kahdesta sisaresta: 

Joséphinesta ja Iriksestä. 

Sisaruksista, joita elämä on lahjonut eri asioilla: Iris on saanut rikkautta (rikkaan miehen avulla) ja ulkonäköä (jatkuvan paaston avulla); Joséphine on saanut älyä (1100-luvun tutkijana yliopistolla) ja myötätuntoa (hän auttaisi ihan jokaista ihmistä maailmassa, jos vain pystyisi). 

Iriksen aviomies, Philippe, tietää Iriksensä salaisuudet, mutta tyytyy tienaamaan rahaa vaimonsa tuhlattavaksi. 

Heidän poikansa Alexandre kaipaa isäänsä ja pojan teini-iän kynnyksellä vihdoin isäkin huomaa poikansa.

Joséphinen aviomies Antoine kärsii miehisyytensä menetyksestä, kun hän notkuu työttömänä kotona. Antoine ei kestä elämää, vaan pakkaa tavaransa ja lähtee kodistaan. 

Pariskunnan kaksi tytärtä, Hortense ja Zoé ovat myös niin erilaiset. Hortense inhoaa äitinsä tyylittömyyttä ja rakastaa ja ihannoi Iris-tätiään, aikuiseksi varttuvaa Hortensea ajaa kunnianhimo: hän haluaa menestyä ja menestykseen tarvitaan kauneutta ja rahaa. Zoé pitää oikeastaan kaikista ja on vielä vähän lapsi. 

Kirjassa on myös Joséphinen mystinen ystävätär Shirley, joka vierailee aika ajoin Englannissa, eikä suostu kertomaan salaisuuksiaan: esimerkiksi, miksi hän potkii käsilaukun varastajat kumoon hetkessä. 

Kirjassa on kyse naisten vanhenemisesta, keski-ikäistymisestä. 

Sisarukset ovat eksyksissä, ja he etsivät itseään ja sisältöä elämäänsä. 

Joséphine tarvitsee rahaa selviytyäkseen arjesta, Iris ei tarvitse rahaa, mutta hänen elämässään ei ole sisältöä. 

Sisarusten välille kietoutuu tarina, jota yhdistää 1100-lukuun sijoittuva romanttinen seikkailu.

Kirjan takakannessa opastetaan lukijaa huomioimaan, että Pancol käyttää hahmoissaan aina erilaista kieltä ja tottahan se on: lukiessa alkaa toista hahmoa inhota ja toista rakastaa. 

Tai ainakin minä olin kovin helppo. 

Pancolin kirjassa on myös mahtava (minuun iskevä) huumori, joka tekee kirjasta nautinnon - ja juuri huumorin avulla kirja ylittää jotkut kohdat, jotka voisivat olla hieman - - naurettavia.  

Jotta perheestä saisi vielä vähän enemmän irti, niin kirjassa on myös sisarusten äiti, Henriette ja tämän uusi mies, Marcel, jolta perheen varallisuus on peräisin. Marcelilla taas on mukava sihteeri, Josiane, joka lohduttaa Marcelia, kun tämän kylmä vaimo ei ymmärrä...

Henkilöhahmoja on varsin paljon, kun vielä lisää Joséphinen miehen Antoinen uudet kuviot Afrikassa. 

Välillä ihmisten väliset tapahtumat voisivat olla korneja, mutta Pancol pitää korneimmatkin tapahtumat ja kuviot pystyssä huumorin ja ironian avulla. 

Vaikka tapahtumat ja juonenkäänteet ovat samoja kuin sadoissa muissakin kirjoissa, Pancol osaa pitää tarinan kasassa ja naurattaa ja viihdyttää lukijaa. 

Kyseessä ei ole missään nimessä viihdekirja missään merkityksessään, vaan kirjassa on myös syvällistä pohdintaa elämästä:

keski-ikäis(t)en (naisten) pohdintaa siitä, mitä on saavuttanut, mitä voisi saavuttaa ja kaiken kaikkiaan siitä, mitä elämä on. 

Teos on ihmissuhteiden verkosto, joka kasvaa ja laajenee, rönsyilee. 

Teinit kasvavat omassa ympäristössään, välillä kadottaen vanhempansa ja vanhemmat tuntuvat kadottavan otteensa nuoriinsa. 

Ihmissuhteiden lisäksi kirjassa on juoni, tai montakin erillistä juonta, mistä erityiset pisteet kirjalle. 

Olen lukenut niin monta puuromaista teosta ilman merkittävää juonta, että on mukavaa, kun kirjassa on jotain odotettavaakin, kuten juonen sulkeutuminen.

Itse siis pidän kirjoista, joissa on oikeasti juoni,

joten tämä kirja sopi kuin nenä päähäni.

Kirjassa oma perhe, toisten kohdalla kadotettu, on esillä erityisen tärkeänä osana.

Nuorena juuria ei viitsi ajatella. Suunnilleen neljänkymmenen ikäisenä juuret muistuttavat itsestään. Siinä vaiheessa kun ei enää voi luottaa nuoruuden intoon ja voimaan, kun alkaa puuttua tarmoa, kun kauneus hiipuu huomaamattomasti, kun ihminen tekee tiliä itsensä kanssa: mitä on saanut aikaiseksi, missä on epäonnistunut, silloin ihminen tiedostamattaan imee uutta voimaa juuristaan.

Kirja on suurilta osilta keski-ikäistyvän ja -ikäistyvien naisten kirja.

Myös lukijana minua viehättää tämä keski-ikä teema, koska alan itse olla siinä iässä, jolloin näitä asioita ryhtyy miettimään.

En osaa sanoa, osaisinko innostua kirjasta, jos olisin parikymppinen innon ja voiman parhaassa vedossani kulkeva.

Mutta, minulle tämä kirja 

oli juuri nyt oikeaan paikkaan ja aikaan osuva. 

Ja nämä ranskalaiset kirjalijat. 

Olen aivan rakastunut.  

Jotta voisi elää hyvin, elämään on heittäydyttävä. Välillä joutuu eksyksiin ja sitten löytää taas oikean tien, eksyy taas, luopuu ja aloittaa alusta. Ikinä ei pidä kuvitella, että jonain päivänä voi levätä laakereillaan, sillä taistelu ei lopu koskaan. Rauhaan pääsemme joskus myöhemmin.

Aiemmin tämän oli lukenut 

Jenni, joka oli luokitellut kirjan viihteeksi (auts) ja

Anneli, jonka tekstin kommenteissa joku on käynyt haukkumassa kirjan vastenmieliseksi (auts).

No, onneksi meidän kaikkien ei tarvitse olla samaa mieltä

ja voidaan pitää erilaisista asioista ja kirjoista.

Mä olen tullut varmaan ihan sokeaksi viihteen ja vakavan erotteluille, kun en ole suostunut tekemään sitä koskaan.