Helvi. Teresa. Selma.
Kun Helvi oli nuori, harmaassa lottapuvussaan hän oli haavottuneille sotilaille harmaa enkeli. Lääkintälotan töissä hän Taistonkin tapasi. Haavoittunut soturi toipui ja lähti keskelle taisteluja. Kirjeet kulkivat, ja kaiken pahan ja synkän keskellä oli toivo.
Teresa on Helvin pojan tytär, jolle isoäiti on lapsuudessa ollut läheinen. Nyt Teresa nukkuu tyttärensä Selman kanssa mummon mökissä mummon pussilakanoissa, joissa on harmaita enkeleitä. Isoäiti makaa hoivakodissa omaan maailmaansa uponneena, pieneksi kutistuneena ja sanat hukanneena. Teresan oma elämä on Istanbulissa, jossa Selman turkkilainen isä on aina menossa, työssä leipomossaan tai soittamassa bändinsä kanssa. Teresan elämässä tärkeintä on oma tytär, 4-vuotias pippurisilmä, ja hän kuuluu yhteen myös miehen suvun naisten kanssa, anopin ja miehen sisaren. Heidän kanssaan hänestä tulee osa istanbulilaista elämää ja perhettä.
Isoäidin sairastuttua Teresa ja Selma tulevat Suomeen ja asettuvat tyhjillään olevaan mummon taloon, joka oli Teresan lapsuudenkoti. Äiti on kuollut, isä tulee joskus käymään. Teresa asettuu tilapäiseen suomalaiseen elämään, käy usein syöttämässä isoäitiä hoitokodissa, tapaa lapsuudenystäväänsä, opettelee laittamaan ruokaa ja leipomaan löytämästään äidin reseptikirjasta, ja on äimistynyt, kun Selma ensimmäisen kerran sanoo hänelle "äiti" eikä turkiksi "anne".
Aikaisemmin nuortenkirjoja kirjoittaneen Mila Teräksen Harmaat enkelit on hänen ensimmäinen aikuisten romaaninsa. Kirjassa on kaksi minä-muotoista kertojaa, jotka vuoroluvuin kertovat omaa tarinaansa, Helvi nuoruudestaan sota-aikana ja sen jälkeen ja Teresa näistä muutamista kesäisistä kuukausista Suomessa tyttären kanssa sekä muistikuvia perheestä ja elämästä Istanbulissa. Kirjassa on paljon vakavia teemoja, Teresa miettii omaa äidiksi kasvamistaan ja äitinä olemisen vaikeutta, kun raivonpuuskat yllättävät hänet, isoäidin kuolema oli vain ajan kysymys, suvun avioliitot ovat olleet vaikeita. Vanhat hirret natisevat, ja Teresa alkaa muistaa omasta lapsuudestaan asioita, jotka hänen mielensä on säilönyt tiedostamattomaan.
Mila Teräs kertoo sukupolvi- ja perhetarinan verkkaan ja vähin värein, melkein vain harmaata, valkoista ja mustaa käyttäen, takautumina ja muistoina. Kieli on paikoin hyvinkin kaunista ja kuljettaa tunnelmasta toiseen, mutta kaiken kaikkiaan kirja oli minulle melko raskassoutuinen. Menneisyyden tapahtumia avataan, mutta ne jäävät hieman hämäriksi, ikään kuin verhon taakse. Niiden kanssa lomittain kulkee turkkilainen perhe ja sen traditiot. Teemoja kirjassa tuntui olevan melkein liikaa, silti se oli kelpo kirja historiallisten sukuromaanien ystävälle.
KIRJAN lainasin kirjastosta. Osallistun sillä Ihminen sodassa ja KKKK-lukuhaasteisiin, kiekkokaupunkina Lahti (Pelicans), jossa kirjailija on syntynyt.
Mila Teräs: Harmaat enkelit, 219 s.
Kustantaja: Karisto 2014
Graafinen suunnittelu: Kirsti Maula
Muualla: Kirjakaapin avain, Kirjavinkit, Lumiomena, Ullan Luetut kirjat, Terhi Rannela, joka on haastatellut Mila Terästä sodan jättämistä tunnetaakoista
Vuoden mittaan olen lukenut tusinan verran kirjoja, joissa sota on ollut läsnä tavalla tai toisella. Tuskin olisin niistä lukua pitänyt, ellei Suketus olisi alkanut Ihminen sodassa -lukuhaastetta, johon lähdin mukaan viime marraskuussa.
Suurin osa haastekirjoistani on kuvannut sotaa lähinnä joko naisten tai lasten näkökulmasta ja sijoittunut enemmän tai vähemmän sodan liepeille, mutta joissakin oltiin kyllä rintamalla ja taisteluissakin. Yhden kirjan valitsin pelkästään tähän haasteeseen, joihinkin kiinnitin huomioni, kun haaste oli herkistänyt tietoisuuttani, ja monessa kirjassa tuli yllätyksenä, että sota oli niissä mukana.
Haasteen 8 kategoriasta luin kirjoja viidestä, yhteensä 13 kirjaa. Lähdin tavoittelemaan kersantin natsoja kuudella kirjalla, mutta yllättäen luinkin yli kaksi kertaa sen määrän ja sain ylennyksiä aina majuriksi asti. Tarkoituksella valitsin yhdeksi luettavakseni perinteisen sotakirjan rintama- ja taistelukuvauksineen, mitä genreä olen aktiivisesti karttanut tähän asti, joten sillä anon luvattua kuntoisuuslomaa. :-) Tässä vielä lukemani kirjat, joihin olen linkittänyt blogikirjoitukseni. Viimeisenkin linkin toivon lisääväni huomenna.
II) Sisällissodat, kapinat ja vallankaappaukset
1. Ellinor Mend: Punikkityttö ja jääkäriupseeri (1920/1982)
2. Laila Hirvisaari: Vienan punainen kuu (1992/2010)
III) Maailmansodat (verinen 1900-luku)
II Maailmansota
3. Irja Virtanen: Kenttäharmaita naisia (1956/2006/2007)
4. Esa Sirén: Aunuksen terässade (2011)
5. Mila Teräs: Harmaat enkelit (2014)
IV) Moderni sota ja sodankäynti (II maailmansodan jälkeen, kylmä sota, vakoilu)
6. Enni Mustonen: Metsäkukkia asvaltilla (2001)
V) Sodan liepeillä (sotakokemukset erityisesti kotirintamalla, taistelujen ulkopuolella, aika juuri ennen ja jälkeen sodan)
7. Eeva Virtanen: Tyttö Monrepoon nurkalta (1965)
8. Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta (2013)
9. Aili Konttinen: Inkeri palasi Ruotsista (1947/1964)
10. Eeva Vuorenpää: Arvet romaani sotavuodesta 1941 (2011)
11. J.M.G. Le Clézio: Alkusoitto (2008/2009)
12. Andreï Makine: Vera (2004/2005)
VII) Sotakokemukset (elämäkerrat ja muistelmat)
13. Leon Leyson: Poika joka pelastui : Schindlerin listan kuopus (2013/2014)
Kirjoista erikoisin oli Mendin Punikkityttö ja jääkäriupseeri, nuoren naisen vuonna 1920 piirtämä kuvakirja sisällissodasta Viipurissa 1918. Kauniskielisin oli Vera, sotaan lähtenyttä rakastettuaan 20 vuotta odottaneen opettajan tarina Vienasta. Koskettavia olivat lasten kokemukset keskitysleireillä Vuorenpään ja Leysonin teoksissa. Mikään kirjoista ei yltänyt ikiaikaiseksi ihastuksekseni, mutta Aili Konttisen sotalapsen Suomeen paluusta kertova Inkeri palasi Ruotsista teki vaikutuksen, samoin kuin ranskaksi kirjoittaneen, Neuvostoliitossa syntyneen Makinen Vera.
Tämä oli avartava haaste, kiitos sen järjestämisestä, Suketus!
Huomenna tulee kuluneeksi 75 vuotta talvisodan syttymisestä. Sen kunniaksi kuvituksena SA-kuva teetauosta rintamalla vuonna 1940 (MTV3 via Wikimedia)
Kun vuosi sitten liityin Suketuksen alkamaan sota-aiheisten kirjojen haasteeseen, asetin tavoitteekseni oman mukavuusalueeni ulkopuolelle menemisen: lukisin yhden ihan oikean sotakirjan! Sillä tarkoitan kirjaa, jossa tykit jyskäävät, kranaatit viuhuvat, konekivääri laulaa ja miehet sotivat. Sellaista en nimittäin ole koskaan lukuun asti päästänyt, vaikka aikoinaan isällä oli niitä muutama hyllyssään. Tuntematon sotilaskin on tullut pelkästään elokuvista tutuksi.
Luettavaksi valikoitui Esa Sirénin Aunuksen terässade. Nettihauilla etsin suomalaisia sotakirjailijoita ja heidän tuotannostaan erityisesti jatkosodan joihinkin tiettyihin tapahtumapaikkoihin sijoittuvia kirjoja. Sukuharrastukseni myötä olin nimittäin intoutunut tilaamaan isäni ja setäni kantakortit muutama vuosi sitten, ja niistä poimin joitain taistelupaikkoja. Sirénin kirjan esittelyssä mainitaan, että "Nietjärven taistelu on jatkosodan historiassa yhtä legendaarinen kuin Tali-Ihantala", ja se sinetöi valintani.
Aunuksen terässade kertoo suomalaisista sotilaista jatkosodan loppuvaiheissa Aunuksen rintamalla. Asemasodan aika on odottelua aivan rintamalinjassa, jossa nähdään ja kuullaan vihollisen liikkeet rajan toisella puolella ja ollaan kaikki aistit valppaina, ettei vain mikään outo ääni tai varjon häilähdys merkitse vanjan lähestymista ja tarkka-ampujan luotia. Kesällä 1944 Kannaksen suurhyökkäys alkaa, ja Syvärin maastossakin olevat sotilaat joutuvat tositoimiin ja estämään venäläisten etenemistä Suomeen Laatokan itä- ja pohjoispuolitse.
Kirja oli sitä, mitä ajattelinkin perinteisten sotakirjojen olevan, juuri sitä tykkien jylyä, ampumista, väijytyksiä, tankkien murskaavaa voimaa, karkureita, pelkoa ja sankaritekoja. Minulle kirja oli hidas lukea, en oikein voinut ahmia kovin paljon kerralla, mutta teoksen lyhyet, vain muutaman sivun mittaiset, luvut sopivat hyvin pätkittäiseen lukuun. Kieli oli arkista ja konstailematonta, sotilaista tutuiksi tuli kersantiksi ylenevä Armas Ukkola ja hänen ryhmänsä, heidän sotataivaltaan on ilmeisesti seurattu parissa aikaisemmassakin kirjassa, mutta tämä toimi oikein hyvin näin itsenäisestikin luettuna. Jos olin odottanut jotain laajempaa näkemystä jatkosodasta, sellaista en saanut, mutta uskoakseni kirja antoi realistisen kuvan siitä, mitä sota oli tavallisille rintamamiehille, joille sota näyttäytyi juuri kunkin hetken taisteluina tai lepohetkinä.
Kirjan kansien sisäpuolella on Itä-Karjalan kartta, jolta seurasin kersantti Ukkolan ryhmän etenemistä. Kirjan jo luettuani tarkistin vielä kantakortin kopiosta taistelupaikat: Lotinanpelto, Syväri, Vitele, Nietjärvi. Juuri noilla paikoilla kirjassakin sodittiin aselevon tuloon asti. Tuollaistako se oli, noin kauheaa, tai vielä kauheampaa, ihan oikeasti?
KIRJAN lainasin kirjastosta. Osallistun sillä Suketuksen Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen. Kirjaa ei ole luettu blogeissa juuri ollenkaan, mutta Kouvolan Sanomat kirjoitti siitä tuoreeltaan, kirjailija kun on kotoisin kaupungista.
Esa Sirén: Aunuksen terässade, 336 s.
Kustantaja: Gummerus 2011
Ryhdyin tutustumaan Sirpa Kähköseen hänen ensimmäisestä aikuisten romaanistaan alkaen. Mustat morsiamet ilmestyi puolitoista vuosikymmentä sitten ja aloitti kirjailijan Kuopio-sarjan. Luettuani kirjan loppuun tuli tieto, että Kähkösen uusin, Graniittimies, on yksi tämän vuoden Finlandia-ehdokkaista.
Mustat morsiamet kertoo Annasta. Anna tulee nuorena, laihana ja ujona maalaistyttönä Kuopioon palvelijaksi tohtorin perheeseen ja viihtyy hienossa talossa ja omissa työaskareissaan. Markkinoilla hän kohtaa mustasilmäisen Lassin, jonka kanssa on kutkuttavaa viettää vapaaillat. Kesän lopulla käy ilmeiseksi, että Anna on pieniin päin. Lassi kantaa vastuun, Anna puetaan tavalliseen tapaan mustaan morsiuspukuun, ja nuoripari muuttaa puutalon toiseen kerrokseen omaan kotiin.
Anna on onnellinen miehestään ja vauvan odotuksesta. Hän ei tiedä paljonkaan miehensä menneisyydestä, ei edes sitä, missä tämä kalastusiltojaan viettää, mutta asioita alkaa selvitä, kun ohrana pidättää miehen ja hänet tuomitaan seitsemäksi vuodeksi vankilaan Tammisaareen. Eletään 30-lukua, kommunisteja otetaan säilöön, ja Annasta tulee punikin akka ja elävän leski. Anna hankkii töitä ensin vaneritehtaalta ja sitten sairaalasta, elää kodissaan, pitää yhteyttä Lassin perheeseen eikä oikeastaan odota mitään. Sitten Lassi palaa kotiin, kumaraisena ja hiljaisena miehenä. Alkaa yhteisen elämän opettelu. Vankilaan vienyt poliittinen toiminta ja sanomattomat salaisuudet veivät luottamuksen, jonka rakentaminen on työläs tehtävä.
Sirpa Kähkösen kerronta on viipyilevää, eleetöntä arkielämän ja Annan mielenmaiseman kuvausta. Arkea eletään rinta rinnan, myös Lassin perheen kanssa, ja sanoja ei paljon käytetä. Ei ihme, että kirjeystävyys Liljan kanssa, johon Anna tutustuu vieraillessaan pakkolassa Tammisaaressa, kasvaa merkittäväksi voimavaraksi ja vertaistueksi Annan yksinäisessä elämässä.
Kähkösen kirjoja on hehkutettu blogeissa, Mustat morsiamet sai 1999 Savonia-palkinnonkin. Pidin kyllä romaanista ja kirjailijan tavasta kirjoittaa, kieli on rikasta ja ajankuva aidon tuntuista, mutta en ole silti aivan vakuuttunut vielä. Seuraavaksi taidan tarttua Graniittimieheen, joka on kirjastosta varauksessa. Se taitaa sopia teemoiltaankin Mustien morsianten jatkoksi, sillä Graniittimies tapahtuu Neuvostoliitossa, jonne on paennut suomalaisia aatteen ihmisiä paremman elämän toivossa. Mustissa morsiamissa "sinne" muuttaneisiin viitattiin usein, vaivihkaa, ja joku oli karannut "sieltä" takaisin Suomen puolelle kertomaan olojen kurjasta ankaruudesta.
KIRJAN löysin kirjaston hyllyltä, jolle oli pantu esille Sirpa Kähkösen tuotantoa hänen syntymäpäivänsä kunniaksi. Osallistun kirjalla KKKK-haasteeseen, kiekkokaupunkina Kuopio/Kalpa, sekä Hei, me lusitaan! -haasteeseen, sillä pidätykset, kuulustelut ja miehen vankilassa olo ovat kirjassa sen verran merkittävässä osassa.
Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet, 288 s.
Kustantaja: Otava 1998
Muualla mm.: Pohjois-Savon muisti, Sinisen linnan kirjasto, Eniten minua kiinnostaa tie, ja Luetut, lukemattomat.
Innostuin lukemaan John Steinbeckin pienoisromaanin Helmi sen jälkeen, kun olin tehnyt blogilleni oman sivun, jolla esittelin säälittävän lyhyen listan lukemistani nobelistien kirjoista. Muistin, että äidinkielenopettaja luetti meillä Helmen silloin joskus, ja sen kirjan jälkeensä jättämä tunne tuli elävästi mieleen.
Sillä Helmen jättämä tunnemuisto oli vieläkin vahva ja pohjattoman surullinen. Mitä kirjassa oikein tapahtuikaan, joka oli niin koskettavaa? Juonimuistosta en sen sijaan ollutkaan ihan varma, ja uusintaluku paljasti, että paljon oli unohtunut.
Kino on helmenkalastaja, joka elää onnellisena vaimonsa Juanan ja poikavauvansa Coyotiton kanssa sukulaisten ja muiden intiaanien ympäröimänä. Heidän kotinsa ovat risumajoja meksikolaisen La Pazin kaupungin laitamilla. Eräänä kotoisana iltana skorpioni pistää korissaan jokeltelevaa Coyotitoa. Juana haluaa, että poika viedään kaupunkiin lääkäriin, ja Kino suostuu siihen, vain todetakseen, ettei lääkäri halua edes nähdä ryysyläisiä.
Kino ja Juana menevät merelle ja rukoilevat helmen löytymistä. Kino löytääkin simpukan, jonka raollaan olevasta kuoresta välkähtelee isoin ja hienoin hänen näkemänsä helmi, jolle naapurit antavat nimeksi Maailman helmi. Sen löytymisen myötä Kinosta ja hänen perheestään kiinnostuvat niin lääkäri, pappi kuin helmen ostajatkin. Lopulta helmi tuo Kinolle ja hänen perheelleen pelkkää onnettomuutta ja suuren surun.
Helmi ei voi olla koskettamatta. Perheen ja yksilön onnen ja surun lisäksi siinä näkyy intiaanien alistettu asema valtaa pitävien yhteiskunnassa, heidän toivottomuutensa yrityksissään parantaa omaa asemaansa ja toivoa edes lapselleen parempaa tulevaisuutta.
John Steinbeck kirjoittaa hienosti. Hän on taituri tuomaan esiin tunteita ja tunnelmia ja vangitsee lukijan samaan piiriin henkilöidensä kanssa. Pidätin henkeäni kaikkien intiaaninaapurien ja kaupungin kerjäläisten kanssa, kun seurasin, millä intensiteetillä helmestä käytiin kauppaa. Ja melkein kuulin sen laulun, joka kuului Kinon päässä ja sydämessä, milloin vahvistuen ja milloin heiketen, kun hän aisti hyvän ja pahan läsnäolon.
"Mutta Kino oli muuttunut kireäksi ja kovaksi. Hän tunsi kohtalon vaanivan, susien piirittävän häntä, haaskalintujen leijailevan hänen yllään. Hän tunsi pahan tiivistyvän hänen ympärillään, ja hän oli voimaton puolustautumaan. Hän kuuli korvissaan pahan laulun. Ja mustalla sametilla loisti helmi, eikä ostaja voinut irrottaa katsettaan siitä." (s. 68)
Hieno kirja, helmi. Steinbeckiä voisi lukea enemmänkin.
KIRJAN lainasin kirjastosta, vaikka oma kouluaikainen kappalekin on vielä jossain olemassa. Ehkä.
Muualla: Eniten minua kiinnostaa tie, Jokken kirjanurkka, Kirjojen lumo, Nannan kirjakimara (äänikirja).
Haasteet: Jokken kirjanurkan 14-haaste nobelisteista, jossa jatkan satunnaisena nobelisti-bloggarina, ja sheferijm-blogin Mikä minusta tulee isona? -haaste, jossa olen saavuttanut kisällin arvon, ja helmenkalastajan ammatilla lähden kipuamaan kohti mestarin arvoa.
John Steinbeck: Helmi, 118 s.
Kustantaja: Tammi 1996 (Keltainen kirjasto 45), 21. painos (1. suomenkielinen p. 1949)
Alkuperäinen: The Pearl, 1947; suomentaja Alex Matson
Kansi: Kyösti Varis
Fekete Anna on rikospoliisi pohjoissuomalaisessa kaupungissa, vähemmistöä monestakin syystä. Hän on nainen, hän työskentelee poliisin väkivaltayksikössä ja lapsena hän muutti Suomeen maasta, jota ei enää ole. Koti jäi Jugoslaviaan, aikanaan Anna jäi Suomeen veljensä kanssa, kun äiti palasi kotiseudulle olojen rauhoituttua. Siellä on Annan jäljelle jäänyt suku, Serbian unkarilaisia, ja joskus ikävä pusertaa Annan sydänalassa.
On itsestään selvää, että vanhempi konstaapeli Fekete Anna kutsutaan tutkimaan juttua, kun unkarilainen au pair ajaa vanhuksen kuoliaaksi autiolla tiellä. Samoihin aikoihin koulutytöt löytävät kotinsa lähimetsiköstä verisen puukon ja paljon verta. Kummallisinta on, että yliajetun vanhuksen kotoa löytyy puukkokokoelma, josta puuttuu yksi. Ja onko vanhuksen kuolemalla yhteyttä hänen kotikerrostalostaan löytyneeseen kuolleesseen huumausaineiden välittäjään ja paikalta löytyneeseen pakistanilaiseen paperittomaan mieheen? Lisäksi poliisi saa Keskusrikospoliisilta tutkimuspyynnön kaupunkiin rantautuneesta rikollisjengistä.
Kati Hiekkapellon toisessa poliisiromaanissa Suojattomat riittää teemoja. Lukijan päätä alkaa melkein huimata, kun kuvaan tulee vielä samasta kerrostalosta kadonnut vanhus, mutta kirjailija pitää langat hyvin käsissään, ja lukijan on pakko seurata kilpaa poliisin kanssa, miten kaikki erilaiset langanpätkät solmitaan yhteen ja mitkä ovat eri rikostutkintojen väliset liittymäpinnat. Monia aavistuksia ja yllätyksiä on luvassa niin poliisille kuin lukijallekin.
Suojattomat on hyvä dekkari. Luin alkuvuodesta kirjailijan esikoisen, Kolibrin, ja pidin siitä, mutta jokin silti tökki Annan henkilöhahmossa. Nyt ei tökkinyt, ja pidinkin Suojattomista Kolibria enemmän. Suorastaan ahmin kirjan, koska juoni koukutti täysillä etsimään ratkaisua usean samanaikaisen tapauksen mysteeriin.
Antoisinta kirjassa oli kuitenkin sen vakavampi puoli, sillä Hiekkapelto kutoo dekkariinsa taitavasti asiaa maahanmuuttajista, Suomen ja suomalaisten asenteista, viranomaispäätöksistä, ja niiden yksinäisyydestä ja toivottomuudesta, joilla ei ole ollut muuta mahdollisuutta kuin lähteä, joiden halu elää on voimakkaampi kuin pelko pakomatkan vaaraa ja tuntematonta tulevaisuutta kohtaan.
Toivottavasti Kati Hiekkapelto kirjoittaa jatkoa sarjaan. Annan henkilökohtainen elämä jää sen verran keskeneräiseen ja mielenkiintoiseen vaiheeseen, että seuraavaan kirjaan tulee varmasti tartutuksi.
KIRJAN lainasin kirjastosta. Kati Hiekkapelto on Oulusta kotoisin, joten kirja sopii MarikaOksan alkamaan kiekkokaupunkien haasteeseen edustamaan Oulua (Kärpät).
Päivitys helmikuussa 2015: Kati Hiekkapelto sai Suojattomat-dekkaristaan Suomen dekkariseuran myöntämän Vuoden johtolanka -palkinnon 2015.
Kati Hiekkapelto: Suojattomat, 298 s.
Kustantaja: Otava 2014
Kannen suunnittelu: Timo Tervoja
Kannen kuva: Corbis/Skoy
Muualla: Amman lukuhetki, Elämä on ihanaa, Kirsin kirjanurkka, Lukuneuvoja, Tarukirja ja Anna minun lukea enemmän, josta löytyy lisää linkkejä arvioihin.
