Papin rouvan luettuani moni suositteli Aholta
Yksin-teosta. Lomalukemista kirjastosta kahmiessani se tulikin napattua mukaan. Kirja on SKS:n tuoreehko painos, joten siinä on pitkä, taustoittava Jyrki Nummen esipuhe ja lopussa liitteet ensipainoksen aikaan julkaistuista kirja-arvioista, jotka ovatkin mainiota luettavaa.
Yksin on pituudeltaan pienoisromaani, mutta alle satasivuiseen tarinaan on ladattu melkoinen intensiteetti. Ensinnäkin kirja on kuin aikamatka: niin tarkkaan ja hienosti Aho kuvaa 1800-luvun lopun Helsinkiä ja Pariisia. Onkohan kukaan suomalainen kirjailija tehnyt romaania tuosta 1800-luvun lopun Montmartren suomalaistaiteilijayhteisöstä? Aihe ainakin olisi älyttömän kiinnostava. Sympaattinen, elämänmyönteinen Aho, itsetietoinen ja luomisvoimainen Akseli Gallen-Kallela, syrjäänvetäytyvä oman tiensä kulkija Helene Schjerfbeck - taustalla kuohuva, kosmopoliittinen, kiehtova Pariisi... Kellähän olisi rahkeita tällaiseen? Koetin miettiä sopivia tekijöitä, ja esimerkiksi Kaari Utrio hanskaisi historiallisen taustatyön, ajankuvan ja laajan henkilögallerian. Jos joku tietää tästä aiheesta kertovia romaaneja, vinkatkaapas.
Lisäksi Ahon kieli on hunajaa nykylukijalle. Sitä se lienee ollut myös aikalaislukijoille, mutta korkoa koron päälle on kasvattanut lähes 120 vuoden haudutusaika, jonka ansiosta monet kielikuvat ja sanonnat tuntuvat lähes eksoottisen virkistäviltä. "Hevosten kaviot loksavat kuin vetisellä kierällä jäällä", kuvataan Pariisin katuja sadesäällä.
Lukiessa mieleeni nousi myös hieman epätavallisia mielleyhtymiä. Toki kaikkien kirjailijoiden kirjoista välittyy se kirjoittajan oma kertojanääni, omalla persoonallahan taiteellista työtä tehdään. Mutta jotenkin Ahon tekstistä tuntuu tavallista voimakkaammin kaikuvan Juhani Ahon luonne ja ajattelumaailma itse. Tätä on vähän vaikea selittää. Ymmärrän kyllä siinä, missä kuka tahansa lukija, että kirjailijan henkilö ja hänen kirjansa ovat kaksi eri asiaa. Mutta tätä kirjaa lukiessa jotenkin voimistui ja vahvistui se mielikuva, joka lähti muodostumaan jo
Papin rouvaa lukiessa. Että kyllä se Juhani Aho mahtoi olla mukava, kiva ja sympaattinen ihminen! En ole varma, oliko tämä arkielämässä kuinka todenmukainen kokemus, olihan Aholla esimerkiksi harvinaisen mielenkiintoinen perhekuvio, hän kun hankki lapsia paitsi vaimonsa, myös vaimon sisaren kanssa. Mutta tällaisia ajatuksia lukeminen joka tapauksessa minussa herätti.
Yksin-kertomuksessa kyynistynyt, nuoruutensa kukkeuden jo ohittanut maailmanmies rakastuu päätä pahkaa perhetuttujensa nuoreen tyttäreen. Kaunis Anna ei tunnu ihastusta tajuavan, vaan päähenkilön palvonnasta huolimatta pitää tätä omien sanojensa mukaan "kuin setänä". Kosintaan ei vastakaikua kuulu, joten päähenkilö lähtee pettymyksen vallassa kohti Pariisia, minne hän on saanut taiteilija-apurahan. Pariisissa hän tarkkailee suurkaupungin vilinää ja haaveksii samalla Annasta, kunnes jouluaattona lukee suomalaisesta sanomalehdestä tämän menneen kihloihin. Pettyneenä ja raivoissaan hän päättää pistää elämän risaiseksi, ja eksyy kuuluisaan Moulin Rougen huvipaikkaan. Siellä hän tapaa prostituoidun, ja menee jouluyöksi tämän luo. Tämä viimeinen kohtaus sai eräät aikalaiskriitikot pöyristymään. Uuden Suomettaren kriitikko lähetti seuraavia terveisiä:
"Vielä sananen kirjankustantajille yleensä. Tähän aikaan, jolloin paljon uusia kirjoja ilmestyy ja kirjan nimestä, jopa vaikka puolet sisällöstäkin lukisi, ei voi arvata mitä saastaa loppu saattaa sisältää, olisi hyvä että jo nimilehdellä ilmoitettaisiin että sisällys on pornografista laatua. Silloin ei ainakaan tietämättään rahojansa tuhlaisi."
Toki monet kriitikot suhtautuivat huomattavasti ymmärtäväisemmin, esimerkiksi Päivälehden Kasimir Leino kehui kirjaa kauttaaltaan.
Hämärä mielikuva tuollaisesta "skandaalista" minullakin etukäteen oli, ja täytyy sanoa, että Aho kuvaa tämän pahennusta herättäneen vierailun paljon yksityiskohtaisemmin, kuin olin luullut. Toki se ei nykylukijan silmiin mitään "pornografista" ole, mutta erittäin kiinnostavaa, tarkkaan ja taidokkaasti kuvattua ja kiehtovaa kyllä. Kuten koko muunkin kirjan tapainkuvaus ja ympäristön tarkkailu. Aikamatka kerta kaikkiaan.
Seuraavalle kohtaukselle repesin ääneen. Annan veli, päähenkilön vanha ystävä, kirjoittaa lohduttavan kirjeen. Hän on ollut samanlainen sitoutumaton, kyynistynyt poikamies jo pitkään, kunnes on vanhoilla päivillään mennä paukauttanut kihloihin:
"Mitä minuun itseeni tulee, niin olen jo purjehtimaisillani perheellisen onnen - talvisatamaan. Ajattele, mies, että olen ollut jo muutamia päiviä kihloissa. Hänen nimensä on Helmi, kauppiaan tytär Oulusta, ei emansipeerattu, ei erittäin oppinut, valkotukka, vahvavartaloinen, terveruumiinen, käytännöllinen pohjolainen, ei käy jatko-opinnoissa eikä aijo ylioppilaaksi, vaan on taitava käsitöissä ja on tullut tänne talouskouluun. - - - Kuten tiedät, olen minä kovin intressantti hienoine viiksineni ja hiukan blaseeratuine ulkomuotoineni. Lyönyt laudalta kaikki poikanulikat. - - - Ei ole tietysti puhettakaan minun puoleltani siitä, mitä ennen ymmärsin rakkaudella. Se oli ja meni
hänen kanssaan. Mutta mistäpä me, hyvä ystävä, löytänemme niitä suuria ja syviä naisia, joiden haaveksimme täydellisesti voivan meitä tyydyttää ja ymmärtää. Kun tulee joskus tarvis jotain hienompaa henkistä seuraa, tuota n. s. sielujen sympatiiaa, niin menen toverien seuraan, vaihdan (tuutingin ääressä) heidän kanssaan mielipiteitä ja palaan sitten rauhalliseen kotiini, jossa kaikki on hyvässä järjestyksessä ja jossa minua ympäröi mukavuus ja hellyys."
On se kumma, miten jotkut kirjat menettävät viehätysvoimansa ajan kuluessa, ja toiset pysyvät elävinä, tuoreina ja kiinnostavina vuosikymmenestä ja jopa vuosisadasta toiseen. Aho kuuluu ilman muuta jälkimmäiseen kastiin. Juhani Aho elää!
Tekstit
