Maaliskuun luetut + Hyvää pääsiäistä!

Maaliskuussa matkustin minimatkalle Leedsiin, Iso-Britanniaan ja olin onnellinen, että ehdin takaisin Suomeen ennen Pohjois-Englannin lumimyrskyjä.

18.3. - 24.3. vietettiin rasisiminvastaista viikkoa, minkä kunniaksi luin maahanmuuttajien ja maahanmuuttajista kertovia kirjoja. 

Jonas Hassen Khemiri nousi otsikoihin naapurimaassa Ruotsissa, kun hän kertoi, että ei ole aina niin mukavaa, että ruotsalaisäidin, Tukholmassa syntyneen, pojan tarvitsee vähän väliä kadulla pysähtyä, ties minkä syyn takia, kun poliisi näkee aiheeksi kysellä henkkareita.

Luin Khemirin Ajatussulttaani-kirjan ja

myös Khemirin maanmiehen Henning Mankellin Nimeltään Tea-Bag -teoksen.

Kotimaisesta kirjallisuudesta löysin maahanmuuttajia näistä teoksista: 

Niina Hakalahti: Uimataito, 

Hannu Vuorio: Isän poika,

Jarkko Sipilä: Todennäköisin syin. 

Samalla tuli myös tutustuttua rikoskirjallisuuteen, ja Sipilän teokseen aivan tykästyin. 

Maaliskuussa vietettiin myös kansainvälistä naistenpäivää ja kotimaisittain Minna Canthin -päivää. Luin myös naisten tarinoita, tarkoitus oli lukea enemmänkin, mutta nämä sain loppuun asti: 

Maarit Verronen: Varjonainen,

Terttu Autere: Huhtikuun morsian
Leymah Gbowee: Meissä on voimaa. 

Nuoren naisen elämään pääsin tutustumaan tämän kirjan sivuilla: 

Salla Simukka: Punainen kuin veri. 

Kuun alussa luin myös kolme Tammen Keltaisen kirjaston -kirjaa:

Yiyun Li: Kultapoika, smaragdityttö, 
Kim Echlin: Kadonneet ja
Paul Auster & J.M. Coetzee: Tässä ja nyt. 
Kirjoista on yhteinen postaus täällä.

Myöhemmin luin vielä yhden Keltaisen kirjaston kirjan: 

Yiyun Li Kulkurit. 





Päätin myös lähteä mukaan suorittamaan Afrikan tähti -haastetta, johon luin 2 kirjaa:

Ahmad Khalid Tawfiq: Utopia
ja edellä mainitun Leymah Gboween Meissän on voimaa -teoksen.




Yhteensä 14 kirjaa maaliskuussa. Ei kovin pahasti kuussa, josta aika moni viikonloppu meni matkalla jonnekin tai takaisin jostain. Toisaalta kuukauteen mahtui myös sairauspäiviä, jolloin tuli luettua hieman enemmän. 

Seuraavaksi odotellaankin kevään saapumista, ja seuraavassa postauksessani kevääseen/ kesään liittyviä teemalukuja...

Leymah Gbowee: Meissä on voimaa

Kiinnostuin Leymah Gboween kirjasta Meissä on voimaa, kun näin jossain lehdessä Liken mainoksen kirjasta. Gbowee sai vuonna 2011 Nobelin rauhanpalkinnon väkivallattomasta työstään rauhan hyväksi. 

Kirjassaan Gbowee kertoo, miten kasvoi kotimaassaan Liberiassa. Vanhempiensa riitoja lukuun ottamatta elämä oli hyvä, mutta lapsuuden katkaisee liian aikaisin Liberian sisällissota, jonka Charles Taylor kapinallisineen tuo maahan. Gboween perhe lähtee, ainakin osittain, pakoon maasta. Perhe päätyy Ghanaan, kun taas perheen isä jatkaa työssä ja turvassa USA:n suurlähetystössä. Juuri isän työpaikan johdosta perhe on ollut maassa etuoikeutettu. Elämä kuitenkin muuttuu, pakomatkan aikana Leymah rakastuu Danieliin, joka on hulttio, mutta ennen kuin Leymah sen asian tajuaa, hän saa miehen kanssa useammankin lapsen. Mies juoksee muissa naisissa, ja Leymah jää yksin lasten kanssa. Ensimmäinen rohkeuden teko Leymahin elämässä onkin irrottautua hulttiomiehestään. 

Seuraa epävarmoja vuosia, mies vaihtuu Tundeen, joka on toisin kuin Daniel, huolehtivainen mies. Tunde kannustaa Leymahia tutkimaan ja lukemaan asioita. Miettimään, miksi Liberia on ajautunut sotaan. Oikeastaan selitys on se, mikä aiemmin lukemassani Utopiassa: kun pieni eliittijoukko sortaa köyhempiään, jälkimmäisten mitta täyttyy jossain vaiheessa. Liberian tapahtumat näyttävät siltä, että kierre on ollut loputon: aluksi Afrikasta vietiin orjia Amerikkaan, kun nämä afroamerikkalaiset pääsivät palaamaan Liberiaan, valta tuli heille. Sorretuista tuli sortajia. Tätä eliittiä vastaa alettiin siis kapinoida, minkä jälkeen valtaa pitävä heimo alkoi alistaa muita. Liberiassa erilaisia heimoja on paljon, joten on helppo saada eri heimot toisiaan vastaan. Liberiassa on myös timantteja, eivätkä luonnonvarat ole Afrikan maissa olleet tie onneen ja rikkauksiin, vaan enemmänkin sotiin ja konflikteihin. 

Matkalla naisten rauhantyöntekijäksi Gbowee työskentelee nuorten poikien kanssa: niiden, jotka ovat sodassa tappaneet huumepäissään, ja ovat nyt kaikkien halveksimia. 

Leymah Gbowee on perustamassa yhdistystä, jossa Liberian naiset ryhmittyvät. Ensimmäiseksi he kertovat toisilleen kaikesta siitä, mitä sodassa tapahtui: tappamisia, raiskauksia ja muita hirveyksiä. Yhdessä ja Gandhi esikuvanaan Leymah puhuu naiset mielenosoituksiin, joissa he istuvat vaatien rauhaa.

Emme olleet onnistuneet tuomaan rauhaa Liberiaan, mutta ponnistelumme valoivat rohkeutta liberialaisiin. Jumalan kädet kannattelivat hankettamme, ja saatoin nähdä päivittäin, miten oikeassa olimme olleet aloittaessamme ihmisten aktivoinnin ruohonjuuritasolta. - - kun alistetut alkavat ymmärtää, että he voivat saada aikaan muutoksen, sitä roihua ei sammuta mikään. 

Kirjassa eikä Liberiassa rauha synny heti, takapakkejakin tulee, mm. kun Liberian toinen sisällissota syttyy hieman myöhemmin. Naisetkaan eivät saa aikaan rauhaa, mutta pienestä asiasta voi tulla iso. Gbowee, joka on suustaan hyvä, otetaan mukaan neuvotteluihin erilaisten järjestöjen kanssa. Kirjassa hän kritisoi sitä, miten ulkopuoliset tulevat Liberiaan rauhanneuvotteluihin: maat, joissa soditaan, eivät ole samanlaisia ja siksi rauhakaan ei voi tulla samoilla keinoin kuin jossain toisaalla. Myös naiset järjestön sisällä ovat välillä toisiaan vastaan, ja katsovat, että Gbowee on tehnyt vain itselleen uraa, eikä ole tarpeeksi lojaali muille.

Sota kuitenkin lopultakin loppuu ja Charles Taylorista tulee ensimmäinen afrikkalainen presidentti, joka on joutunut vastaamaan teoistaan kansainvälisessä tuomioistuimessa Haagissa. Sota tuli länsimaissa otsikoihin, kun Naomi Campbell joutui oikeuteen todistamaan "veritimanteista". Naisten rauhanliike nosti Liberian presidentiksi vuonna 2005 Ellen Johnson Sirleafin, ensimmäisen naisjohtajan Afrikan-mantereella, jonka kanssa Gbowee jakoi nobelin rauhanpalkinnon.

 

Kirja oli kiinnostavaa luettavaa juurikin sen takia, että kirjassa sodan kauheudet ja naisten kärsimykset eivät ole sen sanoma. Kirjan esipuheessa Leymah Gbowee kirjoittaa: 

Sinä aikana, kun Liberiassa sodittiin, juuri kukaan ei kertonut naisten elämän toisesta puolesta. Siitä miten piilotimme aviomiehemme ja poikamme sotilailta, jotka olisivat halunneet värvätä tai surmata heidät. Siitä miten kaiken sekasorron keskellä kävelimme kilometrikaupalla löytääksemme syötävää perheellemme. Miten pidimme elämän käynnissä, jotta rauhan tullen olisi jotain, minkä varaan rakentaa. Miten ammensimme voimaa sisaruudesta ja vaadimme rauhaa kaikkien liberialaisten puolesta. 

Heti kirjan alussa tulee selväksi, että afrikkalainen nainen on uhri juurikin muulle maailmalle annetuissa sanomalehtien kuvissa, koska sellainen mielikuva myy. Tässä kirjassa nainen ei ole uhri, vaan toimii omien lastensa ja maansa puolesta. 

Leymah Gbowee: Meissä on voimaa - Liberialaisesta kansalaisaktivistista Nobel-voittajaksi

2012 Like

Alkuperäinen teos: Mighty Be Our Powers: How Sisterhood, Prayer, and Sex Changed a Nation at War 2011

suomentanut Kirsi Luoma

306 sivua

Kuvat wikistä.

Kirjaa on luettu myös täällä ja täällä.  

***********

Tälläkin kirjalla osallistun myös Kirjoista-blogin Afrikan tähti -haasteeseen.

Tavoitteena on lukea mahdollisimman paljon ja monipuolisesti afrikkalaista ja Afrikasta kertovaa kirjallisuutta. Haasteeseen hyväksytään sekä tieto- että kaunokirjallisuus. Kirjallisuuden tulee joko käsitellä tai sijoittua Afrikkaan tai olla afrikkalaisen kirjailijan tuotantoa. Afrikka jaetaan maantieteellisesti viiteen alueeseen (Itä-Afrikka, Keskinen Afrikka, Pohjois-Afrikka, Etelä-Afrikka, Länsi-Afrikka). Haasteessa kerätään kirjoja näiltä eri alueilta. Afrikan valtiot on lueteltu alueittain alempana.

* * * * * * * *

Kerää jalokiviä - 
Luettujen kirjojen ja valloitettujen alueiden mukaan saadaan mukaan jalokiviä seuraavasti.
Topaasi - 3 kirjaa vähintään kahdelta alueelta
Smaragdi - 5 kirjaa vähintään kolmelta alueelta
Rubiini - 10 kirjaa vähintään neljältä alueelta
Afrikan tähti - 15 kirjaa, kirjoja kaikilta alueilta
Jalokivisarjan lisäksi voit ansaita myös hevosenkengän: 
Hevosenkenkä - Hevosenkenkä on suoritettu, jos luet vähintään kolme kirjaa ja lähdet liikkeelle joko Tangerista (esim. Mohamed Choukri: Paljas leipä tai Tahar ben Jelloun: Tyyntä Tangerissa) tai Kairosta (esim. Robert Irwin: Tuhannen ja yhden yön painajainen; Naquib Mahfouz: Kairo-trilogia: Palatsikatu, Intohimon palatsi, Sokerikuja; Sanna Negus: Pidä hunnustasi kiinni, Fatima!; Alaa al-Aswani: Yacoubian-talon tarinat). Tanger- tai Kairo-kirjan ei välttämättä oikeasti tarvitse olla ensimmäinen hevosenkenkää varten lukemasi kirja. Päätä itse kuinka tiukka haluat tässä olla. 

Hevosenkenkä on jalokivisarjasta erillinen merkki, eikä siihen voi lukea hyväksi jalokiviä varten luettuja kirjoja. Koko jalokivisarjan ja hevosenkengän saadakseen on siis luettava 18 kirjaa. Jalokivisarjan ei tarvitse kuitenkaan olla suoritettu ennen hevosenkengän suorittamista, vaan voit halutessasi suorittaa vaikka pelkän hevosenkengän. Vielä esimerkki: topaasin ja smaragdin saat kerättyä lukemalla viisi kirjaa; topaasia ja hevosenkenkää varten pitää lukea yhteensä 6 kirjaa.

Voit jatkaa jalokivijahtia 18 kirjan jälkeenkin ja kerätä topaaseja, smaragdeja, rubiineja ja hevosenkenkiä niin paljon kuin haluat. Afrikan tähtiä voi kuitenkin suorittaa vain yhden.

:* * * * * * * * *

Afrikan tähteä voi pelata koko ensi vuoden, eli haasteaika on 1.1.2013 - 31.12.2013.
Osallistumalla saa tietenkin iloa ja elämyksiä, mutta saatanpa arpoa kaikkien vähintään yhden pelimerkin keränneiden kesken jonkun pienen palkinnon haasteajan päätyttyä.

Alueet ja Afrikan valtiot. Tietolähteenä on ollut lähinnä Wikipedia, joten korjauksia mahdollisiin virheisiin kommentteihin, kiitos!


Itä-Afrikka
Burundi
Komorit
Djibouti
Eritrea
Etelä-Sudan

Etiopia
Kenia
Madagaskar
Malawi
Mauritius
Mayotte (Ranska)
Mosambik
Réunion (Ranska)
Ruanda
Seychellit
Somalia
Tansania
Uganda
Sambia

Keskinen Afrikka
Angola
Kamerun
Keski-Afrikan tasavalta

Tsad
Kongon tasavalta
Kongon demokraattinen tasavalta
Päiväntasaajan Guinea
Gabon
São Tomé ja Príncipe

Pohjois-Afrikka
Algeria
Egypti: Ahmad Khalid Tawfiq: Utopia (2013, Like)

Libya
Marokko
Sudan
Tunisia
(Länsi-Sahara)

Etelä-Afrikka
Botswana
Lesotho
Zimbabwe
Namibia
Etelä-Afrikka
Swazimaa

Länsi-Afrikka
Benin
Burkina Faso
Kap Verde
Norsunluurannikko
Gambia
Ghana
Guinea
Guinea-Bissau

Liberia: Leymah Gbowee: Meissä on voimaa
Mali
Mauritania
Niger
Nigeria
Saint Helena (Britannia)
Senegal

Sierra Leone
Togo 

Ahmad Khalid Tawfiq: Utopia

Ahmad Khalid Tawfiq on egyptiläinen kirjailija ja lääketieteen professori. Hän kirjoittaa scifiä, ja Utopia on nimensä mukaisesti scifmäinen tarina tulevaisuudesta. Tulevaisuus sijoittuu 2020-luvun Egyptiin.

Utopia on osa Egyptiä, joka on muurein suljettu ja vartioitu alue, jossa elävät alueen rikkaat. Ulkopuolella elävät ne ihmiset, jotka ovat köyhiä. Utopian hyvinvoivat ihmiset ovat tylsistyneitä: he syövät, naivat, käyttävät uutta huumetta ja no, tylsistyvät hyvinvoinnissaan. Alueen nuoret ovat keksineet uuden harrastuksen: he lähtevät Toisten joukkoon ja metsästävät Toisia ja tuovat matkamuistona jonkun ruumiinosan mukanaan. 

Toisten eli utopian ulkopuolisten ihmisten elämän arkea on nälkä, sähkön- ja vedenpuute, kaduilla tapellaan, ihmiset ovat likaisia ja sairaita, koska sairaaloita ei ole. Silti köyhät lisääntyvät koko ajan, kun taas Utopiassa lisääntymisaste on lähes nolla. Vahinkojen sattuessa tytöt tekevät abortin, kuten kirjan päähenkilön, tyttöystävä on tehnyt kolme kertaa vähän ajan sisällä. 

Jollain tavalla köyhät ansaitsevat omat olosuhteensa. He ovat meidän esi-isiämme tyhmempiä. He ovat heikkotahtoisia velttoilijoita. Köyhät ovat antaneet varastaa itseltään kaikki nämä vuodet eväänsä väräyttämättä. Siksi he ovat taantuneet eläimiäkin alemmalle tasolle. Mehiläinen sentän pistää, jos siltä yrittää viedä hunajat, ja kana nokkaisee kynnelle, kun siltä yrittää napata munat pesästä. Köyhät vain ovat pysyneet pelokkainen ja suut supussa. 

Lähi-idän merkitys ja rikkaus katosivat sinä aikana, kun öljyä ei enää tarvittu: keksittiin uusi polttoaine pyroil. Samaan aikaan alueen hallitukset, palvelut, poliisit katosivat; Utopian rikkaat taas pärjäsivät ulkomaisten tiliensä turvin ja yhdysvaltalaisen merijalkaväen suojelun avulla. 

Toisten luokse lähtee metsästysretkelle kirjan päähenkilö ja hänen tyttöystävänsä Germinal. Kaikki ei mene suunnitelmien mukaan, lopulta he tarvitsevat paikallisen pojan apua päästääkseen takaisin Utopiaan. Toisten joukossa tilanne näyttäytyy kaikessa todellisuudessaan:

Muistelin koiraani, joka syö kerralla enemmän kuin viisi täkäläistä päivässä. En ollut valmis luopumaan siitä kaikesta, mutta samaan aikaan minun oli vaikea niellä sitä ajatusta, että tällaista köyhyyttä oli ylipäätään olemassa. Vasta nyt ymmärsin korkeat muurit, merijalkaväen vartijat ja sisäiset lentokentät. Jos luopuisimme niistä, täältä lähtisi liikkeelle vedenpaisumus, joka upottaisi ja tappaisi meidät. En tiedä, miten tähän tilanteeseen oli tultu, mutta pakko sen oli jatkua. 

Tulevaisuuteen sijoittuva tarina on aina tietysti myös näkemys omasta ajasta. Utopian tulevaisuudenkuvassa voi nähdä nykyisenkin maailman: köyhiä on maailmassa ja rikkaat ovat rakentaneet rajansa, eivät ehkä muurin, mutta lakien muodossa. Utopiassa kirjoitetaankin, miten 2010-luvun sanomalehdissä oli näkyvissä ennusmerkkejä siitä, että tilanne tulisi räjähtämään. Toisaalta Utopiassa myös peilataan Egyptin ja alueen tapahtumia. Tai paremminkin ennustetaan, sillä kirja on alkukielellä kirjoitettu vuonna 2009. 

Tilanne on synkkä kirjan maailmassa, se on väkivaltainen maailma, jossa raiskaamiset ja toisten tappamiset ovat jokapäiväistä elämää. Toiveenpilkahdusta tuo maailmaan Utopian nuorten auttaja, Gabir, hahmossaan. Hän auttaa utopialaisia kotiin, sillä hänen sydämessään elää unelma jostain seksiä suuremmasta. 

Tiedän, että kuolen tänä yönä, joten ole hyvä ja jätä minut rauhaan. 

Anna minun kokea viimeiset elon hetkeni. 

Anna minun yrittää unelmoida.

Ahmad Khalid Tawfiq: Utopia

2013, Like 

alkuperäinen teos arabiaksi Yutubiya 2009

suomentanut Sampsa Peltonen

202 sivua 

Toisaalla kirjasta kirjoitettua: 

Aamulehti, 

Kirjavinkit, 

Savannilla-blogi, 

Taikakirjaimet-blogi, 

Kustantamon sivut.

 

 

 

 

 

Kirjalla osallistun myös Kirjoista-blogin Afrikan tähti -haasteeseen.

Tavoitteena on lukea mahdollisimman paljon ja monipuolisesti afrikkalaista ja Afrikasta kertovaa kirjallisuutta. Haasteeseen hyväksytään sekä tieto- että kaunokirjallisuus. Kirjallisuuden tulee joko käsitellä tai sijoittua Afrikkaan tai olla afrikkalaisen kirjailijan tuotantoa. Afrikka jaetaan maantieteellisesti viiteen alueeseen (Itä-Afrikka, Keskinen Afrikka, Pohjois-Afrikka, Etelä-Afrikka, Länsi-Afrikka). Haasteessa kerätään kirjoja näiltä eri alueilta. Afrikan valtiot on lueteltu alueittain alempana.

* * * * * * * *

Kerää jalokiviä - 
Luettujen kirjojen ja valloitettujen alueiden mukaan saadaan mukaan jalokiviä seuraavasti.

Topaasi - 3 kirjaa vähintään kahdelta alueelta
Smaragdi - 5 kirjaa vähintään kolmelta alueelta
Rubiini - 10 kirjaa vähintään neljältä alueelta
Afrikan tähti - 15 kirjaa, kirjoja kaikilta alueilta

Jalokivisarjan lisäksi voit ansaita myös hevosenkengän: 

Hevosenkenkä - Hevosenkenkä on suoritettu, jos luet vähintään kolme kirjaa ja lähdet liikkeelle joko Tangerista (esim. Mohamed Choukri: Paljas leipä tai Tahar ben Jelloun: Tyyntä Tangerissa) tai Kairosta (esim. Robert Irwin: Tuhannen ja yhden yön painajainen; Naquib Mahfouz: Kairo-trilogia: Palatsikatu, Intohimon palatsi, Sokerikuja; Sanna Negus: Pidä hunnustasi kiinni, Fatima!; Alaa al-Aswani: Yacoubian-talon tarinat). Tanger- tai Kairo-kirjan ei välttämättä oikeasti tarvitse olla ensimmäinen hevosenkenkää varten lukemasi kirja. Päätä itse kuinka tiukka haluat tässä olla.

Hevosenkenkä on jalokivisarjasta erillinen merkki, eikä siihen voi lukea hyväksi jalokiviä varten luettuja kirjoja. Koko jalokivisarjan ja hevosenkengän saadakseen on siis luettava 18 kirjaa. Jalokivisarjan ei tarvitse kuitenkaan olla suoritettu ennen hevosenkengän suorittamista, vaan voit halutessasi suorittaa vaikka pelkän hevosenkengän. Vielä esimerkki: topaasin ja smaragdin saat kerättyä lukemalla viisi kirjaa; topaasia ja hevosenkenkää varten pitää lukea yhteensä 6 kirjaa.

Voit jatkaa jalokivijahtia 18 kirjan jälkeenkin ja kerätä topaaseja, smaragdeja, rubiineja ja hevosenkenkiä niin paljon kuin haluat. Afrikan tähtiä voi kuitenkin suorittaa vain yhden.

:* * * * * * * * *

Afrikan tähteä voi pelata koko ensi vuoden, eli haasteaika on 1.1.2013 - 31.12.2013.
Osallistumalla saa tietenkin iloa ja elämyksiä, mutta saatanpa arpoa kaikkien vähintään yhden pelimerkin keränneiden kesken jonkun pienen palkinnon haasteajan päätyttyä.

 

Alueet ja Afrikan valtiot. Tietolähteenä on ollut lähinnä Wikipedia, joten korjauksia mahdollisiin virheisiin kommentteihin, kiitos!


Itä-Afrikka
Burundi
Komorit
Djibouti
Eritrea
Etelä-Sudan
Etiopia
Kenia
Madagaskar
Malawi
Mauritius
Mayotte (Ranska)
Mosambik
Réunion (Ranska)
Ruanda
Seychellit
Somalia
Tansania
Uganda
Sambia

Keskinen Afrikka
Angola
Kamerun
Keski-Afrikan tasavalta

Tsad
Kongon tasavalta
Kongon demokraattinen tasavalta
Päiväntasaajan Guinea
Gabon
São Tomé ja Príncipe

Pohjois-Afrikka
Algeria
Egypti: Ahmad Khalid Tawfiq: Utopia (2013, Like)
Libya
Marokko
Sudan
Tunisia
(Länsi-Sahara)

Etelä-Afrikka
Botswana
Lesotho
Zimbabwe
Namibia
Etelä-Afrikka
Swazimaa

Länsi-Afrikka
Benin
Burkina Faso
Kap Verde
Norsunluurannikko
Gambia
Ghana
Guinea
Guinea-Bissau

Liberia
Mali
Mauritania
Niger
Nigeria
Saint Helena (Britannia)
Senegal
Sierra Leone
Togo

Yiyun Li: Kulkurit

Luin maaliskuun alussa Yiyun Lin novellikokoelman Kultapoika, smaragdityttö, jonka Li on kirjoittanut vuonna 2010 ja joka on suomennettu vuonna 2012. Yiyun Li on syntynyt Beijingissä vuonna 1972 ja muuttanut Yhdysvaltoihin vuonna 1996. Hän kirjoittaa englanniksi, mutta Kiinasta ja kiinalaisista. Joka tapauksessa, tykästyin Lin novelleihin niin paljon, että halusin tietenkin lukea myös Kulkurit -teoksen, jonka Li on kirjoittanut vuonna 2009, mutta joka on suomenettu tänä vuonna (2013).

Kulkurit alkaa jotenkin novellimaisesti. Alussa kuvaillaan henkilöitä, jotka eivät tunnu mitenkään liittyvän toisiinsa. On kuin lukisi novelleja, jotka uudet henkilöhahmot aloittavat. Kirjassa eletään lukuajankohtaani sopivasti kevänpäiväntasausta, tosin vuonna 1979. Gu Shan on tuomittu 28-vuotiaana vastavallankumouksena kuolemaan. Kurajoen kaupunkilaiset alkavat kerääntyä katsomaan teloitusta. 

Nini on suurilapsisen perheen tytär vanhimmasta päästä. 12-vuotiaana hän pitää huolen perheen pienimmistä lapsista, kun vanhemmat yrittävät saada aikaan poikaa. Ninin kasvot ja kädet ovat epämuodostuneet, ja syypääksi näihin vammoihin kyläläiset juoruavat olleen se, että tuomittu Shan oli potkinut vallankumouksen nimissä odottavaa äitiä vatsaan. 

Opettaja Gu, Shanin isä taas yhdistää montakin kaupunkilaista, sillä hän on opettanut isoa osaa kirjan henkilöistä, tai ollut heidän ihailun kohteena. 

Kai, teloituksen juontaja, on Shanin opiskelutoveri, joka miettii, että voisi olla Shanin tilalla. 

Shanin teloituksen jälkeen kaupunkilaiset saavat lentolehtisiä, joissa kehotetaan kaikkia ottamaan kantaa teloituksen järjettömyyteen. Jokainen miettii kantaansa: uskaltaisiko lähteä mielenosoitukseen, kun puolue todennäköisesti kuitenkin rankaisisi osallistujia. 

Virastot muuttuivat miinakentiksi, missä oli varottava askeliaan, arvioitava herkemättä uudestaan ystäviä, vihollisia ja kameleontteja, jotka osasivat muuttua ystävistä vihollisiksi ja taas takaisin. Nyt kuin heillä oli sekä oma että perheensä kohtalo käsissään, he kävelivät päivällä unissaan ja makasivat yöllä vapisten. 

Kirjan lopussa tosiaankin kaikki ne, jotka ovat osallistuneet, tai joiden naapurit ja ystävät väittävät toistenosallistuneen mielenilmaisuun, kohtaavat punakaartilaiset. 

Siinä siis kirjan juoni. Kirjassa on kuitenkin juonta tärkeämpää ja hienompaa henkilöhahmojen kuvaaminen. Henkilöt eivät ole ihanteellisia, edellisten lisäksi kirjassa on vielä Tong, koulupoika, jonka vanhemmat ovat juoppoja ja jonka ainoa lohtu on koira nimeltä Korva. Lisäksi kirjassa on Bashi, joka liehittelee Niniä, jonka kanssa haluaa naimisiin. Bashi on tosissaan, eikä malttaisi millään odottaa, että Ninistä kasvaisi aikuinen. 

"Minä olen tosissani. Ellen ole, niin nakertakoot kaikki maailman hiiret minut hengiltä, pistäköön skorpioni kieleeni niin etten ikinä pysty puhumaan, juuttukoon kalanruoto kurkkuuni niin etten ikinä saa alas riisinjyvääkään", Bashi sanoi. "Minä vannon, että sydämeni kuuluu kokonaan sinulle."

Mielenkiintoinen rakkaudentunnustus mieheltä, jonka kanssa romanttinen hetki on siilin paistaminen...

Kirjassa oli paljon omituisia ja outoja, rikkinäisiä ja rikottuja henkilöhahmoja. Kun ei ole paljon saanut syntyessään ja kun monesta suunnasta valvotaan jokaista tekemistä ja tekemättä jättämistä, ei aivan normaalina ehkä voikaan pärjätä maailmassa. On tässä kirjassa idealistejakin, kuten esimerkiksi Kai, joka alkaa miettiä, kenelle tai mille on uskollinen elämässään. Myös lasten ja vanhempien suhde joutuu koetukselle, kun äiti pitäisi haudata, lapsen olla aina vanhempiaan kunniottava. Kirjassa näennäisen pienet teot johtavat suuriin seurauksiin. 

Kirjassa on monta pientä tarinaa, jotka voisivat olla novelleja, mutta jotka kirjassa luikertelevat toisten tarinoiden seassa ja yhdistyvät suurissa tapahtumissa, kuten Shanin teloituksessa, mielenilmauksessa ja pidätyksissä. Kaikesta karvaudestaan huolimatta täytyy sanoa, että pidin kirjasta ja varsinkin Lin tavasta kirjoittaa tarinat esiin. 

Yiyun Li: Kulkurit

2013, Tammi, Keltainen kirjasto

alkuteos The Vagrants 2009

Suomentanut Seppo Loponen

431 sivua

 

Kirjasta lisää: 

Aamulehti, 

Kirjainten virrassa,  ja

Pienen piirin lukukokemuksia.

Tällä kirjalla saan taas yhden kirjan lisää Aasia-teemaani, joka laahaa mukanani ilmeisesti hieman ajateltua pidempään ja hitaampana...

Jarkko Sipilä: Todennäköisin syin

 

Jarkko Sipilän Todennäköisin syin (2006, Gummerus, ensimmäisen kerran ilmestyi 2004) lähti mukaani niin ikään kirjastosta, kun etsin kirjallisuutemme maahanmuuttajatarinoita.

Sipilän teoksessa henkilöhahmoina ovat arabit, tarkemmin irakilaislähtöiset miehet ja osin naisetkin. Nuori, 17-vuotias Ibrahim löydetään kuolleena, hänet on hakattu hengiltä rautaputkella. Kyseessä ei ole rasistinen rikos, sillä paikalta on nähty lähtevän arabin näköisen miehen. 

Rikosta tutkii rikoskomisario Kari Takamäki ja hänen joukkonsa, joihin kuuluvat mm. naispoliisi Joutsamo, kovaotteinen ja lain rajoja venyttävä Suhonen ja muutama muukin poliisi, jotka ovat Sipilän teoksissa ratkaisseet rikoksia 2000-luvun alusta alkaen. Kaiken kaikkiaan Sipilä on kirjoittanut 10 rikosromaania ja ollut ennen dekkaristin uraansa HS:n rikostoimittaja. 

Todennäköisin syin -teoksessa pääsi hienosti mukaan poliisien ryhmään, sillä en ole koskaan aiemmin lukenut Sipilän teoksia ja silti, juuri nuo edellä mainitut poliisit tulivat eläviksi kirjan sivuilta. Teos oli muutenkin mukaansatempaava. Tarina oli jännä, yllättävä ja ratkaisut syntyivät kohelluksen ja taidon yhteissummana. Huumoriakin tässä kirjassa oli, esimeriksi kirjan alussa, jossa Joutsamo joutui kyttäyskeikalta suoraan yllättämään autoradioita vohkivan jengin, kun porukka ryösti pakun, jossa hän oli piilossa. 

Kirjan keskiössä on kuitenkin 17-vuotiaan pojan murha. Poliisit liikkuvat arabi-piireissä ja kokeilevat, mitä tietoa keneltäkin irtoaisi. Lukijallekin tietoja irtoilee, kuten sunnien ja shiiojen eroista ja erojen vaikutuksesta Irakin sotaan. Poliisit ovat viisaita Sipilän kirjassa: osan arabien tavoista he antavat mennä (esimerkiksi naishenkilön kuulusteluun sallitaan mieshenkilön tulla mukaan), poliisit ovat rasisteja -keskusteluihin he eivät lähde mukaan ja varsinkin Suhonen käyttää hyväkseen joitakin "tapoja", lähinnä henkilöihin, ei kulttuureihin, liittyviä rikollisia taipumuksia. Mietinkin kirjaa lukiessani, että pitääkö rikosromaaneissa olla yksi poliisihahmo, joka kulkee hieman omia polkujaan, että tapahtumat alkavat kiinnostaa? Itse ainakin ihastuin Suhoseen täysin, hänen asenteeseensa, että aina ei tarvitse tehdä sääntöjen ja lain mukaan, mutta oikeudenmukaisuus (tavallaan) on mukana hänen valinnoissaan aina. No, mutta siitä rasismista puheen ollen, Takamäki laukoo toimittajalle rasismista näin:

Rasismi ei ole välttämättä sanojassa, vaan vastaanottajassa. Jos sanon arabimies, niin herättääkö se mielikuvan verenhimoisesta terroristista, hiekkadyynillä seisovasta paimentolaisesta, tietokoneinsinööristä vai menestyvästä vaatesuunnittelijasta. Sitä en voi tietää. 

Selvittääkseen rikoksen poliisin täytyy selvittää ensin Ibrahimin äidin avulla, mitä tapahtui Irakissa 15 vuotta sitten. Teoksessa näytetäänkin se puoli maahanmuuttajien elämistä, mikä on tavallaan jäänyt kotimaahan, mutta seuraa elämässä jollain tavoin mukana. Kirjassa näytetään myös maahanmuuttajien inhimillinen puoli: mitä monet vuodet pakolaisleirillä tekevät ihmiselle: miten henkilön voi musertaa oleminen jossain, jota voi sanoa vain yhdellä sanalla: helvetti. Ja miten ihmisen täytyy olla jollain tavalla itsekäs, että pääsee paikasta pois. 

Mutta mitä sitten, kun ihmisten elämiin vaikuttavat myös kansainvälinen politiikka, terrorismi ja sen torjunta? Sipilän teos oli minulle positiivinen yllätys, sillä tämä oli todellakin vauhdikas tarina, joka yllätti tapahtumillaan ja juonellaan. Lisäksi henkilöhahmot olivat momiulotteisia, sekä poliisit että rikolliset. Myöskin maahanmuuttajat saivat olla sekä hyviksiä että pahiksia.

Sipilää on sanottu yhteiskunnalliseksi kirjailijaksi, ja tässä tuli ainakin rivien välistä esiin se, että sekä tarinan alun autoradiovarkaat että nuoret arabimiehet ovat vaarassa joutua rikolliselle tielle aivan samoista  syistä: siitä, että eivät pääse syystä tai toisesta mukaan yhteiskuntaan ja haluvat kuitenkin arvostusta tai rahaa itselleen. 

Jarkko Sipilä: Todennäköisin syin 

2006, Gummerus, 4. painos

1. painos 2004

252 sivua

 

Hannu Vuorio: Isän poika

Hannu Vuorion Isän poika (2012, Like) liikkuu samoissa teemoissa kuin aiemmin viikolla lukemani kirjat, paitsi että Vuorio kirjoittaa rikoskirjallisuutta. Helsingin Vallilassa/ Käpylässä liikkuu murhaaja, jonka uhriksi valikoituvat maahanmuuttajat.

Habib Ray on intialainen mies, joka asuu Oulunkylässä ja käy Kampissa ravintolassa töissä. Ray haaveilee oman ravintolan perustamisesta ja käy neuvotteluja välittäjän kanssa Kurviin sijoittuvasta paikasta. Kotona hän tekee intialaista ruokaa, mikä ärsyttää naapureita niin, että sekä Ray että hänen vaimonsa joutuvat naapureiden haukkumisen kohteeksi rappukäytävässä. Kodin ikkunasta heiteään kivi, mutta se ei vielä riitä. Ray kohtaa kotiovella asemiehen, jota Rayn intialaisuus ärsyttää aivan liikaa. 

Abdi on somalialainen poika, joka käy Vallilan ammattioppilaitosta. Iltaisin hän liikkuu nuorisotalolla ja yrittää iskeä Leilaa. Abdi joutuu muiden nuorten kanssa kahnauksiin aina joskus, mutta ei hän ole mikään rikollinen. Silti Abdin somalialaisuus ärsyttää erästä henkilöä, joka seuraa Abdia ja kaivaa aseensa esiin.

Poliisilaitoksella mietitään, uskaltaisiko tapauksista puhua maahanmuuttajiin kohdistuvana murha-aaltona. Sama asia pohdiskeluttaa myös eläkeläismiehiä, jotka kokoontuvat Karjala-talolla Käpylässä. Miksi molemmat surmatut miehet asuvat samoissa taloissa kuin Korhonen, Mäkinen, Virtanen ja Nieminen?

"Ette taida pitää maahanmuuttajista?"

"Minulla ei ole mitään heitä vastaan niin kauan kuin he tekevät töitä eivätkä elä toisten kustannuksella, mutta jos suoraan sanotaan, niin vapaamatkustajista en pidä. Suomessa riittää autettavia omasta takaa." 

  

Kirjassa seurataan myös erään Arkadi Simenovin, viron venäläisen, elämää. Ehtivätkö poliisit tai eläkeläismiehet selvittää murhaajan ennen kuin tappaja saavuttaa Simenovin?  Uhkausviesti kolmannesta murhasta saapuu poliisin sähköpostiin. Eikä murhaaja ole niin suvaitsevainen kuin eläkeläismiehet puheissaan: Habib Ray ja Arkadi Simenov elättävät oman perheensä omalla työllään, josta maksavat veronsa Suomen valtiolle. 

Kirjassa ei ole oikeastaan mitään uutta ja merkittävää maahanmuuttaja-aiheesta kotimaiseen kirjallisuuteen, paitsi että puheet ovat muuttuneet teoiksi. Kirjassa murhaajaksi osoittautuu vähän reppana henkilö, joka käy kapakoissa, eikä saa elämäänsä raiteille. Kirjassa maahanmuuttajien vastustajat ovat huolissaan siitä, voittaako curryn haju maksalaatikon ja hernekeiton tuoksun rappukäytävissä ja siitä, värittyykö suomalainen valkoisuus muilla väreillä.

Mitä tapahtuisi, kun maahanmuuttajia tulisi aina vain lisää? Muuttuisiko Helsinki kokonaisuudessaan samanlaiseksi kielten, rotujen, uskontojen ja pyrkimysten sekamelskaksi kuin Hämeentien alkupää? 

Maahanamuuttajat sen sijaan ovat perheellisiä, työssä käyviä, omasta yrityksestä haaveilevia henkilöitä, eli ei uutta tälläkään rintamalla. 

Vuorio on vuonna 1941 syntynyt helsinkiläinen kirjailija, joka on kirjoittanut reilut kymmenen dekkaria, jotka sijoittuvat Helsinkiin. Vuorio on toiminut myös toimittajana ja kriitikkona. 

Kirjassa minua jäivät mietityttämään jotkin nimiasiat. Vallilan ammattikoulu on vuonna -99 tullut osaksi Heltechiä (vuoden 2013 alusta Stadin ammattiopisto), kirjassa se kulkee nimellä Vallilan ammattioppilaitos (varmasti myös monen ihmisen puheessa kulkee samannimisenä, mutta mietin, että voisiko se olla kirjassa kuitenkin omannimisensä?). Habib Rayn nimessä taas on muslimietunimi ja hindusukunimi yhdistettynä, mikä oli hieman omituista, kun nimiä olisi molemmissa uskontokunnissa paljon tarjolla. Sellaisia, jotka ovat selvästi hindu- tai musliminimiä.

No, mutta tämä kirja ei oikeastaan ihastuttanut eikä vihastuttanut. Se toisti lähinnä niitä kommentteja, joita keskustelupalstoilla on ollut tarjolla parin vuoden ajan. Rasistisen näkökulman ristiriitaisuuden tämäkin kirja toi taas esiin: kun jahdataan maahanmuuttajia, niin eipä ole väliä sillä, onko mamu sellainen toisten rahoilla elävä; jahdatuksi joutuvat nekin, jotka käyvät töissä ja maksavat veroja yhteiseen hyvään.

 

Hannu Vuorio: Isän poika 

2012, Like

311 sivua

Kirjalla osallistun myös maakunta-haasteeseen, tämä kirja kuuluu selvästi maakuntaan Uusimaa ja kaupunkiin Helsinki.

Henning Mankell: Nimeltään Tea-Bag

Henning Mankellin Nimeltään Tea-Bag (2004, Otava) löytyi kirjastosta, kun etsin kirjoja Rasisminvastaiselle viikolle. 

Kirja alkaa Tea-Bagin tarinalla. Tea-Bag on päässyt Afrikasta Etelä-Espanjaan pakolaisleirille, jossa odottaa hänen tavoin meren ylittäneitä afrikkalaisia. Joukossa kulkevat huhut, joiden mukaan milloin minnekin päin Eurooppaa olisi tietynmaalaisten mahdollista päästä turvapaikan hakijaksi. Tea-Bag keksii nimensä eräässä haastattelussa, koska ei halua kertoa oikeaa nimeään. Tea-Bag kertoo aina sellaisen kertomuksen, jonka ajattelee jonkun haluavan kuulla, esimerkiksi, että hän on kurdi (koska hän kuuli huhun, että kurdit pääsevät johonkin maahan). Harmi, että kukaan ei ole kuullutkaan tummaihoisista kurdeista koskaan.

Jesper Humlin on ruotsalainen runoilija, jota ahdistaa moni asia, kuten tyttöystävä, joka haluaa tietää, haluaako Jesper tehdä lapsen hänen kanssaan vai ei tai se, että hänen kustannustoimittajansa on päättänyt Jesperin puolesta, että runoilijan seuraava kirja on dekkari, koska ne myyvät parhaiten. 

Jesper Humlin on puhumassa runoistaan eräässä kirjastossa, jossa hänet pysäyttää nuoren mustan tytön kysymys: 

- Etkö ole koskaan kirjoittanut mitään tällaisesta ihmisestä kuin minä? 

Tea-Bag on päässyt siihen maahan, johon halusikin. Jesper Humlinin päähän jää Tea-Bagin kysymys pyörimään - ajatus alkaa syventyä, kun Humlin alkaa pitää kirjoituskurssia maahanmuuttajatytöille. Vastentahtoisesti Humlin tapaa tyttöjä, joita kurssille seuraa puoli sukua varmistamaan tyttöjen kunniallisuutta. Tea-Bagin lisäksi Humlin tapaa Leylan, joka haluaa tv-juontajaksi ja Tanjan, jolla on monta salanimeä ja joka saa jokaisen oven auki ja joka varastaa huomaamattomasti jokaiselta vastaantulevalta ihmiseltä kännykän. 

Humlin jää kuitenkin koukkuun tyttöjen tarinoihin, joita lukee paperilta tai kuulee tyttöjen kertomana. Mankell kirjoittaa tarinat kirjan sivuille, joilta voi lukea, miten Tanja päätyi tallinnalaiseksi huoraksi tai miten Leylan sisko sai happoa kasvoilleen. Kirjan sivuilla kerrotaan, miten Ruotsissa elää jopa 10 000 ihmistä, jotka asuvat piilossa jossain. Aivan kuten Tanjakin. Jesper Humlin törmää myös afrikkalaiseen vartijaan, joka lukee väliajoilla ruotsalaista runoutta. 

Ennen Ruotsiin tuloani olin kirjallisuushistorian dosenttina eräässä yliopistossa. Täällä Ruotsissa leimaan lippuja. 

Tässä kirjassa on monta erilaista tarinaa. Ja kirjassa on myös nykyiseen kirjallisuuteen liittyvää natinaa: jokaisen pitäisi kirjoittaa dekkari, koska dekkarit ovat ainoa kirjallisuudenlaji, joka myy hyvin. 

Kirja ei alleviivaa, mutta kertoo tarinoita. Jesper Humlin kohtaa eri maahanmuuttajat ja heidän tarinansa hieman ihmetellen ja kysellen, mutta selvittäen myös, miksi. Miksi joku elää mieluummin Ruotsissa ilman papereita ja ilman omaa perhettään ja ystäviään kuin omassa kotimaassan.

- - aivan kuin he olisivat nykyajan orjia. 

Mutta heillä ei ollut ollut rautakettinkejä jaloissaan, kahleina olivat olleet heidän unelmansa, heidän epätoivonsa, kaikki se pelko, joka oli saanut heidät lähtemään erilaisista maanpäällisistä helveteistä hankkiutuakseen vapauteen Euroopan puolelle. 

Aloitin Mankellin teoksen hieman epäluuloisin mielin, koska miellän Mankellin dekkaristiksi. Teos oli kuitenkin kiinnostavaa lukea, koska päähenkilö Jesper Humlin on mukavanoloinen hahmo. Hänen kyselevä, utelias, lempeä, mutta hieman kiukkuinen hahmonsa on tarinaan sopiva ja suuren dekkaristin, Mankellin, dekkarikritiikki on kiinnostavaa luettavaa. Maahanmuuttajien tarinat tulevat kirjassa esiin kuin huomaamatta, kuitenkin tyystin ilman kiihkoa suuntaan tai toiseen.  

Henning Mankell: Nimeltään Tea-Bag

2004, Otava

alkuperäinen teos: Tea-Bag (2001)

suomentanut Laura Jänisniemi

378 sivua

 

Minna Canthin päivän kunniaksi: 10 naiskirjailijaa + kirjaa

 Minna Canthin päivän kunniaksi Sinisen linnan  kirjaston Maria haastoi kanssablogisteja nimeämään naiskirjailijoita ja -kirjoja, jotka ovat olleet erityisen koskettavia. En päässyt nyt aivan pysyttelemään vain kotimaisissa kirjailijoissa, vaan otin mukaan väriksi ja iloksi ja vinkiksi pari muunmaalaistakin. Onhan se tasa-arvoa muistaa, että on muitakin kuin meitä suomalaisia olemassa täällä maapallollamme =)

Nämä listat ovat nyt omasta kirjahyllystäni, ja tietenkin Minna Canth kuuluu tähän päivään aivan ykkösenä! Mutta listoilla sittenkin jotain muuta: 

 

1. Virginia Woolf: Orlando (Oma huone on myös tärkeä, mutta itselleni tärkeämpi on ollut Orlando, josta kirjoitin elämäni ensimmäisen kirjallisuusopintojen työn)

2. Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata (nimestään huolimatta naisasiaa)

3. Pirjo Hassinen: Joel (, joka haastaa miettimään, voiko miestä katsoa sillä silmällä kuin naista on aina totuttu katselemaan?)

4. Veronica Pimenoff: Loistava Helena (kuvassa jotain muuta, jota en ole vielä lukenut, mutta Pimenoffin kaikki teokset ovat huippuja - tästä linkistä Maa ilman vettä -teoksen arviooni)

 

5. Seija Vilén: Mangopuun alla & Pohjan akka (en osaa valita, että kumpi, niin otan molemmat mukaan)

6. Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta (joka auttoi näkemään asiat uudella tavalla)
 

7. Liza Marklund: ei välttämättä juuri tämä kirja, mutta ne kaikki muut: kuka vie lapset aamulla päiväkotiin, kun perheenäiti tekee työtä?

8. Zadie Smith: Valkoiset hampaat (no kun tämä vaan oli ensimmäinen kirja, joka aiheesta kolahti)

9. Laura Gustafsson: Huorasatu (joka opetti minua sanomaan, että vittu nyt riittää)

10. Margaret Atwood: ihan kaikki kirjat, jotka tulevat uudelleen lukuun tänä vuonna minulle.

Niina Hakalahti: Uimataito

Niina Hakalahden Uimataito (2008, Tammi) lähti mukaani kirjastosta, josta haalin kirjoja Rasisminvastaisen viikolle (18. - 24.3.) luettavaksi. Helmet-haussa kirja löytyy sellaisilla hakusanoilla kuin rasismi ja maahanmuuttajat. Tällä teemaviikolla halusin lukea kirjoja, joissa kerrotaan maahanmuuttajien tarinoita. 

Uimataito-teoksessa on kaksi maahanmuuttajamiestä: Ahmet ja Mahmood, joista ensimmäisellä on pitseria, jossa miehistä jälkimmäinen auttaa aina torstaisin, jolloin Ahmet käy uimahallissa uimakoulussa. Kirjan nimi siis selittyy tällä: Ahmet ei osaa uida, mutta haluaa oppia. Hänen mumminsa on kuollut veteen, ja Ahmet miettii, että on aika tehdä rauha tuon elementin kanssa.

Hakalahden teoksen nimi on kuitenkin hieman harhaanjohtava, sillä Ahmetin uimataito ja pitseria on vain sivujuonne tässä kirjassa. Pääosassa kirjassa on Kristiina, joka on lievästi takakireä äiti, vaimo ja merkonomi. Hän kasvattaa esikouluikäistä Santeri-poikaansa curling-otteella: lapsen pakottaminen on väkivaltaa. Ja lopputulos on sen mukaista: Santerin mielestä häntä ei voi esimerkiksi pakottaa kouluun, koska hän ei halua sinne mennä. Kristiina miettii, mihin katosivat kaikki hänen elämänsä merkittävät asiat: rakastava aviomies-Erkki käy kotona vain kääntymässä niin, että Santerin mielestä isä ei edes asu kotona; vanhat ystävät lähtivät rakentamaan elämäänsä omiin pesiinsä ja Kristiinan ainoa ystävä on Marja, joka on kolmen lapsen yksinhuoltajaäiti, holtiton rahankäyttäjä ja muutenkin omalaatuinen persoona. 

Hakalahti on kirjoittanut kirjansa isolla huumorilla, ja lukija voi todennäköisesti asettautua kahden naisen puoliväliin ja tarkkailla turvallisen välimatkan ja naurun päästä näitä ääripäisiä naisia. Kirjassa oikeastaan seurataan kahden naisen elämää ja heidän elämänsä mahdotonta tehtävää: Kristiina yrittää kasvattaa Santeria omien oppiensa mukaan, mutta huomaa tehneensä pojastaan hirviön, joka huutaa ja riehuu, jos ei saa tahtoaan heti läpi, Marja puolestaan yrittää saada selvyyttä elämäänsä, mutta sotkee asioitaan vain koko ajan enemmän. 

Hakalahden teokseta tulee mieleen Eve Hietamiehen Yösyöttö ja Tarhapäivä, sekä huumorin että päähenkilöiden tehtävän, lasten kasvattamisen, suhteen. Hakalahti ehkä lyö hieman enemmän yli, esimerkiksi kun Marja päättää alkaa käyttää muslmiminaisen vaatteita, ihan vain testatakseen, miten ihmiset häneen suhtautuvat. Marja liikkuu vaatteissa aikansa, kerää katseita osakseen, mutta asiaa ei oikeastaan sen ihmeemmin koota kirjassa. Marja aikanaan luopuu vaatteista, ja asia ikään kuin unohtuu kirjassa. Uimataidon ongelma onkin siinä, että asioita ja aiheita on paljon, mutta ne kaikki jäävät lepattamaan ilmaan ja esiin pusertuu ehkä vähän tahattomasti vain huonosti käyttäytyvä Santeri. Ehkä vähän kirjan anti jäi sittenkin vähäiseksi, Santerin lisäksi tässä naureskeltiin naisille, jotka äitiys tuntuu tekevän jossain määrin hulluiksi tai vähintäänkin sekaviksi. 

Maahanmuuttajista, siis Mahmoodista ja Ahmetista, kirjassa annetaan hyvä kuva, ja esimerkiksi Marja ja hänen asenteensa asetetaan naurettavaksi, kun hän tarjoaa pitseriayrittäjälle vanhaa matkatelevisiota lahjaksi. Ahmetilla on aivan tarpeeksi hyvä televisio, eikä hän värähdä Marjan iskuyrityksille, vaikka Marja huutaa, että moni nainen ei ehkä innostu Ahmetin turkkilaisuudesta. Ahmet pitää lukemisesta ja on insinööri koulutukseltaan. Kai tämä on kirjan tapa haastaa lukijankin mielikuvat pitsanpaistajista. Mahmood on yritysideoita täynnä, eikä niitä hidasta edes se aika, jonka hän viettää sairaalassa toipuessaan päähän osuneesta kivestä. Mahmood on kuntavaaliehdokas kommunistisessa puolueessa ja onnellinen suomalaisen tyttöystävänsä kanssa. 

Kirja oli nopealukuinen, hauska ja kaiken maailman stereotypioilla naurava. Suosittelen kirjaa kaikille, joita Hietamiehen edellä mainitut kirjat huvittavat ja viehättävät.

Niina Hakalahti: Uimataito
2008, Tammi
290 sivua

Kirjablogeissa tätä kirjaa ovat lukeneet ainakin: 

Kirjanainen ja 
Annika K ja 
Elegia.