Vikas Swarup: Nuoren naisen koetukset

Vikas Swarupin Nuoren naisen koetukset (2013, WSOY) kuului taasen niihin kirjoihin syksyn uutuuskirjalistoilta, jotka oli pakko lukea. Väittäisin, että Suomessa ei kovin paljon suomenneta kirjoja, jotka kertovat tai ovat lähtöisin Aasiasta, sentään joitain, joissa seikkaillaan Intiassa, kuten Swarupin teoksia. Swarupin edellinen teos, Syyllisten seurue, ei tehnyt kovin suurta vaikutusta, kun luin sen pari-kolme vuotta sitten. Kirja jätti sekavan olon, eikä henkilögalleria avautunut minulle ollenkaan. Nuoren naisen koetukset on edelliseen Swarupiin verrattuna kovin yksinkertainen. Kirjan puolivälin jälkeen olin varma, että tämä kirja on aivan liian yksinkertainen juoneltaan, mutta Swarupilla oli yllätys hihassaan, ja viimeisessä luvussa juoni kääntyi aivan toiseksi kuin mitä ajattelin. 

Kirjan sankaritar on Sapna Sinha, joka on joutunut isänsä kuoleman jälkeen jättämään opintonsa kesken ja perheen vanhimpana lapsena elättämään äitiään ja pikkusiskoaan, joka haaveilee jollain tavalla tulevansa kuuluisaksi. Sapna myy kodinkoneita Delhissä ja menestyy työssään: hän ei koskaan katso asiakastaan alaspäin, ja saa kaikkein junteimmalta näyttävälle ihmiselle myytyä puoli kaupallista tavaraa. 

Sapna kohtaa temppelimatkallaan suuryrityksen johtajan, joka tarjoaa Sapnalle oman yrityksensä johtajuutta, kunhan Sapna vain selvittää seitsemän koetta, mistä kirjan nimi. Kirjan juoni on hieman samantyyppinen kuin Slummien miljönääri -teoksessa, jossa jokainen Haluatko miljönääriksi -kisan kysymys toi mukaan yhden seikkailun. Tällä kertaa kokeet tuovat esiin intialaisia ongelmia, kuten lapsityövoiman käytön tehtaissa, järjestetyt avioliitot, Bollywoodin "kastijärjestelmän", joka takaa, että lahjakkaat näyttelijät eivät pääse elokuviin näyttelemään, vaan bollywood-sukujen lapset, jotka ovat sattuneet syntymään oikeaan sukuun. Sapna toimii kaikkea pahaa vastaan gandhimaisen tyynesti mutta viisaasti ja ehdottoman rauhanomaisesti. Sapna elää omaa elämäänsä, jossa tulee vastaan erilaisia ongelmia, ja hän tuntuu pääsevän läpi yritysjohtajan kokeista, joissa on koetteilla erilaisia hyveitä, yksi toisensa jälkeen.

Sapnan sisko toivoo pääsevänsä julkisuuteen ja osallistuu kykyjen etsintä -kisoihin. Kirjaan tulee vaihtelua, kun sisarukset matkustavat Mumbaihin suureen laulukilpailuun. Vastassa on tietenkin korruptiota ja kaikenmaailman nilkkejä ihmisiä. Kykykilpailuja tuntuu olevan myös Intiassa pilvin pimein, ja kirjassa päästään kommentoimaan myös nykynuoren maailmankuvaa:

Isäni on raatanut kuin orja viimeiset kolmekymmentä vuotta tullakseen varakkaaksi. Mutta siltikään hänestä ei ole ollut lehdessä yhtä ainutta kuvaa. Minä taas voitin Popstarin alueellisen karsinnan laulamalla kolme minuuttia, ja heti seuraavana päivänä kuvani komeili paikallislehdissä. Mitä se osoittaa? Että on parempi olla kuuluisa kuin rikas. 

Maailma tuntuu olevan muutenkin varsin järjetön paikka: 

Mietipä, miksi Intian muotiviikko kerää tuhat toimittajaa kertomaan catwalkilla saapastelevista upeista malleista, mutta kun epätoivoiset viljelijät tekivät itsemurhia Vidarbhassa, minä olin ainoana paikalla. 

Kirjassa kommentoidaan maailman pinnallisuutta, mutta onhan se toki itsekin hieman pinnallinen ja viihteellinen. En oikein tiedä, miten suhtautua asiaan: onhan toki kiinnostavaa, että viihteellinen kirja, jolla on lukijoita ympäri maailmaa kirjan käännösten kautta, ottaa kantaa kaikkeen väärään, mutta toisaalta: onko sillä sitten mitään merkitystä, koska tuntuu, että kaikissa Intiasta kertovissa kirjoissa on kutakuinkin samat asiat esillä. 

Kirja on tarinana kuitenkin kiva, ja juurikin lopun käännös saa kiinnostumaan kirjasta uudelleen siinä vaiheessa, kun se alkaa tuntua liian selvältä. Erityisesti sen takia, että en Swarupin edellisen kirjan takia odottanut tältä kirjalta oikeastaan yhtään mitään, kirja oli odotettua parempi ja tykkäsin lukea kirjaa. Kirjaa lukiessa pystyin näkemään tarinan myös elokuvana, joten sitä odotellessa.... suosittelen tätä kirjaa! 

Kirjan on lukenut myös ainakin Notkopeikko. 

Vikas Swarup: Nuoren naisen koetukset
2013, WSOY
Accidental Apprentice 2013
409 sivua

Jukka Behm: Lahjoja norsujumalalle

Jukka Behmin Lahjoja norsujumalalle (2013, Tammi) on tosi jännä teos. Jotenkin ei ole tullut mieleenkään, että kotimainen kirjailija kirjoittaisi Intiaan sijoittuvan salapoliisikirjan. Vaikka on Behm kirjoittanut aiemmin toki Dr. Mumbai -kirjan, jossa intialainen lastenpsykiatri asuu Suomessa. Behm on kirjoittanut myös teoksen Matkoilla, jossa seikkaillaan Thaimaassa, ja joka kuuluu ehdottomasti niihin kirjoihin, joihin aion tarttua "piakkoin". On muuten aivan mahtavaa, että Aasia alkaa näkyä ja kuulua kotimaisessakin kirjallisuudessa! Itselleni iskee näin vuoden pimeimpänä aikana kaukokaipuu, jota lievitän mm. kirjojen avulla - edessä on kirjoja Aasiasta ja muista kaukomaista, hieman liiankin läheisen ja realistisen Opettajainhuoneen jälkeen tätä irtiottoa aivan oikeasti alkoi kaivata! 

Kirjan takakannessa kirjaa verrataan tietenkin Mma Ramotsween, sillä samoin kuin botswanalaisetsivä myös Behmin Patil ratkaisee arkipäivän ongelmia ja rikoksia, eikä ratko suuria murhavyyhtejä. Elämä on leppoisaa, sillä hra Patil on jättäytynyt päivätyöstään ja hoitaa pyöräkorjaamossa paitsi pyöriä myös päivänpolttavia asioita, kuten tässä ensimmäisessä kirjassa Ganaka Kanderan kuolleelta vaimoltaan saamien kirjeiden arvoitusta. 

Ganaka Kandera, vaatekaupan räätäli ja omistaja on mennyt uusiin naimisiin. Elämä on onnellisella pohjalla, mutta hänen nuorikkonsa alkaa saada kirjeitä Kanderan entiseltä vaimolta. Kirjeissä vaimovainaa vaatii rahalahjoja Ganeshalle, norsunpäänmuotoiselle jumalalle. Eikä jumalia ole hyvä suututtaa. 

Adhikara Patil, jolle Kandera avautuu kirjeistä, alkaa tutustua Kanderan lähipiiriin ja vierailee paitsi tämän kotona myös työpaikalla. Ihmisten haastatteleminen ja myös miljöiden tarkka tarkastelu johdattavat Patilia kohti syyllistä. Yksi tärkeä auttaja Patilin työssä on myös tämän äiti, joka "tuntui nauttivan siitä, että tiesi enemmän kuin poikansa."

Tässä kirjassa kaikki ovat ihanan leppoisia, mutta myös pienesti paheellisia - Adhikara Patil tykkää savutella sikareita ja juoda lasillisia. Aivan kuten hänen äitinsäkin. Pyöräkorjaamon omistajana Patil auttaa niitä, joilta puuttuu pyörä tai jotka tarvitsevat pyöräänsä hankkiakseen elantonsa. Siis tavallaan Patil on arkipäivän sankari  ja heikoimpien auttaja. Niinpä hän selvittää myös varastettujen polkupyörien kauppaa, samaan leppoisaan tapaansa kuin kirjeidenkin arvoitusta. Leppoisuus onkin tämän kirjan parhaita puolia - kirjaa lukiessa hiipii hyväntuulisuus mieleen ja jää sinne pitkäksi aikaa.

Pyöräkorjaamon pitäminen oli Adhikaralle harrastus. Se oli hänelle hupia tai terapiaa, jota hän oli määrännyt itse itselleen. Miten sen nyt otti. Hän oli eläkeläinen, vaikka oli ollut vasta äskettäin nuori mies ja astumassa uraputkeensa, joka oli pitkä ja kapea ja jossa ei hohkanut poistumisreittiä lupailevaa vihreää valoa. Hän oli kavunnut nyt putkesta ulos ja auringonvaloon. Hän sai keksiä itselleen haluamaansa tekemistä tai olla tekemättä sitä, minkä oli keksinyt. 

Miten Adhikara Patil pärjää sitten Tarquin Hallin luoman Vish Purin (katso ja katso) rinnalla? Mielestäni aivan hyvin, sillä salapoliisit ovat tarpeeksi erilaisia ja siinä missä Vish Puri (vai Tarquin Hall) haluaa pistää kirjaan koko Intian, riittää Behmin Patilille yhden intialaiskorttelin elämä. Maailmaan mahtuu ehdottomasti kaksi länsimaisen kirjailijan luomaa intialaisetsivää. 

Kirjan ovat lukeenet myös Lukutoukka Krista ja TuijaTa. 

Jukka Behm: Lahjoja norsujumalalle

2013, Tammi

219 sivua

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

Olen seurannut Terhi Rannelan blogia, josta huomasin joku aika sitten, että häneltä on tulossa aikuistenkirja ja tietysti kiinnostuin kirjasta, koska olin lukenut kirjailijalta hänen nuortenkirjojaan, jotka vievät lukijansa Goaan, Amsterdamiin ja Jäämerelle (täällä). Punaisten kyynelten talo (2013, Karisto) vie lukijan myöskin Suomen rajojen ulkopuolelle, Kambodžaan, ja myös ajassa taaksepäin, 1970-luvulle, jolloin maassa pääministeriksi nousi Pol Pot ja ideologiaksi radikaali maolaisuus, punaisina khmereinä tunnettu liike. 

Kirjan alkuosa seuraa erään naisen. Chey Chanin, ja tämän pienen pojan, Sothearin, elämää vankilassa, johon valtionviholliset ja niiksi epäillyt on tuotu. Vankeja kidutetaan ja kuulustellaan niin kauan, että vangit tunnustavat olevansa niitä, joiksi heitä epäillään. Chey Chan on tekstiilitehtaan johtajatar ja ministerin vaimo - siispä hän on vaarallinen vainoharhaisen puolueen, Angkarin silmissä. 

Näen miehen katseesta, että hän on tottunut saamaan tunnustuksia irti ja että hänen mielestään on vain ajan kysymys, milloin hän saa minut murretuksi. Minun kaltaisiani hän ei ole kuitenkaan kohdannut aikaisemmin. Kivi ei niin vain halkea. 

Toinen näkökulma kirjan alkuosassa on pakkotyössä pellolla veljensä kanssa ahertava tytär. Näin hänet on luvuissa nimetty - kyseessä on siis vangitun naisen, Chey Chanin lapset.  Heidän on oltava huomaamattomia, etteivät puolueen kätyrit huomaa, että heidän vanhempansa on niitä, jotka on viety. Työ on kamalaa, ruokaa on vähän ja puolueen juhlissa on näytettävä, miten paljon puolueen kannattaja on. 

Yritän istua viivasuorassa rivissä mahdollisimman ryhdikkäänä ja näyttää kiinnostuneelta ja valppaalta, kun isoisä Khon, kädetön mies, julistaa Demokraattisen Kamputsean ylivertaisuutta ja armeijamme voittamattomuutta. 

- - 

Minulla on niin kova nälkä, että voisin repiä joltakin silmät päästä. Jokainen meistä voisi repiä toisiltaan silmät ja hiukset, mutta Angkarin lapset eivät käyttäydy kuin eläimet. Angkarin lapsille propagandapuhe on täyttävä ravintoa, josta saamme olla kiitollisia.

Kirjan ensimmäistä osaa täydentävät kuulustelupöytäkirjat ja Tuol Sleng -vankilan säännöt ja muut auntenttiset tekstit. Rannela on blogissaan pohtinut aika ajoin historiallisen romaanin totuudellisuutta ja sitä, miten hän on halunnut kirjoittaa nimenomaan fiktiota, ei elämäkerrallista kirjaa. Tässä kirjassa on joitain lauseita, joita on todella sanottu, mutta kirja on fiktiota, koska se voi välittä tunteita, toisin kuin historiallisista faktoista kertova tietokirjallisuus, Rannela miettii. Kirjaa varten Rannela on kuitenkin tehnyt suuren määrän taustatyötä, joten kirja on varsin uskottava: näin on mahdollisesti tapahtunut. 

Kirjan alkuosaan olisin kuitenkin kaivannut myös näkökulmaa siitä, minkälainen oikeastaan oli Chey Chan ennen kuin joutui vankilaan. Kirjassa kuvailtiin, miten häntä kidutetaan ja kuulustellaan ja miten hän kestää tämän, mutta silti naishahmo jäi kovin etäiseksi. Jotain viitteitä siitä, minkälainen tehtaanomistaja voisi olla, antoi ainoastaan sellinaapurin huutelut seinän läpi. 

Kirjan toisessa osassa eletään vuotta 2005. Minulla kesti jonkun aikaa keksiä, kuka on kukin tässä jälkimmäisessä osassa. Vuosiluku auttoi päättelyssä, mutta mietin vielä kirjan lukemisen jälkeen, että miksi kirjassa luvut on nimetty samalla tavalla kuin sen alkuosassa: miksi kirjassa on kaksi tytärtä? 

Toisessa osassa eletään aikaa, jolloin punakhmerien päämiehet halutaan oikeuden eteen. Aika moni puolueen tärkeistä miehistä ehti kuolla ennen tuota vuotta, joten kansa on ollut pessimistinen oikeuden suhteen. Kirjassa seurataan, miten Duch, evtinen matematiikan opettaja, kommunisti ja kylmäverinen teloittaja yritetään saada sovittamaan tekonsa. Chey Chanin tytär ja hänen miehensä miettivät, että oikeudenkäynti avaisi turhaan muistojen kaivon kannen. Kun kirjassa aikuiseksi kasvanut Vanna halutaan saada todistajaksi khmerien teoista, se ei alkuun tunnu kovinkaan hyvältä idealta. 

Mielestäni Rannela on kirjassa miettinyt kovasti tapahtumia historiallisesta näkökulmasta. Siis sitä, ovatkko kirja ja sen tapahtumat totta. Tämä näkyy paitsi blogissa myös kirjan tekstissä. Minun ei ollut lukijana vaikea uskoa tapahtumien totuudellisuutta, päinvastoin minun oli paikka paikoin vaikea päästä mukaan henkilöhahmojen elämään. Kun luin viime keväänä Kim Echlinin Kadonneet (2009, Tammi), kirja tuntui aika ajoin varsin epärealistiselta, mutta kirja toi henkilöhahmojen kautta esiin juurikin tapahtumien tunteellisen puolen. Sitä samaa kaipasin Rannelan kirjaan, varsinkin kirjan alkuosaan. Toisessa osassa koin lähimmäksi hahmoksi Vannan tyttären, Chandan, joka eli kirjassa nuoruuttaan, kävi koulua ja mietti teinielämän ongelmia ja onnea. Välillä minulle tuli muutenkin sellainen olo, että kirja oli hieman liian helppo aikuiselle lukijalle, aika ajoin tuli mieleeni Ruta Sepetysin Harmaata valoa, joka on Suomessa luokiteltu nuortenkirjaksi, mutta häilyy aikuis- ja nuortenkirjallisuuden välimaastossa (ja kertoo Stalinin vainoissa vankileireille siirretyistä) . Rannelan kirjan lukemisen aikana minulle tuli olo, että jokin oli minun ja tekstin välissä, ehkä se oli Echlinin Kadonneet, joka oli kirjana minulle todella voimakas tunteellinen elämys. 

Rannela on miettinyt blogissaan myös sitä, että onko suomalainen kirjailija oikeutettu kirjoittamaan aasialaisten menneisyydestä. En keksi yhtään että miksi ei olisi. Echlinin kirjassahan se, että näkökulma on vieraan, ulkopuolisen, on selvästi näkyvissä koko kirjan ajan. Rannelan kirja ei ole minusta huono ja minusta on täysin oikeutettua kirjoittaa toisista ja heidän elämästään. Sitä kai kirjallisuus pohjimmiltaankin on, kuviteltuja tarinoita kuvitelluista ihmisistä. Aasia ja sen historia kaipaa ja vaatii kertojia, unohdettujen historian täytyy saada kertojansa. Siksikin Rannelan teos on arvokas. 

Se, mikä tunnetasolla pysäytti minut kirjaa lukiessani, oli sivulla 252 oleva kuva, jossa sylissä oleva lapsi näkyy (kirjan kannessa lapsi on pyyhitty pois). Kirjan alkuosaa lukiessani en aivan löytänyt kuvaa ja sen tarinaa. Jotenkin ensimmäinen ja toinen osa kirjasta olivat niin erilaisia, että mietin, olisiko ensimmäisen osan voinut jotenkin sisällyttää toiseen osaan ja kertoa jälkipolven näkökulmasta koko tarinan? Pääosin tämä kirja oli kuitenkin hyvää ja nimenomaan miellyttävää luettavaa. Tai no, voiko kauheuksista kertova kirja olla varsinaisesti miellyttävää... 

Kirjaan pääsi lähemmäksi Annika K., kun taas Notkopeikko kiinnitti huomiota samaan osien erilaisuuteen kuin itsekin. 

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

2013 Karisto

252 sivua