Kivi-juhlilla Taaborinvuorella

Tällä viikolla viimein toteutui kesäteatteri-ilta Nurmijärven Kivi-juhlilla. Kuten olen aikaisemmin hehkuttanut, voitin kaksi lippua Suketuksen arvonnassa, mutta koska lomani osui elokuun jälkimmäiselle puoliskolle ja koska ainoa sopiva päivä sekä kahdelle seuralaiselleni että itselleni oli tällä viikolla, osuimme kesän viimeiseen näytökseen tiistaina 27.8. Mutta hyvää kannatti odottaa!

Tässä muutamia päällimmäisiä vaikutelmia illasta:

Näytelmä oli Veijo Meren kirjoittama Aleksis Kivi. jota en ole lukenut, mutta vähän ennakoin tulevaa näytöstä lukemalla lastenromaanin Metsän poika tahdon olla, joka ilmestyi aikaisemmin tänä vuonna. Oli mukavaa tunnistaa jo tuttuja asioita Aleksin lapsuudesta ja koulutieltä, puhumattakaan Taaborinvuoren paikasta, johon oli laitettu kyltti "Aleksis Kiven leikkikirkko", sillä tosiaan olimme paikassa, missä nuori Aleksi Stenvall leikki aikoinaan Nurmijärven Palojoen muitten lasten kanssa.

Näytelmä aloitti kansalliskirjailijan elämäntarinan kouluvuosista. Kirjoittamisen palo roihusi jo varsin varhain. Tarina jatkui Aleksin ja Charlotta Lönnqvistin rakkaussuhteen kautta Seitsemän veljeksen saamaan murskaavaan vastaanottoon ja Kiven sairastumiseen ja kuolemaan. Joissain kohdissa mietin, miten paljon oli faktaa ja mikä osa mahdollisesti Meren luomaa fiktiota tai ohjaaja Samuli Reunasen näkemystä. Oli niin tai näin, ihan uskottavalta elämäntarina tuntui.

Esitys oli "yllättävän viihdyttävä" käyttääkseni teatteriseurani sanoja. Kolme tuntia meni kuin siivillä, ja erityisesti jäi mieleen aikuista Aleksis Kiveä esittäneen Esa-Pekka Smolanderin roolityö. Hieno esitys! Kivi-juhlien blogista voi käydä kurkkaamassa kuvia. Ja miten usein olen ollut katsomassa teatteriesitystä, missä on elävä orkesteri musisoimassa? Aleksis Kivessä kuitenkin oli, ja uuden sävelpuvun saaneilla Kiven runoilla oli esityksessä ihan oma roolinsa.

Etukäteen olin huolestunut, millainen sää olisi, kun esitys jäi näin myöhään elokuulle. Ei huolta! Sää oli mitä mainioin, ilta-aurinko valaisi teatteria puiden takaa, ja lämpimän päivän viiletessä auttoi kesäpusakka. Tosin sadekaan olisi tuskin ihmeemmin haitannut, sillä suurin osa katsomoa oli katettu.

Miljöö Taaborinvuorella on ihan omaa luokkaansa, sillä sinne on tuotu aikakauden asuin- ja talousrakennuksia. Esityksen jälkeen huvittelimme vielä pistäytymällä sepän ja nahkasuutarin mökeissä, jotka löytyivät ovi avoinna vuoren rinteestä. (Nahkasuutarin punainen mökki kuvassa.)

Ensimmäistä kertaa Taaborinvuorella, mutta ei varmaankaan viimeistä. Jo lastenromaania lukiessa tuli hinku lukea Seitsemän veljestä uudelleen. Saisipa sen nähdä vielä Kivi-juhlillakin!

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Ulla-Lena Lundbergin Jää onnistui yllättämään minut. Osasin odottaa lukuelämystä, sen verran monet ovat kirjaa hehkuttaneet, mutta en silti ajatellut, että loppuun päästyäni koko kirjan ihmiset ja tapahtumat jäisivät elämään niin voimaakkaasti mielessäni.

Jään tarina alkaa rauhallisesti ja viipyillen. Ahvenanmaalaisten Luotojen uusi pappi, Petter Kummel, saapuu keväällä vaimonsa Monan ja pienen tyttärensä Sannan kanssa. Petter rakastuu Luotoihin ja seurakuntaansa ensi silmäyksellä, ja kaikkien iloksi ja onneksi tunne on molemminpuolinen. Myös Petterin perhe viihtyy Kirkkosaarella, sillä he ovat onnellisia saadessaan elää valovoimaisen Petterin kanssa.

Kummelin perheen ja heitä rakastavien seurakuntalaisten elämää seurataan muutaman vuoden ajan. Perhe saa Luodoilta monenmoisia ystäviä, Petter opiskelee pastoraalitutkintoaan varten voidakseen hakea vakinaista kirkkoherran virkaa rakkaasta seurakunnastaan, Mona on omassa elementissään hoidellessaan lehmiään ja viljelyksiään eikä kaipaa ollenkaan kansakoulunopettajan työhönsä. Kaikki on onnellista ja mallillaan.

Ja sitten lukija hätkähtää ja pidättää henkeään. ---

Pidin kovasti Lundbergin kauniista ja vivahteikkaasta kielestä, jolla hän kuvasi ahvenanmaalaisten Luotojen luonnon karuutta ja voimaa. Meri ja tuuli, ja jää, saivat ison osan niin saarelaisten elämässä kuin kirjassakin. 

Pidin myös taitavasta henkilökuvauksesta ja siitä, miten kirjailija kuvasi ihmisten välisiä suhteita. Erityisen tarkkaan hän piirsi lukijalle Petterin ja Monan, heidän erilaiset luonteensa ja avioliittonsa, mutta myös muutamalla viivalla sen, millainen suhde heillä kummallakin oli lapsuudenkotiinsa ja vanhempiinsa. Monen Luodoilla asuvan elämään mahtui rujoutta ja rumuuttakin, mutta nekin kirjailija kuvasi kauniisti ja hienotunteisesti, juuri niinkuin Luodoilla asuvat uskaltautuivat niistä asioista kertomaan luotetuilleen, toivoen, että nämä ymmärtäisivät vähistä sanoista.

Aina kirjan kannen nähdessäni olen ihmetellyt sen salkkua. Enää en ihmettele.


KIRJAN lainasin kirjastosta. Osallistun tällä Oi maamme Suomi ja Avioliittojuonia-haasteisiin.

Lundberg: Ulla-Lena, 365 s.
Kustantaja: Teos & Schildts & Söderströms 2012
Alkuperäinen: Is
Käännös: Leena Vallisaari (suomennettu käsikirjoituksesta)
Kansi: Helena Kajander

Jyrki Heino: Kellari

Kellari vei minut mennessään, kun tuli sen aika. Aloitin kirjan lukemista harjoitusmaratonilla, ennen sitä ihan oikeaa koitosta, mutta silloin kirja jäi kesken. Ajankohta vain oli huono, olin sillä hetkellä väsynyt eikä lukeminen mielestäni edennyt maratonille sopivaa vauhtia.

Kun saatoin uppoutua kirjan maailmaan kokonaan, se alkoi viedä mennessään. Jyrki Heino rakentaa Kellari-kirjassaan mainiota ja ainakin minut vakuuttanutta ajankuvaa 1790-luvun Turusta.

Kellari eli kertomus poikkeuksellisista ja järkyttävistä tapahtumista, jotka aikoinaan herättivät suurta huomiota Ruotsin kuningaskunnan Turun kaupungissa on tyypillinen arvoitusdekkari, jossa etsitään murhan tekijää. Aivan alkulehdillä autiona olevan maatalon kellarista löytyy ruumis, joka tunnistetaan yhdeksi Turussa tunnetuksi aatelismieheksi ja kapteeniksi. Kaupunginviskaali Appengren pyytää luutnantti Wennehielmiä avukseen rikoksen ratkaisemiseen, ja arvoitus osoittautuukin tavallista visaisemmaksi pähkinäksi.

Kenellä on ollut syytä surmata kapteeni? Kirjan puolivälissä Wennehielm käy lävitse mahdollisia teon motiiveja: salakuljetus; vallankumous; ylhäisaateli; kahvin salakuljetus; salaseura. Kaikki nämä ovat mahdollisia. Lisäksi on tunnettua, että kapteenivainaja oli tunnettu kapakkatappelija krouveissa sekä naistenmies. Eri linjoja tutkitaan uutterasti, ja juonen rakentelua voinee pitää onnistuneena, sillä ainakaan minä en päässyt oikeille jäljille ennen kuin vasta aivan kirjan lopussa.

Mutta dekkarin jännityksen lisäksi kirjassa eli vanha Turku ihmisineen, seurapiireineen, rakennuksineen, toreineen, äänineen, hajuineen ja makuineen. Viihdyin kirjan seurassa mainiosti, ja jos joskus oli hieman pitkästyttävää, se oli silloin, kun antaumuksella käytiin läpi sen ajan ruotsalaista valtapolitiikkaa vallankaappausaikeineen tai ylioppilaiden kannattamia Ranskan vallankumouksen ääriainesten oppeja. Onneksi nämä olivat vähäisempiä osia kirjassa ja toisaalta kyllä kuuluivat koko juonikuvioon ja syyllisen etsintään.

Turkua tuntevat löytävät sieltä varmasti tuttuja paikkoja ja kaupunginosia. Kaupungista matkataan Kuninkaan tietä Uudellemaalle ja Hämeen härkätietä itään päin. Ajankuvassa itseäni jäi kiehtomaan kahvi ja sen salakuljetus. Myös ruoka ja juoma ovat kirjassa paljon esillä.

Kirjaa on luettu paljon blogeissa. Kirsin kirjanurkkassa selostetaan juonta tarkemmin, ja muissa on tykätty Turusta ja ajankuvasta: Mari A:n kirjablogi, Tarukirja, Mitenköhän tässä kaikessa käy ja Kirjakko.

KIRJAN lainasin naapurikaupungin kirjastosta. Siitä saan suorituksen maakuntahaasteeseen (Varsinais-Suomi).

Jyrki Heino: Kellari, 288 s.
Kustantaja: Schildts & Söderströms 2012
Graafinen muotoilu ja taitto: Anders Carpelan

Blogin uudet vaatteet

Odotetun loman alku sattuu sopivasti päivälle, jolloin tulee kuluneeksi kolme kuukautta siitä, kun aloitin kirjablogin. 

Itse asiassa olin jo pitkin kevättä tehnyt tietokoneelleni merkintöjä lukemistani kirjoista, sillä vuoden alussa lähdin mukaan Facebookissa alkaneeseen "Koen 13 kotimaista kirjailijaa" -haasteeseen. Näistä merkinnöistä kokosin blogiini monta kirjoitusta alkuvaiheessa, mutta sittemmin olen tyhjentänyt keväisten blogattavien kopan! Tai jos oikein kopistan, saattaa sieltä vielä löytyä pari alkukesällä kuunneltua äänikirjaa.

Blogin kolmen kuukauden kunniaksi valitsen kolme kivaa taipaleelta ja sitten kolme kivaa tulevaisuudelle.

Kolme kivaa kolmelta kuukaudelta ovat kirjat, kirjablogit ja lukuhaasteet, ja ne kietoutuvat nykyisessä lukuharrastuksessani mukavaksi keräksi. Olen hurahtanut lukuhaasteisiin, sillä osa niistä haastaa minut etsimään luettavaa, jota en ehkä muuten löytäisi ja lukisi, ainakaan juuri nyt, ja niin löydän uusia kirjaystäviä. Otetaan nyt vaikka tämä Oi maamme Suomi -haaste, jossa luetaan kirjoja Suomen maakunnista. Sen myötä olen löytänyt monta ennen lukematonta kirjailijaa, kuten Marko Kilpi, Ulla-Lena Lundberg (bloggaus tulossa loman aikana) ja Raili Mikkanen, joitain mainitakseni. Seuraamissani kirjablogeissa taas tutustun itselleni uusiin kirjoihin, joita en ehkä olisi muuten huomannut; sellaisia ovat viime aikoina olleet Paperinarujumala, Mustamäki ja Kellari (bloggaus tulossa tällä viikolla).

Kolme kivaa seuraaville kolmelle tai useammalle kuukaudelle ovat blogin uudet vaatteet, uudet haasteet ja - yllätys yllätys! - uudet kirjat. Päätin loman alkajaisiksi pukea blogini uuteen vaatekertaan, sillä kaipasin mustaa tekstiä vaalealle pohjalle ja muutenkin ilmavuutta ulkoasuun. Tällainen siitä tuli, tällä erää. Vielä tarkastelen linkkien väriä kriittisellä silmällä: erottuvatko vaiko eivät? Olen päättänyt olla haalimatta enempää lukuhaasteita, ellen saa jo alettuja päätökseen tai muuten satu lukemaan sopivaa kirjaa, mutta kunhan maakuntahaaste loppuu itsenäisyydenpäivänä, haastan itseni lukemaan kirjoja kaikista maailman maista - ja ilman aikarajaa! Kolme lähiajan lukutoiveissa olevaa kirjaa on Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, kirjastossa odotteleva Pauliina Rauhalan Taivaslaulu ja Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme, jota en ehtinyt lukea loppuun ennen eräpäivää.

Mistä on hyvä loma tehty? Kirjoista, ystävistä, metsästä, sukuharrastuksesta...

Kuukauden Tiina - Tiina aloittaa oppikoulun

Viime kuun lukumaratonilla valitsin Anni Polvan Tiina-sarjan ensimmäisen, Tiinan, luettavakseni etsiessäni helppoa, nopealukuista nuorten kirjaa vauhdittamaan matkan tekoa. Päähenkilö oli juuri niin reipas ja oikeudenmukainen kuin muistinkin lapsuuden lukukerroilta, mutta nyt kiinnitin huomiota myös siihen ajankuvaan ja niihin arvoihin, jotka kirjassa esiintyivät. Tiina ilmestyi ensimmäisen kerran 1956, ja kirjassa elettiin vahvasti 1950-lukua. Siitäpä sain ajatuksen lukea Tiina-sarjan kirjoja kirjoitusjärjestyksessä ja katsoa, mitä se kertoo ajastaan.

Toisena "kuukauden Tiinana" luin Tiina aloittaa oppikoulun, jonka ensimmäinen painos ilmestyi 1957. Kirjan ensimmäinen kappale kertoo tärkeästä päivästä:

"Tiina juoksi kotiin niin nopeasti kuin jaloillaan pääsi. Hän hengitti puuskuttaen, ja punaisella silkkinauhalla solmittu poninhäntä pomppi iloisesti niskassa. Hän ei ennättänyt ihailla aurinkoista päivää eikä huomata ketään vastaantulijaa, sillä tärkeät asiat olivat kysymyksessä. Hänet oli hyväksytty oppikouluun. Hän oli saanut vastikään tiedon siitä."

Tällainen Tiina on, iloisesti pomppiva, joka ei kerta kaikkiaan ehdi pysähtyä katselemaan ympärilleen, ainakaan näin tärkeänä päivänä. Itse kuulun siihen ikäluokkaan, joka aikoinaan pyrki oppikouluun, ja vieläkin muistan jännityksen päivänä, jolloin pyöräilin tyttökaverin kanssa katsomaan pääsykokeiden tuloksia tulevan kouluni ovelle kiinnitetystä listasta. Muistan jopa sijoitukseni kokeitten tulosten paremmuusjärjestyksessä kaikkien näitten vuosien jälkeen!

Kirja kertoo Tiinan parista ensimmäisestä kuukaudesta oppikoulussa, aina siihen asti, kun marraskuun alussa sataa ensilumi ja koulussa saadaan ensimmäinen todistus. Saatiinko vielä omana aikananikin todistus syyslukukauden puolivälissä? En muista. Tiina saa uusia ystäviä luokaltaan ja perustaa Hildan ja Iisan kanssa salaisen kerhon, "Vaikenevien naisten kerhon". Se on Tiinan idea, ja kerhon tarkoituksena on, "että joka kerta suuttuessaan he puristaisivat huulensa yhteen ja vaikenisivat". Rangaistuksena säännön rikkomisesta olisi viikko päivällisastioiden tiskausta kotona.  Tiina halusi ottaa kerhoon mukaan myös Sylvin, jolla oli huonot vaatteet eikä yhtään ystävää.

Tiinan rehellisyys ja oikeudenmukaisuus ovat kirjassa usein esillä. Tyttö käy sisäisiä keskusteluja omantuntonsa kanssa, milloin tuntee houkutusta livetä rehellisyyden polulta tai toimia tavalla, joka ei vastaa hänen ihanteitaan. Vieläkö nykyisissä lasten ja nuorten kirjoissa puhutaan omastatunnosta? Tiinan luokkatoveri kuolee keuhkokuumeeseen sairaalassa, ja vaikka siitä tulee tieto kouluun, asiaa tai toveria ei sen koommin mainita. Ehkä kuolemasta ja sen herättämistä tunteista ei puhuttu reippaissa nuortenkirjoissa 1950-luvulla? Suru kuitenkin tuotiin esiin, mutta se tunne liittyi Tiinan ja toverien vierailuun sairaan tytön luona hänen vielä potiessa kotonaan. Se kohtaus on muuten reippaan toiminnallisessa tyttökirjassa koskettava ja pysähdyttävä.

KIRJAN lainasin kirjastosta. Teoksessa ei mainita Tiinan kotikaupunkia, mutta Wikipedia sijoittaa tapahtumat Tampereelle, missä kirjailija Anni Polva vietti lapsuutensa ja nuoruutensa. Kirja perustuu hänen lapsuudenkokemuksiinsa, joten osallistun Tiina-kirjoilla Pirkanmaan valloitukseen maakuntahaasteessa.


Anni Polvan Tiina-sarja:
   1. Tiina, 1956
   2. Tiina aloittaa oppikoulun, 1957


Anni Polva: Tiina aloittaa oppikoulun, 140 s.
Kustantaja: Karisto 1995, 18. painos (1. painos 1957)
Kansikuva: Maija Karma

Esko Laulajainen: Oopperakaupungin murhat

Suomen kesäisessä oopperakaupungissa, Savonlinnassa, tapahtuu. Oopperajuhlat lähestyvät. Sitä ennen kaupunkiin saapuu juhannuksena kaupungin lyseon oppilaita luokkakokoukseen. Poliisilaitos on saanut uuden komisarion, kun Kauko Viinikka jätti työnsä Pasilan poliisitalossa Helsingissä ja muutti Savon sydämeen. Siellä poliisi saa varoituksen terroristihyökkäyksen uhasta jossain Suomen isossa tapahtumassa.

Ensin löytyy ruumiinosia Olavinlinnan lähistöltä. Onneksi ne ovat aiemmin kuuluneet mallinukelle. Mutta sitten löytyy kuollut mies ja toinenkin vainaja ja pari muuta sairaalakuntoon käsiteltyä. Mitä tekemistä on kolmella Savonlinnan nuorella, kaupungin päihdeongelmaisella työttömällä miehellä ja eri puolilta Suomea tulleilla luokkakokoukseen osallistujilla kaiken tapahtuneen kanssa? Viinikka työtovereineen yrittää päästä selvyyteen henkirikosten tekijöistä. Samalla huolettaa terroristiuhka, kun Oopperajuhlille on tulossa valtioiden päämiehiäkin.

Esko Laulajaisen dekkari Oopperakaupungin murhat sijoittuu vahvasti Savonlinnan kaupunkiin, vaikka välillä huomataan sekin, mitä samaan aikaan tapahtuu Selkämerellä. Juonikuviot vievät moneen suuntaan, mutta loppua kohden langat solmitaan yhteen, ja tekijä ja hänen motiivinsa selviävät.

Kirja oli kesäinen välipala muun lukemisen lomassa, aika kului, mutta kirja ei saanut tätä lukijaa aivan vakuuttumaan. Sitä olisi ollut mukava lukea Savonlinnassa! Savonlinnan kadut, saaret, järvet, Olavinlinna ja jopa Muikkubaari vilahtelevat sen verran usein, että uskon kaupunkia paremmin tuntevien lukevan kirjan ihan toisenlaisella virityksellä kuin kerran kauan sitten siellä käyneenä luin. Laulajainen on maantieteilijä, ja se asiantuntemus näkyy miljöön kuvauksessa. 

Myös Mari A on lukenut kirjan tänä kesänä. Hänen laillaan osallistun tällä kirjalla maakuntahaasteeseen ja Etelä-Savon valloitukseen. 

KIRJAN lainasin kirjastosta.

Esko Laulajainen: Oopperakaupungin murhat, 160 s.
Kustantaja: Edico, 2011
Kannen kuva: Esko Laulajainen
Taitto: Raimo Nieminen

Lyhyesti äänikirjasta - Hilja Valtonen: Nuoren opettajattaren varaventtiili

Hilja Valtosen (1897-1988) jo vuonna 1926 ilmestynyt esikoisteos Nuoren opettajattaren varaventtiili oli oikein parahultainen kuunneltava äänikirjana: se oli humoristinen ja sujuvasanainen kuten päähenkilönsä eikä siinä ollut niin monimutkaisia juonikäänteitä, että niiden seuraaminen olisi häirinnyt autossa kuuntelevan matkaturvallisuutta.

Liisa Harju, savolaistyttö, saa opettajaksi valmistuttuaan paikan Pohjanmaan maaseudulta. Lähtiäislahjaksi hän saa kirjavakantisen vihkon päiväkirjaksi, ja siitä tulee hänen varaventtiilinsä, johon hän purkaa päivien tapahtumat ja sydämensä tunteet, niin kiukun, surun kuin rakastumisensakin.

Liisa on reipas ja sanavalmis nuori nainen, joka ei anna sen paremmin kylän juoruakkojen, mustasukkaisten nuorten naisten kuin koulun johtokunnankaan pompottaa itseään syyttä suotta. Kylä seuraa tarkkaan hänen hiihtolenkkejään pitäjän poikamiestohtorin kanssa, ja nuoret naimaikäiset ja -haluiset naiset, puhumattakaan heidän äideistään, suunnittelevat nuoren opettajan päänmenoksi yhtä jos toistakin.

Loppu hyvin kaikki hyvin. Liisan rakkauden asiat ratkeavat ja sen myötä hänen kouluvuotensa Pohjanmaalla päättyy kaikin puolin hyvissä tunnelmissa.

Rinna Paatson ääni sopi hyvin lukemaan kirjan kepeää ja sukkelasanaista päiväkirjan tekstiä. Viihdyin kirjan parissa mainiosti auton ratissa. Onkohan Valtosta lisää äänikirjoina?

Valtosen esikoisesta ovat pitäneet myös Aletheia, Katja ja Booksy.

ÄÄNIKIRJAN lainasin kirjastosta.

Hilja Valtonen: Nuorenopettajattaren varaventtiili, äänikirja
Kustantaja: Otava 2006
Lukija: Rinna Paatso
Kannen kuva: Poika Vesanto

Lyhyesti äänikirjasta - Anna Jansson: Haudankaivaja

Maria Wern on tuttu television ruotsalaisesta poliisisarjasta, mutta ei lainkaan kirjoista, joten eipä ihme, että kuunnellessani Anna Janssonin Haudankaivajaa äänikirjana näin sieluni silmillä edessäni Werniä näytelleen Eva Rösen piirteet.

Haudankaivaja sijoittuu Gotlannin saarelle, mistä Anna Jansson on kotoisin. Jo iäkäs Frida Norrby kaivaa lapiolla öiseen aikaan Roman kylässä, ja hänen naapurinsa tarkkailee häntä. Kylässä surmataan nuori kaupan kassa ja kotisairaanhoitaja, Fridan talo palaa ja kyläläisten mukaan Frida sen mukana, kunnes selviää, ettei palon jäljiltä löydy yhtään ruumista. Vaan missä sitten on Frida?

Liittyvätkö tapaukset toisiinsa? Ja mitä tekemistä 900-luvulla kuolleen piispa Unnin haudalla on kaiken kanssa? Maria Wernillä on ratkottavanaan visainen ongelmien vyyhti, mutta kun hän keksii motiivin, hän tietää tekijän. Itselläni jännitys säilyi loppuun asti.

Tarinan linkittyminen Gotlannin vanhaan 900-luvun historiaan ja todelliseen arkeologiseen kiistakysymykseen, mikäli netistä löytyvään arkeologifoorumiin on uskominen, teki mielestäni dekkarista kiintoisan. Toisaalta juuri tuon arkeologisen kiistan seuraaminen kuunnellen oli melko haastavaa, joten niiltä osin ihan luettu kirja olisi toiminut minulla paremmin. Muuten tämä oli ihan perusdekkari ja mukavaa matkaseuraa.

ÄÄNIKIRJAN lainasin kirjastosta.

Anna Jansson: Haudankaivaja, äänikirja
Kustantaja: Gummerus 2010 (paperiversio 2009)
Alkuperäinen: Först när givaren är död 
Käännös: Arja Gothoni
Lukija: Kaija Kärkinen, 11 CD-levyä, 12 t 40 min

Maijaliisa Dieckmann: Metsän poika tahdon olla. Aleksis Kiven tarina

Innostuin lukemaan kirjan Aleksis Kivestä ihan siitä syystä, että  blogini ensipäivinä - rummunpärinää! - voitin Suketuksen arvonnassa liput Nurmijärven Kivijuhlille Veijo Meren näytelmään Aleksis Kivi. Liput ovat tallella ja odottavat mukavaa kesäteatteri-iltaa, mutta vielä on maltettava. Olen säästänyt elämyksen elokuun loppuun, jolloin olen viimein kesälomalla ja jolloin teatteriseuralaiseni ovat kotiutuneet matkaltaan. Olen ostanut yhden lipun lisää saamieni arvontavoittojen lisäksi, sillä meitä on kolme menossa nauttimaan.

Maijaliisa Dieckmann:
Metsän poika tahdon olla, 189 sivua
Kustantaja: Schildts & Söderströms 2013
Kannen kuva: Aino Ahtiainen

Aleksis Kivestä kertovana kirjana luin tänä vuonna ilmestyneen historiallisen lastenromaanin, Maijaliisa Dieckmannin Metsänpoika tahdon olla. Aleksis Kiven tarina. Se oli mukava luettava, oikein laatuun käypä historiallisia kirjoja muutenkin lukevalle, ja antoi hyvän kuvan räätäli Stenvallin  pojan lapsuudesta nurmijärveläisessä Palojoen kylässä.

Kirjalla on osuva nimi, sillä pienen Aleksin mielipuuhaa oli metsissä vaeltelu ja luonnon tarkkailu. Hän kuljeskeli yhdessä ystävänsä Domanderin Kustaan kanssa, joka tosissaan pelkäsi hiisejä ja metsänhaltioita, vaikka Aleksi epäilikin niiden olemassaoloa. Aleksi kävi myös metsästämässä, usein isänsä ja veljiensä kanssa, sillä räätälin perheessä ei ollut leveä leipä, ja metsästä saatiin särvintä pöytään.

Jo lapsena Aleksi rakasti kuulemiaan tarinoita. Hän osasi tehdä niitä itsekin ja johti kylän lapset leikkimään mielikuvitusleikkejä. He järjestivät esimerkiksi kirkonmenot Taaborinvuorella. Jokaisella lapsella oli oma roolinsa, kenellä mahtavan isännän, kenellä pikkupiian, ja Aleksi oli itseoikeutettu pappi, joka lopetti saarnansa: "Se on sitten aamen plottis, ja jokainen menköön ommaan kottiins."

Kiertokoulun opettaja, pitäjän koulumestari, tarjoutui antamaan yksityisopetusta teräväpäiselle pojalle, ja niin aukesi Aleksi Stenvallin koulutie Helsinkiin, ensin valmistavaan kouluun ruotsin oppimiseksi ja sitten ala-alkeiskouluun. Aleksi ei viihtynyt pääkaupungissa, hänellä oli nälkä ja ikävä Palojoelle, mutta hammasta purren hän päätti jaksaa, sillä vain koulua käymällä hänellä olisi pääsy kirjallisuuden maailmaan. Hän kirjoitti itsekin runoja ja tarinoita jo varsin nuorena. Onneksi hänellä oli kannustajia, jotka kehoittivat häntä kirjoittamaan suomen kielellä: "Sitä Suomi tarvitsee, kansan elämästä kertovia näytelmiä ja romaaneja." Aleksi Stenvall otti kirjailijanimekseen Aleksis Kivi.

Pidin erityisesti siitä, että Dieckmann käytti Kiven kieltä ja sanontoja romaaninsa kerronnan lomassa, ja tulipa mieleen, että pitäisiköhän lukea Seitsemän veljestä uudelleen. Jokin runo oli mukana ihan sellaisenaan. Ajankuva 1800-luvun lasten elämästä maalaiskylässä ja koulunkäynnistä Helsingissä oli myös kiintoisaa. Kirjan lopussa oli luettelo Kiven elämän päätapahtumista, mikä oli hyvä lisä. Nuoria ja miksei vanhempiakin lukijoita varten olisi voinut olla myös luettelo aikakauden sanoista ja niiden merkityksistä, sillä luulen, etteivät nykylapset välttämättä tiedä, mikä oli fästinki. ruotimummo ja klaneetti, tai edes alatoopi tai prässirauta.

KIRJAN lainasin kirjastosta. Tapahtumapaikat, Nurmijärvi ja Helsinki, ovat Uudellamaalla, joten vahvistan valloituksiani Oi maamme Suomi! -haasteessa.

Enni Mustonen: Ruiskukkaseppele

"Elina kahlasi jo vyötäisiä myöten ruispellossa ja taitteli ruiskukkia kimppuunsa. Aurinko häikäisi ja lämmin tuuli kantoi heilimöivän rukiin ja kukkien tuoksua tullessaan. Miten ihanaa olikaan olla taas kotona Koskivuorella."

Enni Mustonen: Ruiskukkaseppele, 272 s.
Kustantaja: Otava 1999

Koskivuoren kartanon Anna on tullut kesälomalle Helsingistä ja ihan ensi töikseen mennyt tapaamaan lapsuudenystäväänsä Elinaa. On kulunut kymmenen vuotta siitä, kun tytöt kävivät Koskivuoren patruunan perustamaa koulua yhdessä ja joutuivat keskelle sisällissodan vihollisuuksia. Nyt Anna opiskelee lääketiedettä ja Elina on valmistunut kauppakoulusta ja saanut työpaikan Koskivuoren tulitikkutehtaan konttorista.

Enni Mustosen kirjoittama Koskivuori-sarja alkoi Suomen itsenäistymisen ja sisällissodan aikaan sijoittuvalla Verenpisara ikkunalla -romaanilla. Siinä tapahtumista kertoivat Koskivuoreen opettajaksi tullut Saara ja Koskivuoren Koiviston torpan tyttö Vappu. Kartanon isäntäperheen tytär Anna oli kouluikäinen Saaran oppilas, Elina taas oli Vapun pikkusisko ja pääsi hänkin Annan ystävänä kouluun. Ruiskukkaseppeleessä, sarjan toisessa osassa, tapahtumia seurataan Annan ja Elinan elämän kautta.

Eletään vuotta 1928. Suomi on yhä jakaantunut kahtia. Annan opiskelevat ystävät liittyvät oikeistoradikaaliin Lapuan liikkeeseen ja osallistuvat kommunisteiksi katsomiensa kyydityksiin Neuvostoliiton rajalle. Elinan työläistaustaiset sukulaiset ja ystävät puolestaan kokoontuvat työväentaloon kuuntelemaan poliittisia puheita. Taloudellinen lama synnyttää keinottelijoita, jotka pyrkivät hyötymään toisten ahdingosta, eikä Koskivuorikaan välty taloudellisilta uhkakuvilta. Selviääkö kartano ja sen väki? Miten käy tulitikkutehtaan ja sahan työväen?

Niin Anna kuin Elinakin antaa sydämensä miehelle, jonka mieli palaa aatteen tulesta. Kaikki ei ole kuitenkaan sitä, miltä päältä näyttää, ja ystävykset joutuvat kohtaamaan tahoillaan pettymystä, surua ja jopa petosta. Kaikkein surullisimmassa kohdassa tulivat kyyneleet silmiini, kun niin monta murhetta sattui yhtä aikaa. Kirja loppuu kuitenkin onnellisemmissa merkeissä: sekä Anna että Elina ovat uuden alun edessä.

Aloitin lukumaratonin Ruiskukkaseppeleellä, ja se sopi tarkoitukseen erinomaisesti: tarina vei mukanaan ja vaati ahmimaan. 20-luvun tapahtumat ovat jääneet itselleni Suomen historiassa vieraiksi, joten siksikin oli kiintoisaa lukea siitä ajanjaksosta. Vähän lukemista häiritsivät kirjaan jääneet epäjohdonmukaisuudet. Sen voi vielä niellä, että toista päähenkilöistä jossain vaiheessa kutsuttiin ihan muulla nimellä, mutta mitä pitäisi sanoa siitä kohtauksesta, jossa toinen ystävyksistä huomaa tapaninpäivän vierailulla toisen sormessa kihlasormuksen, ja tämä kertoo menneensä kihloihin uutena vuotena? Eikä sillä viitata vuoden takaiseen aikaan.

Sarja on siitä mielenkiintoinen, että osien välissä näyttää kuluvan kymmenen vuotta ja kussakin on eri päähenkilöt, mutta samoista kahdesta suvusta. Näin on kolmannessakin osassa, joka jo odottaa lukuvuoroa. Eipä haittaa vaikka lukija pitää taukoa osien välillä. Ruiskukkaseppeleen tapahtumapaikkoina ovat pääasiassa Oitti Hausjärvellä ja jonkin verran Helsinki. Merkitsen sen maakuntahaasteessa Kanta-Hämeeseen, ja kukkahaasteessa vuorossa on kolmas kukkanen. (Haastesuoritukseni löytyvät blogin välilehdiltä.)


Enni Mustosen Koskivuori-sarja:
1. Verenpisara ikkunalla 1998
2. Ruiskukkaseppele 1999
3. Kielon jäähyväiset 2000

KIRJAN lainasin kirjastosta.