Huhtikuun haaste!

Yllytyshulluus iski, otan minäkin vastaan haasteen täältä. Ihan jo siksi, että eipä pääse iskemään kirjoitusaiheiden pula huhtikuussa. Saatan ehkä jossain välissä väsähtää, eli en voi vannoa, että pääsen kunnialla loppuun asti. Mutta yritetään! Koska tämä on hauska haaste: joka päivä on kirjapäivä! Saatan kyllä laiskana päivänä ottaa mukaan myös elokuvan. Sieltä, missä pippuri kasvaa!

Day 01 – Best book you read last year
Day 02 – A book that you’ve read more than 3 times
Day 03 – Your favourite series
Day 04 – Favourite book of your favourite series
Day 05 – A book that makes you happy
Day 06 – A book that makes you sad
Day 07 – Most underrated book
Day 08 – Most overrated book
Day 09 – A book you thought you wouldn’t like but ended up loving
Day 10 – Favourite classic book
Day 11 – A book you hated
Day 12 – A book you used to love but don’t anymore
Day 13 – Your favourite writer
Day 14 – Favourite book of your favourite writer
Day 15 – Favourite male character
Day 16 – Favourite female character
Day 17 – Favourite quote from your favourite book
Day 18 – A book that disappointed you
Day 19 – Favourite book turned into a movie
Day 20 – Favourite romance book
Day 21 – Favourite book from your childhood
Day 22 – Favourite book you own
Day 23 – A book you wanted to read for a long time but still haven’t
Day 24 – A book that you wish more people would’ve read
Day 25 – A character who you can relate to the most
Day 26 – A book that changed your opinion about something
Day 27 – The most surprising plot twist or ending
Day 28 – Favourite title
Day 29 – A book everyone hated but you liked
Day 30 – Your favourite book of all time

'My dream is to make one Indian film that the world will watch'

Jos et jaksa lukea tätä, niin käy vilkaisemassa aiempi postaukseni tältä päivältä, kirjasta Agentti!

Ja käythän klikkaamassa sivupalkista äänestystä: mihin maahan jatkan kirjamatkaani?



Arvonnassani voittanut Booksy kävikin kommentoimassa voittoisaa filmiä täällä.


No niin, sain vihdoin vallattua olohuoneen ison screenin katsoakseni Neitien kanssa Rab ne bana di Jodin, joten tulen tänne raportoimaan: se oli aivan ihana! Kyllä nenäliinoja kastui :-) Neidit kehuivat musiikkia ja komiikkaa erikseen, mutta itse olin enemmän liikutuksen puolella.


Koska itsekin toivon SRK:n tavoin, että bollywood löytäisi tiensä myös tänne Euroopan perukoille, niin hehkutan täällä vähän väliä näitä leffoja. Ei voi mitään, mutta elokuvat ovat vain hienoja. Lisää kirjoituksistani voit lukea täältä.

Bollywoodista kertovia blogeja on blogspotin takana toki, ja täältä saan parhaat vinkkini, mitä tapahtuu ja missä. Taas ensi kuussa olisi näkyvissä yksi elokuva isolla kankaalla, ja musiikki näyttää sellaiselta, että voisi olla kiva nähdä isolta kankaalta. Lisäksi tuo miespuolinen näyttelijä Ranveer Singh näyttää sen verran lupaavalta noissa tanssivideoissa, että pakko varmaan mennä katsomaan, miten miehen ensimmäinen elokuvarooli sujuu.



Bollywood-elokuvissa on se vaara, että yrittäessään lähestyä hollywoodilaista leffaa (mitä ne aika usein haluavat tehdä), niistä tulee sellaisia sekavia möykkyjä, että niitä on mahdotonta katsoa ilman jonkinlaista myötähäpeää taikka nolostusta, kun länsimaista elämää matkitaan pääsemättä sisään. Minulle sellainen *silmät pyörii päässä, enkä tiedä mikä on perimmäinen nistä monista syistä* elokuva oli Kabhi Khushi kabhi gham, jossa tanssitaan Lontoossa.

Katson leffoja vähän omalla tavallani, teen niistä oman tarinani. Elokuvat ovat kuin pääsy aikuisten satumaailmaan, jossa voi täysin irtaantua reaalimaailmasta, ja joissa tärkeintä on päästä erilaisiin tunnelmiin, joita elokuvat tarjoavat runsaasti. Bollywood-elokuviin on pakko suhtautua eri tavalla kuin hollywoodilaiseen elokuvaan. Toivoisin, että monet muutkin pääsisivät kiinni bollywoodin elokuviin, ennen kuin on liian myöhäistä. SRK tekee tällä hetkellä sellaisia action filmejä, joiden valmistuminen pelottaa. Intiassa ne ovat takuuvarmasti menestyksiä, mutta itse olen ramboni ja terminatorini jo nähnyt. Haluaisin niin kovasti nähdä vain ja ainoastaan rakkauselokuvia, joissa pukeuduttaisiin hienoihin asuihin ja joissa soisi tarttuva musiikki, jonka sanoista ymmärtää sellaiset kuin dil ja deewana.  

Ally O'Brien: Agentti

Ally O'Brienin Agenttia (2010, Otava) luin hyvän tovin, sillä en halunnut jättää sitä kesken, mutta en halunnut myöskään lukea loppuun.

Minä siis pidän chick-lit-kirjoista tosi paljon, silloin kun ne ovat hauskoja ja viihdyttäviä, ehkä vähän itseironisia ja niissä voi myöskin ottaa kantaa itseironian kautta moniin asioihin.

Takakansi kyllä tässäkin kirjassa lupaa, että kirjan päähenkilö,

kirjallisuusagentti Tess Drake olisi itseironinen ja terävä.

Takakannessa luvataan myös, että kirja on viihdyttävämpi kuin Sinkkuelämää ja Lipstick Jungle yhteensä. Tämä voisi olla sitä itseironiaa, jota kirjasta löytyy.

Älkää nyt hyvät ihmiset vääristelkö chick-litin olennaista sisältöä.

Itse teoksessa on siis Tess Drake, joka yrittää saada aikaiseksi kirjasopimuksia, tuottoisia sellaisia.

Erityisesti Tessin haaveena on saada hieman omituinen kirja myytyä käsikirjoitukseksi Tom Cruiselle.

Tessin firman pomo löydetään kuolleena ja firmalaisia kuulustellaan, Tess huomaa, että myös häntä epäillään suuresti.

Koska Tess ei ole selvillä firman tulevaisuudesta, hän aikoo perustaa oman firman.

Tessillä on myös suhde hänen tulevan pomonsa, Cosiman, miehen kanssa.

Ja siksikin hän haluaa lähteä omalle uralleen.

Mikä tässä teoksessa oikein mätti?

Täytyy sanoa, että päähenkilö, Tess, oli liian suora ja töykeä ja itsekäs ja tise mitä. Hän oli oikea pässi ja äijä. Ei siis yhtään sellainen vähän eksynyt ja hassu, pikkuisen epäonninen rakkaudessa ja oikea koheltaja arjessa, 

mihin chick-litissä olen tottunut. 

"- - Hän kirosi ja sadatteli ja haukkui teitä valehtelijaksi, varkaaksi, huijariksi ja huoraksi."

"Kolme neljästä oikein, ei hassummin", minä sanoin.  

Tämä kohta ehkä yrittää olla sitä itseironiaa, mutta ei ole,

koska oikeasti Tess, minäkertoja on juuri tällainen.

Liian miesmäinen, joka ei kadu hetkeäkään tekosiaan.

Narsisti, sanoisin.

Osin tämä päähenkilön ärsyttävyys voisi selittyä sillä, että kirjailijaa Ally O'Brien ei ole olemassakaan, vaan se on salanimi, jossa yhdistää mieskirjailija ja naisagentti, ks. täältä.

Pitää vielä sanoa, että sen verran tapahtumia kirjassa oli, että oli sitten kuitenkin pakko lukea loppuun.

Kirjasta on kirjoittanut myös Cathy. Mielestäni myös joku muu, mutta en löydä googlen kautta muita.

Jonathan Safran Foer: Eläinten syömisestä

Kiinnostuin Jonathan Safran Foerin kirjasta Eläinten syömisestä, kun luin Jorin kirjoituksen kirjasta. Ajattelin tosin, että olen niin tiedostava ihminen, ettei minun tarvitse kirjaa lukea. Tai en ole itse tiedostava, mutta minua on siunattu ystävillä, jotka olivat tietoisia esim. aspartaamin haittavaikutuksista ennen kuin suuri yleisö niistä kohisi. Ja kaikesta kohinasta huolimatta, en ole luopunut pepsistäni.

No, Eläinten syömisestä kertoo ei niinkään eläinten syömisestä, vaan eläinten tehotuotannosta, jota ilman ei tietysti voisi olla eläinten syömistäkään nykyisessä mittakaavassa, joka on muuten aivan liiallinen. Ei tarvitse muuta kuin avata silmänsä normaalina päivänä ihmisten parissa ollessaan, niin huomaa, että meillä Suomessakin syödään liikaa.

Foer lähtee kirjassaan pohtimaan ruokaa mielenkiintoisesta näkökulmasta: 

hän kirjoittaa isoäidistään, joka maailmansodan aikaan kärsi paitsi natsien vainosta myös nälästä ja joka selvittyään näistä kauheuksista koko ikänsä leikkasi alennuskuponkeja ja varastoi jauhopaketteja kaappeihinsa. Taustapohdinnan myötä on jotenkin ymmärrettävissä se, että sodan jälkeiset sukupolvet ovat halunneet turvata lastensa ja lastenlapsiensa ruoan, ja jotta ruoasta ei olisi pulaa (länsimaissa) täytyy sitä olla paljon liikaa. Ihmisten luontoon kuuluu myös ahneus rahaan ja jokainen janoaa keinoa rikastumiseen. Yhdistyneenä nämä kaksi asiaa ovat saaneet aikaiseksi lihan tehotuotannon.

Foerin lähtökohta on henkilökohtainen myös siten, että hänkin haluaa taata jälkipolvilleen ruoansaannin. Mutta tehotuotanto ei mahdollista sitä, sillä se tuhoaa maailman.

Foerin näkökulma on amerikkalainen: niinpä siinä keskitytään paljolti USA:n tehotuotantoon, joka on tietysti niin kuin kaikki, paljon isompaa valloissa kuin Suomessa. Kirjan loppuosassa onkin luku siitä, miten suomalainen lihateollisuus on pitkälti samansuuntainen kuin USA:ssa, tosin tietysti pienemmässä mittakaavassa. Mutta esim. sikatilat kasvavat koko ajan.

Foerin kirjasssa amerikkalaisuus näkyy paitsi tietyssä kirjoitustyylissä myös siinä, että ison luvun saavat kiitospäivän kalkkunat.

Foer käyttää sanomisensa tukena tutkimuksia, ja tekstin sisäisiä viitteitä onkin 50 sivua. Koska Foer on käyttänyt kolme vuotta asiansa tutkimiseen, niin en ole nyt perinpohjainen tutustuessani lähdetutkimuksiin, vaan uskon Foerin sanaa. Lihatuotannon kritisoiminen taitaa olla muutenkin sukupolveni sanoma, joten tämä on sinällään tuttua kauraa: olen miettinyt lihansyöntiäni 16-vuotiaasta asti, jolloin vaadimme omaan lukioomme kasvisruokavaihtoehtoa. Silloin sitä ei tarjottu, joten mielenosoituksellisesti söimme näkkäriä ja salaattia vuoden ajan.

Olisikin mielenkiintoista, jos joku sellainen, joka syö lihaa ja vastusti Helsingin koulujen kasvisruokapäivää, lukisi kirjan ja kertoisi mielipiteensä.

No, mutta niihin Foerin taustatutkimuksiin: erilaiset tutkimukset ovat osoittaneet (Chicagon yliopiston ja YK:n), että ruokavalintamme vaikuttavat ilmaston lämpenemiseen enemmän kuin liikenne. Sekasyöjät aiheuttavat seitsenkertaisesti kasvihuonekaasuja vegaaneihin verrattuna.

Kirjassa vaikuttavinta ovat numerot, joita ladotaan eri tutkimuksista. Kriittisenä lukijana tietysti voisin kyseenalaistaa numeroita, mutta uskon kyllä tietyt seikat.

Jos Intiassa ja Kiinassa alettaisiin syödä yhtä paljon linnunlihaa kuin Yhdysvalloissa (27-28 lintua vuosittain henkilöä kohti), Intian ja Kiinan yhteenlaskettu kanankulutus olisi yhtä paljon kuin koko maailmassa tällä hetkellä. 

Koska kyseessä on raha, myös tietyt tahot (valtio ja tuottajat) haluavat suosia lihatuotantoa sen sijaan, että suosisivat hedelmien ja vihannesten syömistä. 

Kirjassa vaikutetaan myös näin: 

ja näin:

Edellisessä kuvassa on se tila, joka munijakanalla on käytetävissä ja jälkimmäisessä on 5 ja puoli sivua samaa tekstiä, jonka sanat edustavat kaikkia niitä (21 000) eläimiä, jotka yhdysvaltalaiset syövät elämänsä aikana.

Kirjan sanoma on selvä:

lihatuotanto on pelkkää bisnestä, joka tuottaa turhaa kärsimystä eläimille, kun eläin ei ole minkään arvoinen.

Eläimet ovat sairaita ja niitä kasvatetaan keinotekoisesti niin, että talouden voi maksimoida.

Huolenaiheeni lihajalostuksen suhteen ovat taudit, jotka leviävät siksi, että no, tehotuotantoa on: liian lähekkäin ja liian sairaina pidetyt eläimet pumpataan täyteen antibiootteja, jolloin myöskin antibiootit käyvät tehottomiksi. Yksinkertaistin nyt hieman Foerin tekstiä. Foerin kirjoitus siitä, että ihmisillä on yhä enemmän sairauksia, joita lääkärit eivät pysty eivätkä osaa määritellä, osui ja upposi. Pienten lasten äitinä tuntuu, että meillä ainakin on koko ajan sairauksia, ruokamyrkytyksiä olemme kokeneet myös pari. Toinen niistä tuli eräästä hampurilaisravintolasta, jonne ilmoitin asiasta ja joka asianmukaisesti tutkikin sen. Aiheuttajaa ei löytynyt ja meille kerrottiin, että oireet voivat johtua myös likaisista ovista kauppakeskuksessa. En tietenkään uskonut selitystä, koska meistä neljästä kaksi sairastui: ne, jotka söivät hampurilaispaikassa. Luonnolllisesti olen vältellyt paikkaa siitä lähtien. Tänäänkin olen kotona meillä kiertävän vatsaflunssan takia. 

Voi tietysti olla, että ennenkin on ollut vastaavaa, ruoansulatussairauksia, mutta ehkä ne ovat johtuneet muista seikoista, niin kuin lihan säilytyksen ongelmista. Mikä tietysti voi olla ongelmana nykyisinkin, kun suuria määriä lihaa käsitellään.

Toinen kestämätön asia, jonka lihansyönti aiheuttaa, on maailman saastuminen. 

Asia, jota en ole tullut kovin paljon ajatelleeksi, on se yksi luonnollisimmista: 

paska, johon maailma hukkuu ja josta maailma saastuu: lihajalostuksen tuottamaa lantaa kun ei tarvitse edes puhdistaa. 

Myös se toinen luonnollinen asia, syöminen, aiheuttaa maailmanlaajuista tuskaa: 

YK:n erikoislähettiläs luonnehtii 'rikokseksi ihmisyyttä vastaan' sitä, että 100 miljoonaa tonnia viljaa ja maissia uhrataan etanolin tuotantoon samalla kun lähes miljardi ihmistä näkee nälkää. Millainen rikos on eläintuotanto, joka käyttää 756 miljoonaa tonnia viljaa ja maissia joka vuosi, paljon enemmän kuin tarpeeksi ruokkimaan 1,4 miljardia ihmistä, jotka elävät suoranaisessa köyhyydessä? 

Kirjassa oli myös paljon sellaista, mikä meni mielestäni tunteisiin vaikuttamiseksi: esimerkiksi se tosiasia, että jonkun pitää eläin tappaa teurastamossa. 

Lihansyönnistä on kirjan luettuaan vaikea löytää mitään hyvää, tai mitään oikeutusta sille. Itse en ole ollut mukana lihaketjussa, mitä tulee possuihin ja lehmiin, pitkiin aikoihin. Sen sijaan kanaa ja kalaa olen syönyt lasten saamisen jälkeen, kirjan lukemisen jälkeen ei tosin enää tee mieli ostaa niitäkään. En tiedä, uskaltaisinko tehdä niin kuin Foer: muuttaa lapset kasvissyöjiksi.

Ja kuten alussa totesin, luulin olevani jo tiedostettu kaikesta lihanjalostukseen liittyvästä. Silti teksti iski ja vaikutti. Toivoisin, että ruoasta keskusteltaisiin enemmän ja että julkisuuteen pääsisi enemmän ääniä. Muistissa on vielä rasva-keskustelu, jossa oli yksi ainoa 'oikea' ääni pitkään. 

Nykyisin uskomme siihen, että lihaa täytyy syödä proteiinin lähteenä, mutta Foerin kirjassa kumottiin tämäkin väite. 

On vaikea uskoa, mikä on totta, kun asioista saa yksipuolisen kuvan.

Parasta on, että ostaa useimmiten sitä, mistä ei näe mainoskampanjoita, sillä mainoksissa halutaan aina, tai useimmiten ainakin, tuoda markkinoille aina jotain uutta. Ja kuten opittua, yleensä se vanha on parempaa: 

milloinkas kaupat mainostaisivat perunaa ja porkkanaa, tai kukkakaalia isoilla kampanjoilla?

Kenelle?

Niille, joita ruokavalinnat kiinnostavat.

Erityisesti sille, jonka mielestä oikea ruoka on pihvi kermakastikkeella.

    



Lasten raati ~ lastenkirjat

Tällä viikollakin käväisimme kirjastossa ja koska edellisestä kerrasta oli kerrankin aikaa, maksoin jäsenyysmaksua kirjastoon taas muutamasta unohtuneesta (pika)lainastani.

Samalla lapset saivat valita kirjansa, ja koska lapset haluavat lähinnä prinsessakirjoja (tyttö) ja kaivurikirjoja (poika), niin avustin myös hieman valinnoissa.

Olen ottanut kirjastosta mukaan satukirjoja, siis sellaisia, joissa on eri kertojien satuja. Tällä menetelmällä olen kantanut monta kirjaa säkissä kotiin: välillä on tullut mitä sattuu ja välillä ollaan innolla luettu. 

Richard Scarryn Saturalli nyt ei voinut mennä vikaan. Scarrystä meillä tykkää kaikki, ja kirjasta voi valita hieman kevyempää iltapalaa kiireisempään iltasatuhetkeen.  

Kirjasta löytyi meidän supersuosikkii Suuri intiaani ja pikku intiaani, joka luettiin aiempina vuosina Tammen kultaisena kirjana puhki.

Paras kohta kirjassa on tämä, jossa pikku intiaani syö enemmän kuin suuri intiaani - pitäähän tarinassa pieni juju olla. Muista satukirjakokoelman tarinoista en tiedä, mutta tämä tarina oli ainakin pahasti lyhennelty, mikä hieman närkästytti ainakin lukijaa.

Scarry on tässä tarinassa ollut kuvittajan roolissa.

Kirjoittajana on ollut Margaret Wise Brown, jonka kotisivuilta löytyy muita ihastuttavia lastenkirjoja. 

Nykyisin enää harvemmin lainataan Tammen kultaiset kirjat -sarjan kirjoja, sillä kirjat alkavat käydä liian lyhyiksi lapsillemme.

Ehkä näihin on hyvä palata sitten, kun lapset oppivat itse lukemaan, sillä kirjasarjassa on toinen toistaan suloisempia tarinoita, jotka myös itse muistan lapsuudestani. Lastenkirjoissa tarinan kanssa yhtä tärkeitä ovat kuvitukset, muistan ainakin itse ihailleeni joidenkin kuvakirjojen piirustuksia ihan jo lapsena - ja näissä Tammen kirjoissa suurin osa kuvituksesta on ykkösluokkaa.

No, kuinka ollakaan, huomasin, että meille oli lähtenyt

saman kirjailijan, Margaret Wise Brownin toinenkin kirja,

Pieni uninen kani,

joka oli myös minun kirjahyllyssä, kun olin lapsi.

Toisennäköisenä painoksena tosin.

Tarina on kiehtova: 

pieni uninen kani haukottelee ja nielaisee mehiläisen, jonka poistamiseen yrittää miettiä kaikkia hiljaisia asioita, kuten lumen sataminen maahan.

Lopulta kani keksii tarpeeksi hiljaisen ajatuksen ja mehiläinen pörähtää pois.

Ja niinpä pieni uninen kani voi käydä lopultakin nukkumaan. 

Pojan valinta kirjastosta oli Viidakkobuugi (alkuperäisenä the Animal boogie by Debbie Harter), jossa oli mukana myös musiikki-cd. Ideana on, että kirjan tarina on cd:ssä lauluna, jonka laulaa suomi-versiona Satu Sopanen.

Enkkuversio on nähtävissä täällä. Ehkä jopa hauskempi. Youtubessa näytti olevan myös muita kivoja enkkurenkutuksia Barefoot Booksilta, esim. tämä.

No, näihin palaamme. Itse kun olen ihan surkea keksimään mitään laululeikkejä, niin meillä leikitään paljolti youtuben tahtiin.

Hämmentävin kirjastolöytö oli kuitenkin tämä:

Maulana Rumin Kauppias ja papukaija, jonka on suomentanut Jaakko Hämeen-Anttila.

Tarkistamatta mistään asiaa tulkitsen, että tämä Rumi on samainen kuin Rakkauden aikakirjan Rumi.

Korjatkaa, jos olen väärässä, minullekin tämä oli hämmentävä yhteensattuma.

Tarinassa kuitenkin kauppias lähtee Intiaan ja kysyy kaikilta ystäviltään ja papukaijaltaan, että mitä he haluavat tuliaisina. Papukaija haluaa, että kauppias kysyisi Intian vapailta linnuilta, mitä mieltä he ovat papukaijan vankeudesta. Onko oikein, että papukaija joutuu istumaan elämänsä vankeudessa.

Palattuaan kauppias kertoo papukaijalle, että kun hän kysyi asiaa, papukaijoista yksi kaatui kuolleena maahan.

Niinpä papukaija oivaltaa, että senkin pitää kaatua kuolleeksi.

Kun kauppias avaa häkin nostaakseen kuolleeksi luulemansa linnun,

papukaija pääsee vapauteen.

Lapsia ei pidä koskaan aliarvioida, sillä vaikka kirja onkin hieman erityylinen kuin walt disneyt, ei se jättänyt lapsia ollenkaan kylmäksi,

vaan lapset ryhtyivät pohtimaan kertomusta.

Vaikka nyt puhutaankin lapsista, niin minun mielestä kirjallisuuden tarkoitus on herättää kysymyksiä,

ei vastata niihin.

Tämä kirja tekee niin:

luottaa lukijaansa ja tämän kykyihin ymmärtää rivien väliin.

Kiinnostavan erilainen ja poikkeava kirja.

Ja sokerina pohjalla, Astrid Lindgrenin Melukylän lapset, jonka aloittamista olen odotellutkin.

Olen huomannut, että lapset pitää kyllästyttää, jotta he jaksaisivat innostua jostain uudesta, niin kuin pidemmistä teksteistä ja hieman erilaisista tarinoista.

Ja sitä jotain Lindgrenin tarinoissa on, sillä lapset rakastuivat Melukylän lapsiin heti.

Luulen, että se jokin on se, että lapset leikkivät ja tutkivat kirjassa maailmaa yksikseen. Sitähän ei nykyinen kaupunkilaislapsi kai pääse tekemään, jos uskoo lehtikirjoituksiin.

Mietinkin tarinoita lukiessa, että jäävätkö omat lapseni jostain paitsi, jos eivät pääse tällaisille tutkimusmatkoille.

Ja takaraivossa ääni huusi, että tietysti jäävät, ja pahasti.

Melukylän lapset elävät maailmassa, jota ei enää ole olemassa, ei edes maalla. Tai ainakaan kovin monessa paikassa. 

En ole itsekään elänyt tällaisessa maailmassa, ja siksi lasten kysymyksistä 'äiti, mikä on sonni?' tuli mieleen eräs vuosien takainen radio-ohjelma, jossa (nuoret) toimittajat paheksuivat, että nykynuoret eivät tiedä enää, että mikä ero on sonnilla ja härällä. Päiviteltyään aikansa tätä lehdessä julkaistua uutista he alkoivat sitten selittää eroa, kunnes tajusivat, että eivät muuten sitä itsekään tiedä. Täytyy sanoa, että mulla ei asiasta ollut harmainta aavistustakaan. 

Kirjassa on vanhoja sanoja, joita kukaan ei nykypäivänä enää muista eikä käytä ja siksi minusta on ihanaa lukea niitä omille lapsilleni. Yläkoulussa olen huomannut, että niin monet sanat ovat painuneet unholaan ja esimerkiksi vanhoja sanontoja ei kukaan ymmärrä, kun ei ole niitä kuullut. Tai kyllä kukaan ymmärtää: normiluokasta noin kolme-neljä tunnistaa sanontoja ja osaa ajatella niiden merkityksiä ja loput ihmettelevät, että mistä muut puhuvat. 

Tässä kirjaston kirjassa joku oli muuten alleviivannut kaikkia oudoimpia sanoja kuten kuravelli, lieka ja riukuaita. Oli hauska seurata alleviivauksia. 

No, sanojen lisäksi tarinat ovat juuri sellaisia kuin niiden kuuluukin olla: navetan katolle kiivetään näyttääkseen että on rohkeampi kuin muut, mutta sitten jostain äiti kuitenkin huomaa kiipeilijän ja huutaa tämän alas. Tässä varmaan kiteytettynä tarinoiden kuvio.  

Tässä vielä tytön valinnat: prinsessat ovat kovin sana.

Ja vaikka yritänkin hieman suunnata lasten huomiota kaikkeen omasta mielestäni parempaan, niin walt disneyn merenneitoa olemme lukenneet noin miljoona kertaa.

Ensi viikonloppuna taas uusi satsi lastenkirjoja.

Kesken

Postauksia luvassa näistä.

Jostain syystä kaikki tökkivät.

Eivät kaikki kuitenkaan sen takia, että eivät olisi mahtavaa luettavaa,

vaan ajan takia.

Aika kuluu muuhun.

Ehkä se on vain hyväkin, että illaan lopuksi on niin väsynyt, että nukahtaa ennen kuin ehtii kirjaa sanoa.

Eilen elokuvista tuli

hyvä mieli ja mahtavia ajatuksia.   

Elokuvissa: Devdas

Kuten aiemmin kirjoitin, niin tänään oli mahdollisuus nähdä bollywoodia Helsingissä, ja kun mahdollisuuksia on kerran vuodessa, sitä ei voi missata. Vaikkakin olin nähnyt leffan pariin otteeseen, niin on aina eri asia nähdä sama isommalta kankaalta. Paitsi, että kangas ei ollut kovin iso. Ja leffan laatukin hieman huono. Silti se oli kivempaa kuin tihrustaa omalta läppäriltä tai juutuupin versioita.

Kyseessä oli siis Loikka-festari (en tiedä, onko tällainen joka vuosi, vai oliko ensimmäinen kerta, en ole aiemmin kuullutkaan), joka on tanssielokuvien filmifestari. Kivaa, että kaikenlaista erikoista jaksetaan järjestää, niin omituiset bollywoodin tykkääjät voivat ryömiä koloistaan samaan paikkaan. Kävin myös kuuntelemassa elokuvaa ennen luennon elokuvista, mutta siinä ei oikeastaan ollut mitään uutta. Kysymysten perusteella kuitenkin joillekin oli uusia asioita, joten mukavaa, että sellainenkin järjestettiin.

Devdas (2002) on Sanjay Leela Bhansalin ohjaama elokuva, jonka pääosissa ovat Shah Rukh Khan ja Aishwarya Rai; tarina pohjautuu Sharat Chandra Chatterjin romaaniin, joka on kirjoitettu vuonna 1901 (julkaistu 1917, wikipedian mukaan). Kirjasta on tehty lukuisia elokuvaversioita, kolme tämän vuoden 2002 version jälkeenkin (eri maissa).

Devdas on elokuvan päähenkilö (SRK), joka palaa opiskelumatkaltaan Lontoosta ja kotona naapurintyttö Paro (Rai) on odottanut lapsuudenystävänsä paluuta - hän on pitänyt liekkiä lampussa kaikki 10 vuotta.

Devdasille ja Parolle, samoin Paron äidille on selvää, että Dev ja Paro menevät naimisiin, mutta Devin vanhemmat eivät voi hyväksyä avioliittoa, sillä Devin perhe on rikkaampi, eikä kasteja voi sekottaa. Dev suuttuu isälleen, joka on hänen lapsuudestaan asti ollut väkivaltainen: Dev pakkaa tavaransa ja lähtee pois. Dev kirjoittaa Parolle kirjeen, jossa sanoo että heidän on parempi unohtaa toisensa. Mutta sitten hän tuleekin katumapäälle ja palaa Paron luo. Juuri sinä päivänä, jona Paro on menossa naimisiin toisen miehen kanssa, minkä ansiosta Paro kipuaa yhteiskunnassa ylöspäin.  

Niinpä Dev lähtee taas pois ja alkaa viettää aikaansa bordellissa, jossa kurtisaani Chandramukhi (Madhuri Dixit) rakastuu Deviin. Dev ei kuitenkaan voi unohtaa Paroaan ja tämä yrittää hukuttaa ikäväänsä alkoholiin.

 

Dev käy öykkäröimässä mm. isänsä hautajaisissa ja polttamassa kotitalonsa, jolloin hänen äiti ajaa poikansa tiehensä. Dev epäonnistuu kaikessa suhteessa elämässään ja hänen ainoa ystävänsä on pullo, aina siihen asti, kunnes viina vie miehen.  

Elokuva oli kallein vuoteen 2002 kuvatuista bollywod-elokuvista ja siinä onkin aivan mahtavat lavasteet ja huikeat tanssikohtaukset sekä puvut. Elokuva myös kahmi järkyttävät määrät paikallisia filmipalkintoja, joten voisi sanoa elokuvan olleen menestys.

Koska suomalaiselle on aika tuttua tuo tarina viina vie miehen, ei juoni ole mitenkään ihmeellinen. Olisi kiinnostavaa kuulla, miten juopotteleva mies istuu Intiaan, jossa kännääminen ei ole kansallisurheilulaji. Surullinenhan elokuva on: isku iskun jälkeen ja menetetty rakkaus kaiken alkuna ja lähteenä.

Elokuvassa on useita eri juonenkäänteitä ja yksi on se, että Paro ystävystyy kurtisaaninaisen kanssa - ja näin osoittaa, että aatelisnainen voi olla kurtisaanin ystävä: naiset voivat tukea toisiaan. Nyt useamman katselukerran jälkeen tuli koko ajan uusia ahaa-elämyksiä elokuvasta, jossa tuntuu olevan paljon symboliikkaa ihan viimeiseen kohtaukseen saakka. Hieman itselläni kesti tottua tanssikohtauksiin, jotka ovat klassisempaa tanssia, kuin muissa SRK:n leffoissa, joita olen katsellut. Katselamaan pääsee vaikka täältä.

Kiinnostavaa elokuvassa oli se, miten siinä oli kaksi naista, joiden elämät kietoutuvat toisiinsa Devin kautta. Kun Devin isä toivottaa Paron äiteineen bordelliin, muuttaa Dev bordelliin ja kokee toisen rakkauden siellä kurtisaanin kanssa. Sen sijaan Paro välttää bordellin ja elää sitä elämää, joka oli varattu Deville. 

   

Tykkäsin ja pidin kyllä elokuvasta. Ja tässä se nyt nähdään, että elokuvia pitää katsoa monta kertaa, että ne avautuvat. Jos niissä on jotain avautumista. Mahtavaa, että oli tällainen mahdollisuus nähdä bollywoodia!

Hilpeys ja ennakkoluulo - leffa

Lämmittelynä huomiseen, ja osin kaappien siivoilun seurauksena löytyneenä, katselin puoli-bollywood-leffan Hilpeys ja ennakkoluulo (Bride and Prejudice) -leffan vuodelta 2004. Elokuvan on tehnyt Gurinder Chandra, jonka tunnetumpi tekele on Parempi kuin Beckham, joka oli hauska revittely.

Elokuva ei ole niin hyvä eikä hauska kuin Parempi kuin Beckham, parasta leffassa on pääosan näyttelijätär, Aishwarya Rai, jonka tunnistin vasta sen jälkeen, kun olin monta kertaa ajatellut, että kuinka kaunis nainen onkaan.

Leffan juoni noudattelee Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo -romaania sen verran, että myös elokuvassa on perhe, jonka tyttäret (neljä) pitäisi saada naimisiin. Pelastajaksi saapuu intialainen, Amerikassa asuva Balraj, joka tulee Intiaan sisarensa ja parhaan ystävänsä William Darcyn kanssa. Perheen vanhin tytär, Jaya, olisi sopiva Balrajin vaimoksi, herra Darcy sopisi Lalitalle (Rai). Ystävykset ja sisarukset lähtevät Goaan viettämään aikaa ja Lalita huomaa, miten kovin ärsyttävä mies herra Darcy on.

Naimasuunnitelmat vaarantuvat, kun Balraj ja Darcy lähtevät koteihinsa ja tyttäret jäävät Intiaan. Onneksi Eurooppa ja Amerikka kutsuvat ja Lalitan ystävättären häissä heillä on tilaisuus nähdä toisensa.

Elokuvassa viihdytään häissä ja musiikkivideoissa, parasta Rain jälkeen leffassa oli tämä laulu, jossa kaikilla on hauskaa. Osa lauluista oli sekoitusta bollywoodista ja länsimaisesta hiphop-tiesmistä-virityksistä ja kelasin ne ohitse. Juonessa Lalita ja Darcy kokevat kaikenlaisia esteitä, esimerkiksi Darcyn tyttöystävän, jonka Darcyn äiti raahaa paikalle. Onneksi leffan lopussa päästään viettämään taas häitä. 

Arvio: vähän sitä-sun-tätä, ideana hauska ja ehkä vähän ironinenkin, mutta ei silti oikein toimiva. Katsottava leffa, mutta ei millään jättiläinen missään suhteessa.

Kenelle? Sellaiselle, joka haluaa varovaisen annoksen bollywoodia, mutta kuitenkin brittiläisen tarinan ja amerikkalaisen muodon tarinalle.  

Muistatko...

... miltä metsä talven jälkeen näyttää?

... miten kaikki herää eloon?

... minkä väriset ovat kevään ensimmäiset lehdet puissa?

... miltä tuomi tuoksuu?

... minkä väriset olivat kukat Espan puistossa?

... miltä Kauppatorilta haisee?

... miten Helsinkikin herää eloon?

... miltä riemu näyttää?

... millainen on kuuma kesäpäivä Porvoossa?

... miten lämpimästi merellä tuulee?

... miten viileää on Suomenlinnan luolissa?

... miten kivaa kaikki maasta löytyvä on?

... miltä Helsinki näyttää mereltä

(sinä päivänä, kun Venäjän metsäpalot savuttivat Suomeen)?

... millaista on juhannuksen taika?

... miltä veden liplatus kuulostaa?

... miltä puistoruokailu maistuu?

... miten rauhallista maalla on?

... miten kärpäset kiusaavat?

... miltä kesäsade maistuu ja tuoksuu?

... miten pelottava voi kesämyrsky olla?

... miten nopeasti tulee kesän viimeiset päivät?

Kyllä muistan ja ikävöin

joka päivä.