Fjodor Dostojevski: Rikos ja rangaistus

Kuva: Timo Numminen / Otava.

Otavan uusi suomennos Rikoksesta ja rangaistuksesta ilmestyi vuonna 2008. Lukemani pokkaripainos on tältä vuodelta. Onnistuneesta käännöksestä vastaa Olli Kuukasjärvi. Tieto uudesta suomennoksesta oli tärkeimpiä syitä Rikoksen ja rangaistuksen päätymisestä lukulistalle - toisena syynä olivat mukavat lukumuistot Dostojevskin Idiootin parissa pari vuotta sitten. Kesälomalukemiseksi tämän olinkin lainannut, mutta kävi samoin kuin Verenhimon kanssa - sain luettua kirjan vasta nyt, kun uusimiskerrat alkoivat paukkua täyteen. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan!

Raskaanpuoleisen klassikon maineessa oleva Rikos ja rangaistus on ollut blogeissa aika suosittua luettavaa. Löysin useita blogiarvioita, linkitän tässä viisi: Jokken kirjanurkka, Mimun kirjat, Kirjavarkaissa, Kirjallinen projektini ja Maailman ääreen.

Olen aloittanut kirjan lukemisen kerran aiemminkin. Tämä oli pakkotentittävänä jollakin yliopiston venäjän kurssilla - kirjan siis sai onneksi lukea myös suomeksi. En kuitenkaan saanut aikaiseksi lukea kuin muutaman kymmenen sivua - pakkopulla harvoin innostaa?

Nyt nautin lukemisesta, mutta kyllä tämä aivan ehdottomasti on sellainen kirja, jolle kannattaa varata yhtäjaksoista lukemisaikaa. Lyhyissä pätkissä lukeminen ei toiminut yhtään, vaan sain eniten kirjasta irti, kun pystyin uppoutumaan siihen vähän pitemmäksi aikaa kerrallaan. Muutenkin kirja sopinee parhaiten kirjallisuuden hevijuusereille. Jos lukee vain yhden kirjan vuodessa, ei välttämättä nauti tästä liki 700-sivuisesta venäläisklassikosta kovin paljon.

Rikoksen ja rangaistuksen perusidea lienee kaikille tuttu, niin paljon tähän vuonna 1864 ilmestyneeseen tarinaan viitataan. Kirjan alkupuolella köyhä opiskelija Raskolnikov murhaa koronkiskurieukon kirveellä ja loppukirjan ajan setvitään sekä Raskolnikovin tuskaisia mietteitä että rikoksen tutkintaa.

En enää ihmettele, miksi Dostojevskin yhteydessä puhutaan "psykologisista romaaneista". Henkilöiden käyttäytymistä ja tunne-elämää peilaillaan monelta kantilta ja henkilöhahmot ovat moniulotteisia ja ennalta-arvaamattomia. Sitäkään en ihmettele, miksi tästä kirjasta on tullut klassikko - eri aikakausina Raskolnikovin kirvesmurhan moraalisia ulottuvuuksia tarkastellaan taatusti eri kannoilta ja monenlaisiin tulkintoihin löytyy perusteluja.

Nykysuomalaisen vinkkelistä katsottuna tekisi mieli tehdä rohkean yksioikoinen tulkinta - sivuuttaa yksilönäkökulman moraalipohdinta ja julistaa provosoivasti, että selvästikin murha oli yhteiskunnan vika!

Ensinnäkin Raskolnikov itse: hän on köyhä opiskelija, joka asuu surkeassa asunnossa. Hän selvästi kärsii mielenterveysongelmista. Sekä fyysiset että henkiset olosuhteet olisivat taatusti kohentuneet, jos Raskolnikovilla olisi ollut mahdollisuus opintotukeen, asumistukeen, opiskelija-asuntoon ja mielenterveyspalveluihin. Opiskelijaetuuksia olisi tarvinnut myös hyväsydäminen ja kunnollinen Razumihin, joka ryhtyy auttamaan Raskolnikovia ja hänen äitiään ja sisartaan.

Entäpä epäonnisen Marmeladovin perhe? Raskolnikov tutustuu kapakassa tähän juoppoon virkamieheen ja ryhtyy myöhemmin auttamaan hänen perhettään: keuhkotautista vaimoa, köyhyydessä kituvia pikkulapsia ja prostituoiduksi ryhtynyttä Sonja-tytärtä. Perheen kohtalo olisi taatusti ollut vähemmän kamala, jos yhteiskunta olisi voinut ohjata Marmeladovin päihdekuntoutukseen, tarjota vaimolle julkisen terveydenhuollon palveluja ja maksaa perheelle lapsilisiä. Sonjankin asemaa olisi kohentanut ainakin toimeentulotuki. Kirjasta ei käy suoraan ilmi, oliko prostituutio laillista, tulkitsen eräiden viitteiden perusteella että oli. Erityisen turvatulta prostituoituna työskentely ei kuitenkaan kirjan perusteella vaikuttanut.

Entäs Raskolnikovin äiti Pulheria ja sisar Dunja? Heidän tulevaisuutensa riippuu pitkällä tähtäimellä Raskolnikovin menestymisestä opinto- ja työurallaan, lyhyellä tähtäimellä pelastus on hirveässä herra Lužinissa, joka on kihlautunut Dunjan kanssa. Naiset eivät olisi taloudellisesti riippuvaisia avioliitosta, jos yliopisto-opiskelijaksi ja uraa tekemään olisi lähetetty älykäs ja kylmäjärkinen Dunja eikä synkistelyyn taipuvaista veljeä. Tasa-arvossa olisi siis ollut tekemistä!

Nykyään peräänkuulutetaan yhteisöllisyyttä. Sitä kirjasta kyllä löytyy ja paljon. Raskolnikov auttaa Marmeladovin perhettä, Razumihin auttaa Raskolnikovin perhettä, jopa kirjan loppupuolella merkittävään rooliin nouseva turmeltunut herra Svidrigailov auttaa monia lähimmäisiään.

Mitähän tämä minusta kertoo - huomasin samastuvani kaikkein eniten juuri Svidrigailovin ajattelumalliin. Voihan kääk - Svidrigailov kun kuvattiin rappeutuneena irstailijana, joka ahdisteli perheensä kotiopettajattarena työskentelevää Dunjaa, mistä seurasi tytön maineen turmeleva skandaali. Lisäksi Svidrigailovin menneisyyteen huhutaan kuuluvan epämääräisiä kuolemantapauksia ja nuorten tyttöjen hyväksikäyttöä...

Vaan kenties Svidrigailovin joustava moraalikäsitys istuu 2010-luvun lukijan ajattelumaailmaan paremmin kuin tiukka mustavalkoisuus? Siinä, missä monet henkilöhahmot pitävät murhaa ehdottoman pahana tekoja, ei Svidrigailov säiky Raskolnikovin tekojen edessä, vaan arvioi tilannetta kylmäverisesti ja rauhallisesti. Tosin Svidrigailoville itselleenkään ei käy kovin hyvin...

Siinä missä Idiootissa liikuttiin ruhtinaiden parissa, keskittyy Rikos ja rangaistus köyhälistön eloonjäämiskamppailun. Ahtaat asunnot, likaisuus ja kurjuus tulevat silmille. Tästä huolimatta pietarilaismiljöön kuvaus kiehtoi - jälkipuheessa suomentaja Kuukasjärvi kuvaakin Pietarin olevan kirjassa lähes päähenkilön asemassa.

Kuten useat muutkin 1800-luvun romaanit, myös Rikos ja rangaistus on ilmestynyt alun perin jatkokertomuksena. Mutta verrattuna vaikka Anna Kareninaan on rakenteessa eroa. Anna Kareninassa jatkokertomuksen rakenne on hyvin selvä, kun taas Rikos ja rangaistus on muodoltaan paljon romaanimaisempi - selkeämmin yksi kokonaisuus kuin vaihtuvista yksittäisistä jatkoista koostuva paketti.

Mielenkiintoista jatkolukemista voisi olla The Gentle Axe, R.N. Morrisin dekkari vuodelta 2007. Kirjaa ei ilmeisesti ole suomennettu. Siinä päähenkilönä on kirvesmurhaa tutkiva Porfiri Petrovitš. Dostojevskin itsensä tuotannon lukemista pitää kyllä ehdottomasti jatkaa tässä joskus. Kenties seuraavaksi Riivaajat tai Karamazovin veljekset? Tai kenties on fiksua suosia ensisijaisesti uusia suomennoksia. Kuukasjärven kädenjälki Rikoksessa ja rangaistuksessa teki vaikutuksen - suomennos oli kaunis ja soljuva, muttei kuitenkaan liiaksi modernisoitu. Muita Kuukasjärven Dostojevski-suomennoksia ovat ainakin Kaksoisolento ja Peluri.

Lue myös nämä:
Fjodor Dostojevski: Idiootti
Leo Tolstoi: Anna Karenina
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (äänikirja)

Fjodor Dostojevski: Idiootti

Muutama vuosi sitten päätin opetella juoksemaan. Pienen totuttelun jälkeen jaksoinkin juosta sellaisia 3-5 kilometrin lenkkejä. Kovin aktiivista juoksijaa minusta ei silti tullut: pisin matka jonka olen juossut on noin 7,5 kilometriä, tarkemmin ottaen sen pururadan mittainen, joka kiertää Lappeenrannan lentokenttää. En ole ikinä edes aikonut osallistua millekään maratonille tai vastaavaan juoksutapahtumaan. Noiden lyhyidenkin lenkkien jälkeen oikeaa polvea jomotteli ikävän tuntuisesti, vaikka minulla ihan hyvät kengät olikin. Tykkäsin juoksemisesta, mutta enpä ole pariin vuoteen käynyt minkäänlaisella juoksulenkillä.

Mutta jos joku juoksuharrastaja tulisi pätemään minulle maratonmatkoillaan, voisin nokittaa hänet kulttuurikunnollani. Että tulipa tuossa lomaillessa vetäistyä Dostojevskin Idiootti, ja olipa muuten hieno kokemus. Sain hyvän ajan, kunto kesti, ja lähes koko matkan oli hieno flow-tila päällä. Että mitenkäs ne sinun Dostojevskin-lukemisesi ovatkaan mahtaneet sujua?

Juoksun ja lukemisen rinnastaminen on tässä tapauksessa paikallaan, sillä molemmissa tietyt saavutukset ovat parhaimmillaan, jos on hieman pohjakuntoa. Minä nautiskelin Idiootista täysillä, mutta voi olla että joku vähän harvemmin lukeva ihminen hyytyy alkumetreillä. Sen verran lavea tämä venäläisklassikko on - ja juuri siksi siitä pidin.

Kirjan lukeminen on ollut mielessä viime syksystä asti, sillä kävin silloin katsomassa Espoon kaupunginteatterissa kirjan näytelmäsovituksen. Teatterin kotisivuilta materiaalia ei enää löydy, mutta Hesarin arvio löytyi. Minusta esityksessä oli jotain hyvää, jotain huonoa - parhaiten mieleen on jäänyt Liisa Mustosen hieno roolityö Nastasjan roolissa. Idiootin lukemista pohtiessani ehdin törmätä Tavaus-blogin arvioon ja Kirjailijan häiriöklinikka -blogin keskusteluun kirjasta. Molemmissa blogeissa on hyviä huomiota - Tavauksen Jarkko kiinnittää huomiota Dostojevskin ihmistuntemukseen ja ihmisluonteen kuvaamiseen taitoon, Kirjailijan häiriöklinikassa taas keskustellaan Idiootin saippuaoopperamaisuudesta ja Dostojevskin huumorista.

Kirjan lähtöasetelma lienee monelle tuttu: epilepsiaa sairastava ruhtinas Myshkin saapuu Pietarin seurapiireihin. Hyvyytensä vuoksi ruhtinasta pidetään idioottina, hänet on usein rinnastettu Kristukseen. Jos juonta yrittää kuvailla tämän enemmän, ajautuu aika saippuaoopperamaisiin käänteisiin. Myshkin tutustuu Pietarin-junassa Rogoziniin, joka on rakastunut kauniiseen mutta paheelliseen Nastasja Filippovnaan. Lisäksi Myshkin menee tutustumaan etäiseen sukulaiseensa, kenraalitar Jepantšinaan. Tämän perheessä on kolme kaunista tytärtä, Aleksandra, Adelaida ja Aglaja, joista nuorin Aglaja on kuvankaunis ja perheen lemmikki. Lisäksi kirjan aikana ruhtinaan lähipiiriin ilmestyy kirjava joukko muitakin henkilöitä. Jos varsinainen juoni pitäisi tiivistää todella lyhyeen, niin minun mielestäni kirjan keskeinen kysymys oli henkilöiden jännitys siitä, mitä Nastasja Filippovna aikoo tehdä - tällä kun tuntuu olevan melkoinen vaikutus usean ihmisen kohdalla.

Kirja on jakautunut useaan osaan, josta ensimmäinen sijoittuu marraskuiseen Pietariin ja loput kesäiselle Pavlovskin huvila-alueelle. Aivan lopussa palataan Pietariin. Ensimmäinen osa oli huimaavan hyvä - se kestää 200 sivua ja kirjan ajassa se kestää yhden vuorokauden. Tämä vuorokausi on riittävä mullistamaan ruhtinaan elämän. Myös tämän jälkeiset osat olivat hyviä, mutta paljon enemmän tasaisempaa kerrontaa. On merkillepantavaa, että ensimmäisen osan jälkeen Nastasja Filippovna katoaa kirjan sivuilta lähes kokonaan palatakseen vasta viimeisissä luvuissa - siitä huolimatta hänen jännitteensä on läsnä lähes koko ajan.

Kirjaa voi tulkita monelta eri kantilta ja niinhän sitä on tulkittukin. Minä nostan tässä esille itselleni läheisen naisnäkökulman. Dostojevski on kirjoittanut kirjan aikana, jolloin seurapiirien nuori nainen saattoi saada tahran maineeseensa, jos teki mitä tahansa muuta kuin hymyili kutsuilla sievästi ja hiljaa. Nastasja Filippovna ja Aglaja Ivanovna ovat saman kolikon kaksi eri puolta - saako nainen olla aktiivinen, toimiva subjekti vai pitääkö hänen olla passiivinen objekti? Nastasjan lähtökohdat elämälle ovat olleet epäreilut, mutta hän järkyttää kaikkia ja ryhtyy tekemään mitä itse tahtoo, saaden tällä lailla "kamelianaisen" maineen. Aglaja taas on varjeltu ja tavoiteltu kenraalin kuopustytär, mutta hän tilittää ruhtinaalle että tuntee elävänsä kuin pullossa, vailla mitään kokemuksia ja mahdollisuuksia vaikuttaa elämäänsä. Ruhtinas pitää Nastasjaa traagisena ja mielisairaana, ja itsetuhoisia ja itseinhoisia ajatuksia Nastasjalla itselläänkin on itsestään. Niihin ei nykylukijan silmissä olisi syytä - Nastasjahan on vain reipasotteinen bile-eläin, suorasukainen ja älykäs nuori nainen. Aglajan tempoilu kohti oman tahdon ilmaisua vapauttaa hänet osittain - mutta ei loppuun asti.

Ruhtinas hämmentää kohtaamansa ihmiset, koska hän vaikuttaa täysin pyyteettömältä, hyväsydämiseltä ja oikeamieliseltä. Tekipä hän mitä tahansa, hän haluaa ymmärtää lähimmäistään ja kohdella tätä hienotunteisesti. Tämä saa ihmiset luottamaan häneen ja avautumaan hänelle, mutta moni pitää häntä pilkkanaan ja yrittää käyttää hyväksi. Myös ruhtinaalle on luotu rinnakkaishahmo, keuhkotautia sairastava kyyninen Ippolit. Hänet sairaus on koulinut katkeraksi, ruhtinaan taas avaramieliseksi.

Varsinkin kirjan alussa oli ihanaa lukea kuvauksia 1800-luvun Pietarista. Olen asunut Pietarissa yhden kesän ja tykkäsin kaupungista todella paljon. Harmillista, että venäjän taitoni ovat niin vaatimattomat, etten pysty lukemaan Dostojevskiä alkukielellä. Sen verran pääsin venäjän opinnoissani kieleen sisälle, että sain jonkinlaisen käsityksen sen ilmaisuvoimasta, rikkaudesta ja omaperäisyydestä. Mikäli joku harkitsee uuden kielen opiskelua, voin lämpimästi suositella venäjää, se on todella antoisaa ja lisäksi venäjän kielen opiskelu avaa ihan uuden näkökulman venäläisen kulttuurin sisälle.

Dostojevski tarjoilee lukijalle syväsukelluksen historialliseen venäläiseen miljööseen, laajan henkilögallerian, jonka hahmot ovat moniulotteisia, monipuolisia, inhimillisiä ja uskottavia. Juonenkäänteissä riittää draamaa aina sinne saippuaoopperamaisuuteen asti, lisäksi pyrskähtelin nauramaan ääneen useampaan kertaan kirjan aikana. Voin siis suositella kirjaa lämpimästi - mutta mikäli epäilet ettei kulttuurikuntosi vielä kestä tällaisia urheilusuorituksia, kasvata ihmeessä kuntoasi ensin jollakin hieman lyhyemmällä ja kevyemmällä luettavalla.

Lue myös nämä:
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan
William Makepeace Thackeray: Turhuuden turulla
Juhani Aho: Papin rouva