Possujen lentokisa eli mitä tapahtui "sen pituinen se" -jälkeen

Joskus huomaamattaan ja ilman ennakko-odotuksia löytää sellaisen lastenkirjan, josta ilostuvat sekä lukija että kuulijat. 

Possujen lentokisa - Kolmen pienen porsaan uudet seikkailut (2005, Mäkelä, alkuteos Pigs Might Fly)

on jatko-osa kolmen pienen porsaan seikkailuille. 

Kirjan on kirjoittanut Jonathan Emmett ja piirtänyt Steve Cox, 

suomentanut Sinikka Sajama. 

Tässä tarinassa kolme pientä porsasta ovat ei-enää-niin-pieniä ja heidän nimensä ovat: 

Veeti ja Valto eivät ole oppineet mitään, vaan vieläkin rakentelevat kaikkea niistä vanhoista materiaaleista, jotka eivät toimineet isoa pahaa sutta vastaan: esimerkiksi Veeti on rakentanut television ja pyörän oljista huonolla menestyksellä.

Ainoastaan Voitto on selvinnyt elämänsä jatkossakin voittajana... 

Iso paha susi parantelee katkerana vieläkin takamustaan edellisestä seikkailusta. 

Mutta kun susi huomaa possujen aikovan osallista lentokilpailuun, se päättää kostaa possuille vihdoinkin. 

Ainoastaan Voitto rakentaa (taas) kestävän koneen ja 

kun kaksi muuta possua on tuhonnut olki- ja puukoneensa, 

vastassa on hävittäjäkoneella syöksähtelevä susi. 

Siispä susi kiihdyttää ja kieputtaa ja kolauttaa myös viimeistä konetta vastaan, 

mutta joutuu james bondmaisesti yhtäkkiä possujen koneen moottorin lähelle...

Ja vanha satu toistaa itseään: 

ahkera ja kaiken hienosti etukäteen suunnitteleva possu on voittaja, 

ja pelastaa siinä samalla muut possut. 

Jos vaikka miinuksena tästä kirjasta voisi sanoa, että lentokoneen materiaaleiksi olisi voinut keksiä jotain - - modernimpaa? niin tämä tarina  toimi hienosti. 

Intertekstuaalisuus oli lapsenkin helppo huomata, ja muunnos alkuperäisestä toimi: lentokoneet ovat lasten mieleen enemmän kuin talon rakentaminen. 

Suden loikka hävittäjänsä kyydistä on yhtä uskottava kuin 

esikuvansa elokuvassa esittämä loikka, 

mutta sopi tietysti muutenkin tämän kirjan henkeen. 

Kiihdytän ja kieputan ja kolautan -loru sopi uuteen satuun ja toi kuitenkin vanhaa satua esiin tarpeeksi. 

Sanoisin, että lastenkirja toimi hyvin, vaikka omat lapset ovatkin jo hieman kuvakirjoista seuraaviin siirtyneet. 

Kirja on hieman vanha, ja siten kovin kulunut, 

mutta oli pitkästä aikaa tosi hauska lastenkirja, 

niin toinpa täälläkin esiin. 

Jatkossa jatkan lastenkirja-matkaa Lindgrenien ja Ruotsin jälkeen seuraavaan satujen Pohjoismaahan.

Emmy Abrahamson: Kuinka selviytyä puolalaisesta äidistä

Emmy Abrahamsonin Kuinka selviytyä puolalaisesta äidistä (2012, Karisto, alkuperäinen teos Min pappa är snäll och min mamma är utlänning 2011, suomentanut Säde Loponen) iski silmääni uutuuskirjoissa ja halusin tutustua tähän nuortenkirjaan kovasti. 

Lastenkirjahylly-blogin Rouva Huu on lukenut kirjan myös ja kirjoittanut kirjailija Abrahamsonista taustatietoja. Abrahamson on elänyt Ruotsin lisäksi Moskovassa, opiskellut Lontoossa ja työskennellyt Amsterdamissa ja Wienissä ja palannut vuonna 2009 asumaan Ruotsiin (kertoo myös wikipedia). 

Abrahamson käyttää varmaan näkemäänsä ja kokemaansa tässä kirjassa hyödykseen, sillä kirja kertoo 16-vuotiaasta teinistä, Alicjasta, jonka isä on ruotsalainen ja äiti puolalainen. Alicjan elämässä alkaa kesäloma ja aika kuluu paljolti kotona, koska Alicjan äiti, Beata, on kutsunut sukulaisnaisen tyttärineen Puolasta heille (karkuun juoppomiestään). Yhteentörmäykset paitsi Beata-äidin myös muun puolalaissuvun kanssa ovat teoksen huumorin takana. 

Alicja haluaisi elää niin kuin kuka tahansa normaali ruotsalaistyttö. Hän haluaisi saada syntymäpäivänään kakun ja lahjoja, jotka on kääritty oikeaan lahjapaperiin, eikä muovipussiin. Alicja yrittääkin elää niin kuin normaali ruotsalainen: heittää homeisen juuston, rikkimenneen saippuarasian roskiin, mutta Beata tulee siivoamaan Alicjan jäljet ja laittaa juuston keittoon, kaivaa saippuarasian takaisin, koska sen voi korjata ja moittii tytärtään tuhlariksi. 

Alicjan mielestä hänen äitinsä on vain niin nolo, ja kaikki äidin kummallisuudet hän selittää sillä, että äiti on puolalainen. 

Puolalaisten tavallinenkin puhe kuulostaa siltä kuin he riitelisivät tai valittaisivat jostain, joten aito perheriita raastaa korvia. 

Kirja luo huumorinsa stereotyyppisistä käsityksistä, joita meillä on itäeurooppalaisista ihmisistä. Eihän kohtauksille voi olla nauramatta. Varsinkin, jos on elänyt opiskelija-asuntolassa, jossa suihku on kahdeksi kuukaudeksi korjattu jeesus-teipillä tai käyttänyt kopiokonetta, jossa musteen loppumiseen auttaa vain se, että ravistelee mustekoteloa (jokaisen kopion jälkeen). 

Huumorin takana tulee esiin myös elämä, joka on varmasti totta monelle teini-ikäiselle monikulttuurisessa perheessä: äiti tyrkkää tyttärensä selvittämään asioita ruotsalaisten sähkömiesten kanssa, koska tytär osaa kaikkein sujuvimmin ruotsia. 

Beata-äiti kaikessa puolalaisuudessaan on kuin kuka tahansa äiti: teinille äiti on aina nolo. Beata on myös kuin kuka tahansa äiti, joka haluaa parastaan lapselleen. Beata on ehkä hieman tavallista toiminnallisempi äiti: hän kutsuu tyttäreltään lupaa kysymättä tämän ystävät juhliin, selvittämään huonoiksi menneitä ystävyyssuhteita ja äiti myös on huolissaan, miten Alicjan vasta-alkanut rakkauselämä mahtaa sujua. Jos siis hän ei pistä sormiaan soppaan mukaan. 

Kaiken kaikkiaan kirja oli hauska paavin tapaamisreissuineen, Olvoineen (Puolan-matkalla alkukirjain lähti pikkulasten käsiin) ja puoli-ilmaisine puolalaisine remonttimiehineen, puhumattakaan salakuljetetusta vodkasta.

Kirja kertoi tarinaa monikulttuurisen perheen ja Ruotsin elämästä. 

Kirjasta tuli mieleen mm. Marjaneh Bakhtiarin Toista maata -teos, Marja-Leena Tiaisen Kahden maailman tyttö ja vielä Terhi Rannelan teokset. Kaikissa tarkastellaan kulttuurisia erovaisuuksia. Luen nuortenkirjoja näemmä myöskin erityisen valikoivasti, koska huomaan, että kaikki lukemani nuortenkirjat käsittelevät tavalla tai toisella samaa asiaa. 

Bahtiarin ja Abrahamsonin teoksissa on samaa se, että niissä on paljon huumoria, jolla asioita tarkastellaan, Tiaisen teoksesta minulle jäi jälkikäteen jotenkin ahdistava mielikuva ja Rannelan teoksissa kulttuureja tarkastellaan niin, että niihin matkustetaan, eikä niin, että eri tavat ja ihmiset tulisivat meille päin. 

Verrattuna kaikkiin edellisiin teoksiin Abrahamsonin Kuinka selviytyä puolalaisesta äidistä oli paras kirja, koska sen tarina pysyi koossa. No joo, lieviä ylilyöntejä lukuunottamatta. Nuortenkirjan siitä tekee myös se, että kirjassa pohditaan ystävyys- ja seurustelukuvioita (joista en juurikaan tähän tekstiin kirjoittanut). Jotenkin minusta tuntuu, että ruotsalainen nuortenkirjallisuus on varsin hauskaa, johtuisikohan se lindgrenmäisestä perinnöstä? Toki nuortenkirjojen genrellekin on tyypillistä huumori, mutta joskus olen törmännyt myös varsin synkkiin ja ahdistaviin nuortenkirjoihin. 

Kahdesta eri kulttuurista kertoviin kirjoihin ominaisesti tässäkin opitaan vähän puolaa nie, ona jest w pracy (hoh, eipä mennyt turhaan minun puolan kielen opintoni Åbon puolella; tiesin aina kun maanantai-aamulla kello 8 pyöräilin kurssille, että kieltä tulen vielä joskus tarvitsemaan!) ja naureskellaan kielille.  Hauskuus tässä kirjassa syntyy siitä, että ruotsin tack (kiitos) ja puolan tak (kyllä) ovat varsin lähellä toisiaan.

Ihan kokonaan persoonallinen tämä kirja ei siis ole, mutta tärkein asia tässäkin nuortenkirjassa on se, että riippumatta taustastaan, elämässä voi pärjätä ja elää normaalia elämää. Ja loppujen lopuksi, ehkä pahinta ei ole maailmassa se, että on puolalainen äiti. Alicjakin huomaa asian kirjan lopuksi.  

Arvioni tästä kirjasta + + + +. Tämä oli todella erilainen kirja kuin Makine, jonka juuri ennen tätä luin, mutta ehkä juuri siksi tätä olikin niin vapauttavaa lukea.

Andrëi Makine: Ikuisen rakkauden kosketuksia

"En ymmärrä. Haluat tehdä ihmiset onnellisiksi tulevaisuudessa, mutta mikä heitä estää olemasta onnellisia jo nyt? 

Elämästä vihaamatta muita, ahnehtimatta, niin kuin sanot. Tai ainakin välttämästä toisen lyömistä kasvoihin..."

"Se johtuu... nimittäin... luulen että he eivät vielä tiedä oikeaa menettelytapaa. Se pitää selittää heille. Pitää luoda suunnitelma, teoria... niin, oppijärjestelmä!"

"Oppijärjestemäkö? Mitä varten? Mehän olemme onnellisia täällä, tunnusta pois. Olemme onnellisia, koska ilma tuoksuu lumelta ja keväältä, koska aurinko on lämmittänyt nämä lankut, koska... Niin, koska me olemme yhdessä. - - "

Andrëi Makinen Ikuisen rakkauden kosketuksia (2012, WSOY, Aikamme kertojia, alkuperäinen teos: Le Livre des brèves amours éternelles 2011, suomentanut Annikki Suni) kuului listaani "pakko lukea". Makinea olen lukenut siitä lähtien, kun Ranskalainen testamentti ilmestyi vuonna 1995 (no, ehkä olen lukenut sen pari vuotta tuon ajankohdan jälkeen, mutta kuitenkin =).

Makine on ollut minulle aina sellainen kirjailija, että kirjan lukemisen jälkeen on ollut pitkään olo, että en ymmärtänyt kaikkea lukemaani, vaikka 

kuitenkin luin kaikki sanat, elin hetken niissä tunnelmissa, joita Makine taituroi lukijan eteen ja periaatteessa tajusin. Mutta en ole koskaan päässyt kirjaan aivan täysin sisälle. 

Siksi olen niin iloinen, kun voin nyt sanoa, että ensimmäistä kertaa pääsin 

Makinen kirjaan täysin sisälle. 

Luin kirjan ensimmäisen kerran läpi ja minulle jäi vähän samanlainen olo kuin Ilselän Minnalle:

Kun joka aukeamalla vähintään yksi ajatus jää auki ja leijumaan, ilma käy sakeaksi paitsi pisteistä, myös minun turhautumisestani. Ikuisen rakkauden kosketuksia on palapeli, jonka palat eivät sovi yhteen, 

Ajattelin, että tämä Makine-olo minulla on aika usein, kun suljen Makinen aina jonkun huipuksi nimeämän kirjan.  

Ajattelin, että okei, musta puuttuu joku geeni, joka ymmärtää makinet. Mutta koska kirja loppui kesken tunnin mittaisen työmatkani, eikä minulla ollut muutakaan tekemistä eikä muutakaan luettavaa loppumatkalle, ajattelin, että ajankulukseni selailen sen alun uudelleen. 

Sitten tulin lukaisseeksi koko kirjan uudelleen, onneksi siinä on vain 158 sivua, niin ei tullut pitkää reissua kirjaan takaisin. 

Toisen lukukerran jälkeen minulle tuli autuas tunne, jos vain sellainen voi tulla tällaisen kuitenkin maallisen kirjan lukemisen jälkeen.

Sain Makinen palat liittymään vaivattomasti yhteen, sidoin säikeitä ja nautiskelin kirjan tarinasta ja etenkin jälkitilasta, joka leijuilee vieläkin ympärilläni, ja järjettömän suuren omenapuutarhan valkoiset kukat näkyvät vieläkin silmieni edessä. 

En tiedä, miksi Makine on minulle niin vaikea kirjailija. 

Luulen, että tällä kertaa kaikki ne nopeat, lyhyillä virkkeillä, pikatyyliin kirjoitetut teokset aiheuttivat sen, että en saanut lukurytmiäni muutettua. 

Makinen tekstille olisi pitänyt antaa aikaa ja levätä välillä,

 kun minä vielä kauhoin pikamatkaa, tuskin lopetin yhtä virkettä kun aloitin jo toisen.

Kaikkia kirjoja ei todellakaan voi lukea samalla tyylillä.

Nyt kun iloitsen kirjan lukemisesta, huomaan, että toinen vaikeus onkin siitä kirjoittaminen. 

En osaa kirjoittaa kirjan henkilöistä ja juonesta, koska kirjassa ei oikeastaan ollut juonta ja henkilötkin vilahtelivat kirjassa kadotakseen ja taas ilmestyäkseen uudestaan. 

Jotain kirjasta haluan kuitenkin kirjoittaa ylös. 

Esimerkiksi sen, että kirjan tapahtumapaikka on pääosin Neuvostoliitto ja  

60-luku, jolloin uudesta yhteiskuntajärjestelmästä iloitaan ja uskotaan sen ylivoimaisuuteen; ja toisaalta kirjassa liikutaan 80-luvulla, jolloin suuri johtaja, Breznev ei enää olekaan suuri, vaan naurun asia. 

Kirjassa kerrotaan, miten yhteiskuntajärjestys oli suuri asia: miten niihin kulloinkin uskottiin ja taas epäiltiin; 

mitä tapahtui toisinajattelijoille, ja miten toisaalta toisinajattelijatkin 

olivat ehkä jossain määrin oman kohtalonsa vietävissä. 

Aina suuri aate ei ollutkaan tärkein toiminnan lähde, vaan ihastus saavuttamattomaan rakkauteen ja halu näyttää tälle vei toisinajattelijan tielle.

Toisinajattelijatkin ovat vain ihmisiä ja kaiken maallisen vietävissä. 

Ja kaiken kumouksien, suurten johtajien, uusien myllerryksien välissä vallitsi yksi suurimmista asioista: rakkaus ja usko rakkauteen. 

Ja sitten myös rakkaus osoittautuu valheeksi myöhemmin.

Ei tätä kirjaa oikein voi järkevästi selittää, se oli suurelta osin kuvavälähdyksiä sieltä ja täältä,

ja toisessa välähdyksessä aiemmat tapahtumat ja henkilöt tulivat merkityksellisiksi kirjan tarinan kannalta. 

"Rakkaus..." kuiskasi sisimmässäni epäuskoinen ääni. Ihanneyhteiskunnassa oli kaikki suunniteltu etukäteen: massat uurastaisivat innoissaan, tiede ja tekniikka edistyisivät satumaisesti, avaruus valloitettaisiin ja se veisi ihmisen kohti tuntemattomia linnunratoja. Vallitsisi aineellinen yltäkylläisyys ja järkevä kulutus, joka perustuisi ajattelutavan täydelliseen muutokseen. Kaikki oli suunniteltu, ehdottomasti kaikki! Paitsi... 

En ajatellut uudestaan sanaa rakkaus, näin vain mielessäni nuoren naisen aurinkoisessa ja lumisessa tyyneydessä.  

Oppijärjestelmät tulevat ja menevät. 

Ihmisten onnellisuus tai onnettomuus ei tunnu järkähtävän keskimääräisesti niiden vaihtuessa, vaikka 

henkilötasolla joku tuhoutuu onnettoman rakkauden takia, 

joku toinen taas itselleen onnettoman yhteiskunnan takia.  

"Odota, tuo täysin erilainen elämä kiinnostaa minua. Siis huomenna kommunismin laho parakki kaadetaan maahan, se on selvää. Mutta mitä sinä ja ystäväsi, mitä te varsinaisesti ehdotatte tilalle? - - "

"Me ehdotamme vapautta! Ja si-vis-ty-nyt-tä yhteiskuntaa, tajuatko? Elämisen tapaa, jossa ei tarvitse jonottaa kolmea tuntia yhden saapasparin ostaakseen ja jossa matkustetaan ilman viisumia - - Niin, ja aineellista ja yhteiskunnallista elämää, joka on nykyaikaisella tasolla niin että ihminen tuntee itsensä onnelliseksi..." 

"Ajaessaan avoautolla Sunset Boulevardilla..." 

"Sinä teet kaikesta karikatyyriä, sekin tapa kuuluu kunnon neuvostopojalle, joka olet edelleen... Miksi ei avoautoa? Miksi pitäisi halveksia ihmisiä, jotka nauttivat kauniista asioista ja elävät täysillä? - - "

Kirjan sanoma on ainakin selvä. 

Ihmisen onnellisuus tulee muista asioista kuin yhteiskuntajärjestelmistä. 

Tähän pitäisi kirjoittaa, että korkein on rakkaus, 

mutta teoksen sivuilla rakkauskin oli varsin ohimenevää. 

Onnellisuus rakentuu niistä pienistä ohimenevistä hetkistä, joita ei elämässään torju ulottuviltaan pois.

****

Muita kirjan lukeneita mm. Katja/Lumiomena ja Leena Lumi. 

Oma arvioni: + + + + ½.

Minulla on myös ollut tällainen salainen unelma, jonka olen kantanut kirjahyllyyni: olen haaveillut, että luen joskus ne Makinet, joita en aivan ymmärtänyt, uudelleen.

Toivottavasti löydän niistäkin sen jutun ja juonen.  

Children of God - maailmanparannusta lauantaihin

Mennä viikkona ilostuin, kun sain taas laulaa Jai hota Nelosen tahtiin. Kyseessä oli siis noin sadas kerta, kun katsoin Danny Boylen Slummien miljonääri -elokuvan, jonka osaan olosuhteiden vääristämänä täysin ulkoa. Kesken unien voin vastata jokaiseen leffan kysymykseen ja täysin oikein, testattu on :). 

Harvoin innostun mistään leffasta näin paljon, mutta musta tämä elokuva on vain niin hieno ja samalla niin kansainvälinen, että sen voi katsoa melkein missä seurassa vain ja kaikki ovat aina pitäneet leffasta, ja kaikille elokuva on kertonut aina omanlaisensa tarinan. Vaikka en niin kovasti tykkääkään leffan pääosan näyttelijästä "yhden ilmeen ihmeestä" Dev Patelista, nautin niistä pätkistä, joissa Irrfan Khan "nimi lähes mahdotonta kirjoittaa oiken koskaan" ilmestyy esiin.

*****

Slummien miljonääri kertoo slummista Haluatko miljonääriksi -kisan avulla nousevasta Jamalista, joka kertoo tarinansa elämästään slummissa ja samalla myös tarinan ystävyydestä ja rakkaudesta Latikaan. No, siis kaikkihan sen tuntevat. 

Mutta sitten näin toisen elokuvan samalta vuodelta, 2008. Se on eteläkorealaisen Yi Seung-Junin ohjaama dokumenttifilmi Children of God, joka tietenkään ei ole saanut samanlaista mainetta ja kunniaa kuin britti-ohjaajan Oscareihin hukkuma elokuva. Koskettavuudeltaan elokuva on kuitenkin aivan toista luokkaa, vaikka tässä ei ole kyse suuresta rakkaudesta eikä tässä elokuvassa vilahtele sellaisia supertähtiä kuin Anil Kapoor. 

Children of God kertoo kolmesta sisaruksesta, joiden äiti on alkoholisti ja isä ties missä. Lapset, joista vanhin on 12-vuotias ja nuorin 4-vuotias elävät Pashupatinath-temppelin alueella, joka on hindujen pyhin paikka Nepalissa Katmandussa. Temppelialueella virtaa joki, Baghmati, jossa kuolleet ja poltetut ruumiit saavat viimeisen matkansa.  

Tässä alla olevassa kuvassa ihmiset katselevat ruumiiden polttamista, sillan alla virtaa pyhä joki - itse henkäilen hieman kauempana - sillä haju alueella on jotain raikkaan syysmetsän hajuihin tottuneelle käsittämätöntä.

Lapset saavat ruokansa kuolleille uhratuista lahjoista ja kalastavat ja sukeltavat rahaa joesta, johon ihmiset heittävät uhrilahjaksi ruokaa, vaatteita ja rahaa. 

Elämä temppelialueella on turvallista, sillä ne pojat (ja tytöt), jotka lähtevät alueelta sen ulkopuolelle kaduille, saavat kylläkin kerjätyksi enemmän rahaa, mutta haluavat tuhlata rahansa liimanhaisteluun. 12-vuotiaana elämä alkaa näyttäytyä aivan erilaiselta kuin 4-vuotiaan tytön silmin. 

Dokumentissa on koskettavinta se, miten elämään luottavaisesti sisarusparven pienin, 4-vuotias tyttö tanssii ja laulaa, laskee liukumäkeä ja nauraa. Kun taas perheen vanhin, 12-vuotias David, katsoo tyhjin silmin ja sanoo, että hän kuolee ennen kuin on 13. Elämänhalu on sammunut, ja ainoa iloa tuottava asia on liima, joka tekee elämän kevyeksi. Perheen keskimmäinen lapsi on dokumentin kertojan ääni ja voi, miten viisaasti hän paitsi elää myös ajattelee. Hän pitää huolta 4-vuotiaasta siskostaan ja vie äidilleen, joka on sammunut johonkin kadunkulmaan, ruokaa. Dokumentin lopussa lapsi toteaa, että jos hän ajattelee vain positiivisia asioita, kaikkea hyvää alkaa tapahtua heille. 

Katsojana en voi muuta kuin ajatella aivan samaa. Toivoa, että elämä muuttuisi hyväksi ja paremmaksi. Elämäksi, joka on elämän arvoinen.

Katulasten lisäksi dokumentti seuraa myös temppelisairaalaan tuotujen pahasti sairaiden omaisia, erityisesti erästä perhettä, jonka isä oli ulkomailla töissä, mutta tuli kotiin sairaana, lähes kuolleena. Perhe joutuu miettimään, että miten elää eteenpäin, jos isä kuolee. Vaikka elämä on ollut hyvä ja mallillaan, sairastuminen vie siltä pohjan. Aivan samalla tavalla kuin missä muualla tahansa yllättävä sairastuminen vie normaalilta elämältä pohjan, mutta kun sosiaaliturva puuttuu, ei ole mitään turvaa sairastumisen varalle tai niille lapsille, joiden äiti päättää käyttää elämänsä juomiseen.

Dokumentti on lohduton. Vaikka siinä ei alleviivata eikä korosteta kurjuutta, kurjuus on silmien edessä, eikä lähde pois. Eikä tässä tarinassa, joka on oikeiden ihmisten elämää, ole välttämättä onnellista loppua. Ei tv-kisaa, jossa voi rikastua ja rakastua. 

Dokumenttia katsoessa ei voi muuta kuin kysyä, että miksi katulapsia on maailmassa ja miksi heitä on niin paljon? Arvioiden mukaan katulapsia on maailmassa yhteensä 100 miljoonaa ja tietenkin yleisimmin köyhissä maissa. 

Children of God -dokumentissa lasten isät ovat hakanneet lapsiaan, alkoholismi on myös yksi syy, miksi lapset lähtevät kotoaan pois, karkuun omia vanhempiaan. 

Katulapsista pitävät huolen vain hyväntekeväisyysjärjestöt, joita Nepalissa on paljon, mutta ilmeisesti ei riittävästi. Kirjoitin jo, että jokainen lastenkoti tekee varmasti työtään täysin sydämin ja työtä ei voi muuta kuin arvostaa. Pyyhin kuitenkin lauseen pois, koska en voi olla varmaa asiasta: tuli mieleeni Conor Grennanin Little Princess -teos, jonka luin aiemmin kesällä. Siitä sain kuvan, että jotkut lastenkodit eivät tee työtään, vaan keräävät hyväntekeväisyydestä saadut rahat ja heittävät lapset takaisin pihalle. Maassa, jossa korruptio on elinkeino, ei mistään muusta voi olla varma kuin siitä, että kaikesta kärsivät aina heikoimmat. Nepalissa samoin kuin muissa köyhissä maissa on varmasti paljon sellaisia järjestöjä, jotka tekevät työtään täydellä sydämellä ilman korruptiota. Niiden työtä on pakko arvostaa.

Tähän pitäisi varmaan kirjoittaa, että jokainen voi auttaa lapsia ja avustaa jo olemassa olevia järjestöjä. No, senhän jokainen tietää jo ja varmasti toimii juuri niin. Mutta miksi katulapsia silti, vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen silti on maailmassa? 

Miksi maailmassa on katulapsia, kun vieressä asuu myös rikkaita? Vaikka Nepal muistetaan mainita aina yhtenä maailman köyhimmistä maista, ei se poista sitä tosiasiaa, että myös siellä on rikkaita ihmisiä. Eikä mikään poista sitä tosiasiaa, että maailma on käsittämättömän epätasa-arvoinen paikka, ja meidän arkipäivän murheemme ovat kovin erilaisia kuin jossain toisessa paikassa maailmassa. Tietysti kaikilla ihmisillä on samat murheet: mistä ruoka ja mistä katto pään päälle, mistä rakkautta? Mutta jos elämän perusasiat ovat kunnossa, miten voi sulkea silmät siltä, että kaikilla ei ole?

Asia saa minut lähinnä kiukkuiseksi. Se, että katulapsia on olemassa maailmassa, on minusta täysin ja ainoastaan aikuisten vika. Aikuisten, jotka antautuvat alkoholille, väkivallalle tai muille turhille asioille ja unohtavat, että tärkein tehtävä elämässä on huolehtia omasta jälkikasvustaan. Se on myös niiden aikuisten vika, jotka ohittavat itkevän, eksyneen ja kadoksissa olevan lapsen ja niiden, jotka voivat käyttää hyväkseen tällaista lasta.

Millainen aikuinen voi tehdä noin?

Jos minulla olisi täydellisen toimiva ratkaisuehdotus, ei maailmassa olisi enää kurjuutta. Jokainen vanhempi tekisi juuri sen määrän lapsia, joista pystyy huolehtimaan ja jotka pystyy ruokkimaan. Jokainen vanhempi pitäisi huolen omista lapsistaan, yksikään isä (tai äiti) ei "häipyisi kuvioista", jokaisella olisi töitä ja ne, jotka hairahtuisivat juopoiksi, sairastuisivat tai muuten vain olisivat eksyksissä, saisivat apua ja tukea. 

Ei kovin vaikeaa, mutta ei silti vain onnistu. 

Children of God on monessa paikassa netissä nähtävissä, ja siinä on englanninkielinen tekstitys, esim. täällä.

***

Ohjaajasta Yi Seung-Junista löytyy sellaista mielenkiintoista tietoa, että hän on myöhemmin tehnyt dokumentin Planet of Snail, joka on tehty yhteistyössä kotimaisen YLE:mme kanssa. 

Sanna Eeva: Olot

Ellun perheen piti muuttaa maalle mutta ykskaks maalla onkin ainoana täysjärkisenä Ellu itse ja holhokkeja kaksin kappalein. Ellun huoleton ja lupsakka mies on jäänyt kaupunkikotiin ja soittelee sieltä ponnettomia puheluita, eikä Ellu osaa sanoa niihin mitään. Ellu pelkää että mies saa kohta tarpeekseen ja kaikki on levällään ja väärin. Mitä Ellu sitten sanoo työpaikalla, jossa jokaisella tiuhtiviuhtitytölläkin on mies ja elämä kuin kiiltokuvassa. Mitä sitten laitetaan lehtihaastatteluun, ei ainkaan mitään omasta vapaudesta ja rohkeasta naiseudesta, ei mitään sellaista mistä loistaa kilometrien päähän miten vituttaa joka päivä käydä itse kaupassa eikä ole koskaan ketään muuta jota syyttää siitä että on likaista ja lehdet haravoimatta tai että makuuhuoneen ovenkahva lonksottaa ja keittiön viemäri haisee paskalta. 

****

Sanna Eevan Olot (2012, Karisto) alkoi kiinnostaa heti, kun näin kaupassa kirjan, kansiliepeessä kirjaa kuvataan näin: Mitä tapahtuu, kun kontrolli karkaa, totuttu keikahtaa ympäri ja juuret puskevat pintaan? Mitä tapahtuu, kun hallintaa ei ole ja valintoja ei tehdä?  

Sanna Eevan teos Olot alkaa varsin tavallisesti: on ne kotimaisen kirjallisuuden kaipaamat kolme sukupolvea: tytär, keski-ikäinen nainen ja tämän äiti elävät arkista elämäänsä, jota tarkastellaan näiden kolmen erilaisen ja -ikäisen naisen näkökulmasta. 

Emilia käy  koulua ja hänellä on lista lempiväreistä ja -ruuista. Hän on aivan normaali pieni tyttö, vaikka haluaakin käyttää aina vain samaa paitaa. Hän asuu omakotitalossa, joka on isompi kuin muiden hänen kavereidensa.

Ellu on Emilian äiti, joka ajaa Volvollaan paljon. Hänellä on töissä kova stressi, koska hänellä on iso omakotitalo ja pankkilainaa pitää maksaa joka kuukausi. 

Elsa asuu kotona ja tekee piirakoita. Siinä toivossa, että Ellu perheineen tulisi kylään. Ja voihan sen piirakan laittaa pakkaseen, jos vieraat eivät tulekaan. 

Olot oli siinä mielessä jännä kirja, että en osannut yhtään odottaa, että mihin suuntaan kirja kulkee ja siksi olin yllättynyt, että se oli niin sekopää (hyvällä, mutta vähän raskaalla tavalla). Aloin ymmärtää tuota kansiliepeen tekstiä: kontrolli karkaa, totuttu katoaa ja juuret eli menneisyys tulee esiin. 

Kirjaa lukiessa tuli kovasti mieleen se, mitä on taas koulujen alettua kirjoitettu mediassa: Vanhemmuus on hukassa. Olot kertoo yhden tarinan asiasta: Kun se perheen iso, muiden perheiden taloja isompi, omakotitalo on maksettava, ei oman lapsen elämä kiinnosta. Toisaalta Olot kertoo myös tarinan vanhemman juurista: mitkä asiat ajavat keski-ikäistä siihen, että vanhemmuus on hukassa. 

Olot-kirjan teksti oli niin lyhyttä, että siitä on vaikeaa kirjoittaa oikeastaan mitään. Kirja on hieman synkkä tapahtumiltaan, mutta lyhytsanaisuudessaan se kertoo ikävät tapahtumat tehokkaasti, vähän kuin ohimennen. Lukijan ihmeteltäväksi jää se, mitä kaikkea löytyy kulissien takaa. Kun Mari Mörö ja Kreeta Onkeli kirjoittivat lapsuudesta alkoholistiperheessä, on Olot mitalin kääntöpuoli: tarina siitä perheestä, jossa lapsi unohtuu vanhempien uran ja muun elämän tieltä.

Sinisen linnan Maria näki kirjassa Elsan hahmossa lempeyttä ja Ellun rakastajan kuvauksissa kliseisyyttä. Itse luin kirjaa hieman toisin, sympatiani oli Vihdintiellä jonottaessani ja kirjaa lukiessani (bussissa, vaikka sama olisi onnistunut omassa autossakin, sen verran lujaa mentiin - not) täysin Ellun puolella. Tiettyyn rajaan asti. Voin hyvin ymmärtää, että liiallinen paine puolelta jos toiseltakin saa pään hiiltymään. Elsan menneisyydestä alkoi löytyä niin paljon kaikkea, että en pystynyt sympatiseeraamaan hahmoa yhtään. 

Lumiomenan Katja alkoi kirjaa lukiessaan jo hieman kyllästyä tähän kolmen sukupolven -tarinatyyppiin. Kolme sukupolvea alkaa olla jo varsinainen klisee, mutta pidin Olojen vähän erilaisesta tyylistä ja minusta kolme sukupolvea oli tässä kirjassa ihan hyvä valinta. Siis tämän viimeisen kerran siedän sen! (siihen seuraavaan kirjaan asti).

Kirsi kirjanurkassaan pohtii, että naisen elämä ei tunnu olevan helppoa missään vaiheessa ja Kirsin tekstiä lukiessa tuli mieleen Subin Iholla-sarja, ja se, miten siinä koko ajan itkettiin. Naisen elämä ei ole koskaan helppoa, onneksi voi aina itkeä. Vaikka Olojen naiset eivät taida ehtiä edes itkemään. 

Järjellä ja tunteella -blogin Susa on mainunnut tekstissään taas ne monet muut kirjat, jotka tulevat mielellään Olot-teoksesta. 

Itse pidin kirjasta, olihan se hieman outo ja absurdi, mutta ehkä juuri sen takia pidinkin siitä. Synkkyys oli niin ylitse menevää, että se ei oikeastaan tuntunut oikealta elämältä. Lisäksi en päässyt odottamaan kirjalta tällaisia yllättäviä käänteitä.

Tykkäsin siis.

Arvioni: + + + +.

***

Olen lukenut viime aikoina niin monta nopeaa kirjaa, että olen hieman hengästynyt näiden kirjojen tarinoiden tahdista ja nyt pitää vetää henkeä hieman pidempien kirjojen parissa. 

Riikka Ala-Harja: Maihinnousu

Joillekin lukijoille ei ole kovinkaan paljon väliä sillä, minkälainen kirjan kirjoittaja on, tai minkälainen on kirjailijan elämä. Itse kuulun siihen uteliaiden tai tirkistelijöiden sakkiin, joille on tärkeää tietää jotain kirjailijasta. Kirjat kuitenkin pääsääntöisesti syntyvät oman elämän kaikuna, vaikka eivät olisikaan omaelämäkerrallisia. Tai ainakin luulen niin. Riikka Ala-Harjan teos Maihinnousu (2012, Like) alkoi ainakin itseäni kiinnostaa entistä enemmän sen jälkeen, kun luin MeNaisten jutun kirjailijasta kesälomamatkallani. Kaltaisilleni taustojen nuuskijoille juttu löytää täältä.

Maihinnousu kertoo nimensä mukaisesti maihinnoususta, siitä suuresta Normandian maihinnoususta toisen maailmansodan aikaan. Teoksen päähenkilö, 41-vuotias Julie, ei saanutkaan koskaan valmiiksi suunnittelemaansa väitöskirjaansa maihinnoususta, vaan kertoo tietojaan oppaana turistiryhmille Normandiassa. Kirjassa on taitavasti ujutettu maihinnousun kulku kirjan muiden tapahtumien joukkoon.

Muut tapahtumat tapahtuvat Julien perheen sisällä: hänen lapsensa, Emma sairastuu leukemiaan ja samaan aikaan Julielle selviää, että hänen miehensä, Henri, pettää häntä toisen naisen kanssa. 

Myös kirjailija Ala-Harja on asunut Ranskassa Normandiassa, lähellä rantaa ja hän on vastikään kokenut eron, koska hänen miehensä petti häntä.

MeNaisten haastattelussa Ala-Harja kertoo, että kumpikaan ei kerro suoraan minusta tai perheestäni, mutta eroamiseen liittyvät havainnot ja tunteet ovat omiani. Jos tekstissä ei ole jotain omaa, joka kolahtaa, se on tyhjä teksti.

Omaelämäkerrallista tai ei, Ala-Harja liittää kirjassaan maihinnousun, lapsen sairauden ja avioeron kiinteästi toisiinsa. Olen lukenut Ala-Harjan teoksia aiemminkin, ja usein niissä on jotenkin keskeneräisyyden maku mukana: aihe on ollut hyvä, mutta tarina ei ole kestänyt loppuun asti. Maihinnousussa ei ollut tällaista ongelmaa: tarina veti ja pysyi kasassa alusta loppuun. Taisi käydä niin, että lukaisin kirjan kutakuinkin alusta loppuun kertaistumalta. Kirja ei ole kovin pitkä, ja se on nopeasti luettava, tästä ainoa miinus kirjalle: olisin halunnut lukea kirjaa hieman syvemmälle ja ajatuksia hieman pidemmälle. Mutta hyvä tämä oli näinkin. 

Tarinan Julie kestää monta asiaa näennäisen rauhallisesti, sillä kovin montaa kertaa hänen ei tee mieli tuhota Henriä. Onneksi inhimillisen kärsimyksen vuoksi edes kerran. Eron ja siihen johtama pettäminen ja sen syyt kuvataan hieman lakonisesti, mutta ehkä kuitenkin aivan todellisesti. 

Marina on vaalea, minä tumma, Marina on pieni, minä keskikokoinen, Marina on laiha, minä olen tavallinen, Marina on Henriä nuorempi, Minä olen Henriä vanhempi, Marina kai kehuu Henriä, minä en. Marina on Henrille uusi, minä olen Henrille kymmenen vuotta vanha. 

Pettäminen ja salasuhteet liittyvät kirjassa kevyesti myös sota-aikaan: kun ranskalaiset sotilaat olivat rintamalla, maaseudulla olevat saksalaiset sotilaat auttoivat sinne jääneitä naisia monin tavoin. Ala-Harjalla on mielenkiintoinen tyyli vain kirjoittaa asiat esiin: lukija voi itse pohtia, miten salasuhteet olivat erilaisia sodan aikaan, vai olivatko? 

Kirja etenee Emman sairautta seuraten, sytostaattihoitoja jännittäen, ja Julie liikkuu "tuhoan Henri" -ajatuksista "olen täysin epäonnistunut" -ajatuksiin. 

Tuhoan kaiken mihin kosken, olen synnyttänyt maailmaan tytön joka kuolee kahdeksanvuotiaana, millaisen elämän Emma olisi voinut saada ilman minua, elämän jonka Henri ja Marina olisivat yhdessä kehitelleet, se tyttö tanssisi, rullaluistelisi ja potkaisisi maalin tai useampia maaleja ylivoimaiseksi luultua vihollista vastaan. 

Julie käy muistoissa, kaipaa mennyttä elämää, jossa joku asia tuntui joltain ja pitää mykkäkoulua Henrin kanssa, murehtii ettei hänellä ole ketään, kenelle puhua ja Henrillä on Marina. Kuten oikeassa elämässäkin ihmiset, myös Julie, saa tukea yllättävältä taholta ja alkaa nousta synkistä ajatuksistaan. 

Kaiken kaikkiaan on helppo uskoa, että Julien ajatukset nousevat Ala-Harjan omista eron aiheuttamista ajatuksista. Julie on kovin inhimillinen. Ja ehkä näistä seikoista johtuen Ala-Harjan teos on hänen onnistuinein kirjansa tähän asti. 

Erosta on monta kirjaa kirjoitettu, mutta tämän teki erinomaiseksi se, miten ero oli kirjassa yhdistetty sotaan ja toisaalta, miten myös sairastuminen kulki yhdessä näiden kahden asian kanssa. Vaikka täytyy sanoa, että lapsen sairastuminen jäi kirjassa ehkä vähän pinnallisemmaksi kuin eron käsittely. Ehkä se oli myös hyvä asia, sillä lapsen sairastumisen käsittely ei ole kovin kevyt aihe yhdessä sodan, eron ja pettämisen kanssa. 

Tykkäsin kirjasta tosi paljon. Hieman höttöisten ja kylmäksi jättäneiden eurooppalaisten suhdekuvausten jälkeen tämä tuntui paljon koskettavammalta kolmiodraaman kuvaukselta. Ala-Harja on itse asunut Ranskassa ja hänen kirjassaan perhe on ranskalainen. Mietin paikoin, miten uskottavaa ranskalaisuus on, mutta en sitten kovin tarkasti kuitenkaan palannut asiaa miettimään. Minusta tämä kirja oli onnistunut kuvaus elämän käännekohdista, jotka osuivat (kuten oikeassa elämässäkin) samaan aikaan.

Huomasin vasta nyt myöhemmin, että myös HS oli kirjoittanut kirjasta tänään.  

Arvioni: + + + +. 

Hélène Grémillon: Uskottuni

Hélène Grémillonin Uskottuni (2012, Otava, alkuperäinen teos Le Confident, suomentanut Anna-Maija Viitanen) oli syksyn uutuuskirjojen luettava!-listassani (listaa voi kurkata täältä). Siellä kirjoitin, että ranskalainen kirjallisuus on viime vuoden aikana viehättänyt minua aivan erityisesti. Saako perua sanojaan? Uskottuni ei nimittäin viehättänyt yhtään. Joku paremmin ranskalaista kirjallisuutta tunteva voisi parantaa ranskalaisen kirjallisuuden maineen, ja kertoa, ettei tämä ollut ollenkaan parasta laadultaan tai ominaista ko. maan kirjallisuudelle lainkaan. Siis myönnän, että en tunne Ranskan kirjallisuusgenreä niin hyvin, että osaisin sanoa, että tämä olisi ollut sitä omintaan. 

Uskottuni alkaa varsin kiinnostavasti. Täytyy sanoa, että jo sen (suomalainen) kansikuva on viehättävä ja vie lukijan vauhdikkaasti tiukasti erään maan maisemiin. Kirjan tapahtumapaikka on hetken aikaa Pariisi vuonna 1975, kun Camille alkaa saada kirjeitä tuntemattomalta lähettäjältä, joka osoittautuuu Louisiksi. Kirjeissään Louis kertoo Annie-nimisestä naisesta ja sota-ajasta (II maailmansota). Sota on kuitenkin taustalla, kirjeissä viimeisissä riveissä kerrotaan, mitä maailmassa tapahtui, pääpaino on ihmissuhteilla ja -kohtaloilla. 

Sinä vuonna maailman kesipiste olimme minä ja Annie. Ympärillä tapahtui kaikenlaista, kaikki minulle yhtä herttaisen yhdentekevää. Saksassa tuli Hitleristä valtakunnankansleri ja natsipuolueesta ainoa puolue. Brecht ja Einstein pakenivat ja Dachaun leiriä rakennettiin. Lapsi kuvittelee sinisilmäisesti olevansa suojassa historialta. 

Kirjassa kerrotaan siis Anniesta ja Louisista itsestään. He ovat ystäviä lapsuudestaan asti. Kirjassa kerrotaan kirjeiden myötä myös Rouva ja Herra M:stä, jotka ovat rikkaita ja eroavat esimerkiksi Anniesta, jonka äiti ei osannut lukea, paljon taustaltaan. Välillä kirjassa kuljetaan 70-luvun Pariisissa, jossa Camille pohtii, kuka kirjeiden kirjoittaja on, ja miten kaikki henkilöt liittyvät häneen itseensä. Siis miksi hän saa näitä kirjeitä. Ja aivan kuten Camille arvelee lukiessaan kirjeitä, niillä on joku tietty merkitys hänen elämälleen. Kuten englanninkielisen teoksen kansikuvassa lukee "Secrets can't be kept forever". 

Uskottuni toi mieleeni kovasti aiemmin lukemani Léon ja Louise -teoksen, koska näissä molemmissa teoksissa sota oli taustalla ja elämänkohtalot saivat mutkikkaita käänteitä sodan varjossa ja osin juuri sodan takia: kaikkea omituista oli mahdollista tapahtua ihmissuhdekiemuroissa, kun ihmiset liikkuivat ja katoilivat joka tapauksessa. 

Uskottuni-teos ei aivan hirveästi ihastuttanut. Kirjeet, jotka Louis oli kirjoittanut Annien puolesta, eivät toimineet minusta. Niistä puuttui kaikki tunne, jota tällainen tarina olisi kaivannut. Ja lopulta, kun luin viimeistä kirjettä, jonka kirjoittaja oli toinen, melkein lopetin kirjan lukemisen kesken. Siinäkään ei ollut tunteenpaloa, vaikka tyylillisestihän kirje olisi voinut olla aivan erilainen, koska kirjoittajakin oli eri. Tarina tässä kirjassa oli hieno, vaikka ehkä vähän epälooginen paikoin, mutta tarinan kerronta oli se heikoin lenkki. Varsinkin sen viimeisen kirjeen kohdalla tarina junnasi paikoillaan, koska kerrontakin pysyi samanlaisena. Varmaan joku toinen lukija pitää tällaisesta tyylistä, mutta minut nämä kirjeet jättivät aika kylmäksi ja kiinnostavampaa oli melkein seurata sodan kulkua tapahtumien taustalla: kirjeitä lukiessa odotinkin sitä loppukohtaa, jossa palataan kuvaamaan sotaa ja sen tapahtumia.

Lisäksi tuntuu, että tällaisia kirjoja, joissa menneisyydestä paljastuu jotain jännää ja nykyihmiseen vaikuttavaa, alkaa tulla joka tuutista ja maasta ulos. Välillä alkaa jo huvittaa tämä samanlainen kerronta: kaksi näkökulmaa, kaksi aikaa. 

No mutta monessa blogissa tästä kirjasta on kirjoitettu aika paljon parempaan sävyyn, kannattaa tututustua myös näihin kirjoituksiin:

erityisesti Susa piti kirjasta (ja sai kiinni niistä asioista, joista minä en),

Hanna kirjoittaa rakkaustarinasta ja uskottavista henkilöhahmoista. 

Hieman toisenlaistakin lukijan kokemusta on Erjalla, jonka mielestä Tässä kirjassa on vangitsevan mielenkiintoinen aihe ja kiehtova miljöö, mutta eipä sitten juuri muuta - Olen kyllä aika paljon samaa mieltä! 

Myöskin Karoliinalta ja Elma Ilonalta olin lukevinani ei-niin-vahvaa-ihastumista. 

Hienoa, että kirjat voi lukea monella eri tavalla. Itse liitän tämän kirjan osaksi Eurooppa-haastetta ja annan arvioksi: 

+ + +.

Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja

Kuten tuolta aiemmasta postauksestani voi bongata, olen lainaillut kirjastot tyhjiksi uutuuskirjoista, jotka ovat osoittautuneet varsinaiksi minikirjoiksi. Ihan minein oli Hernán Rivera Letelierin Elokuvankertoja (2012, Siltala, alkuperäinen teos La contadora de peliculas, suomentanut Terttu Virta). Tämä kirja oli pienin ja lyhyin ehkä kooltaan ja sivumäärältään, mutta ei tarinaltaan.

Kirja lähti mukaan taas kovasti sen ansiosta, että monet ovat kirjoittaneet kirjablogeissaan kirjasta, ja useimmat kehuvaan sävyyn. En lähde muuten linkittämään muiden blogeja, koska niin moni on kirjoittanut tästä kirjasta, mutta Kujerruksia-blogiin on pakko laittaa linkki (tässä), koska Linnean kirja on innostanut osallistumaan kirjankansi copycat -kisaan. Ihanat kuvat molemmissa! 

Kirjassa on tarina, joka kerrotaan Maria Margaritan minä-kertojan äänellä. Chileläisessä kaivoskylässä elää perhe: liikuntakyvytön isä viiden lapsensa kanssa, perheen äiti on lähtenyt pois. Isä palaa halusta nähdä elokuvia, mutta ei pysty menemään teatteriin. Niinpä hän lähettää lapsensa yksi kerrallaan elokuviin ja pyytää näitä kertomaan elokuvasta. Järjestetään kisa. Koska perhe on köyhä ja liput leffaan kalliita: vain paras kertoja pääsee jatkossa elokuviin ja kertoo muille tarinana näkemänsä. Perheen nuorin ja ainoa tyttö voittaa kisan ja hänestä tulee niin kuuluisa elokuvankertoja, että yleisöksi kertyy paljon perheen ulkopuolisiakin kuulijoita. 

Kyläläiset ja perhe ovat köyhiä, mutta onnellisia. Heillä on jokapäiväiset murheensa, mutta onnea tuovat yhteiset hetket, joiden tähtenä loistaa elokuvankertoja.

Sitten tapahtuu kaikkea pahaa samaan aikaan. Maailmallakin tapahtuu kaikenlaista, joka vaikuttaa perheen ja elokuvankertojan elämään. Kylään saapuu televisio, joka vie elokuvankertojan työn. 

***

Aloitin kirjan illalla ja heräsin aamulla kuudelta lukemaan sen loppuun. Aivan parhaimpien kirjojen kanssa käy näin, että ne herättävät kesken unien, koska tarina on pakko tietää loppuun. Kun sain kirjan loppuun, nukuin vielä vähän aikaa ja kirja jäi vaikuttamaan johonkin, koska en saa sitä millään päästäni. On aika upeaa, että noin pieni kirja (sivuja 133) voi olla niin vaikuttava. 

Monessa postauksessa, joita luin, kirjoitettiin, miten köyhyydestä ja kamalista tapahtumista huolimatta ihmiset ovat onnellisia. Siitähän tämä tarina kovasti kertoi: ei ole väliä, oletko köyhä vai rikas, onnellisuus tulee toisaalta. Tv, internet, ipod, Ferrari, hulppea omakotitalo eivät pelkästään tuo onnellisuutta. Jos vertaan tarinaa ennen tätä kirjaa lukemaani Tammisen Rikosromaaniin, voisin sanoa, että edes hyvinvointivaltio ei tuo onnellisuutta kaikille. 

Maailma ei tietysti ole niin kuin kirjat, mutta minusta Elokuvankertoja kertoo tärkeää tarinaa: tärkeintä on yhteisöllisyys. Kuka muistaa, miten lapsena leireillä keräännyttiin kuuntelemaan pelottavia tarinoita, kun valot olivat sammuneet, tai miten sukulaisia tavatessa on päässyt kuulemaan tarinoita siitä, mitä kukakin on tehnyt menneisyydessä. Tarinat ovat yhteisöllisiä, en tiedä, kuinka moni pääsee niistä nauttimaan tänä päivänä, kun  television katsominen on kai suositumpaa ajanvietettä, ja elämä ehkä siksikin paljon yksinäisempää. Entisenä wannabe-kulttuurintutkijana uskon kovasti tarinoihin. En vain niiden huikeaan voimaan tarinoina, vaan myös siihen, miten ne luovat yhteisyyttä. Ei välttämättä ison yhteisön kesken, mutta vaikka sukupolvienkin välillä.

No, lopultakin kirjan tarinaa miettiessä mieleeni tuli eräs leffa, jonka ole nähnyt. Siinä näyttelijä tulee kotikaupunkiinsa, maaseudulle, jossa siellä elävien mielestä elämä on kovin kurjaa, köyhää ja onnetonta. Kaupungista maalle tullut henkilö (Rohan?) näkee kuitenkin sen, mikä on tärkeintä: olla oma itsensä, hieman muista erilainen, mutta kuitenkin jonkun yhteisön jäsen. Kun kyläläiset kokoontuvat katsomaan elokuvaa, elokuva ei pyörikään, mutta Rohan pääsee kertomaan tärkeimmän asian ihmisille: ihmiset eivät voi elää erillään toisistaan. 

Miksiköhän nykyisin yhteisöllisyys tuntuu löytyvän menneisyydestä ja maaseudulta? 

Arvioni kirjasta: + + + +½.

Petri Tamminen: Rikosromaani

Petri Tammiselta olen aikoinaan lukenut Elämiä-novellikokoelman (1994), joten odottelin kovin lyhytsanaista kerrontaa myös Tammisen uutukaiselta Rikosromaani-teokselta (2012, Otava). Myönnän, että moni Tammisen muu kirja on jäänyt lukematta, toivonkin että olen oikeassa, kun totean, että Tammisellla on varmaan paljon parempaakin luettavaa kuin Rikosromaani. 

Minun kirjani Rikosromaani ei valitettavasti ollut ollenkaan. 

Rikosromaani ei ole tyypillinen rikoromaani, vaikka kaikkea ikävää kirjassa tapahtuukin. Rikosromaanin tapaan tässäkin on epäilty, Ångström ja epäillyn perässä juokseva komisario: Vehmas.

Kirjan alussa toiveeni vielä eli, että tässä kirjassa olisi jokin kantava idea, se olisi ehkä hauska, kuvailisi Suomeamme jotenkin pistävän ironiseen ja pistävään sävyyn. 

Päällikölle Vehmas oli esittänyt, että poliisin pitäisi suojella kansalaisia ainakin lööpeiltä. Lähipoliiseja Vehmas oli pyytänyt puhumaan kouluissa muustakin kuin huumeiden ja liikenteen vaaroista, nimittäin elämän turvallisuudesta ja poliisin ammatin tylsyydestä. - - Lapsille olisi pitänyt kertoa myös, että jokaista onnettomuusotsikkoa kohti oli tuhat tarinaa tavallisesta elämästä.

En oikeastaan edes ymmärtänyt, että mitä kirjassa tapahtui, sillä kaikesta valoisuudesta huolimatta se muuttui todella synkäksi: ihmisiä masentui, jäi kotiin makaamaan, Vehmas oli elämässään onneton ja kirjan kohokohta oli, kun poliisit kävivät Malmin Teboililla tutkailemassa turvakameroita. (Meidän entinen lähi-Tepsa, siksi kohokohta.) Kirja alkoi lokakuusta ja elämä ja maailma tuntui synkistyvän kuukausi kuukaudelta. 

Vaikka olisi hankkinut armeijan ylijäämävaraston valonheittäjän ja sytyttänyt sen olohuoneeseen, olisi ollut pimeä. Oli pimeä kun lähti ja pimeä kun palasi, välissä lähikaupan tuulikaapin särisevä valo, nurkassa pahvilaatikollinen parittomia tumppuja.

Kun lukija masennetaan näin tehokkaasti, niin en tiedä, miten kirjasta jaksaisi löytää mitään muuta, varsinkaan mitään uutta. 

Kirjassa luvataan, että Rikosromaani tarjoaa meille oivan mahdollisuuden nauraa oman elämämme kipukohdille. 

Unni kirjoittaa, että lähinnä keski-ikäisen miehen kipukohdille, mutta jos vaikka tiputetaan mies pois, niin aika hyvä huumorintaju saa olla, että jaksaa nauraa tälle kirjalle. 

Lumous ei kestänyt pitkään. Pian hän taas tajusi itsensä ja ikänsä, ajan vääjäämättömän kulumisen ja paikkansa siinä. Nuorena housutkin osti kuin loppuelämäkseen, keski-iässä surumieli iskee jo sovituskopissa ja koko kaaren näkee, housujen nuhjaantumisen ja niiden surkean lopun. Ihan jokainen esine ja teko ja tapahtuma alkaa keski-iässä tuntua itsensä teoreettiselta esimerkiltä. 

Kaiken lisäksi mukaan tulevat taas kerran ne ruotsalaiset ja muunmaalaiset, joilla surumielisyyden sijaan leviääkin iloisuus ja toisista välittäminen.

Olen varma, että joku löytää tästä kirjasta jotain muutakin, mutta minut se nyt vain masensi täysin, enkä ymmärrä, kuinka monta uusintapainosta Suomeen tarvitaan vai tarvitaanko yhtään, kun Eput lauloivat jo noin miljoona vuotta sitten murheellisten laulujen maansa. 

Kaiken voi lukea -blogin Jorikaan ei ihan fiilistellyt kirja ansioita.

Aina pettämätön Aamulehden kriitikko (Rikosromaanista Ville Hänninen) kirjoittaa lopuksi näin: Lukija tietää, mitä saa: huolellisesti ajateltua ja tarkasti kirjoitettua elämänfilosofiaa. Mutta mitä muuta voisin kaivatakaan? 

Itse kaipasin kyllä paljonkin muuta, esimerkiksi hieman valoisampaa elämänfilosofiaa, tapahtumia, juonta. Keski-ikäisen miehen päähenkilönäkin voisin ottaa vastaan, mutta en tällaista perinteistä masentunutta keski-ikäistä miestä, joka on sotkenut avioliittonsa aikoinaan ja joka tekee työnsä mitenkuten. 

Arvioni + ½ (koska kuitenkin sain kirjan loppuun, thank God, se on vain 173-sivuinen ja nopeasti luettava).