Arto Salminen: Turvapaikka

Kuva: Mika Tuominen / WSOY.

Nyt se on sitten luettu - viimeinen Arto Salmisen kirja, jota en ollut lukenut. Lisää ei tule. Salmisen tuotannon kivikovaan kuusikkoon aion kyllä palata uusintakierrosten merkeissä. Suosikkini Kalavaleen olen ehtinyt lukea jo parikin kertaa.

Turvapaikka on Salmisen esikoisteos, ilmestynyt alun perin vuonna 1995. Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Booksy ja Jori. Tietty esikoisuuden tuntu tässä on, mutta tyyliltään Turvapaikka on heti ehtaa Salmista.

On vaikea sanoa, menisikö teksti vuonna 2013 kustantamossa läpi. Tai pitäisikö sanoa näin päin: on helppo sanoa, ettei menisi. Näin Salminen kuvaa päähenkilönsä Sundqvistin työkeikkaa. Sundqvist työskentelee pakolaisten vastaanottokeskuksessa ja on auttamassa somaliperhettä muutossa:

"Somaliperheelle oli osoitettu mainio kämppä. Neljä huonetta, keittiö ja saunakin vielä. Yleensä ne asutettiin kunnallisiin vuokraghettoihin, mutta tälle perheelle kaupunki oli ostanut huoneiston osaketalosta.

- Voi perkele, kuului rappukäytävästä kun joku naapureista huomasi tulijoiden ihonvärin.

- Kyllä mä ymmärrän noita kommentteja, sanoi Hynynen. - Ajattele jos maksat koko ikäsi asuntovelkaa ja sitten seinän taakse muuttaa somaleita ja kämpän arvosta katoaa kolmannes.

Kunnan pakolaissihteeri ja kodinhoitaja olivat muuttajia vastassa. Ne esittelivät asuntoa kuin turistioppaat. Sundqvist näytti isälle varmuuden vuoksi kahteen kertaan kuinka sähkökiukaan kytkimet toimivat.

- Yes, yes, nauroi ukko.

Tämä talo palaa kuukauden kulussa, ajatteli Sundqvist."

No, onhan vuodesta 1995 jo vierähtänyt aikaa. Itse olen ollut silloin lukiossa, koulussa oli alettu puhua että on olemassa sellainen asia kuin Internet enkä ollut montakaan kertaa elämässäni nähnyt tummaihoisia ihmisiä. Viimeksimainittu kuulostaa omiinkin korviini jo etäiseltä, mutta niin se vaan on. Ei Paltamossa pahemmin ulkomaalaisia asunut, sen muistan että lähimpään kaupunkiin Kajaaniin oli taidettu noihin aikoihin perustaa pakolaiskeskus.

Kun luin Mikko-Pekka Heikkisen Terveiset Kutturasta -veijariromaania, kommentoin Readberryn kirjakeskustelussa että kirjassa esiintyvä Abdin hahmo on uskottava. Toinen 2000-luvun mieleenpainuva suomensomali on Anja Snellmanin Parvekejumalien Anis.   Readberryssä muistelin varhaisena maahanmuuttajahahmona Jari Tervon Poliisin pojan Jussea. Poliisin poika on vuodelta 1993, pari vuotta Turvapaikkaa varhaisempi kirja siis.

Lukiessa heräsi kiinnostus etsiä aikalaiskritiikkiä Turvapaikasta. Hesarin maksullisesta arkistosta löytyi Jukka Petäjän arvio, jonka otsikkona on "Pakolaiskeskustelu taipui ensimmäisen kerran romaaniksi". "Salminen käsittelee tulenarkaa aihetta rohkeasti satiirin keinoin", määrittelee Petäjä.

Vastaanottokeskuksen asukkaita kuvataan melko groteskilla tavalla, mutta Salminen maalaa yhtä ruman kuvan myös kantasuomalaisista. Suomalainen tosimies on Turvapaikan perusteella valehteleva, rivo pettäjä ja suomalainen nainen taas typerä laiskottelija. Lisäksi kirjassa on muutamia hervottomia kohtauksia niin sanotusta "suvaitsevaistosta": sosiaalialan oppilaitoksen opettaja haluaa kutsua afrikkalaisia tutustumaan musisoinnin merkeissä ja maaherran vierailua varten vastaanottokeskus suorastaan lavastetaan idylliksi.

Ajankuva näkyy pienissä yksityiskohdissa: lääkäri täyttää reseptilomakkeen kirjoituskoneella ja kylältä löytyy T-kauppa. Eräs Salmisen tuotannon suurista teemoista on työelämän kuvaus ja jo Turvapaikassa näkyvät tutut askelmerkit: epäoikeudenmukaisuuden ja mielivallan kokemukset sekä tunne siitä, ettei tavallinen ihminen voi omiin asioihinsa paljon vaikuttaa. Tätä tasapainotetaan ottamalla pieniä etuisuuksia sieltä mistä oman käden oikeudella ylettää...

Karusta ihmiskuvasta huolimatta Salmisen täsmällinen ja osuva ilmaisu tekee kirjasta omalla tavallaan kauniin. Myöhemmän tuotannon lyyrisiä sävyjä ei vielä ole juuri mukana, mutta taitavaa ja elävää Salmisen kieli on.

Lue myös nämä:
Arto Salminen: Paskateoria
Arto Salminen: Ei-kuori 
Arto Salminen: Kalavale 

Arto Salminen: Paskateoria

Kuva: WSOY.

"Arto Salmiset loppuun" -lukuprojekti jatkuu. Kuten aiemmatkin lukemani Salmiset, myös Paskateoria oli hämmästyttävä yhdistelmä nopealukuisuutta ja intensiteettiä. Päähenkilö on iltapäivälehden toimittaja - eikö olekin osuva kansikuva? Kirjaa voi suositella kaikille, jotka ovat joskus ärsyyntyneet iltapäivä- ja juorulehtien tarkoitushakuisten, vääristelevien otsikoiden ja kaksinaismoralistisen asenteen vuoksi. Aihe on mitä ajankohtaisin, vaikka tämä kirja on ilmestynyt alun perin jo vuonna 2001 - lukekaa vaikka muusikko Anssi Kelan terveiset Hymy-lehdelle. Paskateoriasta on blogannut myös Koira helvetistä.

Kirjan aloituslauseen muistan nähneeni jossain avauslauseita käsitelleen jutun yhteydessä. Liekö ollut hyvistä vai huonoista aloituksista kyse, tavallisuudesta tämä kumminkin poikkeaa: "Tapansa kullakin. Jasmine pieri nussiessaan." Eritteitä ja akteja kirjassa riittää muutenkin, mutta ei Salminen tässäkään kirjassa ole mikään sosiaalipornolla mässäilijä, vaan kuulas ja terävä yhteiskuntakriitikko. Kieli soi kauniisti ja viiltävästi, vaikka aiheet karmisivat selkäpiitä:

"Kun kävelin parkkikentän läpi se näytti tyhjältä, mutta ei tuntunut siltä. En viitsinyt vilkuilla sivuille enkä varsinkaan taakse. Edessä ei ollut ketään. Vain käytetty Diapam-levy tuijotti nurmikolta kymmenellä tyhjällä silmällään.

Parkkipaikan takainen metsä tuntui vilistävän taaksepäin nopeammin kuin minä eteenpäin. Sen täytyi olla harha, tai sitten kävelin nopeammin kuin luulin.

Metroaseman lähellä oli kaupungin vuokratalo, jossa ei juuri muita asunut kuin somaleja. Pyörävarastossa toimi tohtorin vastaanotto, jossa somalitytöille tehtiin ympärileikkauksia. Potilaiden tuskanhuuto karkasi leikkaussalista öisin. Se tuli ikkunoiden läpi ja herätti lähitalojen asukkaat, säikäytti lehdenjakajan, hiljensi tappelun ostarilla, poukkoili hulluna männikössä ja polvistui lopulta nyyhkyttämään Itäväylän varteen."

Kirjassa käsitellään julkkisten ja iltapäivälehdistön kieroutunutta suhdetta, terveydenhuollon eriarvoistumista, kansakunnan kahtiajakoa, kapitalismin näkymättömiä lonkeroita ja yksilön moraalia, joka jossain takana vielä pilkistää, vaikka näyttääkin näivettyneen tarpeettomaksi ja käyttämättömäksi. Ajan kulumisen huomaa korkeintaan siitä, että rahasta puhutaan markkoina eikä euroina, ja siitä, että jotkut toimittaja Suurnäkin liian raflaavina torppaamat aiheet tuntuvat oudon tutuilta - ihan kuin olisin jotain tällaista keltaisen lehdistön lööpeistä jokin aika sitten lukenut?

Olen Salmista kehunut jo ennenkin eikä tarvitse moittia nytkään. Suosittelen. Mutta jos haluat kirjoilta vain hyvää ja kaunista, harkitse kaksi kertaa. Nämä sopivat niille, jotka eivät kavahda raadollisia totuuksia. Herkimmille saattaa välillä tulla paha mieli näiden parissa.

Ja kustantamon sivuilta näkyy, että näitä saa nyt sähkökirjoinakin. Hienoa, ettei edesmenneen Salmisen tuotannon anneta unohtua.

Lue myös nämä:
Arto Salminen: Ei-kuori
Reidar Palmgren: Jalat edellä
Antti Häkkinen: Rahasta - vaan ei rakkaudesta

Arto Salminen: Varasto

Haluatko tietää, miksi perussuomalaiset menestyivät eduskuntavaaleissa? Lue Arto Salmisen kirjoja, niistä löytyy monta hyvää syytä.

Salmisen kuuden kirjan tuotannosta olen lukenut kolme, ja päätin että nyt pitää kyllä lukea loputkin, varsinkin kun kirjat löytyvät omasta hyllystä. Valitsin Varaston, koska muistelin että siitä on tekeillä elokuvakin. Olisikin mielenkiintoista tietää, mitä taksikuskinakin työskennellyt kirjailija Salminen olisi persujytkystä tuumannut. Varasto ilmestyi ensi kerran vuonna 1998 ja siinä kuvataan armottomasti suomalaisen yhteiskunnan muutosta 1990-luvun laman jälkeen. Yhteiskuntakritiikki lähtee mikrohistoriasta, kuten Salmisella aina, ruohonjuuritason ihmisten kautta kuvattuna.

Kirja kuvaa helsinkiläistä rautakauppaa, sijainti on jossain Mechelininkadun ja Arkadiankadun liepeillä. Päähenkilö Rousku kulkee työmatkat ratikalla, hyppää pois Linnanmäen kohdalla ja hakee iltapalan Siwasta. Varastossa ehtii heittää tikkaa työkaveri Ranisen kanssa, puuhailla omiaan ja tarkkailla työpaikan meininkiä. Näin tarinoi Jylhäkorpi varaston kahvitauolla Rouskun kanssa:

”- Sää tykkäät siitä että sulla on työssäkäyvän status. Sen tietää työnantajatkin. Ne tietää että sää suostut joustoihin ja työelämän kehittämisiin. Ne on tehneet susta venyvän. Sää joustat ja joustat. Ne on saaneet koko valtakunnan uskomaan, että kun palkkoja pienennetään niin työpaikat lisääntyy. Ja sitä myöten kun sun palkkaa pienennetään niin tuloloukkutoimikunta pienentää työttömien sossurahoja. Köyhät köyhtyy tasatahtia. Suhteet pysyy ennallaan.

- Kyllä tuolta lähiöistä vielä nousee uusi työväenliike, minä sanoin. - Siellä B-kansalaiset kerää raivoa. Ja kun ne sieltä tulee niin vallasväki paskantaa pöksyihinsä.

- Ei ne sieltä tule. Keskikalja on tehnyt tehtävänsä. Mee kattomaan Kontulan ostoskeskukseen. Siellä kansa hortoilee katkonaisella askelella, ei niistä kapinaan ole. Ja kohta saadaan vielä väkevät Valintataloon ja eurohinnat pullon kylkeen. Kokoomus tietää että sillä on kiire. Kansa on pidettävä rauhallisena... se on puudutettu... tai nukutettu... narkoosissa ne on. Ainoot jotka järjestäytyy on rikolliset ja narkkarit ja kettutytöt ja lapsipornoilijat ja seinien sotkijat. Ne kyllä pärjää.”

Kirjaan mahtuu käytännöllisiä ja teoreettisia pohdintoja työelämän moraalista, samoin eräänlaista perhe-elämää ja sen hyviä ja huonoja puolia. Jos kaipaa kirjalta hyvänmielen unelmahöttöä, tämä on väärä valinta. Tämä on sysimustaa naturalismia, mutta lukiessani myös nauroin ääneen monessa kohdin. Lisäksi loppu on tulkittavissa onnelliseksi, mikä yllätti.

Parissa kohti saarnausvaihe uhkaa nousta liiaksi näkyviin, mutta kokonaisuus on hiottu ja napakka. Usein tuntuu siltä, että syvälliset ja intensiiviset kirjat ovat hidaslukuisia ja kevyet ja pinnalliset kirjat nopealukuisia. Salmisen kirjat ovat siitä merkillisiä, että ne ovat syvällisiä, intensiiviä ja nopealukuisia. Tarinankuljetus on juohevaa, kirjoissa on erinomainen sisäinen dramaturgia, tapahtumien koukut nappaavat lukijan otteeseensa ja näkymättömistä kuoriutuu näkyviin uusia kerroksia.

Ja kun luin Varaston suomennostuskan jälkeen, niin oli nautinto upottautua erinomaisesti käytettyyn suomen kieleen. Salmisen tyylissä voi nähdä joitakin yhtäläisyyksiä Jari Tervon tyylin kanssa, mutta ehdottoman omaääninen kirjailija Arto Salminen oli. Harmi, että kuolema kohtasi hänet ennen aikojaan. Nykymeiningistä olisi varmasti syntynyt vielä monen monta murskaavan pirullista kirjaa.

Muuten. Tässäkin kirjassa oli nakkipaperi. Nillitin nakkipaperi-sanasta Riikka Pulkkisen Tottaa luettuani. Jostain kumman syystä nakkipaperi sopii Varaston kontekstiin paljon paremmin.

”Krapulassa huomaa kaiken. Töihinmeno on armotonta sissisotaa. Yksityiskohdat räjähtelevät päin naamaa kuin kranaatit: pentujen räkäkynttilät päiväkodin pihassa, sinappiset nakkipaperit nurmikolla, lokinpaska Nissan Sunnyn katolla, resuinen karaoke-juliste kapakan ovessa, pultsarin amputoidut sormentyngät, narkkarin laihat jalat, velkasaneeratut ilmeet metrossa.”

Salmis-vainaasta ei saada naistenlehtien kansikuvareportaasia eikä kirjamessujen nimikirjoitustenjakajaa, mutta lukekaapa miehen tuotanto silti. Vaan mahtaako siitä löytyä postmodernismia?

Lue myös nämä:
Arto Salminen: Kalavale
Hilkka Ravilo: Kylmät kädet
Päivi Alasalmi: Valkoinen nainen

Arto Salminen: Lahti

Pitkähkö tauko blogissa menee sen piikkiin, että muutaman viime viikon ajan lukemisena oli eräs tietokirja lehden kirja-arvostelua varten. Huomasi kyllä, että tietokirjan luku sujuu silloin, kun siihen on riittävästi aikaa keskittyä, toisin sanoen kesäloma tai paljon pitkiä junamatkoja. Rentoutuslukemisena, eli viisi minuuttia kerrallaan ennen nukkumaanmenoa, ei tietokirjaan jaksa keskittyä. Toisaalta oli antoisaa lukea pitkästä aikaa hyvää ja kiinnostavaa tietokirjaa. Tiedä vaikka tulisi luettua jotain muutakin tieteellistä taas joskus.

Nämä Arto Salmisen kirjat ovat siinä mielessä päinvastaista luettavaa, että nämä lukee nopeimmillaan parissa tunnissa, vaikka ovatkin intensiivisiä ja painavaa asiaa. Lahti-kirjasta tiesin etukäteen sen, että siinä kuvataan armeijaa ja siellä tehtäviä salaisia sikakokeita. Sitä en tiennyt, että rinnan tämän juonen kanssa kulkee myös kuvaus ahdistuneesta, konkurssin partaalla olevasta pienyrittäjästä. Maahantuontiyritystä pyörittävän miehen tarina oli näistä painavampi ja ahdistavampi. Siinä vanhan liiton mies toteaa joutuneensa ahtaalle, kun suuret keskusliikkeet tuottavat tavaransa suoraan Kiinasta ja tukkukaupat kiristävät pieniä ostajia hankkimaan mahdollisimman suuriä eriä yhdellä kertaa. Kun asunto on kiinnitetty viimeistä nurkkaa myöten eivätkä pankit anna luottoa, ei ole ihme ettei uni tule yöllä silmään ja paniikkihäiriö oireilee.

Kun viime aikoina on ruoan hinnasta keskusteltaessa puhuttu myös siitä, onko Suomessa todellista kauppojen kilpailuasetelmaa kun S-ryhmä ja K-kaupat ovat jakaneet markkinaosuudet keskenään, osuu Salmisen vuonna 2004 kirjoittama kirja naulan kantaan:

"- Nämä marketit ei kilpaile oikeasti, minä sanoin. - Ne jakaa kaupungit kahtia. Niillä on kylmä sota, kauhun tasapaino. Korkeintaan niillä on pieni nahina siitä kumpi saa Alkon. Tonteista niille ei tule riitaa. Kunnanisät antaa molemmille yhtä hyvät kauppapaikat, parhaat mahdolliset. Ne on ainoita jotka saa rakentaa keskelle kaupunkia ihan millaisen hirvityksen niitä huvittaa. Siinä ei julkisivulautakunnat voi muuta kuin nikotella. Mutta auta armias jos joku laitakaupungin taavitsainen haluaa omakotitaloonsa kattoikkunan tai erkkerin. Vähintään neljä virkamiestä seisoo heti aamusta talon edessä kansiot ja kaavat mukana. Ne viittilöi ja tekee merkintöjä ja kieltää ehdottomasti kaikki muutostyöt. Lähtiessään ne kertoo uhkasakon määrän yhden euron tarkkuudella. Ne kostaa yksityishenkilöille kun ne ei marketeille voi mitään. Kukaan ei voi. Niiden kanssa voi vain liittoutua tai kuolla."

Yrittäjän Marko-poika päätyy samaan aikaan intissä erikoiselle metsäleirille. Yhdessä kahden muun varusmiehen kanssa hän seuraa, kuinka upseerit ampuvat huumattuja sikoja ja varusmiesten tehtävä on kuskata haavoittuneet siat paareilla kenttäsairaalaan ja valvoa niiden hoitoa. Leirillä testataan kenttäsairaalaan toimivuutta. Salminen rinnastaa armeijan ja kaupan keskusliikkeiden toiminnan: molemmissa logistiikka, markkinointi ja kohderyhmät ovat tärkeissä rooleissa. Yöllisissä nuotiopuheissaan upseerit luokittelevat vanhan ajan sodankäynnin nyky-yhteiskunnassa tarpeettomaksi ja määrittelevät uudet toimintatavat.

Lahti-kirjassa Salminen tuo yhteiskuntakritiikkiään selvemmin esiin kuin Kalavaleessa tai Ei-kuoressa, jotka olivat hienovaraisempia, pirullisempia ja monisyisempiä. Lahdessa kuvattu pienyrittäjän tarina lienee kuitenkin niitä kertomuksia, jotka jäävät kurkkua kuristavina tunnemuistoina elämään omaa elämäänsä lukijan aivokuoreen. Arto Salminen oli ja on tärkeä kirjailija. Hänellä oli kyky nähdä olennainen nykymaailman menosta ja purkaa se ajatuksina paperille.

Näistä kolmesta tähän mennessä lukemastani Salmisen kirjasta nostaisin parhaaksi hänen viimeisen kirjansa eli Kalavaleen. Varsinkin nyt Idols-kauden taas alkaessa telkkarissa suosittelen kirjaa luettavaksi ihan kaikille. Minuun tuo kirja teki vaikutuksen, se on niitä kirjoja joita on huomannut ajattelevansa monta kertaa jälkeenpäin, sieltä nousee tilanteita ja tuokiokuvia hakematta mieleen eri yhteyksissä.

Lue myös nämä:
Hilkka Ravilo: Yö yllä viljan
Kari Hotakainen: Klassikko
Veijo Meri: Manillaköysi

Arto Salminen: Kalavale

Arto Salmisen Ei-kuori herätti kiinnostuksen siinä määrin, että jatkoin Salmisen parissa Kalavaleella. Ja olipa muuten loistava kirja. Ainoa huono puoli on, että tämä oli niin nopealukuinen, että pitäisi kai lukea se heti perään alusta asti uudestaan. Toisaalta kirja oli niin intensiivinen, että lyhyys ei haitannut. Pienessä tilassa mahtui kertomaan paljon asioita.

Kalavaleesta lienen lukenut jo aikanaan Hesarin kirja-arviosta. Sinänsä tarina on mitä herkullisin näinä aikoina, jolloin iltapäivälehdet repivät kirjoitettavansa tosi-tv-ohjelmista. Kirjassa vuorottelee kaksi kertojanäkökulmaa. Fisu-Hanski on vanhan polven tv-tuottaja, jonka olo enteilee jo kuolemaa. Oona on Hanskin tyttöystävä, lähiökaunotar jolla on taustaa niin missikisoissa kuin poliisin kirjoissa. Inspiraation lähteenä Salmisella on epäilemättä ollut Speden ja Maria Drockilan suhde. Tässä suora lainaus Wikipediasta:

"Pasanen nimitti yhtiöidensä toimitusjohtajaksi vuoden 1997 Miss Suomi -kilpailun perintöprinsessan Maria Drockilan. Paparazzit seurasivat heitä, ja samoihin aikoihin juorulehdet kirjoittivat Pasasen ja Drockilan seurustelevan. Pasanen ei pitänyt siitä, että lehdet kirjoittivat hänestä ilman hänen lupaansa. Hänellä oli muutamien toimittajien kanssa sanaharkkaa, jotka he kokivat uhkailuina."

"Speden tytär Pirre peri isänsä perinnön lähes kokonaisuudessaan. Pasanen testamenttasi ex-vaimolleen Pirjolle 170 000 euroa. Pasanen oli vuosien 1998–1999 aikana lainannut Maria Drockilalle yhteensä 1 850 000 markkaa 30 vuoden laina-ajalla ilman korkoa. Pasasen 26. heinäkuuta 2000 laatiman testamentin mukaan Drockila saa velat anteeksi siten, että ne mitätöityvät ja raukeavat lopullisesti ja mitätöinnistä seuraava perintövero on maksettava kuolinpesän varoista. Speden tytär Pirre ja Drockila riitelivät perintöveron maksamisesta ja 220 000 markasta, jotka Spede lainasi vielä Drockilalle testamentin teon jälkeen. He saivat riitansa sovittua ennen oikeudenkäyntiä."

Salmisen näkemys Fisu-Hanskin ajatuksista on tietenkin kirjailijan omaa mielikuvitusta, mutta kyllä tästä asetelmasta herkullisia kuvioita irti saa. Esimerkiksi näin pahis-Oona keskustelee siskonsa kanssa:

"- Joo, lähe vaan, Minttu huutaa. - Mee nuolee Hanskin munaa, mee latkii sen vanhan sian mäihää ni saat lisää fyrkkaa.

Mua rupee vituttaa Mintun naama, mua rupee tosissaan vituttaa.

- Mee itte imee trokarin kyrpää, mä huudan ja mä huudan kovaa. - Ime niin saatanasti, ime nii et sperma pursuu korvista. Ime ni se antaa sulle pollee.

- Haista sä huora vittu, Minttu huutaa. - Sä et oo yhtään sen parempi ku mäkään. Kyl mä tiedän sun imemiset. Ja neulaa säkin oot työntäny nahan alle."

Fisu-Hanskin yhtiötä pyörittää uuden ajan tv-mies, Kasperi. Kasperin repliikkeihin on ladattu kaikki käsittämätön kapulakieli mitä talouslehtien sivuilta suinkin voi löytää:

"Kasperi nousi liittymästä Tuupakantielle. Teollisuushalli häämötti muiden samankaltaisten keskellä.

- Me tullaan nyt siihen pisteeseen, Kasperi sanoo, - jossa suspensiivinen intrigointi kääntyy kohti resoluutiota.

- Just nyt me tullaan Tuupakantielle, minä sanoin."

Juoni käynnistyy, kun Fisu-Hanski, Kasperi ja Oona ideoivat uuden tosi-tv-ohjelman vetonaulakseen: Auschwitzin. Siihen täytyy etsiä 12 kilpailijaa, joiden täytyy olla nuoria ja nättejä, jotta katsojat jaksavat seurata heitä, mutta samaan aikaan niin tyhmiä ja epätoivoisia, että ovat valmiita tekemään kameran edessä mitä tahansa. Ammattimaiset headhunterit käyvät rekrytoimassa Itä-Helsingin työttömiä, ja halukkaita kilpailijoita löytyy enemmän kuin Idols-kisaan. Ohjelmassa kilpailijat jaetaan kahteen osaan, vankeihin ja vartijoihin. Kovinkaan paljon simulaatiota ei tarvita, kun vartijat ryhtyvät kiduttamaan ja hakkaamaan vankeja ja öisin molemmilla osapuolilla on keskenään hirveät orgiat. Kaksi kilpailijaa valitaan viikoittain pudotukseen, ja pudotuksen välttää se, joka kestää Fortumin ja ABB:n sponsoroimassa sähkötuolissa kovemman sähköiskun. Ennen kisaa tuotantoyhtiö, Nelonen ja Ilta-Sanomat tekevät markkinointikampanjan, jossa sovitaan että Iltis aloittaa ohjelman puffaamisen kirjoittamalla kauhistelevia juttuja. Välillä Kasperi puffaa sopivia juoruja esimerkiksi Seiskaan.

Loistava tv-ohjelmaidea siis, kumma kun tätä ei vielä ole oikeasti toteutettu. Lähiöeläjien epätoivo ja kamppailu elämän syrjässä kiinni pysymiseksi välittyy kyllä Oonan ja ohjelman kilpailijoiden kautta lukijalle hyvin. Suorastaan kauniita sen sijaan ovat ikääntyneen Fisu-Hanskin mietteet vanhuuden ja lähestyvän kuoleman tiimoilta. Ylipäätään Salmisen naseva, paikoin lyyrinen kieli on hienoa luettavaa. Tarina on pirullinen tiivistelmä 2000-luvun lööppi-Suomen menosta ja kansakunnan kahtiajakautumisesta. Lisäksi se on hervottoman hauska, tosin välillä musta huumori kääntyy melkoisen rujoksi.

ps. lue myös Laura Saaren mielipide Kalavaleesta.

Lue myös nämä:
Susanna Sievinen: Prinsessa ja puoli valtakuntaa
Kari Hotakainen: Ihmisen osa
Veikko Huovinen: Lentsu

Arto Salminen: Ei-kuori

Tämä kirja tarttui matkaan perinteisellä tavalla: kirjaston palautettujen kirjojen hyllystä. Salmista olen kuullut kehuttavan, joten plarailin Ei-kuorta hetken. Rupesin lukemaan kirjan ensimmäistä lukua, ja siinä oli ahdistava mutta mieleenpainuva kuvaus taksikuskista, joka katsoo edellä ajavaa hevosenkuljetusvaunua. Vaunusta pettää pohja ja hevosen takajalat putoavat asvaltille. Hevosvaunua vetävästä autosta tätä ei huomata. Taksikuski ajaa rinnalle varoittaakseen, mutta näkee että auto on täynnä mustalaisia. Hän päättää että mustalaisille ei kerrota ja niinpä hevosen takajalat kuluvat vähitellen poikki asvalttia vasten.

Inhottava mielikuva. Muita vastaavia tuokiota Ei-kuori on pullollaan. Miksi niitä lukee - vaikea sanoa, ehkä siksi että Salmisen kertojantaidoilla osataan luoda mielleyhtymiä jotka palavat poroksi aivokuoreen. On kirjoja, joista on jäänyt yksittäisiä kohtauksia vuosiksi päähän pyörimään, yleensä enemmän tai vähemmän ahdistavan tunnelatauksen saattelemina. Tällaisia ovat esimerkiksi Ville Virtasen kirjassa Menkää mielenhäiriöön kohtaus, jossa pikkupojat käyvät kerrostalon takapihalla kokeilemassa Huora-Päivin rintaa, tai vähän isommat pojat panevat vuoronperään ratsastusmaneesin penkeillä "jakorasian" maineessa olevaa tyttöä. Joku suomalainen naiskirjailija, ehkä Päivi jotain, on kirjoittanut novellikokoelman, jossa oli monta tällaista ahdistavia tunnelatauksia täynnä olevia tuokiota. Kuvaavaa on, etten pysty muistamaan kuka Päivi oli kyseessä, vai oliko kirjailija nimeltään jotain ihan muuta. Kirjan nimestäkään ei ole hajua. Mutta siinä oli Birgitta, joka alkoi yläasteikäisenä kulkea poikien autoissa, ja pari epätoivoista runkkaripoikaa, jotka kokeilivat kissoja.

Jos tulee paha mieli tämmöisistä asioista, ei ehkä kannata Salmisen Ei-kuorta lukea. Siinä eronnut mies raiskaa väkivaltaisesti entisen vaimonsa, keski-ikäinen tytär myy äitinsä asunnon tämän alta äidin jouduttua huonokuntoisena sairaalaan, julkkismies piinaa hänestä taloudellisesti riippuvaista vaimoaan. Hemmetin hyvä kertoja Salminen kyllä on. Ilmankos hän onkin eräänlaisen kulttimaineen saavuttanut. Vuonna 2005 kuollutta Salmista muistellaan kauniisti WSOY:n sivuilla.

Tyylinsä puolesta Salminen kuuluu "yheksänkytlukulaisten" mieskirjailijoiden joukkoon: samanlaisia äänenpainoja on Jari Tervolla, Kari Hotakaisella, Hannu Raittilalla. Yhtymäkohtia ovat ainakin nämä: lakoninen tyyli yhdistettynä runollisiin metaforiin, rujot aiheet, vaihtuva kertojannäkökulma, episodimaisuus. Ei-kuorella ei ole mitään kovin selkeää juonta, yhdistävänä tekijänä toimii taksia ajava Urkki Kyrenius. Hänen perheensä tekemisiä seurataan, samoin hänen taksinsa kyytiin istahtavien asiakkaitten. Polut risteävät.

Kirja on pituutensa puolesta nopealukuinen, mutta sisällöltään tiivistä ja täysipainoista kuin ruisleipä. Ruisleivän lailla siinä riittää pureskeltavaa ja jälkimaku on viipyilevä. Jos naturalistinen mestarillisuus kiinnostaa, lukekaa. Jos elämän rumat puolet ahdistavat, kiertäkää kaukaa.

Lue myös nämä:
Hilkka Ravilo: Älä itke äitini
Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja ahdistelija
Heikki Turunen: Maan veri