Maarit Verronen: Varjonainen

Kansi: Markko Taina / Tammi.

Maarit Verrosen Varjonainen oli täysosuma. Minulla oli tuoreessa muistissa Verrosen kaksi viimeaikaista romaania, Karsintavaihe ja Kirkkaan selkeää. Molemmat olivat lähitulevaisuuteen sijoittuvia dystopioita, joista sain paljon irti mutta pientä huomauteltavaakin löytyi. Varjonainen on asetelmaltaan samankaltainen, mutta se ei sijoitu tulevaisuuteen vaan lähimenneisyyteen, 1990-luvun puoliväliin. Kirja imaisee mukaansa ja erikoislaatuinen jännite pitää otteessaan koko kirjan ajan - ja sitäkin kauemmin, sillä minä jäin lopetettuani pohtimaan monia seikkoja, jotka tuntuivat jättävän tulkinnanvaraa. Onneksi on Juonittelua-blogi, jonne pyysin keskustelunavausta Varjonaisesta ja aion mennä sinne miettimään tulkintoja, jotta tämä teksti säilyy spoilerivapaana. Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Jenni S., Annami, Jori ja Arja.

Jos etsii luettavakseen jotain aivan ihanaa kirjaa, ei Varjonainen ole oikea valinta. Mutta jos etsii ylipäätään hemmetin hyvää kirjaa, niin siihen Varjonainen kyllä sopii. Päähenkilö, itseään Ainoksi kutsuva nainen, ei ole mikään miellyttävä ihminen, mutta samastuttava kyllä. Minäkertojana Aino on faktoja luetteleva havainnoija. Kielenkäytöstä tulee mieleen "koivuklapiproosa", sana, jolla monien suomalaisten mieskirjailijoiden tuotantoa on luonnehdittu. Minulle tuli myös mieleen, että Ainon kieli on "naistenlehtikielen" täydellinen vastakohta. Aino ei tilitä, ei avaudu, ei vuodata tunteitaan, ei jaa elämän suuria ja pieniä iloja ja suruja kenenkään kanssa. Aino toteaa ja toimii ja jää lukijan pääteltäväksi, mistä oikeastaan on kyse. Mitä pitemmälle kirja ehti, sitä enemmän minusta alkoi tuntua että Aino on epäluotettava kertoja.

Kirjan ajallisena maamerkkinä on Estonian uppoaminen. Verronen on valinnut tarinansa historiallisen kehyksen oivallisesti. Alussa mainitsemani dystopiapiirteet saavat luontevan selityksen henkilöhahmojen historiallisesta ja yhteiskunnallisesta taustasta. Tarinan sijoittaminen 2010-luvulle ei välttämättä olisi onnistunut kun sähköisiä viestintävälineitä käytetään nykyään paljon enemmän kuin 90-luvulla. Olennainen osa tarinaa kun on identiteeteillä leikittely ja tietojen vääristely, ja lankapuhelinten ja postikorttien valtakautena Ainolla on enemmän mahdollisuuksia hämätä ympäristöään.

Tarinan alussa paperiton Aino putkahtaa Suomeen, vain hieman rahaa ja tavaraa mukanaan. Hänellä on kuitenkin muutama tiedonjyvänen, joiden avulla hän voi lähteä rakentamaan elämäänsä alusta. Alussa Ainon taktiikkaan kuuluu, että hän ei suoranaisesti valehtele, kunhan nyt jättää oikaisematta kanssaihmisten oletukset. Verronen kuvaa hienosti, kuinka pienen moraalittomuuden ja raskaan rikoksen välillä ei tunnu olevan selvää rajaa, vaan yksi teko johtaa toiseen ja lopulta Aino on keittänyt melkoisen sopan.

Ainon tapa ottaa selvää asioista herätti monenlaisia ajatuksia. Koska olen itse istunut työtilanteissa lukuisissa myyntineuvotteluissa, en voinut olla ihailematta Ainon tapaa hankkia tietoa. Ainon kysymys- ja keskustelutekniikka on loistava: hän saa kerättyä ympäristöstään paljon hyödyllistä tietoa, mutta ei paljasta omia heikkouksiaan keskustelukumppanille. Lisäksi Ainon kautta Verronen tuntuu tekevän romaanistaan suorastaan käyttäytymistieteellisen tutkielman: hyvinvointiyhteiskunta toimii ihmisten luottamuksen varassa. Kun henkiinjäämisestä ei tarvitse taistella, on miellyttävää tulla ihmisten kanssa toimeen, ja tämä edellyttää luottamusta. Tavallisesta ihmisestä on mukava tulkita kanssaihmisten tekemisiä parhain päin: pienet aukot ja epäloogisuudet toisen tarinassa voi tulkita hyväntahtoisesti saumattomaksi osaksi kokonaisuutta, jos ei epäile toisen tarkoitusperiä.

Tässä kirjassa Verrosen eleetön ja puhdas kieli toimi todella hyvin. Lisäksi romaani on juuri sopivan mittainen: hieman yli 200-sivuisena kirja tuntui lyhyeltä kun edellinen lukemani romaani Pilvikartasto oli noin 600-sivuinen. Varjonaisen mitta on kuitenkin yhtä osuva kuin kirja itsekin: mitään ei ole liikaa ja mitään ei jää kesken. Ne langanpäät, joiden itse tulkitsin kaipaavan lisäselityksiä, on Verronen selvästi jättänyt auki tahallaan, täkyiksi lukijan omalle mielikuvitukselle.

Lisäksi paperittoman pakolaisen teema herättää paljon ajatuksia. Tahtooko Verronen sanoa, että vaikka henkiinjäämistaistelu rajojen yli paeten saattaa olla hyvinvointivaltion kasvatille scifi-henkinen uhkakuva, niin monille muille ihmisille tällainen on täyttä totta? Missä menevät parempaa elämää tavoittelevan yksilön oikeuksien ja velvollisuuksien rajat? Miten yhteiskunnan pitäisi reagoida?

Kirjan kansiliepeessä mainittiin Verrosen keräämät suurten kirjallisuuspalkintokisojen ehdokkuudet. Varjonaisen perusteella soisin Verrosen kisaavan palkinnoista myös tulevana talvena.

Lue myös nämä:
Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää
Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet
Sari Peltoniemi: Hämärän renki

Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää

Kuva: Markko Taina / Tammi.

Marjiksen lanseeraama Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste toimi ainakin minun kohdallani, sillä lainasin jo toisen kirjan haastekirjailijaltani Maarit Verroselta. Tosin silmäillessäni kirjan kansiliepeessä olevaa Verrosen bibliografiaa aloin miettiä, olenko sittenkin lukenut jotain Verroselta joskus teini-ikäisenä. Verrosen esikoisteos Älä maksa lautturille ilmestyi vuonna 1992, jolloin olen ollut yläasteikäinen, ja kirjan nimi soinnahtaa jotenkin tutulta. No, en tämän paremmin saa mahdollisia lukumuistoja mieleeni, niin eipä voi muuta todeta kuin "ehkä luin, ehkä en". Olen kyllä Marjiksen Kirkkaan selkeää -arvion kommenteissa näköjään ollut sitä mieltä, että jotain olen lukenut!

Kirkkaan selkeää on ilmestynyt vuonna 2010 ja se voitti Tähtivaeltaja-palkinnon. Tänä vuonna kirjailijalta on ilmestynyt novellikokoelma Vanhat kuviot ja ensi vuoden puolella ilmestyy Varjonainen. Muissa blogeissa Kirkkaan selkeää on saanut useammankin arvion, kurkatkaa vaikka Anun ja Sanasulan mielipiteet.

Kesällä lukemani Karsintavaihe vakuutti hyytävällä tunnelmallaan ja uskottavalla dystopiakuvauksellaan. Kun aloitin Kirkkaan selkeää, oli ensimmäinen huomio että kirja tuntuu sijoittuvaan samaan fiktiiviseen miljööseen kuin Karsintavaihekin. Ryhdyin miettimään, esiintyikö päähenkilö Tiksu P. pienessä roolissa jo Karsintavaiheessa, mutten pystynyt palauttamaan sitä mieleeni. Saa kertoa, jos joku on havainnut yhtäläisyydet tarkemmin. Karsintavaiheesta tuttuja olivat ihmisten luokittelu erivärisiin statuksiin, ihmisille asennetut sirutunnisteet ja siruttomien kova kohtalo. Kirkkaan selkeää keskittyy kuitenkin Karsintavaihetta enemmän ekokatastrofin seurausten tarkasteluun.

En kuitenkaan ollut kirjaan yhtä tyytyväinen kuin Karsintavaiheeseen. Jotenkin Kirkkaan selkeää tuntui pötkömäisemmältä: asiat etenivät tapahtumasta toiseen, mutten hahmottanut yhtä selvää draamallista kokonaisuutta kuin Karsintavaiheessa. Tiksu P. on hyvin toteava päähenkilö. Kirja on eräänlaista ihmissuhdekirjallisuuden vastakirjallisuutta. Vaikka Tiksulle on tapahtunut järisyttäviä asioita ja vaikka kirjan aikana hänen elämäntilanteensa muuttuu koko ajan, ei tunnetason kokemuksia käsitellä juuri lainkaan. Tiksu on havainnoiva ja faktoihin keskittyvä minäkertoja eikä ryhdy tekemään syväanalyyseja omista tai muiden tunteista.

Dystopiakuvauksena kirja oli uskottava ja melkoisen lähelle osuva. Luonnon saastuminen, ultraviolettisäteilyn vaikutukset ja luonnontuhot oli kuvattu hyvin, samoin kuin ihmisten uppoutuminen päihteiden (kirjassa virkisteiden) käyttöön ja virtuaalitodellisuuteen.

Tosin virtuaalitodellisuuden kuvausta olisi ehkä voinut laajentaa online-läsnäolon suuntaan. Johan me vuoden 2012 ihmisetkin roikumme jatkuvasti datayhteyden kautta erilaisissa virtuaaliyhteisöissä. Tiksun viestittely on melko kahdenkeskistä, ei yhteisöllistä: hän lukee uutisia, lähettelee viestejä, soittaa puhelimella. Toisaalta virtuaaliyhteisöllisyyden vähäisyyden voi tulkita myös johtuvan Tiksusta itsestään. Hänellä on vain vähän pitkiä ihmissuhteita ja hän on hieman ulkopuolinen, minne ikinä meneekin.

Kielellisesti Kirkkaan selkeää on melko neutraalia suomea, hyvää muttei erityisen värikästä. Ja taitaa olla niin, että dystopiakirjallisuudessa ja ylipäätään spekulatiivisessa fiktiossa miljöön tarkastelu ja vaihtoehtoisten teorioiden esittely on suuremmassa roolissa kuin realistisemmassa kaunokirjallisuudessa. Tämän piirteen vuoksi Kirkkaan selkeää oli kokonaisuutena virkistävää vaihtelua lukemisissani. Voisinpa jatkossakin poimia luettavaksi jotain uutta tai vanhaa Verrosen tuotannosta.

Lue myös nämä:
Taru Luojola - Tarja Sipiläinen (toim.): Kumman rakas
Juri Nummelin (toim.): Verenhimo - suomalaisia vampyyritarinoita
Sari Peltoniemi: Hämärän renki

Lukumaraton 5.-6.7.

Tänään aloitan oman lukumaratonin! Päätin vetäytyä kello 14 aikaan piknik-huovalle lukemaan, ja jatkaa lukemista huomisiltapäivään asti. Tempauksen on toteuttanut viime aikoina todella moni bloggari, minä taisin lupailla omaani jo Kirjainten virran lukumaratonin kommenteissa.

Muiden kokemuksista olen oppinut, että iltapäivä on hyvä aloitusaika ja maratoniin kannattaa varautua tekemällä eväitä. Ruokapuoli onkin hyvin hanskassa, sillä kävin eilen ystäväni kanssa katsomassa Suomenlinnan kesäteatterin loistavan Peter Panin, ja väsäilin piknikeväitä sen verran reippaalla kädellä, että niitä riittää tällekin päivälle.

Ylhäällä tofu-perunasalaatti ja marinoituja papuja, näiden ohjeet ovat Viiden tähden vegaanista, papuihin käytin sitruunalinssien ohjetta. Alhaalla Leibomo Limbun hapanjuurella nostatettua leipää ja sienisalaattia, johon laitoin suolasieniä, smetanaa ja sipulinvarsia. Limbulla ei näköjään ole kunnon kotisivuja, mutta olen heidän mahtavan hyviä leipiään ostanut ainakin Eat & Joy Maatilatorilta, Hakaniemen hallista ja Stockan herkusta.

Ulkona lukiessa en varmaan pääse nettiin, mutta otan kannettavan mukaan niin voin kirjoittaa muistiinpanot heti, kun pääsen kirjan loppuun. Päivitän ne sitten tänne blogiin sitä mukaan kun palaan sisätiloihin.

En taida laittaa esiin mitään kirjaehdokaspinoa, koska haluan jättää kirjahyppelylle tilaa. Katsotaan kestääkö lukukunto ja osuuko tankkaus kohdalleen! 

Edit 6.7. Tässä vielä kirjat jotka luin:

---

13.36 Aloitan Tove Janssonin Kunniallisella petkuttajalla, koska kirja on minulla kesken. Merkitsen ylös myös luetut sivumäärät, tässä aloitus on sivulta 68.

Kunniallinen petkuttaja tarttui kirjastosta matkaan joskus talvella, ja todella monta kertaa olin tämänkin lainan uusinut. Janssonin romaaneja näkee blogeissa aika paljon, ainakin K-blogissa ja Kirjavassa kammarissa muistan näihin törmänneeni. Minäkin luulen lukeneeni joitakin Janssonin ei-muumikirjoja joskus kauan sitten, mutta kovin kirkkaita mielikuvita niistä ei ole. Muistelen, että Kunniallisesta petkuttajasta on tehty myös tv-sovitus, hämäriä välähdyksiä nousee mieleen.

Kirja on ilmestynyt vuonna 1982, suomennos on Kyllikki Härkäpään. Kuten Maukka kommentoikin, kirja ei ole kesäinen, vaan alkaa talven tuiskuista ja päättyy jäidenlähtöaikaan. Miljöönä on pieni rannikon kylä. Ajankuvassa on nostalgiaa: välillä on asiaa kauppalaan asti, ovia ei kylässä lukita ja kaikki tuntuvat tietävän toistensa asiat.

Kunniallinen petkuttaja kuvaa merkillistä valtataistelua ja vuorovaikutusta kahden naisen välillä. Anna Aemelin on eristyksissä elävä iäkäs taiteilija, jonka kukikkaista kaniineista kertovat kuvakirjat ovat niin suuri menestys, ettei Annan tarvitse rahasta huolehtia. Katri Kling on nuori nainen, joka huolehtii yksinkertaisesta Mats-veljestään. Katri ryhtyy hivuttautumaan Annan elämään, sillä hän laskelmoi voivansa hyötyä Annan omaisuudesta.

Juoni ei kuitenkaan ole niin yksioikoinen kuin edellämainitusta voisi odottaa. Sekä Katri että Anna muuttuvat – itsensä kannalta yllättäviin ja epämiellyttäviin suuntiin, mutta joissakin asioissa tapahtuu myös käänteitä parempaan. Tove Janssonilla on ihailemani kyky nähdä ihmisten hyvä ja paha puoli samanaikaisesti. Henkilöhahmot eivät ole mustavalkoisia. Jansson ei kuvaa heitä kyynisesti vaan rehellisesti.

Kirja on sellainen, että siitä voisi teettää analyysitehtäviä koulussa tai yliopistolla. Keltasilmäinen ja vahvahampainen Katri rinnastuu nimettömään susikoiraansa. Katri ja Mats kantavat Aemelinin talon vanhoja rojuja jäälle, jotta ne uppoaisivat mereen jäidenlähdön aikaan. Samalla Anna odottaa maan sulamista, jotta pääsisi maalaamaan akvarellejaan.

Tavallisesti lukisin tällaista kirjaa paloina, jättäisin lukukertojen väliin sulatteluaikaa, koska kirjassa oli intensiivinen tunnelma. Mutta omanlaisensa tunnelma syntyi tästäkin, kun luki suurimman osan kirjasta yhteen putkeen.

Sivuja oli 208, eli luin 140 sivua.

---

17.58. Toinen kirja on Maarit Verrosen Karsintavaihe. Kirja määrättiin luettavakseni Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteessa. Olen päässyt sivulle sata. Nyt pieni välipalatauko!

Huh mikä dystopia! Karsintavaihe on melkein totta, melkein tätä päivää – mutta ei ihan. Niin lähelle se kuitenkin tulee, että lukiessa aloin miettiä, kuinka monta vuotta tai vuosikymmentä enää menee, ennen kuin Karsintavaiheen maailma on kirjaimellisesti totta.

Kirjan nimi viittaa globaaliin ylikansoitukseen. Ihmisiä pitää karsia. Sitä vain ei systeemin sisältä päin heti hoksaa. Ainakin päähenkilö Lumi ensin vain ihmettelee ympärillään tapahtuvia muutoksia.

Lumi asuu D-luokan työntekijöiden asuntolassa. Töihin kutsutaan puhelimella jopa samaksi päiväksi. Siistijänä joutuu muun muassa pesemään turvapalvelujen autoja. Niistä saattaa löytyä verta, eritteitä tai vaatteita, mutta Lumi ei kysele liikoja, hän haluaa pitää työnsä.

Verronen on valinnut päähenkilöksi mielenkiintoisen hahmon – eräänlaisen keskitysleirin portinvartijan, ns. ”hyödyllisen idiootin”. Lumi on silti sympaattinen ja samastuttava päähenkilö, älykäskin. Mutta kun idealistit yrittävät kapinoida yliviritettyä isovelivalvoo-yhteiskuntaa vastaan, riittää Lumille että pystyy pitämään omat ja läheistensä asiat jonkinlaisella tolalla. Pientenkin asioiden kohdalla on valittava, hyväksyykö systeemin, meneekö jopa mukaan systeemin tukemiseen – koska jos ei mene, voi vain pudota.

Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste oli siis osuva, vaikka en ihan täysin rakastunutkaan, vaikutuin kyllä. Kohdallani pieni miinus olivat kirjan vähäiset kielelliset puutteet. Verronen kirjoittaa sujuvaa ja melko neutraalia yleiskieltä, mutta pieniä puutteita oli. Kirjassa käytetään se-pronominia määräisen artikkelin tapaan ja omata-verbiä viljellään minun makuuni liikaa. Lisäksi yhdessä kohtauksessa riisipuuroa keitettiin riiseistä eikä riisistä.

Aiheen valinnalle ja käsittelylle annan sen sijaan täydet pisteet. Verrosen luoma maailma on omalakinen, looginen ja uskottava. Noin kirjan puolivälissä minua alkoi pelottaa ja luin eteenpäin koko ajan enemmän pahaa uumoillen. Olin varma, että Lumille, hänen kumppanilleen Kaleville ja pikku Verneri-pojalle tapahtuu jotain pahaa.

Kirjassa oli 325 sivua ja se on ilmestynyt vuonna 2008. Valitsen seuraavaksi kirjaksi leppoisaa hyvänmielen luettavaa, että saisin ensi yönä unta. 

---

21.55. Etukäteen mielessä oli ihan muut kirjat, mutta Karsintavaiheen vastapainoksi päädyin Frances Hodgson Burnettin Pikku prinsessaan. Olen viime kesänä ostanut kierrätyskeskuksesta nostalgisessa Nuorten Toivekirjasto -sarjassa julkaistun painoksen vuodelta 1953. Yleensä olen tähän aikaan jo menossa nukkumaan, mutta näköjään iltapäivästä saakka jatkunut lukeminen tuntuu virittäneen aivotoimintani hieman ylikierroksille, sama siis jatkaa lukemista.

23.41 Olen Pikku prinsessassa sivulla 77 ja jatkan kirjan loppuun huomenna. Tarina on minulle erityisen nostalginen, sillä muistan katsoneeni Pikku prinsessan tv-sovitusta lapsena joulunaikaan yhdessä mummin kanssa. Kirja on himpun verran liian melodramaattinen ja kärjistetty aikuiseen makuun, mutta aika viehättävää luettavaa silti. Rikas Saara Crew (alkuteoksessa Sara) saapuu sisäoppilaitokseen Englantiin ja saa aseman koulun huomiotaherättävimpänä oppilaana. Kun Saaran isä kuolee ja paljastuu pennittömäksi, joutuukin Saara koulun palvelustytöksi, mutta luonteenlujuutensa ja mielikuvituksensa voimin hän päättää pitää pintansa.

Aamulla ajattelin mennä harrastamaan liikuntaa joten palaan linjoille varmaan kymmenen maissa. Lukumaratonin ensimmäinen päivä on ollut mielenkiintoinen, tuntuu että kirjojen maailmaan uppoutuu syvälle, kun saa hyvällä syyllä keskittyä yhtäjaksoiseen lukemiseen.

9.59. Nyt on liikuttu ja olo on kuin papiljottikojootilla. Lukumaratonilla pääsee näköjään jonkinlaisiin "tiloihin". Menen syömään kakkosaamupalaa ja jatkamaan Pikku prinsessaa.

Pikku prinsessa luettu onnelliseen loppuun asti. Kirja viehätti, vaikka joissakin asioissa aikuislukija ajattelee toisin kuin lapsilukija. Henkilöhahmot ovat aika mustavalkoisia, Saara on ylevyydessään ja ihailtavuudessaan varsinainen Mary Sue. Tätä korostaa se, että hänen lähimmät ystävänsä ovat nöyriä ja typeriä ja palvovat Saaraa kritiikittömästi. Lisäksi kirjassa korostetaan yhteiskuntaluokkien välisiä eroja perinteisen brittiläisellä tavalla.

NTK:n painokseen ei ole merkitty edes suomentajaa, saati alkuperäistä ilmestymisvuotta. Francis Hodgson Burnettin Wikipedia-sivulta löytyy mielenkiintoisia tietoa. Sara Crewe or What Happened at Miss Minchin's on vuodelta 1888, mutta vuonna 1905 on ilmestynyt kirja nimeltä A Little Princess:Being the Whole Story of Sara Crewe Now Told for the First Time. Voisin veikata, että suomennos perustuu uudempaan versioon, mutta pitäisi tutustua aiheeseen lisää. Tietääkö joku tästä?

En myöskään tiedä, onko suomennosta lyhennetty, usein vanhoissa tyttökirjoissa on niin tehty. Lukulaitteen omistajille voin suositella kirjaa ilmaisena, alkukielisenä sähkökirjana. Project Gutenbergin sivulta voi ladata sekä uudemman että vanhemman version.

Sivuja oli 191.

---

11.40. Maratonin viimeiseksi kirjaksi otan Ville Virtasen romaanin Menkää mielenhäiriöön. Katsotaan ehdinkö lukea sen loppuun, aikaa on enää reilut kaksi tuntia.

Haa, sain kirjan loppuun klo 13.55. Tässä oli 189 sivua, mutta episodimainen tarina on taitettu melko väljästi ja lisäksi olen lukenut kirjan aiemminkin.

Menkää mielenhäiriöön on näyttelijä Ville Virtasen esikoisromaani vuodelta 2001. Olen lukenut kirjan sen ilmestymisen aikoihin ja joskus ostanut hyväkuntoisen kappaleen divarista omaan hyllyyn. Uusintalukeminen on ollut mielessä jo jonkun aikaa, mutta kuulin hiljattain, että Virtaselta olisi ilmestymässä syksyllä uusi kirja, joten sitä suuremmalla syyllä kannatti lukea tämä nyt.

Menkää mielenhäiriöön on omaelämäkerrallinen, nykyään pitäisi kai sanoa autofiktiivinen, kirja. Siinä on tunnistettavia hahmoja – teatterikorkeakoulun karjuva johtaja Jorma Kassinen on kuin Jouko Turkka ja päähenkilö Vilin isä, kansantaiteilija Multilahja, on kuin Jukka Virtanen.

Takakannessa kirja tiivistetään näin: ”Menkää mielenhäiriöön on raju ja vino kertomus 60-luvulla syntyneen kaupunkilaissällin elämästä, ratsastamisesta, Teatterikorkeakoulusta, naisista, kuuluisuudesta, taiteen vaatimuksista ja siitä miten tullaan mielenhäiriön priimusoppilaaksi – kuinkas muuten.”

Kirja etenee kasvutarinana. Virtanen osaa hienosti kuvata nuoruuden tuntoja ja tilanteita, jotka ovat samaan aikaan naurattavia, julmia ja surullisia. Kerrontaa leimaa hetkellisyys, kielellisesti tyyli on hyvä, vaikka muutamassa kohdassa oikolukijan olisi pitänyt olla hereillä.

Tämän viikon kesäteatteriretken jälkeen kirjasta oli erityisen mielenkiintoista lukea jaksoa, joka sijoittuu Suomenlinnan kesäteatteriin. Vili näyttelee Boromiria kuusituntisessa Taru sormusten herrasta -näytelmässä, ja tavoittelee tunnetiloja ja mielenhäiriötä kiivaammin kuin koskaan.

Suosittelen erityisesti ratsastuksesta ja teatterista kiinnostuneille.

---

14.06 Palaan vielä illalla tekemään jonkinlaisen yhteenvedon lukumaratonin kokemuksista. Neljä kirjaa ehdin lukea, yhteensä 845 sivua! Tämä oli hyvä kokemus!

20.55  Nytpä yritän yhteenvetoa. Olin etukäteen vähän epäillyt, että lukeminen alkaisi tuntua pakkopullalta, mutta hämmästyttävän soljuvasti homma eteni, kun alkuun pääsi. Parin ekan tunnin aikana oli sellaisia hetkiä, jolloin meinasin automaattisesti laittaa kirjan kiinni ja ryhtyä tekemään jotain muuta, kunnes muistin että ei käy, nyt pitää jatkaa. Tämän ”alkulämmittelyn” jälkeen urakka luisti aika mukavasti.

Pidän itseäni nopeana lukijana, mutta olen huomannut olevani moneen muuhun kirjabloggaajaan verrattuna hidas lukija. Silti oli pienoinen yllätys, että olen näinkin paljon hitaampi, monethan ovat samassa ajassa lukeneet jopa 1800 sivua. No, eihän lukeminen mikään nopeuskilpailu ole, tai jos niin haluaa ajatella, niin johan sitä neljänkin kirjan suorituksella tuli luettua vuorokaudessa enemmän kuin monet lukevat koko vuonna. :)

Luulen, että lukumaraton sopisi rentoutuskeinoksi sellaisille, jotka kärsivät infoähkystä. Kirjan maailmaan uppoutuminen sulkee tehokkaasti arkiset asiat pois aivoista. Kun lähdin tänään urakan jälkeen liikenteeseen, oli samanlainen olo kuin jos olisi palannut pitkältä matkalta. No tavallaan lukeminen onkin matkailua oman pään sisällä.

Monen muun lailla totean, että lukumaratonin voisi ottaa uusiksikin. Englanninkielisissä blogeissa on ollut tapana toteuttaa Read-A-Thon tiettynä päivänä. Jonakin huhtikuuna ainakin moni bloggari suoritti haasteen samanaikaisesti. Saataisiinkohan suomenkieliset kirjablogit mukaan tällaiseen yhtäaikaistempaukseen?