Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

Sain juuri luetuksi Elina Hirvosen uuden romaanin Kun aika loppuu, ja mielessä myllertää. Teemoiltaan teos on nyt ajankohtainen, mutta kirjan nykyhetki on tulevaisuudessa, vuoden 2030 tienoilla. Silloin tapahtuvaa taustoitetaan takaumilla päähenkilöiden lapsuudesta ja perheen aikaisemmista vaiheista. Eri aikatasot ja eri kertojien näkökulmat toimivat hyvin yhdessä.

Päähenkilöitä kirjassa on kolme, ja tapahtumat kerrotaan heidän kauttaan. Perheen äiti, Laura, on 58-vuotias ilmastonmuutoksen asiantuntija. Aava on lapsista vanhempi, kolmekymppinen lääkäri, joka parhaillaan työskentelee Somaliassa avustusjärjesön palveluksessa. Hänen nuorempi veljensä Aslak opiskelee Helsingin yliopistossa filosofiaa eikä ole koskaan löytänyt paikkaansa maailmassa. Isä Eerik jää sivurooliin ja etäiseksi niin kirjassa kuin ehkä perheessäänkin, vaikka juuri hän antaa vakautta, kun Lauran maailma pysähtyy.

Kun aika loppuu. Kirjan henkilöt puhuvat intohimoisesti maailman ja ympäristön pelastamisesta, ennen kuin niiden aika loppuu. Kirjassa aika pysähtyy perheeltä, jonka poika ampuu ihmisiä kaupungin keskustassa.

Vanhemmuus on vaikeaa Lauralle. Mikä on riittävän hyvä äiti, voiko samalla kertaa olla sekä hyvä että huono vanhempi? Näitä Laura on pohtinut siitä alkaen, kun lapset syntyivät, ja nyt hän tietää, että tulee koko loppuelämänsä jokaikinen päivä syyllistämään itsensä ja kysymään, missä kohtaa hän teki väärin.

Jos on vanhemmuus vaikeaa, sitä on lapseuskin. Aava kantaa syyllisyyttä siitä, että hylkäsi rakkaan pikkuveljensä yksinäisyyteen. Lapsena Aslak tukeutui häneen, kun vanhemmat olivat täystyöllistettyjä parantaessaan maailmaa, mutta Aavan tultua kouluikään hän tahtoi olla niin kuin muutkin tytöt. Siihen tavallisuuteen ei kuulunut hiljainen, omituinen veli, joka oli aina yksin koulun pihalla ja jolla ei ollut yhtään kaveria. Aslakin yksinäisyys ja syrjäytyminen tulee iholle. On helppo ymmärtää, miten verkon keskustelupalstasta tulee koti ja valeidentiteetillä kirjoittavasta ystävä, kun on siihen asti ollut useimmille ihmisille lähes näkymätön. 

Pidin kirjasta, vaikka sen sisältö ei ollutkaan helppo eikä missään nimessä kevyt. Se kosketti, teki surulliseksi ja sai minut tuntemaan myötätuntoa jokaista päähenkilöä kohtaan. Elina Hirvonen kirjoittaa hienoa kieltä ja tavoittaa henkilöidensä tunteet, ajatukset ja sisäistä maailmaa. Niiden kautta voi alkaa ymmärtää jotain siitä, mikä saattaa ajaa ihmiset äärimmäisiin tekoihin, mutta samalla satunnaisiin ihmisiin kohdistuvan väkivallan synnyssä on jotain, joka jää minulla pimentoon ja käsittämättömäksi.

     Elina Hirvonen: Kun aika loppuu, 251 s.
     Kustantaja: WSOY, 2015
     Kansi: Ville Tietäväinen

KIRJAN lainasin naapurikylän kirjastosta.

MUUALLA mm. blogeissa Hengityskeinu, Kirjakaapin kummitus, Kujerruksia, Reader, why did I marry him?, Luettua elämää, jossa lisää linkkejä.

Enni Mustonen: Paimentyttö

Paimentyttö alkaa Enni Mustosen Syrjästäkatsojan  tarinoita -sarjan, jossa tutuiksi tulevat Suomen ehkä kuuluisimmat kulttuurihenkilöt ja heidän kotielämänsä.

Kirjan alussa Ida on paimentyttö Östersundomin kartanossa, jossa hänen äitinsä työskentelee lypsäjänä. Isä ja isovanhemmat ovat kuolleet, eikä Ida ole vielä täyttänyt edes kolmeatoista, kun hän löytää äitinsä kuolleena sängystä. Eletään vuotta 1893, ja Ida on orpo ja yksin maailmassa.

Idan käy olosuhteisiin nähden hyvin. Kuolleen äidin tilalle kartanoon tarvitaan uusi lypsäjä, ja Idalla on ystävä, joka onnistuu vakuuttamaan kartanon pehtorin Idan taitavuudesta. Tämä saa navettapiian paikan ja lienee ollut aikansa huutolainen, joka teki työtä ruokansa, yksinkertaisen vaatepartensa ja nukkumapaikkansa edestä, ilman muuta palkkaa. Kartanon karjakkoneiti mieltyy pieneen, oppivaiseen lypsäjään ja ottaa hänet apulaisekseen ja suojatikseen. Eniten Ida nauttii siitä, että saa kirjoja luettavakseen. Kun asemamies-isä oli kuollut, Idan koulunkäynti oli loppunut pariin luokkaan ja hän oli saanut haudata haaveet tyttökouluun menosta. Toinen mukava asia on kartanon vilkkuvasilmäinen kuskipoika Elias, joka on pari vuotta Idaa vanhempi.

Kartanosta Ida siirtyy pikkupiiaksi Björkuddeniin, valtioneuvos ja runoilija Zachris Topeliuksen talouteen. Ida oppii paljon uutta taloudenpidosta emäntäpiian komennossa ja seuraa herrasväen elämää. Joulunvietossa riittää ihmettelemistä niin herkuissa kuin koristeluissa, ja saapa Ida elämänsä ensimmäisen joululahjankin. Talon isäntä vanhenee ja haurastuu, mutta lähtee vielä valtion ja opiskelijoiden tilaisuuksiin.

Kaiken taustalla on suomalaisen säätyläiskodin elämä ja sen isäntäväen kulttuuriharrastukset ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Varsinkin Topeliuksen Toini-tytär on suomenmielinen, vaikka onkin syntynyt ruotsinkieliseen kotiin. Ida saa suureksi riemukseen luettavaksi Välskärin kertomuksia. Kuluu vuosia. Topeliuksen kuoltua Ida tarvitsee uuden piikomispaikan. Asiat järjestyvät parhain päin, sillä säveltäjä Sibeliuksen vaimo etsii lastenhoitajaa Helsinkiin. Kaupunkiin vuokra-ajuriksi on kartanon Eliaskin mennyt, eikä Idalla ole mitään sitä vastaan, että hän seuraa perässä.

Enni Mustosen historialliset romaanit ovat sopivia arjesta irrottajia, joiden seurassa viihdyn hyvin. Erityisesti minua viehättää niissä todentuntuinen ajankuvaus ja jouheva, konstailematon kerronta. Ja yleensä huomaan oppivani siinä sivussa jotain uutta Suomen historiasta, niin fiktiota kuin kirjat ovatkin. Paimentytön jälkeen on jo ilmestynyt kaksi seuraavaa osaa Syrjästäkatsojan tarinoita, Lapsenpiika ja Emännöitsijä. Epäilemättä tulen nekin lukemaan. (Edit: Linkit lisätty jälkeenpäin.)

KIRJAN lainasin kirjastosta.

MUUALLA mm. blogeissa 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Kirjasähkökäyrä, Kirjoihin kadonnut, Kirjojen kamari, Luettua, Lukutoukan kulttuuriblogi

HAASTE: Maalaismaisemia-lukuhaaste, jossa alan kolkutella kartanon ovea. Nähtävästi luen sopivan runsaasti maalaiselämästä, sillä haasteeseen lähdin päästäkseni mäkitupalaiseksi, ehkä jopa torppariksi, vaan nyt on ensimmäinen kiinnitys jo kartanonherraksi.

     Enni Mustonen: Paimentyttö : Syrjästäkatsojan tarinoita I, 363 s.
     Kustantaja: Otava 2013
     Kannen suunnittelu: Timo Numminen

Nobelistin kertomus Turun pommituksesta

Luin kertomuksen, jossa englantilaiset pommittavat Turkua. Vuosi on 1854, ja Suomen rannikoilla käydään Oolannin sotaa. Kirjan pääosassa ei kuitenkaan ole Turku eikä edes pommitus, vaan Turkuun sijoitetut venäläiset. Kaupunkia ei edes kuvata isommin, se vain tarjoaa näyttämön tapahtumille.

Jos Turun pommitus : Mukaeltu kertomus eräästä uuden ajan historian tapahtumasta pitäisi laittaa johonkin lajityyppiin, lähinnä tulee mieleen veijaritarinat, sen verran hulvatonta meno kirjassa on. Kirja on fiktiota, joskin Englannin laivasto purjehti Suomen merivesillä sodan aikaan. Kirjoittaja oli Carl Spitteler (1845-1924), sveitsiläinen runoilija, esseisti ja kriitikko, joka sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1919, kolmekymmentä vuotta Turun pommituksen julkaisemisen jälkeen. Nuoruudessaan Spitteler vietti vuosia Pietarissa suomalaisten säätyläisperheiden kotiopettajana ja lomaili perheiden kanssa kesäisin Suomessa. Hän palasi kotiin Sveitsiin vuonna 1880 työskenneltyään lähes vuosikymmenen Pietarissa ja matkusti silloin Turun kautta Tukholmaan.

Venäläisiä Carl Spitteler irvailee mennen tullen, Pietarin vuodet lienevät tutustuttaneet hänet venäläisiin ihmistyyppeihin, joista hän tuo joukon kertomukseensa. Siinä englantilainen fregatti on purjehtinut aivan Turun edustalle, ja suomalaiset huolestuvat. Kenraali Baraban Barabanovitš ja varsinkin tämän rouva ovat sen sijaan paljon huolestuneempia venäläisen keittäjänsä Agafian menettämisestä, tämä kun on löytänyt suomalaisen sulhasen, Tullilan, jonka kanssa aikoo avioon. Kun lisäksi venäläisten aseet ja ammukset on hassattu eikä voida ryhtyä puolustukseen, venäläiset tekevät englantilaisten kanssa sopimuksen siitä, että nämä pommittavat Turussa vain yhtä kohdetta, ja siksi kohteeksi kenraali antaa tiilitehtaan. Sen omistaa Tullila, joten odotettavissa on, että tehtaan tuhouduttua ja Tullilan köyhdyttyä Agafia jättää sulhasensa ja jää kokkaamaan herkkujaan kenraalittaren talouteen.

Tiilitehdas pommitetaan maan tasalle, mutta Tullila ei köyhdykään, vaan hänen käy paremmin kuin hyvin - kirjasta selviää miten. Kenraalille ja hänen majurilleen Balvan Balvanovitšille, joka oli ennen sodan alkua ehtinyt myydä armeijan aseet ja ammukset omaa talouttaan paikatakseen, sen sijaan tuodaan kutsu Pietariin sotaministeriöön.

"Eiköhän sentään ole mahdollista, Balvan Balvanovitš, hyvinkin mahdollista, että myös venäläisten keskuudessa edelleen tunnetaan velvollisuus ja omatunto. eivät kaikki ole varkaita ja heittiöitä, vaikka sellaisia valtiossamme viliseekin kuin salamantereita suolla. Ja mitä minuun tulee, niin uskokaa, että minulle on kunnia-asia tuoda oma panokseni suon puhdistamiseksi, voitte olla siitä varma, Balvan Balvanovitš, vaikka se tarkoittaisikin kenraaleiden, everstien ja majureiden lähettämistä Siperiaan rykmenttikaupalla." (s. 71)

Uhka kuitenkin väistyy, kun kenraalitar tulee viehkeänä paikalle sopivalla hetkellä, loppujen lopuksi kumpikin sotaherra ylennetään rikkomuksista huolimatta ja he saavat runsaita etuja.

Kirjan on julkaissut Turkuseura. Esipuheessa mainitaan, ettei kyseisenlaista Turun pommitusta todellisuudessa tapahtunut. Spittelerin esittelyssä tuodaan esiin hänen koukeroinen kielensä ja pitkät lauseensa, mutta Turun yliopiston opiskelijoiden käännöstyöryhmä on onnistunut kerrassaan mainiosti käännöstyössä. Leikkisä kieli on kirjan kirjoitusajalle uskollista, mutta samalla nykylukijalle sujuvaa ja nokkelaa. 

Carl Spitteler: Turun pommitus. Mukaeltu kertomus eräästä uuden ajan historian tapahtumasta. 79 s.

Kustantaja: Turkuseura 2011. Turkuseuran julkaisuja nro 29.

Alkuperäinen: Das Bombardement von Åbo, 1889

Suomennos: Käännösprojektiryhmä Meeri Allinen, Reetta Gröhn, Niina Kairi ja Pilvi Lehtilä ohjaajana Leena Laiho, Turun yliopiston saksan kääntämisen ja tulkkauksen laitos.

Etukansi: Näkymä Vartiovuorelle n. v. 1860. Väritetty piirros N. H. Pinellon muistoalbumista, tekijä D. W. af Gruppens (Turun museokeskus, jolta myös kirjan muu kuvitus).

KIRJAN lainasin kirjastosta.

Muualla: Kulttuurihistoria nyt!, Kirja-aitta, Oksan hyllyltä, TS

Jan Blomstedt: Sibeliuksen pyörä

Kirjoilla on jokaisella oma reittinsä lukupinooni, sitten lukuhetkiin ja viimein blogin lukupäiväkirjaan. Uutuuksista luen kirjablogeista ja monen median mainoksista, vanhempia klassikkoja on tullut ainakin nimeltä tutuiksi matkan varrella, mutta niillä muilla on kaikilla oma tiensä. 

Tänä vuonna, kun Sibeliuksen syntymästä on kulunut 150 vuotta, kaikki säveltäjään liittyvä kiinnostaa, oli se sitten vaikka romaani, jonka nimi on Sibeliuksen pyörä. Kun lisäksi kirjailijan nimi on Jan Blomstedt ja kun juuri lukemastani Sibeliuksen elämäkerrasta kävi ilmi, että perheen yhden tyttären avionimi oli Blomstedt, mielenkiintoni on taatusti herätetty.

Sibeliuksen pyörä on sukuromaani, jossa pieni, mutta kirjan myötä varttuva poika tutkailee sukuaan ja sen omaperäisiä henkilöitä. Parhaiten suvun ihmiset ja heidän tarinansa avautuvat juttutuokioissa isovanhempien Lennartin ja Maryn luona, ja varsinkin isoisästä tulee pojalle tärkeä keskustelukumppani ja opas menneisyyteen. Näistä sirpaleista hahmottuu kuva pojan perheestä, vanhempien erosta, ajasta suurlähettiläsisän asemamaassa Intiassa, kun poika oli aivan pieni. Lennartille hyvin tärkeä ihminen on hänen vanhempi veljensä Väinö Blomstedt, joka valitsi oman tiensä arkkitehtejä ja rakentajia vilisevässä suvussa ja ryhtyi taiteilijaksi. Pariisin vuosina Väinö oli opissa Paul Gauguinilla, joka vaikutti häneen suuresti. Pojan kertomana Väinö Blomstedtista tuli jotenkin boheemi ja erikoinen kuva. Wikipedia kertoo, että hän oli varsin tunnettu suomalainen taidemaalari ja taideopettaja.

Sibeliuksen pyörä taas myydään romaanin alkupuolella ja siihen viitataan useaan otteeseen. Tarina kertoo, että Serkku myi Sibeliuksen pyörän huutokaupalla Helsingissä Esplanadin lavan edessä samaan aikaan, kun Sibeliuksen vävy Jussi Jalas (aikaisemmin Blomstedt) johti orkesteria, joka soitti Sibeliuksen Tuonelan joutsenta. Pyörän alkuperästä on muitakin variaatioita ja tulkintoja. Sibeliuksen nimi kuitenkin vilahtelee kirjassa. Isoisä-Lennartin kaksi sukulaismiestä, veljekset, oli naimisissa säveltäjän tytärten kanssa.

Kirja etenee episodimaisesti, taustalla isoisän tarinoissa on viime vuosisadan alkupuolen Helsinki. Monet sen ajan kulttuurihenkilöt ja -suvut vilahtavat sivuilla. Kirjailija Jan Blomstedt on esseisti ja tietokirjailija. Kirjan takakannen mukaan sukutarina yhdistää totta ja fiktiota. Se on miellyttävää ja hieman erikoista luettavaa, joka ei kaihda syvällisiäkään ajatuskuvioita. Mitään kovin syvälle menevää muistijälkeä se ei kuitenkaan mieleeni jättänyt.   

     Jan Blomstedt: Sibeliuksen pyörä, 143 s.
     Kustantaja: Loki-Kirjat 2005
     Kansi: Niko Manikas

KIRJAN lainasin naapurikaupungin kirjastosta. MUUALLA siitä ovat kirjoittaneet Helsingin Sanomissa Jarmo Papinniemi, jolle kirjasta tulivat mieleen mm. Tove Janssonin muistelukset vanhemmistaan. kiiltomato taas vertaa teosta V. S. Naipaulin ja J. M Coetzeen kerrontaan. 

Kuukauden Tiina - Tiinastako näyttelijä

Tiina-kirjat onnistuvat naurattamaan. Jokaisessa sarjan teoksessa on aina kohtaus tai pari, jotka Anni Polva kertoo sen verran humoristisesti, että vaikka suurta draamaa olisi ilmassa, naurahtelen ääneen. Kirjassa Tiinastako näyttelijä, minua huvitti mm. Tiinan esittämä puolustelu, kun Veli kiusaa häntä pyöreäksi:

"Minä olisin laihtunut enemmänkin, jos ei äiti aina lihottaisi minua. Puuroa ja voileipää ja perunoita ja taas puuroa ja voileipää ja perunoita, ja jos hän ei laittaisi niin hyvää ruokaa että sitä on pakko syödä. Minä en saa miestä koko ikänänäni, jos aina vain paisun ja paisun." (s. 12)

Tiinan perheen ruokavalio on 50- ja 60-lukujen ajankuvaa jos mikä ja tuttua silloisissa suomalaisissa perheissä. Muutakin ajalle tyypillistä on: Pihan lapset on kutsuttu Ninan kotiin, ja useimmille on juhlaa väritelevision katseleminen. Tiinakin oli aikaisemmin ollut vain kaksi kertaa sellaisessa kylässä, jossa oli ollut sellainen. Kotona ei ollut edes mustavalkoista TV:tä.

Tiinastako näyttelijä on Anni Polvan 12. Tiina-kirja. Siinä Tiina pääsee näyttelemään koulussa rouva Kiljusta, vaikka tämä onkin "pitkä ja laiha kuin kaivonvintti" ja Tiina luokkansa pienin veljen mukaan - ja kolmanneksi pienin Tiinan mukaan. Mutta Tiina saa osan, koska hänellä on luokan kovin ääni.

Näytelmä esitetään koulussa vanhempien juhlassa, jossa Tiina näytelmän lisäksi esittää tervehdyspuheen. Sen harjoitteleminen on tuskaista siihen asti, kun isä ehdottaa, että Tiina puhuisi yksinomaan hänelle. 

"Kun Tiina lopetti ja niiasi syvään, puhkesi sellainen taputusten myrsky että pöytäliinojen reunat heiluivat. Äidit pyyhkivät silmiään ja opettajat loistivat tyytyväisyydestä." (s. 145)

Tiina haluaa isona näyttelijäksi, mikä on kauhistus äidille, mutta Tiina arvelee jaksavansa odottaa aikuisuuteen, jolloin vanhempien lupaa ei enää tarvita. Tiinan mielen saa kuitenkin muuttumaan Juha, joka ei voi sietää ajatusta, että näyttelijä-Tiinaa katsoisivat näyttämöllä muut pojat ja että tätä pusuteltaisiin esityksissä. Juha uhkaa heidän väliensä katkeavan, jos Tiina menee teatterikouluun. Minusta tuntui aika kummalta, että Tiina oli niin valmis hylkäämään haaveensa ja tekemään, mitä Juha halusi, kun hän muuten osasi ja uskalsi vaikka mitä, eri toten, kun teatterikouluun pyrkimiseen olisi vielä vuosikausia. Mutta Tiinan iässä ystävien ja kavereiden merkitys on suuri, ja Juha on Tiinan paras kaveri.

KIRJAN lainasin kirjaston varastosta. MUUALLA siitä kirjoitti tammikuussa Anni Polvan syntymän 100-vuotispäivänä Kirsin Book Club.

     Anni Polva: Tiinastako näyttelijä, 155 s.
     Kustantaja: Karisto 1989, 10. painos (1. painos 1967)
     Kansikuva: Maija Karma

Tässä vielä Tiina-kirjojen ensimmäinen tusina:

   1. Tiina, 1956
   2. Tiina aloittaa oppikoulun, 1957
   3. Tiina kesälaitumilla, 1958
   4. Tiina toimii, 1959
   5. Tiina ei pelkää, 1960
   6. Tiinalla on hyvä sydän, 1961
   7. Tiina epäilee Juhaa, 1962
   8. Tiina seikkailee, 1963
   9. Tiina on aina Tiina, 1964
 10. Tiinan uusi ystävä, 1965
 11. Tiina saa ehdot, 1966
 12. Tiinastako näyttelijä, 1967