Maria Jotuni: Arkielämää (Klassikkohaaste 4)

Aiemmista kokemuksista viisastuneena en enää tarttunut mammuttiin Klassikko-haastetta varten, vaan valitsin lyhyen kirjan. Mikäpä sen soveliaampi kuin kirja, joka on yhdenpäivänromaani ja jossa sivujakin on vain 188, ainakin tässä lukemassani Delfiinikirjojen laitoksessa. Suomen juhlavuoden tunnelmissa luin kotimaista kirjailijalta, jolta en aikaisemmin ole lukenut mitään.

Maria Jotunin Arkielämää-kirjan takakannessa luonnehditaan teosta näin:

"Arkielämää edustaa Maria Jotunin tuotannon kestävintä ja tärkeintä osaa. Hänen niukka tyylinsä, hallittu huumorinsa ja ihmiskuvauksensa ovat nostaneet sen suomalaisten kansankuvausten klassikkojen joukkoon." 

Kirjan keskeisenä henkilönä on pappi Nyman, joka aamusella tallustelee kohti Koppelmäen taloa ja yhyttää talon piian Annastiinan ahon pientareella. Nyman on jonkin sortin maankiertäjä ja filosofi, käynyt kouluakin jonkin vuoden, ja nyt kulkee paikasta toiseen, viipyy päivän tai viikon, mistä sijan saa. Häntä sanotaan papiksi, koska hän saattaa ryypättyään saarnatakin, mutta muuten taloissa ollessaan kyselee jokaisen kuulumiset, kuuntelee sydänten keventämiset, neuvoo naima-asioissa, parantaa vaivat ja suutaroikin tarpeen mukaan. 

Koppelmäkeen pappi Nyman tulee mielellään, tuttuun taloon. Maria Jotuni kulkee Nymanin kyljessä tämän yhden päivän ja sitä seuraavan yön, kuuntelee hänen keskustelujaan, kuulee hänen ajatuksiaan. Talon vanhan isännän kanssa pappi juo kuppia, talon tyttären aitassa hän lukee sulhaselta tulleen kirjeen ja kirjoittaa sanelusta vastauksen. Päivään mahtuu koko elämän kirjo. Kenenkään huomaamatta saunassa syntyy uusi elämä onnellisille vanhemmille, vanha mies miettii elämää, kuolemaa ja senjälkeisiä. Salskea Jussi-renki saa useammankin naisen sydämen sykähtämään, mutta hän on valintansa tehnyt. Puolisella tuvan pöydän ääressä kerrotaan lähitienoon ihmisten kuulumiset, selvitetään vankilaan joutumiset ja äpärälasten syntymät.

Maria Jotuni kuvaa maanläheisesti ja lämmöllä savolaisen maaseudun elämää ja ihmisiä yli sadan vuoden takaa. Hän käyttää paljon puhekieltä dialogeissa, muttei kuitenkaan niin vahvaa murretta, ettäkö siitä olisi tullut tällaiselle kieltä taitamattomalle ymmärryksen este. Tunnelma on levollinen, maaseudun kuvaukset paikoin idyllisiä, vaikka likaa, laiskuutta ja rähjäisyyttäkin löytyy. Niin ajallisiin kuin iäisiinkin asioihin Jotunin pappi Nyman suhtautuu jouhevasti ja armollisesti. Näin kauniisti kirjailija laittaa Jussin miettimään lapsensa syntymän jälkeen:

"Sopipa hänen, Jussin, nyt lähteä elämää taivaltamaan sellaisen vaimon rinnalla. Olisi vaan hänessä miestä. Hänestä oli niin outoa, melkein juhlallista kaikessa tässä. Hänen oma ihmisarvonsa ikäänkuin kohosi. Hän ei ollut paljas renkimies enää, vaan perheen isä, vaimonsa apu ja turva, niin kuin tuo vaimo puolestansa oli hänen apunsa ja turvansa. Ja kalliilta tuntui hänestä se ihminen, se hänen elämällensä vasta sen arvon antoi. Eipä hän ollut tuota ennen ajatellut."

     Maria Jotuni: Arkielämää, 188 s.
     Kustantaja: Otava 1976 (Delfiinikirjat) (1. p. 1909)
     Kansi: Kosti Antikainen, joka suunnitteli mm. 190 Delfiinikirjjen kantta.

KIRJAN lainasin kirjastosta.

HAASTEET:

Osallistun kirjalla 4. klassikkohaasteeseen, jota emännöi Nina T. Yöpöydän kirjat -blogissa. Kooste haasteeseen luetuista kirjoista täällä.

100 suomalaista kirjaa (no 8)
 Helmet-lukuhaaste 2017 (19. Yhdenpäivänromaani)  


Aikaisemmin olen lukenut:

Klassikkohaaste 1: Juhani Ahon Papin rouva
Klassikkohaaste 2: Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen
Klassikkohaaste 3: Tšingiz Aitmatovin Valkoinen laiva

Netta Walldén: Kissa nimeltä Kent

- Tuota... miten kissa osaa noutaa sinulle kahvia? 

- Tietysti osaa! Hugo Botta tuhahtaa. - Katti osaa sekä löytää kahvin että toimittaa elikkäs kiikuttaa sen minulle. Ruuttasin nimittäin sen takalistoon pari piikkiä. Ensimmäinen herkistää aistit kahviaromille elikkäs ohjaa katin kahvin luo ja toinen ohjaa noudattamaan käskyjäni. Tässä tapauksessa käsky kuului: palaa kahvikupposen kanssa kirkontorniin!

Kissa, joka käy kahvilassa, ja pettyy, kun hänen eteensä tuodaan kermavati kahvikupin sijaan. Siinä vasta kissa minun makuuni, sillä kissa ja kahvi ... 

Paljon muutakin tapahtuu Netta Walldénin lastenromaanissa Kissa nimeltä Kent. Pienen tytön kissa katoaa ruuhkaisessa Korkeakaupungissa. Hän törmää oikeaan salapoliisiin, ja yhdessä he ryhtyvät etsimään mustaa Kent-kissaa, jolla on häntä kuin sirppi, hiukan kaareva. Etsintä vie heidät ihmisten jättämään ja rottien asuttamaan Rottakaupunkiin, sillä mistäpä muualta kissan voisi yhtä todennäköisesti löytää. Rottakaupungissa kohdataan erikoinen tiedemies Hugo Botta, löydetään musta kissankarva, seurataan johtolankaa kuuron pianistin taloon ja sanomalehden toimitukseen. Tulevaisuudessa väikkyy maailma, jossa on tiedemiesten kehittämiä liitorottia.

Sadun ja salapoliisiseikkailun lisäksi kirjassa on vakavampikin puoli. Tyttö on yksinäinen, hänellä ei ole yhtään ystävää, sillä hän on muuttanut Korkeakaupunkiin vasta muutama päivä aikaisemmin. Kadotessaan kissa on ollut hänen kanssaan vasta päivän. Salapoliisi on turvallisesti tytön vanhempien vanha ystävä, jonka kanssa voi kaivata kissaa ja puhua yksinäisyydestä. Seikkailun päätyttyä kaupunki ei ole tytölle yhtä vieras eikä hän ole enää yhtä yksinäinen.

Kissa nimeltä Kent etenee rauhallisesti ja viipyillen seikkailua unohtamatta, on salaperäinen, surumielinen ja lohdullinen samaan aikaan. Kirjan antaisin luettavaksi alakoululaiselle, joka on jo harjaantunut lukija, mutta tässä on tasoja monenikäiselle lapselle ja nuorelle. Ja miksei aikuisellekin.

      Netta Walldén: Kissa nimeltä Kent, 98 s
       Kustantaja: Mäkelä 2016
       Kansi: Tanja Mitchell


KIRJA on kirjastolaina.

MUUALLA sen ovat lukeneet ainakin Evaria ja MarikaOksa.

HAASTEET: Helmet-lukuhaaste 2017 (17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista), 100 suomalaista kirjaa (no 7), Kirjavat kissat -lukuhaaste.

Blogistanian Finlandia 2016

Tänä vuonna äänestän vain Blogistanian Finlandiaa, sillä muissa sarjoissa luin vähän viime vuoden uutuuskirjoja. Ääneni saavat:

      3 p.  Minna Rytisalo: Lempi
      2 p.  Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista
      1 p. Paula Havaste: Veden vihat

Viime vuonna annoin ääneni sekä Blogistanian Finlandialle että Kuopukselle.

EDIT 28.1.: Lempi voitti Blogistanian Finlandian! Onnea Minna Rytisalolle. 

Äänestystulokset kootusti löytyvät Lukutoukan kulttuuriblogista. Katso myös Blogistanian Globalia Yöpöydän kirjat -blogista, Blogistanian Tieto Kirjakaapin kummitus -blogista sekä Blogistanian Kuopus Notko, se lukeva peikko -blogista.

Paula Havaste: Maan vihat ja Veden vihat

Kaimani Paula Havaste kirjoittaa romaanisarjaa 1100-luvulla elävästä suomalaisesta pirtin emännästä, jonka elämästä kehkeytyy varsin epätavallinen. Sarjan aloittavassa kirjassa Tuulen vihat Kertte elää nykyisen Varsinais-Suomen alueella, ja kirjan lopussa hän jättää miehensä, perheensä ja pirttinsä ja lähtee toisen miehen matkaan. Helppoa se ei ole, mutta Kertte tekee sen rakkaudesta: se on ainoa keino pelastaa oma mies varmalta kuolemalta.

Toisessa kirjassa Maan vihat Kertte matkaa Suomen saloseuduilta ensin Turukylään ja sitten meren yli Tokholmiin asti. Kertte ihmettelee Turukylän vilskettä, kun markkinoilla näkyy yhtä aikaa jopa tusinan verran kojuja. Tokholmissa on jo ahdasta, väkeä on vielä kaksi kertaa enemmän.

Maan vihoissa on runsaasti loitsuja ja taikoja, joilla Kertte pyytää suojelusta metsän Marjatalta tai veden väeltä, parantaa sairaita ja kysyy neuvoa. Kaikki kirjan loitsut on kerätty vielä yhteen kirjan loppuun. Vahvana teemana on kristinuskon tulo Ruotsiin ja se ristiriita, mikä Kertten mielessä syntyy uuden ja perinteisen uskon kohdatessa, lähtihän hän Arimon, uuden uskonnon piispan sotilaan, matkaan. Paula Havaste esittää kirkon ja kirkonmiehet melkoisen vastenmielisinä ja julminakin, mutta Kerten kokema hämmennys uuden ja vanhan rajalla on kuvattu hyvin.

Tokholmi on iso kylä, jossa kaksikerroksinen piispanlinna  näyttää Kertestä mahtavalta. Kylässä asuu kourallinen suomalaisia, joiden kanssa Kertte voi puhua omaa kieltään, ja hän saa uusia ystäviä, joiden kanssa voi jakaa paljon, vaikkei koskaan sitä, miksi hän Arimon mukaan lähti. Kertte on maahanmuuttaja. Kun ikävä Turukylään ja omaan pirttiin on puristavin ja kun samaan aikaan Kerten pitää paeta Tokholmista yön selkään, avuksi tulee Osmi, joka lupaa viedä Kerten laivallaan Turukylään. Kertte joutuu kuitenkin jättämään Tokholmiin jotain, jota ei voi koskaan unohtaa, osan itseään.

"Teki kipeää ajatella kotipirttiä. Tuulet, vedet, maa - kaikki oli täällä vierasta. Kertte pyyhkäisi poskeaan. Vihasiko tämä maa häntä? Piti jaksaa ajatella toisin. Sama tuuli täällä puhalsi kuin kotona ja maa oli samanlaista sekin, tarjosi viljan, marjat ja yrtit. Piti vain muistaa kiittää siitä ja kumartaa tuulien, veden ja maan väelle, niin täällä tulisi yhtä hyvin kuin kotona."

Sarjan kolmas kirja Veden vihat alkaa merimatkan ja ankaran myrskyn hienolla kuvauksella. Veden väki ja merirosvot vaativat uhrinsa, mutta Kertte ja Osmi selviävät perille - ei kuitenkaan Turukylään, sillä myrsky painaa purjelaivan liiaksi itään. Laiva ajaa karille Osmin kotikaupungin Koluvanin, nykyisen Tallinnan, rantakiviin, ja pahoin loukkaantunut Osmi kannetaan kotiinsa.

Osmi on varakas kauppias, ja hänen talossaan ja luonaan Kertte asustaa mukavasti. Muiden silmien edessä Kertte on Osmin nainen, mutta talon seinien sisällä asiat ovat toisin. Jos Tokholmi oli iso ja meluisa, Koluvan on vailla vertaa: pirtit isoja, markkinat vilkkaita ja tupaten täynnä ihmisiä.

Veden vihat -kirjan Koluvanissa ihmisillä on käytössään monia keksintöjä, joita ei edes Tokholmissa ollut, mutta joista Kertte näkee, että niillä olisi käyttöä hänen kotipirtissään. Yksi näistä on rauta-aura, joka halkoo maata paljon tehokkaammin kuin puinen aura. Toinen on sian rakosta pingotettu suoja seinässä oleva aukon edessä; se päästää päivänvaloa sisään sen verran, että sisällä näkee vaikka ommella ilman, että tarvitsee polttaa pärettä. Kesäksi Kertte pääsee maalle, lähelle metsän Marjattaa, ja kerää voimia Osmin työmiehen ja asuinkumppanin vaimon ja lasten luona. Samaan aikaan Osmin laiva korjataan merikelpoiseksi, sillä uuden syksyn tultua ja syysmarkkinoiden mentyä Kertte lähtee laivan mukana pohjoiseen kohti kotia. 

Paula Havaste kirjoittaa tyylikästä, sujuvaa ja viihdyttävää proosaa, joka valaisee antoisalla tavalla keskiajan ihmisten ajattelua ja arkea. Suuri osa kirjoista onkin tavallisten arkisten askareitten ja käsityöläisten taitojen kuvailua, markkinoilla käyntiä, matkustamista sen ajan kulkupeleillä, luonnonhenkien tervehtimistä ja lepyttelyä, sairauksien parantamista. Minua tuo tavallisen elämän kuvaus viehättää, ja kyllähän kirjat päättyvät aina sen verran koukuttavasti, että on ihan pakko saada tietää, mitä Kertelle vielä tapahtuu ja pääseekö hän takaisin miehensä luo ja millainen heidän kohtaamisestaan mahtaa tulla, sillä paljon sellaista on tapahtunut, mistä kumpikin tahoillaan miettii, voiko toinen koskaan antaa anteeksi.

Olen ihastunut sarjan kirjojen kansiin - ne ovat mielestäni tavattoman kauniita. Niiden(kin) takia halusin kirjat omaan hyllyyni! Kiitos, graafikko Eevaliina Rusanen! 

      Paula Havaste: Maan vihat, 452 s. Gummerus 2015.
      Paula Havaste: Veden vihat, 392 s. Gummerus 2016.
      Kansien suunnittelu: Eevaliina Rusanen

KIRJAT ovat omasta hyllystä, omia ostoksia.

HAASTEET: 
Helmet 2017 (Maan vihat - 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis; Veden vihat - 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt);   100 suomalaista kirjaa (no 5 ja 6);   Muuttoliikkeessä (sillä Kertte muuttaa ensin miehen matkassa Tokholmiin ja pakenee sieltä  Koluvaniin); Aistittavat kirjat (näköaisti, sillä lukemisen lisäksi kirjat ovat kauniita katsella)

Minna Rytisalo: Lempi

Minna Rytisalon esikoisromaania Lempi luettiin ja hehkutettiin kirjablogeissa viime vuonna. Ja ihan aiheesta! Kirja on lumoava, yksi parhaista lukemistani pitkään aikaan.

Mikä Lempissä sitten lumoaa? Tekisi mieleni sanoa: ihan kaikki. Kirjan vähitellen paljastuva tarina on tavattoman koskettava, mutta erityisen hienoksi sen tekee se tapa, millä kirjailija tarinan kertoo. Lempi ei itse ole äänessä, mutta hän on kiistatta romaanin päähenkilö, joka tulee eläväksi hänen lähellään olleitten ajatuksista ja muistoista.

Rakastunut nuori aviomies, Viljami, palaa sodasta murtuneena kotiin. Lempi ei ole enää siellä, on vain lapset ja heitä hoitanut piika, Elli, joka oli otettu taloon Lempin avuksi. Mies näkee vaimonsa rakkauden silmin, Elli taas ihan muin tuntein, vaikka Lempi oli ottanut hänet ystäväkseen. Lempistä piirtyy heidän kauttaan kaksi hyvin erilaista henkilökuvaa. Kolmannen kuvan, ehkä kaikkein realistisimman ja aidoimman, antaa Lempin kaksossisko, Sisko, joka Lapin sodan aikaan valitsi toisin ja lähti saksalaisen sotilaan ja rakkauden matkaan.

Pidin tavattomasti siitä, miten kokonaisuus muodostui osista, miten katse tarkentui yhteen tapahtumien puoleen kerrallaan, miten pienet välähdykset antoivat aavistuksen jostain, ja tuo aavistus varmentui myöhemmin. Taitavaa. Lempin tarinaan punoutui Viljamin kertomus, Ellin ja Siskon kertomukset sekä rovaniemeläisen kauppiaan kaksostyttöjen yhteinen lapsuus ja nuoruus. Se, millaiseksi koko kuva muodostui, värähdytti ja paikoin kauhistuttikin. Kirjassa on kuitenkin paljon kauneutta ja rakkautta.

Minna Rytisalo kirjoittaa kauniisti, pohjoisen murre ja sanat soljuvat paikoin tekstissä. Puhutaan esineistä, joista en tiedä, mitä ne ovat, mutta se ei häiritse, kun kirja vie. Herkimmillään kieli on Lapin luonnon ja ihmisten mielenliikkeiden kuvauksissa.

Pisteenä i:n päällä kirjan kansikin on kaunis, siinä on jotain samaa kuin sisällössä. Kokonaisuus on viimeistelty, neljä valokuvaa on painettu kiiltopaperille, ja ne tuntuvat kosketukseen sileiltä ja viileiltä, kun taas vihreä tausta on huokoista paperia ja tuntuu käteen hivenen pehmeältä ja lämpimältä.

Minna Rytisalon Lempi on ihana romaani. Se on myös yksi vuoden 2017 Runeberg-palkintoehdokkaista.

      Minna Rytisalo: Lempi, 234 s
       Kustantaja: Gummerus 2016
       Kannen suunnittelu: Jenni Noponen


KIRJA on omasta hyllystä (oma ostos).

MUUALLA kirjasta ovat kirjoittaneet Suketus, Sari R. ja Elina, jolta löytyy lisää linkkejä.

HAASTEET: Helmet 2017 (6. Kirjassa on monta kertojaa). 100 suomalaista kirjaa (no 4), Aistittavat kirjat (tuntoaisti - kannen erilaisten pintojen takia)

Tammikuun Kirja vieköön! -illassa

Olen harvinainen vieras kirjallisuustapahtumissa, ei ehkä ole ollut mahdollisuuksiakaan osallistua. Sitä isompi oli iloni, kun voitin Lumiomenan Katjan arvonnasta lipun Baba Lybeckin tämän kevään Kirja vieköön! -kirjallisuusiltoihin. Mainoksessa sanottiin: Tule ja koe kirjallisuus lavalla. Katsomossa istuenkin ilta oli kokemus, joka hehkui mielessä junamatkalla kotiin ja vielä seuraavana aamuna uuteen työpäivään herätessä. Kiitos paljon, Baba ja Katja! 

Heti tuoreeltaan Riitta ja Kirsi kirjoittivat hienot kuvalliset koosteet illasta. Tässä muutama oma huomio ja mieleen jäänyt palanen:

Ihan alkuun sykähdytti iso osallistujamäärä. Tämä oli ensivierailuni Savoy-teatteriin, ja jo sisään tullessa eteistä täytti takkeja narikkaan tuovien ja salin suuntaan liikehtivien ihmisen joukko. Tunnelma teatterisalissa oli lämmin ja tiheä, 750 paikkaa taisivat täyttyä ihan viimeistä istuinta myöten. Näin paljon kirjaihmisiä! 

Ensimmäisenä kirjailijana lavalle tuli Anu Partanen New Yorkista. Hän sanoi Amerikan ykkösarvon olevan vapaus, mutta ettei hän koskaan ole tuntenut itseään siellä niin vapaaksi kuin Pohjoismaissa. Hänen juuri suomeksi ilmestynyt kirjansa Pohjoinen teoria kaikesta : Parempaa elämää etsimässä meni heti lukulistalle, sen verran kiinnostavasti kirjailija jutteli huomioistaan ja ajatuksistaan kahdeksan Yhdysvalloissa asutun vuoden kokemuksella. Nyt kun Yhdysvalloissa valta on vaihtunut, kirja ja sen vertailu amerikkalaisen ja pohjoismaisten yhteiskuntien välillä on ajankohtaisempi kuin koskaan.

Keskusteluun tuli mukaan Petri Tamminen, ja yhdessä määriteltiin suomalaista. Tammisen mielestä suomalaisilta puuttuu sisua. Mitä?!? Niin, suomalaisia määrittää se, että tappion tai epäonnistumisen osuessa kohdalle suomalaiset selittävät sen johtuvan siitä, ettei heillä ollut tarpeeksi sisua. Muut voisivat syyttää olosuhteita tai muita ihmisiä. Sen verran hauskasti ja osuvasti mies sanaili, että hänenkin uutuuskirjansa Suomen historia meni lukulistalle. Näyttelijä Taisto Oksanen tulkitsi loistavasti katkelmia Tammisen kirjasta. 

(Klikkaa kuva suuremmaksi.)

Kolmanneksi kirjailijaksi keskusteluun liittyi Jörn Donner, jossa historia suorastaan henkilöityi. 50 vuotta sitten Donner kirjoitti Uuden maammekirjan, nyt häneltä on ilmestynyt Suomi Finland. Onko kukaan yltänyt samaan? Terävä ja suorapuheinen mies ei säästänyt sanojaan. Lavalta hän päivitteli kirjansa suomenkielisen laitoksen hinnoittelua, teos kun on niin lyhyt, että sen voi lukea vessassa.

Väliajan jälkeen lavalle astui kaksi vaikuttavaa naista, ja saimme seurata heidän jutteluaan ja muistojaan. Presidentti Tarja Halonen jututti presidentin rouva Tellervo Koivistoa, josta Anne Mattsson on kirjoittanut elämäkerran Tellervo Koivisto - elämäkerta. Sanoin sivuttiin niin rouva Koiviston henkilökohtaisia kuin koko Suomenkin vaiheita, naisen asemaa elämässä ja politiikassa lasten päivähoitoa ja tyylikkyyttä pukeutumisessa. Kun keskustelu päättyi ja valot sammuivat, katsomo puhkesi seisaaltaan suosionosoituksiin, mitä en ole kovin usein Suomessa nähnyt. Juuri huomasin, että huomenna sunnuntaina klo 18.45 Tellervo Koivisto on yhtenä vieraana TV1:n Arto Nyberg -ohjelmassa.

Hieno ilta, jossa kirjallista keskustelua lomittivat rauhallinen musiikki ja näyttelijöiden tulkinnat teoksista. Jo mainitsemani Taisto Oksasen lisäksi tekstejä tulkitsivat Baba Lybeck, Laura Malmivaara ja Pekka Strang.

Ensimmäisen Kirja vieköön! -illan teemana oli Suomi ja Suomen historia. Seuraava ilta on 15.2., ja mukana ovat Kati Outinen, Venla Hiidensalo, Merete Mazzarella, Laura Eklund Nhaga, Mikko Rimminen, Taisto Oksanen ja Koko Hubara. Luvassa on varmasti toinen upea ilta. Kirjaston varaukseen meni jo Hiidensalon uutukainen Sinun tähtesi, historiallinen romaani Albert Edelfeltistä. Jospa ehtisin lukea sen ennen iltaa.

Markus Ahonen: Sydämenmurskajaiset

Poika käy rippikoululeirin, rakastuu tyttöön ja on onnellinen. Kaikki yllättyvät, kun hän ei saavukaan rippikirkkoon sunnuntaiaamuna. Samaan aikaan kun muut leiriläiset käyvät ensimmäiselle ehtoolliselleen, poliisit tutkivat meren rannassa pojan vedestä löytynyttä ruumista.

Markus Ahonen aloittaa neljännen Markku Isaksson -romaaninsa Sydämenmurskajaiset melkein hempeästi. Tunnelma jäähtyy ja tihenee kuitenkin pian. Pojan surma jää selvittämättömäksi. 28 vuotta myöhemmin kuolinpaikan läheltä löytyy laiturille raahautuneen aikuisen miehen ruumis. Poliisi saa selville, että suomalainen mies asuu ulkomailla, mutta on tullut kenenkään tietämättä käymään kotimaassaan ja suunnannut suoraan lentokentältä vanhalle mökille meren rantaan. Joku on kuitenkin tiennyt, ja yöuinti saa karmean lopun.

Kaksi kesäistä uintitetkeä, kaksi ruumista. Rikosylikonstaapeli Markku Isaksson saa työtovereineen kiperän tehtävän. Miehen surman syyllistä etsittäessä joku kuulusteltavista mainitsee neljännesvuosisata aiemmin kuolleen pojan. Käy ilmi, että kumpikin surmattu on ollut samalla rippikoululeirillä ja että muitakin leiriläisiä on kohdannut outo kuolema.

Markus Ahosen rikosylikonstaapeli Isaksson on varsin sympaattinen tapaus, johon miellyin jo edellisessä kirjassa Jäljet. Tähän uusimpaansa krjailija on punonut melkoisen polveilevan rikosvyyhdin, jossa rittää pohdittavaa niin poliiseille kuin lukijallekin. Syyllinen ei sitten lopulta päässyt yllättämään minua, mutta ennen kuin rikos kirjassa ratkaistaan, on tutkimuksia ehditty tehdä aika tavalla kirjailijalle tutussa Irlannissakin. Sen lisäksi tarina saa ajankohtaista kansainvälistä väriä Syyriasta.

Sydämenmurskajaisissa on vetävä juoni, joskin kirjan alkupuolella minun oli paikoin vaikea erottaa eri kertojien äänet toisistaan. Huomasin pähkäileväni sitä, onko murhaajalla kaksi kertojan ääntä, vai onko kyse kahdesta eri henkilöstä. Tämä korostui, kun kirjassa liikutaan usealla aikatasolla. Rikostutkinnan eteneminen on kuitekin kuvattu selkeästi ja kiinnostavasti. Markus Ahonen kirjoittaa koukuttavasti, ja erityisesti pidän hänen psykologisesta otteestaan, jossa rikoksen motiivien taustalta löytyy paljon tekijän henkilöhistoriaa ja sen varjoja.

KIRJA on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

MUUALLA kirjan ovat lukeneet muun muassa Kirjakaapin kummitus (jolta löytyy lisää linkkejä), [ l i f t a a n ] ("nerokasta"), Lumiomena ("pitää otteessaan"), Ullan luetut kirjat ("taitava kirjoittaja") sekä Helsingin sanomat ("kuvaa Helsinkiä nautittavasti").

HAASTE:  Helmet 17 (28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan), 100 suomalaista kirjaa (no 3)

      Markus Ahonen: Sydämenmurskajaiset, 440 s
      Kustantaja: WSOY 2016
      Kannen suunnittelu: Sanna-Reeta Meilahti
   

Enni Mustonen: Lapsenpiika

Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja kertoo Ida Erikssonin tarinaa, mutta samalla se kertoo Suomesta sen itsenäisyyttä edeltävältä ajalta. Mainiota johdatusta siis Suomi sata -vuodelle. Ida on keksitty romaanihenkilö, mutta hänen elämänsä sivuaa todellisten, historiassa eläneiden suomalaisten taiteilijoiden perheitä, joiden palveluksessa hän on.

Paimentyttö-kirjassa Ida Eriksson on vasta lapsi, kun hän alkaa paimentaa kartanon karjaa. Siitä ura urkenee ensin navettapiiaksi, sitten pikkupiiaksi Topeliuksen huusholliin. Nyt lukemassani sarjan toisessa osassa Lapsenpiika Ida muuttaa Helsinkiin, josta hän on saanut paikan säveltäjä Jean Sibeliuksen perheestä lastenhoitajana. Eletään syyskuuta 1898.

Enni Mustonen, oikealta nimeltään Kirsti Manninen, kuvaa 1800- ja 1900-lukujen vaihteen elämää viehättävästi ja kiinnostavasti. Ida pääsee seuraamaan isäntäväkensä elämää varsin läheltä, nukkuu pikkutyttöjen Evan ja Ruthin ja myöhemmin syntyvän Kirsti-vauvan kanssa samassa huoneessa, kuulee herrasväen keskusteluja, näkee Aino-rouvan ahdistuksen, kun rahat käyvät vähiin isännän tuhlailevan elämän takia.

Sibeliuksen juhlavuotena luin hänen elämäkertansa, ja Lapsenpiika tarjoaa mainion kurkistuksen - kuvitteellisen, mutta elämäkertojen kanssa yhtäpitävän - säveltäjän ja hänen perheensä arkielämään köökin kautta. Idan työ on lasten hoitaminen, mutta sen ohessa hän hakee puita liiteristä, siivoaa, kokkaa, käy torilla minkä suinkin ehtii. Paimentytöstä tuttu kartanon kuskipoika Elias on tullut jo Idaa aiemmin Helsinkiin, ja kuinka ollakaan, asuu samassa pihapiirissä vossikkakuskin ajurirenkinä.

Sibeliuksen perheen mukana Ida muuttaa Keravalle, ja niin siellä kuin Helsingissäkin Suomi kuohuu ajatuksia ja tapahtumia, jotka aikanaan johtavat maan itsenäistymiseen. Suomenmielisissä lehdissä kirjoitetaan maan asioista, niitä luetaan Sibeliusten kodissa. Idakin osallistuu 1899 Suuren adressin nimikeräykseen Aino-rouvan avuksi. Keravan kautta junat kulkevat Hankoon, josta moni astuu laivaan määränpäänään Amerikka.

Sibeliuksen perhe valmistelee muuttoa Italiaan, mutta Idalle järjestyy uusi pesti Janne-herran tutun, Albert-herran, huushollerskana Helsingissä. Idan työstä Albert Edelfeltin palveluksessa kertoo sarjan kolmas osa, Emännöitsijä. 

Lukulampussa on ihastuttava artikkeli Kirjailijan kintereillä : Enni Mustosen Lapsenpiian Helsinki ja Kerava, josta löytyy paljon vanhoja ja uusia valokuvia sekä historiatietoa kirjan tapahtumapaikoilta. 

KIRJAN lainasin kirjastosta.

MUUALLA: Blogeissa kirjan ovat lukeneet ainakin Aletheia, Amma, Jonna, Krista, Lukuneuvoja, Mai, Marile.

HAASTEET: 100 suomalaista kirjaa (no 2 & 1890-luku), Helmet (7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja)


     Enni Mustonen: Lapsenpiika : Syrjästäkatsojan tarinoita II, 368 s.
     Kustantaja: Otava 2014
     Kannen suunnittelu: Timo Numminen
     Kannen kuva: Björn Cederhvarf, Museoviraston kuva-arkisto

Kati Hiekkapelto: Tumma

Anna Fekete. Nainen. Rikospoliisi. Suomeen Jugoslaviasta lapsena äitinsä ja veljensä kanssa muuttanut. Pohjoisesta koulukaupungistaan vakinaisen paikan saanut.

Kati Hiekkapellon kolmannen poliisiromaanin Tumma alkuainekset ovat samat kuin hänen edellisten kirjojensa Kolibri (2013) ja Suojattomat (2014). Jälkimmäinen sai Suomen Dekkariseuran myöntämän Vuoden johtolanka -palkinnon. Tässä uusimmassa tapahtumien miljöö on kuitenkin ihan toinen. Anna matkustaa lomallaan Serbiaan, sen unkarilaisalueelle, jonne hänen äitinsä on palannut jo vuosia aiemmin. Matkan on tarkoitus olla pelkkää lomaa, äidin ja sukulaisten tapaamista, vanhojen ystävien kanssa vietettyä aikaa.

Mutta minkäs tiikeri raidoilleen mahtaa? Heti alkuun Anna kutsutaan viinijuhliin, joissa hänen käsilaukkunsa varastetaan. Myöhemmin varas löytyy kuolleena joen varren pusikosta. Surma kuitataan hukkumisonnettomuudeksi. Piste. Annaa kuitenkin hämmentää se, ettei poliisi edes yritä tutkia asiaa ja rikoksen mahdollisuutta. Ohi mennen lausutut kommentit antavat hänen ymmärtää, että Serbian unkarilaisvähemmistön alueella asuvien romanien on vaikea saada oikeutta, hehän ovat vähemmistönä vähemmistössäkin. Ja sekös sieppaa Annaa, joka maahanmuuttajana kuuluu etniseen vähemmistöön ja on myös phjoismaalaista tasavertaista oikeuskäsitystä itseensä imenyt poliisi.

Kun surmatun löytäjä oli Annan isän hyvä ystävä ja kun kaupungin nykyinen poliisipäällikkö oli aikoinaan isän paras ystävä ja työtoveri, tapaukseen liittyy niin monia henkilökohtaisia säikeitä, että Anna ei voi olla tutkimatta romanimiehen surmaa, niin lomalla kuin onkin. Anna on myös päättänyt selvitellä isänsä Jugoslavian hajoamissodanaikaista kuolemaa ja siihen liittyvää mysteeriä, ja oudolla tavalla se alkaa linkittyä tähän lomamatkan aikana sattuneeseen kuolemaan. Kun Anna alkaa saada uhkaavia nimettömiä varoituksia ja joutuu vaaraan, mikään ei voi enää estää häntä.

Joen rannalla kuolleen miehen ja Annan isän kuoleman selvittämisen rinnalla Kati Hiekkapelto kuljettaa ajankohtaisia teemoja Euroopan yllättäneestä pakolaisaallosta ja siihen liittyvästä ihmiskaupasta, joista Serbia saa osansa. Omassa henkilökohtaisessa elämässään Anna joutuu uudella tavalla pohtimaan sitä, kuka hän on ja mihin hän kuuluu. Maahanmuuttajan juurettomuus ei hellitä sielläkään, mistä hän on syntyisin. Kun lisäksi rakkautta on ilmassa, jääkö Anna Serbiaan vai palaako hän loman jälkeen Suomeen?

Kati Hiekkapelto kirjoittaa hyvin ja vetävästi. Lisäksi hän tuo kirjoihinsa fiktion keinoin keskustelua maahanmuuttajuudesta, ihmisten pakoon lähdön syistä ja heidän tilanteestaan hyötyvästä rikollisuudesta. Romaanit avartavat sopivasti lukijansa näkökulmaa ajankohtaiseen aiheeseen tuomalla näyttämölle yksittäisten ihmisten (fiktiivisiä) tarinoita ja kokemuksia. Tässä kirjassa Serbia on vahvasti mukana, sen luonto, ihmiset ja ihmisten tapakulttuuri.

KIRJAN lainasin kirjastosta.

MUUALLA luettuna: Amman lukuhetki, Kirjasähkökäyrä, Kouvolan dekkaripäivät, Nuoren opettajattaren kirjablogi, Oksan hyllyltä, Ullan Luetut kirjat sekä kirjailijan haastattelu TV1:n Aamun kirjassa.

HAASTEET: 100 suomalaista kirjaa (2010-luku), Helmet (24. Kirjassa selvitetään rikos), Muuttoliikkeessä (olisiko lähinnä teemasta Kriisin jaloista)

     Kati Hiekkapelto: Tumma, 300 s.
     Kustantaja: Otava 2016
     Kannen suunnittelu: Päivi Puustinen

Vanhaa ja uutta kirjojen vuotta

Vuosi on vaihtunut, ja viime vuoden tapaan lasken hieman numeroita ja tilastoja päättyneeltä vuodelta, ennen vilkaisua tulevaan. En ole asettanut lukumääräistä tavoitetta lukemisilleni, silti on mielenkiintoista katsoa jälkeenpäin, mitä kaikkea on tullut luetuksi.

Alla on tämän vuoden lukutilasto, sulkeissa lukemat viime vuodelta. Melko samalla lailla näytän lukevan vuodesta toiseen.

• luin/kuuntelin 67 kirjaa, osasta en blogannut (65 kirjaa)
• näistä rikoskirjoja tai dekkareita 22 (21)
• lasten ja nuorten kirjoja 13 (9)
• sarjakuvia 2 (1)
• tietokirjoja 5 (4)
• novellikokoelmia 2 (3)
• runokirjoja 0 (2)
• englanninkielisiä 1 (1), loput suomenkielisiä 
• kotimaisia / ulkomaisia kirjoja   41/26 (38/27)
• painettuja kirjoja, äänikirjoja, e-kirjoja  55/11/1 (57/5/3)

Top 3: Mieleenpainuvimpia lukukokemuksia olivat Waltarin monumentaalinen Sinuhe egyptiläinen, Viikilän runollinen Akvarelleja Engelin kaupungista ja Aitmatovin viehättävät Džamilja ja Punahuivinen poppelini.

Kirjojen vuosi 2017 on aluillaan, ja monenlaista on liikeellä Suomi 100 -teemalla. YLEllä on kirjallisuushanke, joka sisältää radio- ja tv-ohjelmia sekä laajan nettisivuston, joka avautuu tänään. (Edit: lisäsin linkin myöhemmin.)

Itse liityin Kirjat kertovat -blogin 100 suomalaista kirjaa -haasteeseen jossa luetaan juuri sitä: kotimaisten kirjailijoiden kirjoja peräti sata kappaletta. Se tulee olemaan minulle todella haasteellista. Luen muutenkin paljon kotimaista, mutta sata kirjaa vuodessa on reilusti enemmän kuin olen tavannut lukea. Luulen, että pienoisromaanit, novellikokoelmat ja lasten kuvakirjat näkyvät blogissani runsain määrin tänä vuonna! Ja että harrastan entistä enemmän miniarvioita ja koosteita varastaakseni lukuaikaa kirjoitusajalta.

Kaikki muut haasteet auttavat sadan kirjan kokoamisessa, ja haasteita on jo kertynyt, toinen toistaan kiinnostavampia: On jatkuva Kirjabloggaajien klassikkohaaste, jossa 4. osa päättyy 31.1.2017, helmikuussa päättyvä kissamaisen söpö Kirjavat kissat -lukuhaaste, toukokuulle kestävä avartava Novellihaaste ja koko vuoden Muuttoliikkeessä -lukuhaaste maastamuuttamisesta sekä kaikille aisteille tarkoitettu Aistittavat kirjat. Helmet-haasteet olen toistaiseksi ohittanut, mutta tämän vuoden Helmet-haastelista on tavallistakin houkuttelevampi, joten katsotaan, sattuuko sopivia kirjoja kohdalle.

Odotan innolla Suomen ja kotimaisen kirjallisuuden juhlavuotta.