Hanna Weselius: Alma!

Alma! on sirpaleinen kirja naisista, rihmastomaiseksi sitä väittää kirjan takakansiteksti. Alma! väläyttää prisman lailla valokiilan hetkeksi haluamaansa kohteeseen ja siirtyy sitten seuraavaan. Valoon joutuvat naiset ovat erillisiä, mutta yhdessä heistä muodostuu kuva naiseuden kipukohdista.

Useimmin prisma valaisee Alman ja Ainon elämää. Alma on Alma Mahler, itävaltalaisen säveltäjän Gustav Mahlerin puoliso, joka itsekin sävelsi nuorempana. Almaa ja Alman elämää tarkkailee salaperäinen kertoja, joka ei ole vaikuttunut siitä, miten Alma naisen elämäänsä elää. Prisma valaisee Almaa, mutta onko kuva todenmukainen vai kertojan näkemys naistaiiteilijasta, jonka olisi pitänyt toimia toisin? Kirjan lopussa kertojan henkilöllisyys selviää. 

Aino on suomalainen yksinhuoltajaäiti, kuvataiteilija, jonka elämä on aika lailla hukassa. Perusväritykseltään Aino on harmaa, mutta välillä hän hehkuu punaisena. Masennus ja ilo vuorottelevat, pienet tyttäret pitävät arjessa kiinni, mutta saako hän pitää tyttärensä? Välillä prisma heijastaa valon Nigeriassa siepattuihin koulutyttöihin tai merellä keikkuvassa laivassa synnyttävään pakolaisäitiin. Kirjassa syntyy vain tyttövauvoja. 

Kirja kertoo naisista, jotka eivät tunnu minusta järin miellyttäviltä tai joiden elämä on ankeaa ja ahdistavaa. Tekstissä on silti runsaasti kauneutta ja vahvuutta, rosoa, se on täynnä visuaalisia kuvia, kuten sopiikin kirjailijalle, joka opettaa valokuvataidetta.

"... Aino nielee parkua, kakoo kurkkuaan. Miksi minä en voi vain silittää keveästi pehmeällä kämmenellä tuota ihoa, tuota valoa, tätä huonetta ja tätä maailmaa, miksi en osaa antaa sen riittää. Keveys, keveys! Miksi minä en voi vain ottaa maailmaa käsiini kuin hiekkaa tai kuin meren hiomaa lämmintä kiveä. Miksi minun pitää yrittää sanoa jotain uutta, aina jotain, jokaisesta hiuksesta, mustikanvarvusta ja hiekanjyvästä pitää yrittää tiristää joku kommentti, joku näkemys..."

Hanna Weselius voitti tällä esikoisromaanillaan Kirjan vuosi 2015 -kirjoituskipailun, ja siitä käytettiin sanoja "omaääninen", "lyyrinen", "moniaistinen". Kirja on palkintonsa ansainnut, vaikka sen sirpalemaisuus toimi minulle jossain määrin etäännyttävästi.

Päivitys 16.11.2016: Tänään Alma! voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon.

KIRJA on kirjastolaina.

MUUALLA sen ovat lukeneet Kirjatimpuri, Omppu, Tuijata

HAASTE: Tällä osallistun Satun kirjojen minihaasteeseen 1/16 - I niin kuin... jossa luetaan kirja, jolla on jotain tekemistä jonkin I-kirjaimella alkavan maan kanssa. Alma Mahler asui kirjassa mm. Wienissä Itävallassa.

     Hanna Wesenius: Alma!, 210 s.
     Kustantaja: WSOY 2016
     Kansi: Martti Ruokonen

Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira

Eduard Uspenski on Venäjän tunnetuin lastenkirjailija Otavan kirjailijaesittelyn mukaan. Hänen vuonna 1974 ilmestynyttä teostaan Fedja-setä, kissa ja koira voi pitää klassikkona. Kirja on suosittu, ja tuntuu uskomattomalta, että pian sen ilmestymisen jälkeen Uspenskilta kiellettiin Neuvostoliitossa uusien kirjojen julkaiseminen yli kymmeneksi vuodeksi, vaikka vanhoista kirjoista otettiin kyllä uusia painoksia. Uspenskia kritisoitiin muun muassa ideologian puutteesta.

Fedja-setä, kissa ja koira on kerrassaan mainio kirja. Nimestään huolimatta Fedja-setä on kuusivuotias pikkupoika, joka vetää puoleensa eläimiä. Kun äiti ei anna hänen pitää puhuvaa Matroskin-kissaa, Fedja-setä päättää karata ja elää kissansa kanssa maalla. Heidän seuraansa liittyy Musti-koira, ja elämä järjestyy hyvin. He hankkivat Mirri-lehmän ja traktorin ja tutustuvat ovelaan posteljooni Petshkiniin. Fedja-sedän äiti ja isä ikävöivät kovin poikaansa, ja kun he saavat tältä kirjeen, he päättävät etsiä pojan postileiman osoittamasta kylästä. Samannimisiä löytyy laajasta maasta yli kaksikymmentä, mutta sadun maailmaan kuuluu, että poika ja vanhemmat löytävät toisensa.

Uspenskin kirja on hauska, se sisältää paljon lämpöä ja huumoria, ja lentokoneinsinööriksi aikoinaan valmistunut kirjaillija luo hauskoja teksnisiä sovelluksia kuten ruualla käyvän traktorin ja huoneen kattoon kiinnitettävän valaisevan ja lämmittävän kotiauringon. Siis oliko 70-luvun puolivälissä jo aurinkopaneleja? Ja ruuasta tehtyjä biopolttoaineita?

Jos kirjailija joutui julkasukieltoon ideologian puuttumisesta, miten mahtoi hienovarainen maan olojen ironia vaikuttaa siihen? Sellaistakin olen tässä lastenkirjassa havaitsevinani.

- Mitä ne sellaiset suhteet ovat? kysyy Fedja-setä. 

- Ne ovat työtuttavuuksia, selittää kissa. - Se on sellaista kun joku tekee jollekin jotakin ei minkään erityisen takia, ihan vain vanhasta muistista. 

- Ahaa, sanoo Fedja-setä. - Jos esimerkiksi poika antaa bussissa paikan mummolle, ei mistään erityisestä syystä, niin hän on sitten tehnyt sen tuttavuuttaan, ihan vain vanhasta muistista. 

- Ei, ei se niin ole, selvittää kissa. - Hän oli vain kohtelias poika. Tai sitten hänen opettajansa matkusti samassa bussissa. Mutta jos poika kuorii mummolle perunan ja mummo tekee sillä aikaa pojan koulutehtäviä, niin heille tulee työtuttavuus. Ja sitten he auttavat aina toisiaan.

***

       Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira, 112 s.
       Kustantaja: Otava, Seven pokkari 2006 (1. painos 1975)
       Alkuperäinen: Дядя Фёдор, пёс и кот, 1974, suomentaja Martti Anhava
       Kuvitus: Gennadi Kalinovski

KIRJAN lainasin kirjastosta.

MUUALLA kirja on luettu ainakin blogeissa Jokken kirjanurkka, Luettua elämää, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Oksan hyllyltä, Sonjan lukuhetket, Tahaton lueskelija

HAASTEET: 
Kirjavat kissat -lukuhaaste 8.8.2016-8.2.2017
Leningrad - Ost-Berlin -lukuhaaste 10.12.2015-7.11.2016.

Pirjo Tuominen: Tuonelan joutsen

Pirjo Tuomisen kirjat ovat menneet minulta ihan ohi, en ole niitä aikaisemmin lukenut enkä muutenkaan niihin törmännyt. Siksi minulle oli yllätys kirjailijan teoslistaa tutkiessa, että hän on kirjoittanut romaaneja lähes 40 vuoden ajan ja vielä melkoisella tahdilla: kirja vuodessa, kaksi parhaassa.

Tuonelan joutseneen tartuin kirjaston dekkarihyllyä tutkiessani. Teos ei ole poliisiromaani, mutta murhamysteeri siitä vähitellen kehkeytyy. Tapahtumat sijoittuvat Keski-Suomeen kuvitteelliselle Jyrkänkosken teollisuuspaikkakunnalle, jonka elinkeinoelämää on hallinnut Wallasvuon suku jo sukupolvien ajan. Tulevaisuuskin näyttää lupaavalta, Wallasvuon esikoinen Ulla Selen odottaa ensimmäistä lastaan.

Sitten Ulla katoaa mystisesti iltalenkillään ja löytyy vasta aikojen päästä koskesta. Lukija tietää koko ajan, mitä tapahtui, mutta sukulaiset, paikkakuntalaiset ja media joutuvat pähkäilemään, miten ja mistä syystä Ulla oikein kuoli.

Kirjan päähenkilöksi nousee Mailis Sarka, joka hänkin kuuluu Wallasvuon sukuun ja on jäänyt eläkkeelle suvun yhtiön taloushallinnosta. Hän maalaa vuorineuvos Harry Wallasvuon muotokuvaa, joka tulee myös tämän elämäkerran kanteen. Harry on Ullan isä, ja yhdessä he pohtivat tyttären kohtaloa.

Kesähuvilansa lähistöllä Mailis saapuu vanhalle venevajalle etsimään kissaansa Eetua ja on samalla päästä hengestään. Vain Eetun loikka päällekävijän kimppuun pelastaa Mailiksen. Ullan surma selviää vasta, kun toinenkin murha on tapahtunut, ja Mailiksen tarkalla huomiokyvyllä sekä usealla sattumalla on siinä osuutensa. Mailiksen ei ole kovin helppo kertoa nuorelle poliisille huomioistaan, kun hän tajuaa, miten nämä suhtautuvat häneen kuin höpsähtäneeseen ja asioita kuvittelevaan vanhukseen.

Kirjan alkupuoli etenee verkkaisesti Mailiksen elämää ja ajatuksia ikääntymisestä seuraillen. Kansliepeen mukaan Pirjo Tuominen tunnetaan historiallisten romaanien taitajana, jonka teosten keskiössä on usein perhe ja sukuyritys. Sukuyrityksen ja sen ihmiset tunnistan Tuonelan joutsenestakin. Vasta kirjan loppupuoliskolla pääsee jännityskirja vauhtiin. Wallasvuon suvun tarina ja sen vaietut salaisuudet kietoutuvat yhteen toisen perheen tarinan kanssa. Ei vain omaisuus ja valta periydy, vaan myös kosto ja viha voivat siirtyä sukupolvelta toiselle ja johtaa äärimmäisiin tekoihin. 

Kirjassa rikos ratkeaa ja kuolemantapaukset saavat selityksensä, mutta rikoksen tekijät katoavat tietymättömiin. Ehkä heidät tavataan vielä, sillä Tuonelan joutsen ja Mailis Sarka -sarja on saanut toistaiseksi jatkoa neljän kirjan verran.

KIRJAN lainasin kirjastosta.

     Pirjo Tuominen: Tuonelan joutsen, 383 s.
     Kustantaja: Tammi 2011
     Kansi: Helena Kajander

Tietokirjoja riippukeinuun ja tietohaasteeseen

Tietokirjoja tulee luetuksi harmillisen vähän. Selailen niitä kyllä ja lueskelen pätkiä sieltä täältä, mielenkiinnon ja joskus tarpeen mukaan, mutta blogiin asti niistä lueskeluista ei ole juuri ollut. Paitsi nyt! Sain nimittäin jo kesällä kaksi tietokirjoihin liittyvää haastetta eikä niissä edellytetä kokonaisten tietokirjojen lukemista. Tai ainakin päätin tulkita haasteohjeet siten, että lueskellut ja silmäillyt riittävät.

Katja Kirjojen kamarista haastoi listaamaan 12 tietokirjaa riippukeinuun. Haasteen käynnisti Katveita-blogi. Käyhän riippukeinukirjojen ajatteleminen näinkin, kesän melkein mentyä, ja kuten sanoin, listani sisältää enimmäkseen kirjoja, joista olen lukenut vain osan. Kiitos, Katja, haasteesta! Tässä 12 tietokirjaani:

1. Kuokkanen & Lehmusoksa & Mäki: Puutarha parvekkeella 

(Teos 2007)

Luen harvoin puutarhakirjoja, mutta tänä kesänä lainasin useita (parveke)puutarhakirjoja kirjastosta. Puutarha parvekkeella on perusopas kukkien, yrttien ja vihannesten viljelijäksi mielivälle ja sisältää jopa nikkarointiohjeita, jos parveke kaipaa jakkaraa tai vaikkapa ristikkotukea viiniköynnökselle. (164 s.)

2. Ilkka Falck: Pieniä puutarhaunelmia 

(Otava 2010)

Falckin kirja houkuttelee nimensä mukaan unelmoimaan. Se "esittelee kymmenen erilaista siirtolapuutarhamökkiä sisustuksineen ja viherkeitaineen" (takakannesta). Kirjassa on runsaasti hienoja valokuvia. Ruokaresepteissä on hyödynnetty oman maan satoa. (152 s.)

3. Tiina Koskimies: Patruunan puutarha ja työmiehen kessupenkki 

(Arkki 2009)

Puutarhuri ja kulttuurihistorioitsija Tiina Koskimies on kirjoittanut viehättävän kirjan 1700- ja 1800-luvun tehtaiden puutarhoista ja puistoista. Mukaan on päässyt niin patruunoiden kuin työläistenkin puutarhoja eri puolilta Suomea, ja kirjassa avataan muutenkin mennyttä elämänmuotoa tehdasyhteisöissä. (207 s.)

4. Sirkka-Liisa Ranta: Naisten työt : Pitkiä päiviä, arkisia askareita 

(Karisto 2013, 3. p.)

Sukuharrastus ja historia kiinnostavat, ja niihin liittyviä teoksia on useita riippukeinusa. Naisten työt käsittelee menneiden aikojen naisten tavallisia askareita ja työtehtäviä. Esillä ovat maaseudun naisten eri roolit ja työt (emäntä, piika ja miniäpiika), mutta myös koulua käyneiden naisten ammatteja (postinhoitaja, telefooninhoitaja). (240 s.) 

5. Työteliäs ja uskollinen : Naiset piikoina ja palvelijoina keskiajalta nykypäivään

Toim. Marjatta Rahikainen ja Kirsi Vainio-Korhonen (SKS 2006)

Teos on "piikomisen pitkän historian välitilinpäätös" (takakansi) ja sisältää kahdeksan eri tekijän kirjoituksia työtä tekevistä naisista maaseutu- ja kaupunkioloissa. (288 s..)

6. Tiina Miettinen: Piikojen valtakunta : Nainen, työ ja perhe 1600-1700-luvuilla

(Atena 2015)

Tutkijana työskentelevän kirjailijan teos perustuu hänen väitöskirjaansa ja oli ehdokkaana viime vuoden Tieto-Finlandia -palkinnon saajaksi. Raadin mukaan kirja "muuttaa ratkaisevasti käsitystämme suomalaisen naisen historiasta". (184 s.)

7. Sauna : Pieni perinnekirja

Toim. Juha Nirkko (SKS 2010)

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on julkaissut monia perinnekirjoja. Yksi niistä on Sauna, josta löytyy niin vanhat perinteiset saunanrakennusohjeet kuin tietoa kylpemisestä vuodenkierron eri merkkipäivien yhteydessä (laskiainen, kekri, joulu) tai elämän soljumisesta tuhannen saunan kautta syntymisestä kuolemaan. (133 s.)

8. Suomen kartta. Suomen karttakirja 1920 : näköispainos

(Karttakeskus 2009, 2. p.)

Kartat ovat kiinnostavia! Kirpputorilta löysin näköispainoksen vuoden 1920 Suomen kartastosta, ja sitä on mukava selailla. Sivuilla on sukuharrastuksesta tuttuja kyliä ja pitäjiä ja jopa isoja taloja nimineen, puhumattakaan rajan taakse jääneestä Karjalasta ja kaikista sen suomenkielisistä paikannimistä.

9. Riitta Konttinen: Elämänvirrassa : Alvar ja Ragni Cawén

(Siltala 2015)

Menneitten aikojen harrastaminen on johdattanut joidenkin kulttuurihenkilöiden jäljille. Sitä satoa on Riitta Konttisen kaksoiselämäkerta Cawénin taiteilijapariskunnasta. Valloittava kirja, johon ovat päässeet myös heidän sukunsa ja taiteilijatoverinsa. (311 s.)

10. Riitta Konttinen: Modernistipareja

(Otava 2010)

Taidehistorioitsija Konttisen varhaisempi teos, jossa hän kertoo Cawéneista sekä seitsemästä muusta taiteilijapariskunnasta ja heidän taiteestaan. (240 s.)

11. Ritva Heikkilä: Ida Aalberg : Näyttelijä Jumalan armosta

(WSOY 1998)

Kesällä vierailin näyttelijä Ida Aalbergin syntymäkodissa Janakkalan Leppäkoskella. Köyhän ratamestarin mökki on nyt kotimuseona. Matkan kylkiäisenä riippukeinuun löysi tiensä Suomen teatterin valovoimaisen tähden elämäkerta. (470 s.)

12. Eric Metaxas: Bonhoeffer : Pastori, marttyyri, näkijä, vakooja

(Päivä 2013)

Viimeinen riippukeinutietokirjoista on vakavampi kuin muut, mutta siinäkin on runsaasti toivoa. Teos on Dietrich Bonhoefferin elämäkerta, hän oli saksalainen luterilainen pappi ja toisinajattelija, joka vastusti avoimesti  Hitlerin kansallissosialistista valtaa ja oppia. Hänet teloitettiin keskitysleirillä 1945, pari viikkoa ennen liittoutuneiden tuloa. "Vaikeneminen pahuuden edessä on itsessään pahuutta." Niin ajankohtainen kirja nytkin. (633 s.)

Marika Oksan hyllyltä -blogista puolestaan lähetti Tietohaasteen. Siinä esitellään 5 tietokirjaa, joista ei ole vielä blogattu, sekä 5 nettisivua, joiden tiedon laatu on ansiokasta. Linkin takaa löytyvät tarkemmat Tietohaasteen ohjeet. Haaste on alun perin Klassikkojen lumoissa -blogista. Kiitos, Marika, haasteesta!


Yhdistän nämä kaksi haastetta kuten jotkut muutkin ovat tehneet. 5 tietokirjaa valitsen yllä esittelemästäni tusinasta, ja haasteen ohjeiden mukaan jokaisessa on laaja lähdeluettelo. 

1. Tiina Koskimies: Patruunan puutarha ja työmiehen kessupenkki
2. Tiina Miettinen: Piikojen valtakunta : Nainen, työ ja perhe 1600-1700-luvuilla
3. Sauna : Pieni perinnekirja
4. Riitta Konttinen: Elämänvirrassa : Alvar ja Ragni Cawén
5. Eric Metaxas: Bonhoeffer : Pastori, marttyyri, näkijä, vakooja


Nettisivujen listaaminen onkin haastavampaa. Menköön tällä kertaa näin:

1. Arkistojen Portti

Arkistojen yhdessä kehittämä verkkopalvelu, jonka avulla pääsee tiedon lähteille, jos haluaa vaikka tietää, miten voi tutkia joulupukin arkistoa tai mistä löytyy sodassa kuolleen sukulaisen kantakortti taistelupaikkoineen sekä yksikön sotapäiväkirjat.

2. Digi

Kansalliskirjaston digitoidut aineistot ovat aarreaitta, josta löytyy ennen vuotta 1910 ilmestyneet sanoma- ja aikakauslehdet sekä pienpainatteita. Yöpyikö esi-isä hotellissa matkallaan jossain päin Suomea? Omistiko esiäiti kaupan tai leipomon? Etsikö tuttu suutari tai räätäli oppipoikaa? Menehtyikö sukulainen tulipalossa? Hakutoiminto (saattaa) löytää heistä kertovan jutun tai heidän laittamansa pikkuilmoituksen.

3. Museoviraston kuvakokoelmat

Valokuvia menneiltä ajoilta eri lähteistä. Kuvallista kulttuurihistoriaa.

4. Kotus

Kotimaisten kielten laitoksen sivustolta löytyy esimerkiksi kuukauden sana (elokuussa se oli venetsialaiset), kielitoimiston ohjepankki ja sanakirja, sekä muuta kielellistä.

5. Ilmatieteen laitos

Kukapa ei hakisi tietoa säästä?


Tällä kertaa en haasta ketään nimettyä, mutta jokainen on tervetulut poimimaan kumman tahansa haasteen - tai molemmat - ja miettimään omia tietokirjojaan. Minulle kävi näitä listatessa niin, että nämä kirjat alkoivat tosissaan kiinnostaa, joten enköhän jonkin niistä lue kunnollakin, kannesta kanteen ja blogiin asti.

Sun-mi Hwang: Kana joka tahtoi lentää

Kana joka tahtoi lentää on pienoisromaani. Sen voi lukea myös aikuisten ja lasten satukirjana, mutta se taipuu helposti paljon enempään. Kirjan teemat ovat ikiaikaisia ja yleisinhimillisiä, vaikka päähenkilö on Tähkä-niminen kana.

Sun-mi Hwang on tuottelias ja ilmeisen kuuluisa eteläkorealainen kirjailija. Kana joka tahtoi lentää on hänen tunnetuin teoksensa, ja on uskomatonta, että se pysyi Etelä-Korean bestseller-listoilla kymmenen vuoden ajan ja on käännetty lähes 30 kielellä. Se ilmestyi koreaksi jo vuonna 2000, mutta suomeksi vasta viime vuonna pian englantilaisen laitoksen perässä.

Tähkä-kana on munimaan tarkoitettu häkkikana, joka unelmoi vapaudesta niin paljon, että päättää lakata munimasta. Vapauden lisäksi se unelmoi omasta poikasesta, äidiksi tulosta, oman munan hautomisesta. Sitä onnistaa: se pääsee karkaamaan ja löytää ankan muniman munan pensaikosta. Tähkä hautoo munasta poikasen, jota se kasvattaa rakkaudella ja jota se puolustaa vimmaisen urhoollisesti ja ovelasti näädän hyökkäyksiltä. 

Tähkä on kana, joka hautoo ankan munimaa munaa, jonka isä on sorsa. Pikkuista eivät hyväksy joukkoonsa sen paremmin kanat kuin ankat tai sorsatkaan. Tähkä huolehtii Pikkuisesta vapaana ja villinä ja hurmioituu, kun poikanen lammelle päästyään osaa uida kuten ankka ainakin. Sitä ei kana ole pystynyt sille opettamaan. Sorsien muuttaessa talveksi lammelle ja näätien metsästäessä niitä Pikkuinen pääsee pakoon näädän kynsistä, kun se levittää siipensä ja nousee lentoon kuten sorsan lapsen kuuluukin. Tähkän Pikkuinen kasvaa hyljeksitystä ja toiseudestaan kärsivästä varmaksi ja vahvaksi linnuksi, jota muut arvostavat.

Vapautta ja äitiyden onnea seuraa luopuminen. Pikkuisesta on kasvanut uljas Verso, joka on löytänyt kutsumuksensa ja lähtee kevään tullen muuttomatkalle sorsalaumassa. Kun on rakastanut paljon, elämään kuuluva luopuminen tekee kipeää.

Kirja on faabeli, jonka voi lukea eläinsatuna, mutta myös vertauskuvanai elämästä ja ihmisyhteisöistä. Viisas pieni kirja, joka ei yhdellä lukukerralla tullut tyhjiin ammennetuksi. Kirjan jokaisen luvun alussa on viehättävä piirroskuvitus, jonka on tehnyt japanilainen taiteilija Nomoco.

KIRJA on lainattu kirjastosta.

MUUALLA kirja on luettu monissa blogeissa, muiden muassa: Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjojen keskellä, Lastenkirjapino, Lukuneuvoja, Mummo matkalla, Ullan Luetut kirjat

HAASTE: Kurjen siivellä - Itä-Aasian lukuhaasta, johon saan näin Etelä-Korean mukaan Japanin ja Kiinan seuraksi.


     Sun-mi Hwang: Kana joka tahtoi lentää, 140 s.
     Kustantaja: Sitruuna Kustannus 2015
     Koreankielinen alkuteos: Madangeul naon amtak, 2000
     Suomennos englanninkielisestä laitoksesta: The Hen Who Dreamed She Could Fly, 2013
     Suomentaja: Hilla Hautajoki
     Kuvitus: Nomoco; Kansi ja taitto: Mico Björkqvist ja Elina Mickelsson