Ammatteja ja vankilaa haastekoosteissa

Vuotta on jäljellä vuorokausi ja rapiat. On aika koota vuoden lukuhaasteista pari. Viimeisen jätän huomiselle, josko saisin siihen vielä yhden bloggauksen mukaan.

sheferijm-blogin Ainon alkama Mikä minusta tulee isona? -haaste sai minut todellakin kiinnittämään huomiota eri ammatteihin kirjoissa. Usein kirjan päähenkilön ammatti oli selkeä valinta haasteeseen, kuten rikoskirjan poliisi tai yksityisetsivä, mutta joskus oli runsauden pulaa, kuten Neljäntienristeyksessä, jossa useasta vaihtoehdosta valitsin haasteeseen puusepän. 

Alun pitäen arvelin lukevani kymmenen kirjaa, joissa jokin ammatti on selkeästi esillä, ja niin saavuttavani kisällin arvon. Luin 12 kirjaa, ja siten etenin pari pykälää jo mestarin tutkinnon suuntaan. Haasteessa kutakin kirjaa saattoi käyttää vain yhteen ammattiin. Lisäksi käytin kutakin ammattia vain kerran. Tässä lukemani kirjat ja ammatit:

Oppipoika ---   3 kirjaa

  1. Runoilija            Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme (2013)

  2. Yksityisetsivä   Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa (2012)
  3. Opettaja             Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta (2013)

Kisälli ---   10 kirjaa
  4. Rikospoliisi       Arnaldur Indriðason: Räme (2003) (Mýrin 2000)
  5. Toimittaja/kirjailija  Antti Heikkinen: Pihkatappi (2013)

  6. Puuseppä          Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys (2014)
  7. Taikuri               Seppo Jokinen: Koskinen ja taikashow (1999)
  8. Sikafarmari Anne B. Radge: Berliininpoppelit(2007) (Berlinerpoplene2004)
  9. Perinteentutkija  Andreï Makine: Vera (2005) (La Femme qui attendait2004)
  10. Sähköttäjä    Irja Virtanen: Kenttäharmaita naisia (1956/2006/2007)

Mestari ---   20 kirjaa
  11. Helmenkalastaja   John Steinbeck: Helmi (1996/1949) (The Pearl 1947)
  12. Sotilas          Esa Sirén: Aunuksen terässade (2011)

Kirjavalas-blogin Elegia taas haastoi lukemaan kirjoja, jotka liittyvät jotenkin vankilaan. Haasteessa oli mahdollista lukea itsensä eristyssellistä vapauteen. 

En asettanut itselleni tavoitteita enkä päässyt vapauteen, mutta neljällä kirjalla - jos yksi novelli lasketaan suoritukseksi - pääsin ensin tavalliseen selliin ja sitten saavutin sekä ulkoilu- että tapaamisoikeuden. 

Lukemistani kirjoista sekä Leysonin että Vuorenpään kirjat kuvasivat juutalaisia lapsia keskitysleireissa 1940-luvulla. Nykäsen Jahti oli kuvaus vankilapaosta ja Kähkösen Mustat morsiamet -kirjan päähenkilön mies pidätetään ja vangitaan 1930-luvulla punikkina.

0 kirjaa: eristysselli

1 kirja: tavallinen selli

   1. Harri Nykänen:    Jahti (2011), rikosnovelli äänikirjana

3 kirjaa: ulkoiluoikeus (muurien sisällä valvotusti toki)

   2. Leon Leyson: Poika joka pelastui : Schindlerin listan kuopus (2013/2014)
   3. Eeva Vuorenpää:  Arvet : romaani sotavuodesta 1941 (2011)

4 kirjaa: tapaamisoikeus
   4. Sirpa Kähkönen:    Mustat morsiamet (1998)

Suurkiitos Ainolle ja Elegialle kiinnostavista haasteista!

Perinteinen ja söpö Joulutarina

Pyhien aikaan olen lukenut Joulutarinan, joka kertoo varsin viehättävästi juhlan syntymäpäiväsankarin maailmaan tulosta ja siihen liittyneistä tapahtumista. Teksti pohjautuu Raamattuun, mutta kerronta on sovitettu helppolukuiseksi niin, että se sopii perheen pienimmille(kin).  

Juuri pieniä kirjan lukijoita ja kuuntelijoita ajatellen Joulutarina on jaettu neljään sopivanmittaiseen lukuun: Marian vieras, Jeesus syntyy, Paimenten vierailu, Tietäjien matka. Kirja on painettu paksulle kartongille ja siinä on kätevä kierresidonta, joten sen katseleminen ja sivujen kääntely käy tottumattomaltakin. Aukeaman vasemmalla sivulla on aina teksti, jossa tarina on kerrottu helpoin virkkein ja nykykielellä, ja kertomusta elävöittää oikeanpuolisten sivujen iloisenväriset kuvat. Kuvitus on sekoitus perinteisen oloisia vaateparsia, tarinaan kuuluvia eläimiä ja sinne tänne ripoteltuja pikkuotuksia ja ötököitä, joita pienet silmät mielellään etsivät: leppäkerttuja, matoja, lintuja, pupujusseja. Tekstiä on kuitenkin sen verran, että kirja soveltuu lukemaan oppineelle itsekseenkin luettavaksi.

Karen Williamson (teksti): Joulutarina, 102 s.
Kustantaja: Uusi Tie 2013
Kuvitus: Marie Allen
Alkuteos: The Christmas Story (2012). Suomentaja: Päivi Hihnala.

Joulurunona Viljo Kajavan Seimellä

Ohikulkumatkalla pysähdyin taas seimen äärelle, sen on pystyttänyt Janakkalan seurakunta Turenkiin ties kuinka monennetta vuotta. Luonnollisen kokoiset puusta tehdyt nuket toivottavat ohikulkijoille hyvää joulua seurakuntatalon viereisessä rinteessä.

Samoin kuin viime vuonna rakennelman reunaan on kiinnitetty jouluruno. Vuosi sitten runoksi oli valittu Aleksis Kiveä, tämän joulun runo on harras Seimellä, jonka on kirjoittanut Viljo Kajava.

Kati Tervo: Sukupuu

Tällaisen sukuharrastajan oli ihan pakko tarttua Kati Tervon uusimpaan kirjaan, Sukupuu houkutteli jo nimellään. Millaisia tarinoita tarjoaisi itselleni uuden kirjailijan fiktiivinen sukupuutyöskentely?

Sukupuu kertoo Heidi Hukkasen suvun tarinan. Kirjan päähenkilöksi nousee kuitenkin Heidin isoäiti, Adele Schumacher, joka muutti Saksasta Suomeen rakkauden perässä 1919 ja sai sukunimekseen Hukkanen. Adele, hänen kaksi sisartaan ja äiti, anoppi ja tytär kertovat kukin omassa luvussaan sirpaleen sukuhistoriaa, jokainen omalla kielellään ja ilmaisullaan. Miehet näyttäytyvät hiljaisissa sivurooleissa kirjassa ja ehkä naistensa elämässäkin, Adelen kiltti isä, ensimmäisessä maailmansodassa sieluunsa haavoittunut aviomies ja Saksaan kesäksi lähetetty poika. Pojantyttärestä Heidistä tulee kirjan kehyshenkilö, joka aloittaa sukupuun piirtämisen siitä, miten hän tunsi mummunsa ollessaan kuusivuotias, kun tämä kuoli, ja päättää sen vierailemalla Saksassa kaupungissa, jossa isoäiti ja hänen koko perheensä oli elänyt.

Kati Tervo kirjoittaa jouhevasti ja kiinnostavasti, mieli hyppää mukaan selvittääkseen kahden perheen, avioliiton kautta sukulaisiksi tulleiden, vaiheita. Samalla teksti on vähäeleistä eikä suvun draamalla ihmeemmin tunteilla tai mässäillä, vaikka lukujen naisilla on varsin koskettavia kohtaloita: yksi kuolee natsi-Saksassa, toinen pakenee Amerikkaan ja adoptoi intiaanipojan. Suomessa Adele taas on ei-toivottu miniä, joka on muukalainen elämänsä loppuun asti. Niin Hukkasilla kuin Schumachereilla vaietaan paljosta. Äitien on vaikea olla äitejä varsinkin tyttärilleen.

Kirja houkuttelee lukemaan, sukupuun arvoitusten vähittäinen selviäminen kiehtoo. Viimeinen luku on kuitenkin erilainen, kuin dokumentti saksalaiseen kaupunkiin tehdystä matkasta ja sen nähtävistä paikoista. Heidi tarvitsi matkan voidakseen piirtää sukupuun.

KIRJAN lainasin kirjastosta. Osallistun sillä Ullan kirjat -blogin Talven lukuhaasteeseen, kannen perusteella kirjaan sen syksyn kirjoihin.

Kati Tervo: Sukupuu, 203 s.
Kustantaja: WSOY 2014

Muualla: HS:n arvio, Kirjainten virrassa, Kirjavinkit, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia, 

Taikatalvi ja Tove 100 -haasteiden koontia

Tove Janssonin Taikatalvi on yksi muumikirjasuosikkejani. Nyt lumihiutaleiden höytäillessä maahan otin sen uusintalukuun, ja taas pysähtelin maistelemaan muumien viisautta ja rohkeutta katsoa maailmaa erilaisesta näkövinkkelistä.

Taikatalvessa Muumipeikko herää kesken talviunien ja ihmettelee, miten erilaiselta maailma näyttää. Edes äiti ei herää, vaikka häntä miten yrittäisi herätellä, joten Muumipeikko kerää rohkeutensa ja lähtee yksin Nuuskamuikkusta vastaan, tämä kun oli lähtenyt talveksi etelään. "Jos tietäisin hänen tietävän, että minä kiipeän näiden vuorten yli hänen takiaan, niin silloin minä voisin kiivetä. Mutta aivan yksin siitä ei tule mitään." (s. 20)

Taikatalvesta löytyy helmiä niin kuin muumikirjoista tapaa löytyä. Muumipeikon rohkeus lähteä matkalle valloittamaan talvimaailmaa. Omien pelkojen voittaminen. Minulle läheisin kirjan viisauksista on se, minkä jo jaoin Muumikirjat ja minä -haasteen muistelossa: liika kylmältä suojeleminen ei ole hyvästä, koska "Minä luulen, että se selviää paremmin, jos sillä on vähän vaikeuksia." (s. 132)

Kun Tove Janssonin syntymän juhlavuosi Tove 100 alkoi, olin varma, että nyt luen roppakaupalla hänen kirjoittamiaan kirjoja tai kirjoja hänestä. Vuoden vieriessä päätökseen huomaan saaliin jääneen vaatimattomaksi, mutta iloitsen siitä, että se on kuitenkin suurempi kuin viime tai sitä edellisenä vuonna!

Tove 100 -juhlavuosi innoitti kahteenkin haasteeseen blogimaailmassa, ja hyppäsin niihin innoissani mukaan. Opuscolon alkamalle Janssonin kirjakiusaus -matkalle lähdin Homssuna ja aika homssuisesti seilasinkin. Samoilla kirjoilla osallistun Reetan Tove 100 -lukuhaasteeseen. Ja tässä se saaliini:

     Kuvakirja: Muumit ja tuhotulva
     Aikuisproosa: Kuvanveistäjän tytär
     Pidempi Muumikirja: Taikatalvi

Kuvanveistäjän tytärtä lukiessani olin ainakin kuvittelevinani, että kohtasin kirjan sivuilla sukulaisen. Siis ei sukulaissielua, vaan ihan oikean, mutta erinomaisen kaukaisen sukulaisen, jota kirjailija kutsui Cawaniksi. Niin haltioissani olin kuvitelmastani, että kirjoitin siitä pari juttua sukuharrastusblogiini:
     Sukulainen Tove Janssonin kirjassa?
     Alvar Cawénin taidenäyttely vuonna 1910

Vaikka vuosi Toven Janssonin maailmoissa jäi kolmeen kirjaan, Ateneumin hienossa taidenäyttelyssä vierailuun ja lahjaksi saatuun pyyhkeeseen (mukana kuvassa), matka oli antoisa. Erityisen iloinen olin siitä, että luin Muumit ja tuhotulva -kirjan, sillä se tutustutti minut alusta pitäen ensimmäisiin kirjojen hahmoihin. 

Tove Jansson: Taikatalvi. 133 s.
Kustantaja: WSOY 1988. 8. painos. (1. p. 1958)
Suomentaja: Laila Järvinen
Kansi ja kuvitus: Kirjailijan
Alkuteos: Trollvinter 1957

Oi, sanoi siili. Kirsi Kunnas 90 vuotta

"Oi, sanoi siili,

olen tunteellinen siili ..."

On runoja, jotka jäävät mieleen, ja loruja, jotka loruttavat pienestäkin virikkeestä. Melkein aina, kun asiasta tai toisesta olen huokaissut "Oi", perään on tullut heti "sanoi siili, olen tunteellinen siili" ja jatkoakin ensimmäisen värssyn verran, melkein syystä kuin syystä, asiasta kuin asiasta, usein omassa mielessä, joskus ääneen puhekumppaneillekin.

"... olen hyvä, kiltti, hellä.

Ja kenelläpä, kellä

on vastaansanomista?"

Tänä vuonna 90 vuotta täyttäneellä runoilija Kirsi Kunnaksella on ihania runoja monta, mutta ensimmäinen niistä on itselleni Tunteellinen siili -runo. En edes muista, missä olen sen ensimmäisen kerran kuullut tai lukenut, mutta varmaan siinä on jotain, joka vetoaa ja tuntuu omalta, ainakin niinä hetkinä, kun on surullinen, yksinäinen tai muu siilikäs olo, kun ei ole osannut tai uskaltanut ilmaista kaikkea sisällä olevaa. 

"Se vain on surullista,

että piikkikuoren alla

siilin hellyys piili."

Nyt runohaasteen myötä olen oppinut, että Siili-runo on kokoelmasta Tiitiäisen satupuu (1956), jota en varmaankaan ole koskaan kokonaan lukenut. Lapsuuden kodista muistan Kirsi Kunnaksen riimittelemät englannista käännetyt runot kirjassa Hanhiemon iloinen lipas (1954). Muita kirjailijan runoja olen kuullut ja lukenut monissa yhteyksissä, mutten niinkään kokonaisina kirjoina tuota Hanhiemon lipasta lukuunottamatta.

Taannoin Kaisa Reetta muisti minua runohaasteella, jolla juhlistetaan Kirsi Kunnaksen 90-vuotissyntymäpäivää - juhlapäivä on 14.12. Alun perin haaste lähti liikkeelle Opuscolon blogista. Kiitokset kummallekin! Haasteaika päättyy huomenna, joten enää en laita haastetta eteenpäin, mutta toivotan silti jokaisen halukkaan tervetulleeksi muistelemaan itselleen merkityksellistä Kirsi Kunnaksen runoa. Haasteen säännöt ovat tässä:

Haasteen säännöt ovat seuraavat:

1. Kerro, mikä Kirsi Kunnaksen runoista on sinulle tärkeä ja miksi. Voit myös kertoa, miten olet tullut tutuksi runoilijan tuotantoon. Tekstin tyyli on vapaa. 

2. Kirjoita aiheesta blogiteksti, jonka yhteydessä mainitset haasteen alkuperän. Liitä tekstiisi haasteen säännöt.

3. Lähetä haaste 3-5 Kirsi Kunnaksen runoihin tutustuneelle. 

4. Kerro osallistumisestasi vastaamalla tähän viestiin. Teen jälleen koosteen vastausten pohjalta.

5. Aikaa vastaamiseen on joulukuun kuudenteen päivään saakka. 

Kuva: Jörg Hempel: Eurooppalainen siili (2007) (Wikimedia Commons CC-BY-SA-2.0-DE lisenssillä)

Mila Teräs: Harmaat enkelit

Helvi. Teresa. Selma.

Kun Helvi oli nuori, harmaassa lottapuvussaan hän oli haavottuneille sotilaille harmaa enkeli. Lääkintälotan töissä hän Taistonkin tapasi. Haavoittunut soturi toipui ja lähti keskelle taisteluja. Kirjeet kulkivat, ja kaiken pahan ja synkän keskellä oli toivo.

Teresa on Helvin pojan tytär, jolle isoäiti on lapsuudessa ollut läheinen. Nyt Teresa nukkuu tyttärensä Selman kanssa mummon mökissä mummon pussilakanoissa, joissa on harmaita enkeleitä. Isoäiti makaa hoivakodissa omaan maailmaansa uponneena, pieneksi kutistuneena ja sanat hukanneena. Teresan oma elämä on Istanbulissa, jossa Selman turkkilainen isä on aina menossa, työssä leipomossaan tai soittamassa bändinsä kanssa. Teresan elämässä tärkeintä on oma tytär, 4-vuotias pippurisilmä, ja hän kuuluu yhteen myös miehen suvun naisten kanssa, anopin ja miehen sisaren. Heidän kanssaan hänestä tulee osa istanbulilaista elämää ja perhettä.

Isoäidin sairastuttua Teresa ja Selma tulevat Suomeen ja asettuvat tyhjillään olevaan mummon taloon, joka oli Teresan lapsuudenkoti. Äiti on kuollut, isä tulee joskus käymään. Teresa asettuu tilapäiseen suomalaiseen elämään, käy usein syöttämässä isoäitiä hoitokodissa, tapaa lapsuudenystäväänsä, opettelee laittamaan ruokaa ja leipomaan löytämästään äidin reseptikirjasta, ja on äimistynyt, kun Selma ensimmäisen kerran sanoo hänelle "äiti" eikä turkiksi "anne".

Aikaisemmin nuortenkirjoja kirjoittaneen Mila Teräksen Harmaat enkelit on hänen ensimmäinen aikuisten romaaninsa. Kirjassa on kaksi minä-muotoista kertojaa, jotka vuoroluvuin kertovat omaa tarinaansa, Helvi nuoruudestaan sota-aikana ja sen jälkeen ja Teresa näistä muutamista kesäisistä kuukausista Suomessa tyttären kanssa sekä muistikuvia perheestä ja elämästä Istanbulissa. Kirjassa on paljon vakavia teemoja, Teresa miettii omaa äidiksi kasvamistaan ja äitinä olemisen vaikeutta, kun raivonpuuskat yllättävät hänet, isoäidin kuolema oli vain ajan kysymys, suvun avioliitot ovat olleet vaikeita. Vanhat hirret natisevat, ja Teresa alkaa muistaa omasta lapsuudestaan asioita, jotka hänen mielensä on säilönyt tiedostamattomaan.

Mila Teräs kertoo sukupolvi- ja perhetarinan verkkaan ja vähin värein, melkein vain harmaata, valkoista ja mustaa käyttäen, takautumina ja muistoina. Kieli on paikoin hyvinkin kaunista ja kuljettaa tunnelmasta toiseen, mutta kaiken kaikkiaan kirja oli minulle melko raskassoutuinen. Menneisyyden tapahtumia avataan, mutta ne jäävät hieman hämäriksi, ikään kuin verhon taakse. Niiden kanssa lomittain kulkee turkkilainen perhe ja sen traditiot. Teemoja kirjassa tuntui olevan melkein liikaa, silti se oli kelpo kirja historiallisten sukuromaanien ystävälle.

KIRJAN lainasin kirjastosta. Osallistun sillä Ihminen sodassa ja KKKK-lukuhaasteisiin, kiekkokaupunkina Lahti (Pelicans), jossa kirjailija on syntynyt.

Mila Teräs: Harmaat enkelit, 219 s.
Kustantaja: Karisto 2014
Graafinen suunnittelu: Kirsti Maula
Muualla: Kirjakaapin avain, Kirjavinkit, Lumiomena, Ullan Luetut kirjat, Terhi Rannela, joka on haastatellut Mila Terästä sodan jättämistä tunnetaakoista

Koosteessa Ihminen sodassa

Vuoden mittaan olen lukenut tusinan verran kirjoja, joissa sota on ollut läsnä tavalla tai toisella. Tuskin olisin niistä lukua pitänyt, ellei Suketus olisi alkanut Ihminen sodassa -lukuhaastetta, johon lähdin mukaan viime marraskuussa.

Suurin osa haastekirjoistani on kuvannut sotaa lähinnä joko naisten tai lasten näkökulmasta ja sijoittunut enemmän tai vähemmän sodan liepeille, mutta joissakin oltiin kyllä rintamalla ja taisteluissakin. Yhden kirjan valitsin pelkästään tähän haasteeseen, joihinkin kiinnitin huomioni, kun haaste oli herkistänyt tietoisuuttani, ja monessa kirjassa tuli yllätyksenä, että sota oli niissä mukana.

Haasteen 8 kategoriasta luin kirjoja viidestä, yhteensä 13 kirjaa. Lähdin tavoittelemaan kersantin natsoja kuudella kirjalla, mutta yllättäen luinkin yli kaksi kertaa sen määrän ja sain ylennyksiä aina majuriksi asti. Tarkoituksella valitsin yhdeksi luettavakseni perinteisen sotakirjan rintama- ja taistelukuvauksineen, mitä genreä olen aktiivisesti karttanut tähän asti, joten sillä anon luvattua kuntoisuuslomaa. :-) Tässä vielä lukemani kirjat, joihin olen linkittänyt blogikirjoitukseni. Viimeisenkin linkin toivon lisääväni huomenna.

 II) Sisällissodat, kapinat ja vallankaappaukset
            1. Ellinor Mend: Punikkityttö ja jääkäriupseeri (1920/1982)
             2. Laila Hirvisaari: Vienan punainen kuu (1992/2010)

  III) Maailmansodat (verinen 1900-luku)
        II Maailmansota
            3. Irja Virtanen: Kenttäharmaita naisia (1956/2006/2007)
             4. Esa Sirén: Aunuksen terässade (2011)
             5. Mila Teräs: Harmaat enkelit (2014)

  IV) Moderni sota ja sodankäynti (II maailmansodan jälkeen, kylmä sota, vakoilu)
            6. Enni Mustonen: Metsäkukkia asvaltilla (2001)

   V) Sodan liepeillä (sotakokemukset erityisesti kotirintamalla, taistelujen ulkopuolella, aika juuri ennen ja jälkeen sodan)
           7. Eeva Virtanen: Tyttö Monrepoon nurkalta (1965)
            8. Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta (2013)
            9. Aili Konttinen: Inkeri palasi Ruotsista (1947/1964)
          10. Eeva Vuorenpää: Arvet romaani sotavuodesta 1941 (2011)
          11. J.M.G. Le Clézio: Alkusoitto (2008/2009)
          12. Andreï Makine: Vera (2004/2005)

 VII) Sotakokemukset (elämäkerrat ja muistelmat)
          13. Leon Leyson: Poika joka pelastui : Schindlerin listan kuopus (2013/2014)

Kirjoista erikoisin oli Mendin Punikkityttö ja jääkäriupseeri, nuoren naisen vuonna 1920 piirtämä kuvakirja sisällissodasta Viipurissa 1918. Kauniskielisin oli Vera, sotaan lähtenyttä rakastettuaan 20 vuotta odottaneen opettajan tarina Vienasta. Koskettavia olivat lasten kokemukset keskitysleireillä Vuorenpään ja Leysonin teoksissa. Mikään kirjoista ei yltänyt ikiaikaiseksi ihastuksekseni, mutta Aili Konttisen sotalapsen Suomeen paluusta kertova Inkeri palasi Ruotsista teki vaikutuksen, samoin kuin ranskaksi kirjoittaneen, Neuvostoliitossa syntyneen Makinen Vera.

Tämä oli avartava haaste, kiitos sen järjestämisestä, Suketus!

Huomenna tulee kuluneeksi 75 vuotta talvisodan syttymisestä. Sen kunniaksi kuvituksena SA-kuva teetauosta rintamalla vuonna 1940 (MTV3 via Wikimedia)

Esa Sirén: Aunuksen terässade

Kun vuosi sitten liityin Suketuksen alkamaan sota-aiheisten kirjojen haasteeseen, asetin tavoitteekseni oman mukavuusalueeni ulkopuolelle menemisen: lukisin yhden ihan oikean sotakirjan! Sillä tarkoitan kirjaa, jossa tykit jyskäävät, kranaatit viuhuvat, konekivääri laulaa ja miehet sotivat. Sellaista en nimittäin ole koskaan lukuun asti päästänyt, vaikka aikoinaan isällä oli niitä muutama hyllyssään. Tuntematon sotilaskin on tullut pelkästään elokuvista tutuksi.

Luettavaksi valikoitui Esa Sirénin Aunuksen terässade. Nettihauilla etsin suomalaisia sotakirjailijoita ja heidän tuotannostaan erityisesti jatkosodan joihinkin tiettyihin tapahtumapaikkoihin sijoittuvia kirjoja. Sukuharrastukseni myötä olin nimittäin intoutunut tilaamaan isäni ja setäni kantakortit muutama vuosi sitten, ja niistä poimin joitain taistelupaikkoja. Sirénin kirjan esittelyssä mainitaan, että "Nietjärven taistelu on jatkosodan historiassa yhtä legendaarinen kuin Tali-Ihantala", ja se sinetöi valintani.

Aunuksen terässade kertoo suomalaisista sotilaista jatkosodan loppuvaiheissa Aunuksen rintamalla. Asemasodan aika on odottelua aivan rintamalinjassa, jossa nähdään ja kuullaan vihollisen liikkeet rajan toisella puolella ja ollaan kaikki aistit valppaina, ettei vain mikään outo ääni tai varjon häilähdys merkitse vanjan lähestymista ja tarkka-ampujan luotia. Kesällä 1944 Kannaksen suurhyökkäys alkaa, ja Syvärin maastossakin olevat sotilaat joutuvat tositoimiin ja estämään venäläisten etenemistä Suomeen Laatokan itä- ja pohjoispuolitse. 

Kirja oli sitä, mitä ajattelinkin perinteisten sotakirjojen olevan, juuri sitä tykkien jylyä, ampumista, väijytyksiä, tankkien murskaavaa voimaa, karkureita, pelkoa ja sankaritekoja. Minulle kirja oli hidas lukea, en oikein voinut ahmia kovin paljon kerralla, mutta teoksen lyhyet, vain muutaman sivun mittaiset, luvut sopivat hyvin pätkittäiseen lukuun. Kieli oli arkista ja konstailematonta, sotilaista tutuiksi tuli kersantiksi ylenevä Armas Ukkola ja hänen ryhmänsä, heidän sotataivaltaan on ilmeisesti seurattu parissa aikaisemmassakin kirjassa, mutta tämä toimi oikein hyvin näin itsenäisestikin luettuna. Jos olin odottanut jotain laajempaa näkemystä jatkosodasta, sellaista en saanut, mutta uskoakseni kirja antoi realistisen kuvan siitä, mitä sota oli tavallisille rintamamiehille, joille sota näyttäytyi juuri kunkin hetken taisteluina tai lepohetkinä.

Kirjan kansien sisäpuolella on Itä-Karjalan kartta, jolta seurasin kersantti Ukkolan ryhmän etenemistä. Kirjan jo luettuani tarkistin vielä kantakortin kopiosta taistelupaikat: Lotinanpelto, Syväri, Vitele, Nietjärvi. Juuri noilla paikoilla kirjassakin sodittiin aselevon tuloon asti. Tuollaistako se oli, noin kauheaa, tai vielä kauheampaa, ihan oikeasti?

KIRJAN lainasin kirjastosta. Osallistun sillä Suketuksen Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen. Kirjaa ei ole luettu blogeissa juuri ollenkaan, mutta Kouvolan Sanomat kirjoitti siitä tuoreeltaan, kirjailija kun on kotoisin kaupungista.

Esa Sirén: Aunuksen terässade, 336 s.
Kustantaja: Gummerus 2011

Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet

Ryhdyin tutustumaan Sirpa Kähköseen hänen ensimmäisestä aikuisten romaanistaan alkaen. Mustat morsiamet ilmestyi puolitoista vuosikymmentä sitten ja aloitti kirjailijan Kuopio-sarjan. Luettuani kirjan loppuun tuli tieto, että Kähkösen uusin, Graniittimies, on yksi tämän vuoden Finlandia-ehdokkaista.

Mustat morsiamet kertoo Annasta. Anna tulee nuorena, laihana ja ujona maalaistyttönä Kuopioon palvelijaksi tohtorin perheeseen ja viihtyy hienossa talossa ja omissa työaskareissaan. Markkinoilla hän kohtaa mustasilmäisen Lassin, jonka kanssa on kutkuttavaa viettää vapaaillat. Kesän lopulla käy ilmeiseksi, että Anna on pieniin päin. Lassi kantaa vastuun, Anna puetaan tavalliseen tapaan mustaan morsiuspukuun, ja nuoripari muuttaa puutalon toiseen kerrokseen omaan kotiin.

Anna on onnellinen miehestään ja vauvan odotuksesta. Hän ei tiedä paljonkaan miehensä menneisyydestä, ei edes sitä, missä tämä kalastusiltojaan viettää, mutta asioita alkaa selvitä, kun ohrana pidättää miehen ja hänet tuomitaan seitsemäksi vuodeksi vankilaan Tammisaareen. Eletään 30-lukua, kommunisteja otetaan säilöön, ja Annasta tulee punikin akka ja elävän leski. Anna hankkii töitä ensin vaneritehtaalta ja sitten sairaalasta, elää kodissaan, pitää yhteyttä Lassin perheeseen eikä oikeastaan odota mitään. Sitten Lassi palaa kotiin, kumaraisena ja hiljaisena miehenä. Alkaa yhteisen elämän opettelu. Vankilaan vienyt poliittinen toiminta ja sanomattomat salaisuudet veivät luottamuksen, jonka rakentaminen on työläs tehtävä.

Sirpa Kähkösen kerronta on viipyilevää, eleetöntä arkielämän ja Annan mielenmaiseman kuvausta. Arkea eletään rinta rinnan, myös Lassin perheen kanssa, ja sanoja ei paljon käytetä. Ei ihme, että kirjeystävyys Liljan kanssa, johon Anna tutustuu vieraillessaan pakkolassa Tammisaaressa, kasvaa merkittäväksi voimavaraksi ja vertaistueksi Annan yksinäisessä elämässä. 

Kähkösen kirjoja on hehkutettu blogeissa, Mustat morsiamet sai 1999 Savonia-palkinnonkin. Pidin kyllä romaanista ja kirjailijan tavasta kirjoittaa, kieli on rikasta ja ajankuva aidon tuntuista, mutta en ole silti aivan vakuuttunut vielä. Seuraavaksi taidan tarttua Graniittimieheen, joka on kirjastosta varauksessa. Se taitaa sopia teemoiltaankin Mustien morsianten jatkoksi, sillä Graniittimies tapahtuu Neuvostoliitossa, jonne on paennut suomalaisia aatteen ihmisiä paremman elämän toivossa. Mustissa morsiamissa "sinne" muuttaneisiin viitattiin usein, vaivihkaa, ja joku oli karannut "sieltä" takaisin Suomen puolelle kertomaan olojen kurjasta ankaruudesta.

KIRJAN löysin kirjaston hyllyltä, jolle oli pantu esille Sirpa Kähkösen tuotantoa hänen syntymäpäivänsä kunniaksi. Osallistun kirjalla KKKK-haasteeseen, kiekkokaupunkina Kuopio/Kalpa, sekä Hei, me lusitaan! -haasteeseen, sillä pidätykset, kuulustelut ja miehen vankilassa olo ovat kirjassa sen verran merkittävässä osassa.

Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet, 288 s.
Kustantaja: Otava 1998
Muualla mm.: Pohjois-Savon muisti, Sinisen linnan kirjasto, Eniten minua kiinnostaa tie, ja Luetut, lukemattomat.

John Steinbeck: Helmi

Innostuin lukemaan John Steinbeckin pienoisromaanin Helmi sen jälkeen, kun olin tehnyt blogilleni oman sivun, jolla esittelin säälittävän lyhyen listan lukemistani nobelistien kirjoista. Muistin, että äidinkielenopettaja luetti meillä Helmen silloin joskus, ja sen kirjan jälkeensä jättämä tunne tuli elävästi mieleen.

Sillä Helmen jättämä tunnemuisto oli vieläkin vahva ja pohjattoman surullinen. Mitä kirjassa oikein tapahtuikaan, joka oli niin koskettavaa? Juonimuistosta en sen sijaan ollutkaan ihan varma, ja uusintaluku paljasti, että paljon oli unohtunut.

Kino on helmenkalastaja, joka elää onnellisena vaimonsa Juanan ja poikavauvansa Coyotiton kanssa sukulaisten ja muiden intiaanien ympäröimänä. Heidän kotinsa ovat risumajoja meksikolaisen La Pazin kaupungin laitamilla. Eräänä kotoisana iltana skorpioni pistää korissaan jokeltelevaa Coyotitoa. Juana haluaa, että poika viedään kaupunkiin lääkäriin, ja Kino suostuu siihen, vain todetakseen, ettei lääkäri halua edes nähdä ryysyläisiä.

Kino ja Juana menevät merelle ja rukoilevat helmen löytymistä. Kino löytääkin simpukan, jonka raollaan olevasta kuoresta välkähtelee isoin ja hienoin hänen näkemänsä helmi, jolle naapurit antavat nimeksi Maailman helmi. Sen löytymisen myötä Kinosta ja hänen perheestään kiinnostuvat niin lääkäri, pappi kuin helmen ostajatkin. Lopulta helmi tuo Kinolle ja hänen perheelleen pelkkää onnettomuutta ja suuren surun.

Helmi ei voi olla koskettamatta. Perheen ja yksilön onnen ja surun lisäksi siinä näkyy intiaanien alistettu asema valtaa pitävien yhteiskunnassa, heidän toivottomuutensa yrityksissään parantaa omaa asemaansa ja toivoa edes lapselleen parempaa tulevaisuutta. 

John Steinbeck kirjoittaa hienosti. Hän on taituri tuomaan esiin tunteita ja tunnelmia ja vangitsee lukijan samaan piiriin henkilöidensä kanssa. Pidätin henkeäni kaikkien intiaaninaapurien ja kaupungin kerjäläisten kanssa, kun seurasin, millä intensiteetillä helmestä käytiin kauppaa. Ja melkein kuulin sen laulun, joka kuului Kinon päässä ja sydämessä, milloin vahvistuen ja milloin heiketen, kun hän aisti hyvän ja pahan läsnäolon.

"Mutta Kino oli muuttunut kireäksi ja kovaksi. Hän tunsi kohtalon vaanivan, susien piirittävän häntä, haaskalintujen leijailevan hänen yllään. Hän tunsi pahan tiivistyvän hänen ympärillään, ja hän oli voimaton puolustautumaan. Hän kuuli korvissaan pahan laulun. Ja mustalla sametilla loisti  helmi, eikä ostaja voinut irrottaa katsettaan siitä." (s. 68)

Hieno kirja, helmi. Steinbeckiä voisi lukea enemmänkin.

KIRJAN lainasin kirjastosta, vaikka oma kouluaikainen kappalekin on vielä jossain olemassa. Ehkä. 

Muualla: Eniten minua kiinnostaa tie, Jokken kirjanurkka, Kirjojen lumo, Nannan kirjakimara (äänikirja).

Haasteet: Jokken kirjanurkan 14-haaste nobelisteista, jossa jatkan satunnaisena nobelisti-bloggarina, ja sheferijm-blogin Mikä minusta tulee isona? -haaste, jossa olen saavuttanut kisällin arvon, ja helmenkalastajan ammatilla lähden kipuamaan kohti mestarin arvoa.


   John Steinbeck: Helmi, 118 s.
   Kustantaja: Tammi 1996 (Keltainen kirjasto 45), 21. painos (1. suomenkielinen p. 1949)
   Alkuperäinen: The Pearl, 1947; suomentaja Alex Matson
   Kansi: Kyösti Varis

Kati Hiekkapelto: Suojattomat

Fekete Anna on rikospoliisi pohjoissuomalaisessa kaupungissa, vähemmistöä monestakin syystä. Hän on nainen, hän työskentelee poliisin väkivaltayksikössä ja lapsena hän muutti Suomeen maasta, jota ei enää ole. Koti jäi Jugoslaviaan, aikanaan Anna jäi Suomeen veljensä kanssa, kun äiti palasi kotiseudulle olojen rauhoituttua. Siellä on Annan jäljelle jäänyt suku, Serbian unkarilaisia, ja joskus ikävä pusertaa Annan sydänalassa.

On itsestään selvää, että vanhempi konstaapeli Fekete Anna kutsutaan tutkimaan juttua, kun unkarilainen au pair ajaa vanhuksen kuoliaaksi autiolla tiellä. Samoihin aikoihin koulutytöt löytävät  kotinsa lähimetsiköstä verisen puukon ja paljon verta. Kummallisinta on, että yliajetun vanhuksen kotoa löytyy puukkokokoelma, josta puuttuu yksi. Ja onko vanhuksen kuolemalla yhteyttä hänen kotikerrostalostaan löytyneeseen kuolleesseen huumausaineiden välittäjään ja paikalta löytyneeseen pakistanilaiseen paperittomaan mieheen? Lisäksi poliisi saa Keskusrikospoliisilta tutkimuspyynnön kaupunkiin rantautuneesta rikollisjengistä.

Kati Hiekkapellon toisessa poliisiromaanissa Suojattomat riittää teemoja. Lukijan päätä alkaa melkein huimata, kun kuvaan tulee vielä samasta kerrostalosta kadonnut vanhus, mutta kirjailija pitää langat hyvin käsissään, ja lukijan on pakko seurata kilpaa poliisin kanssa, miten kaikki erilaiset langanpätkät solmitaan yhteen ja mitkä ovat eri rikostutkintojen väliset liittymäpinnat. Monia aavistuksia ja yllätyksiä on luvassa niin poliisille kuin lukijallekin.

Suojattomat on hyvä dekkari. Luin alkuvuodesta kirjailijan esikoisen, Kolibrin, ja pidin siitä, mutta jokin silti tökki Annan henkilöhahmossa. Nyt ei tökkinyt, ja pidinkin Suojattomista Kolibria enemmän. Suorastaan ahmin kirjan, koska juoni koukutti täysillä etsimään ratkaisua usean samanaikaisen tapauksen mysteeriin. 

Antoisinta kirjassa oli kuitenkin sen vakavampi puoli, sillä Hiekkapelto kutoo dekkariinsa taitavasti asiaa maahanmuuttajista, Suomen ja suomalaisten asenteista, viranomaispäätöksistä, ja niiden yksinäisyydestä ja toivottomuudesta, joilla ei ole ollut muuta mahdollisuutta kuin lähteä, joiden halu elää on voimakkaampi kuin pelko pakomatkan vaaraa ja tuntematonta tulevaisuutta kohtaan.

Toivottavasti Kati Hiekkapelto kirjoittaa jatkoa sarjaan. Annan henkilökohtainen elämä jää sen verran keskeneräiseen ja mielenkiintoiseen vaiheeseen, että seuraavaan kirjaan tulee varmasti tartutuksi.

KIRJAN lainasin kirjastosta. Kati Hiekkapelto on Oulusta kotoisin, joten kirja sopii MarikaOksan alkamaan kiekkokaupunkien haasteeseen edustamaan Oulua (Kärpät). 

Päivitys helmikuussa 2015: Kati Hiekkapelto sai Suojattomat-dekkaristaan Suomen dekkariseuran myöntämän Vuoden johtolanka -palkinnon 2015.


Kati Hiekkapelto: Suojattomat, 298 s.
Kustantaja: Otava 2014
Kannen suunnittelu: Timo Tervoja
Kannen kuva: Corbis/Skoy
Muualla: Amman lukuhetki,  Elämä on ihanaa, Kirsin kirjanurkka, Lukuneuvoja, Tarukirja ja Anna minun lukea enemmän, josta löytyy lisää linkkejä arvioihin. 

Merenneito tavaratelineellä : teetarinoita

Kirjaston sarjakuvahyllyllä huhuili Ulrika Yliojan kuvakirja, joka sisältää teetarinoita. Mitä oikein ovat teetarinat? Siitä piti ottaa selvää.

Merenneito tavaratelineellä : teetarinoita on kuvakirja, jossa kukin tarina on kerrottu omalla sivullaan tai aukeamallaan. Joka tarinassa on eri henkilö, joka tarina tapahtuu eri paikassa ja joka tarinassa juodaan teetä.

Niin teksti-ilmaisu kuin kuvamaailmakin on pelkistettyä ja vähäeleistä. Vähillä sanoilla ja viivoilla pysäytetään kuitenkin hetki. Tarinoissa riittää aineksia moneen, ja pidin siitä, että lukijan ja katsojan mielikuvitukselle jätettiin tilaa laajentaa tarinaa.

Moonan tarina alkaa:

"Moonan ensi kulaus vihreää teetä valuu ruokatorvea pitkin vatsaan Juupajoella lasten luontoleirillä, hän on 15 ja ohjaajana, kauheaa tämän täytyy olla pilaantunutta ..."

Ja Elisan ja Jessen:

"Keräämme tuoretta minttua Keylongista, Himalajan rinteeltä, ja haudutamme sen teeksi, kirkkaan vihreät lehdet lasissa muistuttavat akvaariokaloja ..."

Ja Ellan ja Viljamin:

"Syntymäpäiväkutsuteetä: jasmiinin kukkapallo hautuu japanilaisessa pannussa. Totoro hyppii verhoissa, Viljami nauraa eikä ole kiinnostunut teen maistamisesta ..."

Kirjaan loppuun on koottu jokaiseen tarinaan osuva teesuositus. Moonalle suositus kuuluu: "Mikä tahansa vihreä tee. Hauduta termariin ja pistä reppuun ja juo pitkin päivää, niin ne Kiinassakin tekevät." Phu Tho taas on "vihreä tee naisille, jotka kulkevat omia polkujaan" ja Genmaicha on "popcornin ystävän tee".

Tämä on kirja teen tuntijalle ja ystävälle ja kelle tahansa tarinoista ja kuvista nauttivalle, joka haluaa lähteä makumatkalle. Jos joisin enemmän teetä kuin juon, lukisin tarinan kerrallaan ja kokeilisin niiden eksoottisiakin teelaatuja. Näitä kun kokeilen jo muutenkin: "Lajitelma pussiteetä. Jos et todellakaan keksi mitään muuta. Mutta yritä ensin."

Onko kahvin ystäville tehty samanlaista tarinakirjaa? Jos on, sen haluaisin omaksi. 

Ulrika Ylioja: Merenneito tavaratelineellä: teetarinoita, 60 s.
Kustantaja: Like 2013