TV-sarja: Raid

Yle Areenan tv-sarja Raid toimii kuin tauti vielä 22 vuotta ensiesityksensä jälkeen. Harri Nykäsen ja Tapio Piiraisen luoma Raid on usein arvotettu Suomen tv-historian parhaaksi sarjaksi ja tuoreen uusintakatselun jälkeen pitää olla samaa mieltä. Raidissa on panostettu käsikirjoitukseen, siinä nähdään loistavia näyttelijäsuorituksia, kuvauspaikat on mietitty huolella - ja juoni kulkee eteenpäin kuin juna. Onpa mukana suorastaan profeetallisia merkkejä, sillä monet Raidissa dystopiana kuvatuista asioista ovat muuttuneet arkipäiväksi. Ja aikamatkan saa jo siitä, kun käy Wayback Machinessa katsomassa, miltä lopputeksteissä mainostettu www.yle.fi/raid näytti julkaisuhetkenään. 

 

Kai Lehtinen Raidina ja Juha Muje Sundmanina.
Kuva: Seppo Sarkkinen / Yle.

 

Muistan Raidin ensiesityksestä sen, että seurasin sarjaa vanhasta kuvaputkitelevisiostani opiskelijayksiössä. Kun kyläilin lapsuudenkodissani, pääsin Raidin pariin vielä monta kertaa uudestaan, sillä jaksoja katsottiin VHS-kaseteilta. On kuitenkin vierähtänyt useampi vuosi siitä, että olen katsonut Raidin alusta loppuun.

 

Muistelen, että suhtauduin Raidiin ensiesityksen aikana optimistisen ilahtuneesti: no nyt suomalaisten TV-sarjojen taso on noussut. Ehkä olin liiankin optimistinen, sillä muutos ei ole jäänyt pysyväksi. Hyviä kotimaisia sarjoja on tullut Raidin jälkeenkin - vaikkapa Johanna Vuoksenmaan Tahdon asia, Leea Klemolan ja Kaarina Hazardin Myrskyn jälkeen tai Tiina Lymin Sisäilmaa. Mutta turhan usein kotimaista tuotantoa vaivaa edelleen katsojien aliarviointi. Toistuvia ongelmia ovat ainakin liian epäuskottavat juonenkäänteet, typerä tai ennalta-arvattava dialogi, laahaavuus, tyhjäkäynti tai yksinkertaisesti halpuus, jolloin ulkoiset puitteet jäävät turhan simppeleiksi.

 

Mikään näistä ongelmista ei vaivaa Raidia. Joka ikinen kohtaus kuljettaa juonta eteenpäin ja dialogi on pistämätöntä. Juonessa riittää myös pureskeltavaa - ensikatsomisen aikana en muistaakseni edes pysynyt juonenkäänteissä kärryillä, mutta sittemmin olen tv-katsojana kehittynyt ja nyt osasin seurata juonenkulun kehittymistä paljon paremmin. Juoni on myös edelleen täysin uskottava, vaikka maailma on muuttunut.

 

Kuva: Pentti Tillder / Yle.

 

Karismaattiset ja läsnäoloa uhkuvat näyttelijät tekevät miltei joka kohtauksesta nautinnollista katsottavaa. Suosikin valitseminen on vaikeaa, mutta puntaroinnin jälkeen julistan pornokauppias Sundmania esittävän Juha Mujeen kaikkein parhaimmaksi. Mujeen kirurgintarkka näyttelijäntyö puhkeaa kukkaan erityisesti lähikuvissa: suu sanoo yhtä, kasvojen mikroilmeet viestivät toista. Erityisen nautinnollisesti Muje irrottelee aurinkolasikostajana toimintakohtauksissa. 

Vaan onpa Raidia esittävä Kai Lehtinenkin melkoinen velho. Raidin ulkoinen habitus on jotain leppoisan ja rähjäisen väliltä - silti Lehtinen onnistuu huokumaan uhkaa. Ehkä Lehtisen näyttelijäntyön akrobaattinen fyysisyys on osasyynä? Notkeat hypyt ja ketterä liikehdintä ovat kuin tanssijan työtä. 

Ainoa hieman vanhentunut osa-alue henkilökaartissa on "kyselijä-ämmien" runsaanpuoleinen osuus. Näyttelijä Elina Knihtilän haastattelusta lukemani termi tarkoittaa naishahmoa, jonka tärkein tehtävä on kysellä mieheltä, että missä olet, minne menet, mitä teit, mitä oikein mietit. Tällaisia yöpaita päällä ovenkarmiin nojailevia kyselijöitä on pikkuisen liikaa. Onneksi aktiivisia ja omaehtoisia naishahmoja löytyy myös, suosikkini tällä kierroksella on Tuula Nymanin esittämä apulaispoliisimestari Hakala.

Ensimmäisellä katselukerralla otin sarjan kuvaaman kaupunkimiljöön annettuna - nyt sarja näyttäytyi myös tekijöidensä rakkaudenosoituksena Helsingille, sen kaikessa rosoisuudessa. Sarjan kronologinen aika kestää talvesta kesään ja tällä kertaa minua huvittivat erityisesti tekemättömät lumityöt katujen varsilla. Itse ehdin useamman talven rämpiä Stadin auraamattomilla jalkakäytävillä ja olin kai olettanut, että hoitamattomat lumityöt olivat uusi ilmiö, mutta eipä näköjään sarjan kuvausaikanakaan, eli vuonna 1999, oltu yhtään sen paremmin jaksettu aurata ja hiekoittaa katuja.

Ensiesityksen aikana sarjassa esiintyvät katujen kahjot sivuhenkilöt tuntuivat draaman tehokeinolta, nyt taas uskottavalta arkikuvaukselta. Sekä Raid, komisario Jansson että muut sarjan päähenkilöt kohtaavat kaduilla liikkuessaan kaiken maailman sekopäitä. Nyt tämäkin tuntui suorastaan realistiselta, sillä omilla vakioreiteilläni Helsingissä opin tunnistamaan samojen tienoiden vakiohörhöt ja satunnaisilla reiteillä törmäsin satunnaisiin hörhöihin.

Sarjan loppupuolella ihailin erityisesti Malmin lentokentän dramaattista kuvausta. Nythän kaupunki on ajanut lentokentän toiminnan alas ja tilalle aiotaan rakentaa asuntoja. Kuulun siihen porukkaan, joka pitää päätöstä kulttuurihistoriallisena virheenä.

 

Mari Rantasila Tarjana ja Kai Lehtinen.
Kuva: Jyrki Valkama / Yle.

Sarjan yhteiskuntakriittinen viesti on, että julkisten palvelujen yksityistäminen lisää eriarvoisuutta ja suurituloisten halu vältellä veronmaksua rapauttaa hyvinvointivaltion. Sarjan tekijätiedoissa mainitaan asiantuntijana professori Juha Siltala, joka sittemmin on kirjoittanut paljon aiheesta. Raidin juonen huipentavat skandaalit tuntuvat surullisen uskottavalta, kun muistelee mitä kaikkea 2000-luvun Suomesta on paljastunut. Vuonna 2013 Microsoft osti Nokian liiketoiminnan ja pian sen jälkeen Nokian tie puhelinfirmana käytännössä päättyi. Vuonna 2016 Yle uutisoi Panaman papereista, joista paljastui useita julkisuuden henkilöitä, jotka välttelevät veronmaksua kierrättämällä rahojaan veroparatiisien kautta. Julkisten palvelujen yksityistäminen on edennyt niin pitkälle, että arkielämässä on aivan tavanomaista, että hoivapalvelua tai varhaiskasvatusta tuotetaan yksityisten yritysten kautta. 

Yksityistämisvimman herkullisimpia kohtauksia sarjassa on vaikka työterveyslääkäri, joka pahoittelee ettei voi määrätä tehokasta lääkettä budjettipaineiden vuoksi ja poliisitalon parkkihallissa istuva ajoneuvopisteiden tarkastaja, joka seuraa kuinka poliisijaokset käyttävät kulkuneuvoja.

 

Nykänen ja Piirainen tekivät niin upeaa työtä, että hieman ihmettelen miksi kaksikko ei jatkanut yhteistä tv-uraansa pitemmälle, vaikka Raid nähtiin vielä valkokankaalla vuonna 2003. Tarkka ja viimeistelty käsikirjoittaminen olisi juuri sitä, mitä suomalaisessa tv-tuotannossa kaivattaisiin laadun pysyväksi parantamiseksi. Nykänen on jatkanut aktiivista kirjailijanuraansa ja Piiraisen filmografiasta löytyy sarjoja ja tv-tuotantoja.

Kehutaan loppuun vielä upeita musiikkivalintoja, leikkauksia ja Mari Rantasilan intensiivistä katsetta nakkikioskin Tarjana. Veikkaan, että tämä ei suinkaan ollut viimeinen kertani Raidin äärellä.

"Miehen on kuljettava valitsemaansa tietä. Sinun Ladalla, minun Jaguarilla."

 

Katso myös nämä:
Game of Thrones, kolmas tuotantokausi
TV-sarja: Oz
Dickens-sarjoja Yle Teemalla

Game of Thrones, kolmas tuotantokausi

Yhdeksän vuotta sitten kirjoitin George R.R. Martinin Valtaistuinpeli-kirjasta näin: Martin kirjoittaa ”poikakirjallisuutta”: pääpaino on varustuksen ja vaakunoiden kuvauksessa, ihmissuhteiden kuvaus jää melko pintapuoliseksi. Ja vaikka tarina sijoittuu kuvitteelliseen maailmaan, Seitsemään kuningaskuntaan, ovat henkilöhahmot läpinäkyvän, tunnistettavan amerikkalaisia.

Sittemmin Valtaistuinpeli-bloggauksestani on tullut blogini kommentoiduimpia tekstejä, sillä erityisesti kritiikkini kirjan melko kehnoa suomennosta kohtaan herätti paljon keskustelua. Minä jatkoin kuitenkin Valtaistuinpelin maailmassa tv:n äärellä. Ryhdyin seuraamaan sarjaa Ylen kautta eli vuonna 2012. Tämän vuoden alussa katsoin kahdeksannen tuotantokauden viimeiset jaksot Yleltä - seurasin ohjelmaa siis kahdeksan vuoden ajan.

Emilia Clarke näytteli Daenerys Targaryenia. Kuva: HBO.

En missään vaiheessa ollut Game of Thronesin intohimoisimpia faneja. Pitkin matkaa minua vaivasi epämääräinen tunne: onko tässä tarinassa mitään pintaa syvemmällä vai onko tämä vain "silmäkarkkia" - upeita maisemia, näyttäviä puvustuksia, lavastuksia ja erikoistehosteita, väkivaltaa ja seksiä?

Sarjan viimeisen jakson jälkeen tämä tunne jatkoi kalvamistaan. Päätin hakea vastausta kysymykseeni katsomalla koko sarjan alusta asti uudelleen. Koska ehdin katsella tv:stä aikuisten ohjelmaa ehkä 1-2 h viikossa, olen päässyt viidessä kuukaudessa kolmannen tuotantokauden loppuun. Minulle tämä tahti sopii - silloin voi pureskella ja sulatella katsomaansa ennen seuraavaa jaksoa.

Käsittelen tässä kirjoituksessa niin kolmannen tuotantokauden tapahtumia kuin koko sarjan tapahtumia. Teksti sisältää siis SPOILEREITA eli juonipaljastuksia. Jos ei siis halua tietää mitään Game of Thrones -tv-sarjan käänteistä, kannattaa lopettaa lukeminen tähän.

Natalie Dormer näytteli Margaery Tyrellia ja Jack Gleeson näytteli Joffrey Baratheonia. Kuva: HBO.

Kolmas tuotantokausi oli tasaista, kypsää kerrontaa ja sen toiseksi viimeinen jakso The Rains of Castamere sisälsi sarjan siihen asti yllättävimmän juonenkäänteen. Jaksossa kuoli äkillisesti niin monta keskeistä päähenkilöä, että mikään sarjassa tämän jälkeen nähty ei enää vetänyt mattoa jalkojeni alta samalla lailla. Kauden aikana seurataan mm. sitä, miten Daenerys Targaryen kokoaa armeijaa idässä, miten Robb Stark ja Tywin Lannister käyvät sisällissotaa Westerosissa, miten Tyrellien suku kasvattaa valtaansa pehmeillä keinoilla Kuninkaansatamassa, miten lyöty vallantavoittelija Stannis Baratheon pyrkii kasvattamaan asemiaan Valon jumalan uskonnon avulla ja miten Jon Snow liittoutuu - ainakin näennäisesti - pohjoisessa asuvien villien kanssa.

Katselun ohessa olen lueskellut netistä jaksoarvioita ja esseitä, joita Game of Thronesista on kirjoitettu. Suosittelen erityisesti Vanity Fairissa julkaistuja Joanna Robinsonin analyyseja sarjasta. Tässä kirjoituksessa hän analysoi Game of Thronesin yhtäläisyyksiä Tarun Sormusten herrasta kanssa.

Syvällisien teemojen etsinnässä koin erityisen antoisaksi Yi Lin kirjoituksen The problem with ethics in Game of Thrones: Honor, bullet-biters, and intuition-chasers. Siinä kuvataan moraalista perusongelmaa, joka on tuttua vaikkapa kristinuskon teoriasta ja käytännöstä. Jos noudattaa ennalta asetettuja moraaliohjeita, onko lopputulos käytännön elämässä silti aina moraalisesti oikea? Jos taas päättää "noudattaa maalaisjärkeä" eli itse tehdä päätöksiä, milloin jokin teko on oikein tai milloin väärin, ajautuu väistämättä tilanteisiin, jolloin omat "oikeat" ratkaisut ovat jonkun muun silmissä vääriä.

Diana Rigg näytteli Olenna Tyrellia. Kuva: HBO.

Tässä valossa kolmoskauden tärkein juonenkäänne ei sittenkään ollut yhdeksännen jakson hääteurastus vaan neljännen jakson kuvaama Astaporin tuhoaminen. Jakson nimi on And now his watch is ended ja siinä Daenerys Targaryen tekee ensimmäisen kerran sen, mistä on puhuttu ensimmäisen tuotannon viitosjaksosta lähtien: polttaa kaupungin. Ensimmäisen kauden aikana kovasti muisteltiin Targaryenien taipumusta käyttää lohikäärmeitään kaupunkien polttamiseen. Toisella tuotantokaudella, kun Daenerys pääsee aavikolta vihdoin oikean kaupungin muurien ääreen, hän heti kättelyssä ilmoittaa, että jos ette tee niin kuin minä sanon, niin lohikäärmeeni polttavat koko paikan kunhan vähän kasvavat. Nyt kolmannella kaudella hän vihdoin pääsee sanoista tekoihin. Toki hänen lohikäärmeensä ovat vielä pienen puoleisia ja enemmän tuhoa taitaa tulla ihmissotilaiden taisteluista, mutta yhtä kaikki, tie on auki.

Koko sarjan valossa tämä on siinä mielessä mielenkiintoista, että alkuperäisen esitysajankohdan aikaan yleisön reaktiot Daenerysin pyromaanisiin taipumuksiin olivat lämpimän kannustavia. Tämän huomaa lukemalla tuolloin kirjoitettuja jaksoarvioita. Daenerys kuvattiin jonkinlaisena oikeutettuna perijänä, jolla on lähes jumalallinen oikeus rautavaltaistuimeen verenperimänsä ansiosta. Koska lohikäärmeet ovat siistejä ja Daenerys myös puhui orjuuden poistamisen puolesta, oli helppoa asettua Daeneryksen kannustusjoukkoihin.

Mutta kun sarjan loppupuolella Daenerys eteni vihdoin Kuninkaansatamaan asti ja teki kaupungille tismalleen samaa kuin muillekin kaupungeille eli poltti sen poroksi lohikäärmeensä tulella, osa sarjan faneista koki pettymystä. Eikö Daenerys ollutkaan vapauttava messias? Ehkä siinä jäi huomaamatta, että vaikka Daenerys vaati muilta orjien vapaaksi päästämistä, hän pidätti itsellään mielivaltaisen oikeuden tuikata epämieluisat henkilöt tuleen lohikäärmeitään komentamalla.

Toisaalta, mihinpä muuhunkaan lohikäärmeitä voisi käyttää? Saunan kiukaan sytyttämiseen? Hevosilla voi ratsastaa ja lehmiä voi lypsää, mutta lohikäärmeen hyödylliset ominaisuudet ovat huomattavasti rajatummat.

Maisie Williams näytteli Arya Starkia ja Rory McCann näytteli Sandor "Hurtta" Cleganea. Kuva: HBO.

Moraalisten valintojen teorian ja käytännön lisäksi pohdiskelin sarjan äärellä menneisyyttä ja tulevaa. Historioitsija minussa hykerteli, kun hoksasin tämän teeman: kuinka paljon menneisyys on läsnä nykyhetkessä ja kuinka paljon aikaa sitten päättyneet tapahtumat sanelevat nykyhetken valintoja? Tv-sarjan tapahtumien taustalla on paljon sellaisia asioita, joita sarjassa ei näytetä lainkaan. Menneisyys tulee esille henkilöhahmojen dialogin tai muun taustoituksen kautta.

Daeneryksen hahmossa tämäkin on hyvin konkreettista: hänellä ei ole henkilökohtaisia muistikuvia Westerosista eikä hän edes tiedä, tietääkö Westerosin kansa hänen olemassaolostaan. Silti hän päättää lähteä tavoittelemaan rautavaltaistuinta, koska siellä hänen esi-isänsäkin hallitsivat. Kolmannella kaudella viitataan useammankin kerran Westerosin valloittajaan Aegon Targaryeniin ja hänen sisareensa - ja vaimoonsa - Visenya Targaryeniin. Hekin saapuivat idästä Westerosiin lohikäärmeet mukanaan ja aloittivat dynastian.

Samalla tavalla Starkin sisarusten elämässä näkyy se, mitä heidän isänsä Ned Stark teki tai jätti tekemättä. Ned piti piilossa Jon Snow'n todellisen syntyperän, eikä kolmannella kaudella Jon itsekään vielä tiedä totuutta. Kun huolestuneen näköinen Jon vastahakoisesti mutta päättäväisesti yrittää hoitaa velvollisuutensa tilanteessa kuin tilanteessa, hän heijastelee Ned Starkin asennetta ja valintoja. Samoin Arya Starkin tulevaisuus muuttui silloin, kun hän näki isänsä kuoleman ensimmäisellä tuotantokaudella.

Myös Jaime Lannister on menneisyytensä vanki, tavalla, josta hän kolmoskauden aikana tekee selkoa Tarthin Briennelle. Hän päätti pelastaa Westerosin surmaamalla Hullun kuninkaan Aerys Targaryenin eli Daeneryksen isän. Tästä hyvästä hän sai itselleen valapaton leiman, jota on kantanut siitä asti.

Richard Madden näytteli Robb Starkia ja Michelle Fairley näytteli Catelyn Starkia. Kuva: HBO.

Erityisen paljon pohdiskelin tällä katselukierroksella Cersei ja Jaime Lannisteria. Heidän suhteensa on ollut alusta asti sarjan keskeisiä jännitteitä: he ovat kaksoissisaruksia mutta myös rakastavaisia. Kuningatar Cersein lapset Joffrey, Myrcella ja Tommen Baratheon eivät olekaan edesmenneen kuningas Robertin laillisia perillisiä, sillä heidän isänsä on heidän enonsa Jaime Lannister. Tätä "twincest"-kuviota pidetään - aivan ymmärrettävästi - ällöttävänä, mutta tarinankerronnan keinona se on todella vahva. Cersei ja Jaime ovat edellisen kerran edes nähneet toisensa joskus ensimmäisen tuotantokauden puolella ja vasta kolmoskauden viimeisessä jaksossa he kohtaavat uudelleen. Silti heidän välisensä jännite kantaa koko sarjan ajan - erityisesti, kun heidän isänsä Tywin Lannister vielä tässä vaiheessa kieltäytyy uskomasta "inhottavia juoruja".

Cersein ja Jaimen rakkaus on monella tavalla traagista: Jaimen olisi mahtisuvun esikoispoikana jo aikoja sitten pitänyt mennä naimisiin ja hankkia perillisiä, mutta sitä hän ei ole tehnyt, osin johtuen myös asemastaan kuninkaankaartissa. Cersei naitettiin Robert Baratheonille, mutta edes Robertin kuolema ei vapauta häntä avoimesti rakastamaan Jaimea. Cersei ja Jaime rinnastuvat myös Targaryenin dynastian pitkäaikaiseen tapaan naittaa sisarukset keskenään. Koska mahtisukujen ominaisuudet ja symbolit ovat sarjassa keskeisessä osassa, voi tulkita että suvun tyypilliset ominaisuudet ovat vaikkapa Targaryeneissä vahvistuneet sisäsiittoisuuden kautta. Ongelmatonta tämä ei kuitenkaan ole, jos ottaa huomioon vaikkapa suvussa vallinneen taipumuksen sytyttää ihmisiä ja kaupunkeja palamaan.

Kun kysyin, löytyykö Game of Thronesista syvällisiä teemoja, voin nyt kolmannen kauden loppupuolella vastata itselleni, että kyllä löytyy. Jos ihminen tekee velvollisuutensa, johtaako se yhteisön tai yksilön onnellisuuteen? Onko kenelläkään oikeutta päättää, milloin moraalisia sääntöjä saa jättää noudattamatta yhteisen edun nimissä? Missä määrin ihmisen valinnat johtuvat vapaasta tahdosta, missä määrin ne ovat menneisyyden tapahtumien sanelemia?

Näiden mietteiden kera on hyvä jatkaa neljännen tuotantokauden pariin. Valar dohaeris!

Lue myös nämä:
Dickens-sarjoja Yle Teemalla
TV-sarja: True Blood
TV-sarja: Oz

Dickens-sarjoja Yle Teemalla

K-blogissa keskusteltiin taannoin lukemattomista lempikirjoista. Minä voisin nostaa Charles Dickensin lempikirjailijaksi, jonka kirjoja en ole edes lukenut. Olen seurannut Yle Teemalta Dickensin kirjaan perustuvaa sarjaa Kolea talo, jonka viimeinen jakso tuli tällä viikolla. Ensi viikolla Teema aloittaa David Copperfield -sarjan, jota aion myös ryhtyä katsomaan.

Kolea talo. Kuva: BBC.

Tänä vuonna on Dickensin juhlavuosi, hänen syntymästään on 200 vuotta aikaa. Kirjablogeissa Dickensiä on muistettu ainakin Kirjakossa. Minun Dickens-lukukokemukseni ovat lähes olemattomat, muistelen lapsena aloittaneeni joko David Copperfieldia tai Oliver Twistia mutta hyydyin alkusivuille, olisinko sitten ollut vähän liian nuori Dickens-kokeilussani.

Ennen Kolean talon ensimmäistä osaa minulla oli mielikuva, että Dickensin tarinat pursuavat värikkäitä henkilöitä ja viktoriaanista savusumua. Juuri tällaiseksi Kolea talo osoittautuikin. Tv-sarja ei toki välttämättä ole aina yksi yhteen romaanin kanssa, mutta Kolea talo on BBC:n laatutyötä ja dramatisoijana on ollut Andrew Davies, joka on sovittanut useita brittiklassikoita hienoiksi tv-sarjoiksi.

Lady Dedlock (Gillian Anderson). Kuva: BBC.

Kerrontatekniikan kannalta 1800-luvun jatkokertomus ja tv-sarja sopivat yhteen mahottoman hyvin. Säätykirjo on lavea, välillä seurataan vaikkapa ylhäisen ladyn elämää kartanossa ja välillä kadunlakaisijapojan touhuja. Monet Kolean talon tapahtumat olivat kuin iltapäivälehtien kohulööpeistä: salattuja sukulaisuussuhteita, dramaattisia kuolemantapauksia, yllättäviä rakastumisia, juonittelua ja kieroilua. Dickens liikuttelee pelinappuloita taitavasti. Ehkäpä tv-sarjan viimeiseen jaksoon oli tupattu hieman liikaa loppuhuipennuksia, mutta ilmeisesti lukijaa/katsojaa ei kannata päästää koukusta liian aikaisin.

Mr. Guppy (Burn Gorman). Kuva: BBC.

Dickensin lukeminen olisi paikallaan siksikin, että häneen viitataan angloamerikkalaisessa kirjallisuudessa todella paljon. Koleaa taloa katsoessani huomasin, että esimerkiksi eräs The Unwrittenin sivuhenkilöistä oli nimetty Kolean talon hahmon mukaan. Dickensin kirjat ovat muutenkin olleet hyvin esillä The Unwrittenin sivuilla, onhan eräs päähenkilöistäkin nimetty Dickensin hahmon mukaan. Samoin vaikkapa Sieppari ruispellossa alkaa Dickens-viittauksella. Olivia-lehden Sieppari-arviossa onkin hauskaa pohdintaa eri suomennosversioiden tavasta viitata Dickensiin.

Itsepetostako lienee, mutta pohdin että Dickensin kirjoihin tutustuminen sopisi mainiosti yhteen lukulaitehaaveiluni kanssa. Olen seurannut suurella mielenkiinnolla blogeissa raportoituja sähkökirja- ja lukulaitekokemuksia. Viimeksi Marjis kertoi Kindlen hankinnasta. Aamuvirkku yksisarvinen on raportoinut e-kirjojen hankkimisesta ja lukemisesta paljon. Anni.m on tehnyt hyvän vertailun Kindlen ja iPadin ominaisuuksista. Booksy lukee iPadilla usein ja on tehnyt mielenkiintoisen raportin KännyKindlestä.

Krook (Johnny Vegas). Kuva: BBC.

Kindle on tällä hetkellä vahvin ehdokas lukulaitteekseni, mutta vielä en ole laitetta raaskinut tilata. Dickensin kirjat sopisivat siinä mielessä hyvin lukulaitteella luettavaksi, että kirjojen iän vuoksi niiden tekijänoikeussuoja on jo rauennut, joten alkukielisiä kirjoja olisi helppo ladata ilmaiseksi laitteeseen. Google-haulla "download free dickens novel" löytyy osumia vaikka kuinka paljon, esimerkiksi Adelaiden yliopiston Dickens-sivulta voi ladata läjäpäin kirjoja.

Katsotaan saanko aikaiseksi Dickensin lukemista tai lukulaitteen hankintaa vaikka tämän vuoden aikana. :) Ainakin laadukkaiden tv-sarjojen parissa on mukava jatkaa, odotukseni David Copperfieldiä kohtaan ovat korkealla!

Lue myös nämä:
TV-sarja: True Blood
TV-sarja: Oz
Jane Austen: Pride and Prejudice

TV-sarja: True Blood

Kesäloman ensimmäinen päivä! Heräsin rankkasateen ääniin, joten puistopiknik tai uimarantareissu ei ainakaan heti onnistu. :) Niinpä onkin aikaa nörtteillä blogin kanssa.

Olen käynyt läpi vanhoja juttujani ja lisäillyt niihin kirjakuvia. Jonkun verran puuttuu vielä, mutta urakka alkaa olla voiton puolella. Lisäksi lupaan, että rupean aiempaa paremmin vastaamaan blogiin jätettyihin kommentteihin! Anteeksi, etten ole kaikkiin vastannut kauhean nopeasti ja joihinkin en ollenkaan. Kävin melko paljon läpi vanhoja kommentteja ja vastailin niihin - jatkossa lupaan vastata nopeasti. Niin, ja blogin edellisen kyselyn, "Missä asuisit mieluiten?" voitti Muumilaakso, kakkoseksi tuli Prinssi Edvardin saari ja kolmanneksi Tylypahka. Käykäähän vastaamassa uuteen kyselyyn!

Katson melko vähän telkkaria, mutta aina välillä jokin sarja koukuttaa minut täysin. Tänä vuonna koukuttaja on ollut True Blood. (Kuvat sarjan fanisivun kuvagalleriasta.) Sarja perustuu Charlene Harrisin Southern Vampire Mysteries -kirjasarjaan, josta ovat bloganneet ainakin marjis ja Kirjapeto.

Taidan olla siinä mielessä vanhanaikainen television katsoja, että minulla on vain vähän sarjoja dvd:llä - itse asiassa omistan ainoastaan Ozin ja Vanity Fairin. En myöskään harrasta sarjojen tai elokuvien lataamista netistä, vaikka joskus opiskeluaikoina siihen erinomaiset tsäänssit olikin. Jokin aika sitten Hesarin tv-kolumnisti kirjoitti, että nykyiset laatusarjat ovat niin vaativia, ettei niitä pysty katsomaan vain kerran viikossa. Niitä pitää katsoa dvd:ltä, useita jaksoja putkeen. Olen täysin päinvastaista mieltä - jakso per viikko on juuri sopiva katselutahti, sillä viikon aikana ehtii pohtia ja kypsytellä edellisen jakson tapahtumia, ja vastaanottokyky on huipussaan kun seuraava jakso tulee viikon päästä. Ja onneksi on digiboksi, niin voi katsoa sen jakson silloin kun itselle sopii, jos ei satu olemaan tv:n ääressä lähetyksen aikana.

Kaipa jokainen vähääkään mediaa seuraava suomalainen jo tietää, mistä True Blood kertoo, mutta otetaan varmuuden vuoksi lyhyt juoniselostus. Tapahtumat sijoittuvat Yhdysvaltojen syvään etelään, Pohjois-Louisianassa sijoittuvaan pikkukylään Bon Tempsiin. Päähenkilö Sookie Stackhouse työskentelee tarjoilijana, ja hänellä on telepaattisia kykyjä. Toisin kuin sarjakuvien supersankarit, hän ei pidä telepaattisia kykyjään voimana vaan haittana - häntä on aina pidetty outona lintuna. Sookie ihastuu Billiin, joka on vampyyri - tarinan kulmakivi kun on se, että japanilaiset ovat keksineet TruBlood-nimisen juotavan keinoveren, joten vampyyrien ei tarvitse enää elää piilossa, vaan he ovat astuneet avoimesti "ulos arkusta" ja tulleet asumaan tavallisten ihmisten keskuuteen. Sookie ajautuu Billin kanssa paitsi lemmensuhteeseen, myös hengenvaarallisiin seikkailuihin, joihin kuuluu vampyyrien lisäksi myös muodonmuuttajia ja muita yliluonnollisia olentoja.

Sarjassa on monia hyviä elementtejä. Ensinnäkin, mikään sarjahan ei toimisi, jos se olisi tylsä tai epäuskottava. True Bloodin henkilöt ovat todella koukuttavia, moniulotteisia ja onnistuneita. Uskottavuus taas on saatu onnistumaan ihan viimeisen päälle, huolimatta näistä monen mielestä varmaan älyttömän kuuloisista yliluonnollisista elementeistä. Minun mielestäni yksi selitys sille, miksi sekä tv-sarjojen tekijät että katsojat ovat kypsyneet hyväksymään tällaiset yliluonnollisuudet, on ainakin osittain noiden mainitsemieni supersankarisarjakuvien vaikutus. Minä ainakin luin nuorena älyttömän paljon Marvelin ja muiden sarjakuvia, joissa seikkaili telepaatteja, muodonmuuttajia ja vaikka mitä. Kirjoitin näistä lukukokemuksistani taannoin jutun Kvaak.fi -foorumille. Toki muutkin populäärikulttuurin ilmiöt vaikuttavat, ovathan vampyyrit olleet vuosikymmenien ajan elokuvien vakiokalustoa. Vakiintuneen vampyyrikuvauksen varjossa tämä nykyinen, hyvin romanttissävytteinen vampyyrikirjallisuus on tuntunut minusta välillä jopa hämmentävältä. Mutta eiköhän siihenkin ole syynsä.

True Bloodin lisäksi vampyyrihuumaa on nostattanut näkyvimmin Stephanie Mayer Twilight-sarjallaan (suom. Houkutus), ja lisäksi varsinkin englanninkielisessä maailmassa populääri vampyyrikirjallisuus on tuottanut todella monenlaisia haaroja. Kaverini Kaisa alkaa olla näissä ekspertti, hänen hyllystään luin joskus sekä True Bloodia että muitakin kirjoja pätkittäin. Erikoisin näkemäni tuotos oli Akateemisessa Kirjakaupassa ollut pokkari Vampire Darcy's Desire, jossa Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo oli käännetty vampyyrimaailmaan!

True Blood -sarjassakin eräs ulottuvuus on puhdas saippuaooppera: ihmissuhteet ja niiden kiemurat. Kaunis vaalea Sookie heittäytyy riemumielin Billin syleilyyn, ja amerikkalaisia kliseitä noudattaen menettää varjelemansa neitsyyden Billille. Koska romanssit ihmistytön ja vampyyrimiehen välillä tuntuvat olevan myös Houkutuksen peruskauraa, esitän tässä oman arvioni siitä, miksi vampyyrit ovat muuttuneet Dracula-mytologiasta naisten kirjoittamien hömppäromaanien sankareiksi. Arvelisin, että syynä on tasa-arvon edistyminen - jos vanhoissa harlekiineissa kuvattiin vanhan linnan perintöprinssin ja kylän köyhän perheen kaunottaren romanssia, olisi nykynaiselle jotenkin noloa ja epäfeminististä ihailla tällaista. Uuden ajan chick litissä naiset ja miehet esitetään tasavertaisina - molemmilla on työpaikat, oma ura, omaa rahaa. Naisten ei tarvitse säästellä neitsyyttään eikä olla viattomia, vaan henkilöhahmoilla voi olla hyvinkin vilkas seksielämä. Lempisarjoihini kuuluva Sex and the City (Sinkkuelämää) pureutui nykysinkkunaisten ongelmiin: jos ikää on 30+, koulutus ja työpaikka kunnossa, niin mistä hitosta revitään samantasoinen, sitoutumishaluinen mies?

Vampyyrit tarjoavat tähän kätevän ratkaisun, vampyyrihan on kuolematon ja säteilee vaaraa. Hän saattaa koska tahansa haukata sankaritarta kaulasta ja imaista veret kuiviin. Vampyyrimiehen elämänkokemus ja voimat ovat huikeasti ihmisnaisen yläpuolella. Asetelma on taas kerran sama kuin vanhoissa harlekiineissa - mies vie ja nainen vikisee. Sankaritar voi autuaana huokailla sankarin syleilyssä ja koettaa torjua tämän omistushaluista intohimoa - tässä tietenkään onnistumatta, joten sankaritar voi luvan kanssa heittäytyä itsekin lemmen vietäväksi.

Korostan vielä, että olen ehdoton tasa-arvon kannattaja ja feministi, mutta kaipa tällaisessa rakkausviihteessä nämä perinteisiä stereotypioita hönkivät fantasiat pitävät pintansa. Harva nainen haaveilee nössykkämiehestä, joten meille koulutetuille, työssäkäyville nykynaisillekin ihanan kalpeat ja vaaralliset vampyyrimiehet Bill ja Eric tarjoavat sekä silmänruokaa että selkäpiitä kutkuttavia väristyksiä. Mitä jos True Bloodin alkuasetelma käännettäisiin toisin päin - 170-vuotias vampyyrinainen muuttaa pikkukylään ja menee paikan ainoaan baariin ensimmäisen kerran? Hän ei varmasti rakastuisi ensi silmäyksellä, kuten Bill, vaan todennäköisemmin saattaisi päätyä baaritiskille tilittämään siitä, kuinka kauhean vaikeaa onkaan olla vampyyrisinkkunainen - kaikki paikan miehet ovat paljon nuorempia, tyhmempiä, vähäisemmällä elämänkokemuksella varustettuja ja lisäksi fyysisesti aivan alivertaisia. Eräänlainen vampyyrien Sinkkuelämää saattaisi olla lopputuloksena. :)

Lisäksi True Blood on siinä mielessä virkistävä sarja, että siinä kuvataan amerikkalaista alaluokkaa - köyhää työtätekevää väestöä. Sookien tuttavapiiri lienee samaa porukkaa, joiden esi-isiä Tuulen viemän Scarlett paheksui "valkoisena roskaväkenä". Tuulen viemään verrattuna eroa on siinäkin, että mustat henkilöhahmot toimivat tasavertaisina valkoisten rinnalla. Vai toimivatko? Netistä löytyy kiihkeää debattia, jossa analysoidaan saavatko Tara ja Lafayette samanlaista kohtelua kuin valkoiset hahmot. Puoltoääni esimerkiksi täällä ja kieltoääni täällä. Lisäksi etelävaltiolaiset ovat kirjoitelleet kauhuissaan, kuinka huonosti näyttelijät hallitsevat etelävaltiolaisen aksentin, ks. tämä keskustelu. Itse en osaa aksenttiin kantaa ottaa, hauskalta se sarjassa kuulostaa, mutta suomalaisena olen tietenkin kuullut etelävaltiolaista aksenttia lähinnä vain Hollywoodin tuottamien elokuvien ja sarjojen kautta, joissa kliseitä taatusti kierrätetään. Ainoa henkilökohtaisesti tuntemani etelävaltiolainen, Atlantasta kotoisin oleva entinen työkaverini David, puhui paljon yleiskielisempää englantia kuin sarjan hahmot.

Lisäksi sarja käsittelee vähemmistön syrjintää. Tämäkin näkökulma löytyi sellaisenaan jo Chris Claremontin Ryhmä-X -sarjakuvista. Hänellä mutantit olivat syrjitty vähemmistö, joka sai symboloida niin etnisiä kuin seksuaalisiakin vähemmistöjä. True Bloodissa asetelma on samanlainen. Vain osa amerikkalaisista hyväksyy vampyyrit, iso osa pitää heitä kauheina ja haluaa estää vampyyrien oikeudet. Esimerkiksi Sookien veli Jason ajautuu mukaan Fellowship of the Sun -lahkoon, joka oikeamielisen kristinuskon nimissä uskoo, että vampyyrit ovat saatanasta ja on oikein tappaa ne kaikki. Lahkon kautta sarjassa on hillitöntä parodiaa amerikkalaisista äärikristityistä - katsokaa vaikka tämä lahkon leirillä nähty musiikkiesitys "Jesus Asked Me Out Today".

Lisäksi sarjassa otetaan kantaa huumeiden käyttöön. Vampyyrit ja veri kuvataan ovelan kaksoiskierteen kautta. Paitsi että vampyyrit janoavat ihmisverta (keinoveri on pahan makuista eikä tyydytä kaikkien vampyyrien makua), niin vampyyrien oma veri on voimakas, parantava ja huumaava aine ihmisille. Osa ihmisistä jää koukkuun V:hen, kuten vampyyriverta kutsutaan. Luonnollisestikin V on laitonta kamaa, ja ihmiset näkevät välillä paljon vaivaa saadakseen sitä. Osa onnistuu jopa vampyyrien sieppaamisessa ja tappamisessa. Ensimmäisellä tuotantokaudella sarjassa nähtiin Amy, johon Jason rakastui. Amyn kautta asetelma kärjistettiin äärimmillään. Hän oli tyypillinen nykyajan nuori tiedostava nainen - kapitalismikriittinen vegaani, joka kehuskeli pienellä hiilijalanjäljellään, mutta oli samaan aikaan valmis tekemään mitä vain saadakseen annoksen V:tä. Huikeita jaksoja näimme tämän tiimoilta.

Sarjan ihmissuhteet mainitsin saippuaoopperamaisiksi ja sitä ne ovatkin, mutta perinteisiin saippuaoopperoihin verrattuna True Bloodissa on paljon enemmän seksikohtauksia eikä paljasta pintaa muutenkaan säästellä. Yksi samaistumispintaa tarjoava elementti lieneekin, että kaiken vampyyriaineksen alla sarja kuvaa ihan tavallista nuorten ihmisten epävarmaa ihmissuhdesäätöä. Välillä ollaan tämän kanssa ja välillä tuon kanssa, jotkut eivät ole koskaan kenenkään kanssa vaikka haluaisivat. Henkilöissä on mainiota se, että harva henkilö on mitenkään ylikorostuneen hyvä. Sookie on päällisin puolin perinteinen amerikkalainen blondineitsytihanne - paitsi että hän on samaan aikaan riemastuttavan pöljä. Itsepäinen ja helposti herneet nenään vetävä Sookie aiheuttaa mokailullaan melkoisia ongelmia, joita edes telepaatin kyvyt eivät aina riitä ratkomaan. Minua muuten pikkuisen häiritsee, että telepatia tuntui unohtuvan sarjasta aika äkkiä. Sarjan ekoissa jaksoissa Sookien ajatustenlukutaitoa kuvattiin paljon ja ansiokkaasti - esimerkiksi täydessä baarissa ihmiset ajatukset olivat ärsyttävää sinne tänne sinkoilevaa irrallisten lauseiden surinaa ja pörinää. Viime jaksoissa on mennyt pitkiä pätkiä ilman, että Sookien kykyyn on viitattu millään lailla.

Samoin Sookien veli Jason on aivan hurmaava - juuri sen takia että hän on täydellisen typerä ja rasittava ihminen. Komea tietenkin, mutta tyhmä kuin saapas. Eipä siitäkään voi seurata mitään muuta kuin ongelmia.

Tähän sarjaan minä siis olen koukussa ja niin on moni muukin. Kirjasarjassa on jo kymmenen osaa, tv-sarjaa on tehty kolme tuotantokautta. Kuulemma kirjat ja tv-sarja eroavat hieman toisistaan. Olen harkinnut kirjojen lukemista, mutta toistaiseksi en ole itse ryhtynyt niitä ahmimaan. Mainitun kaverini Kaisan luona selailin ja lueskelin kirjoja jonkin verran sieltä täältä, mutta minusta niiden tyyli tuntui aika lattealta. Koska telkkarisarjoja, joista pidän, ei tule niin kauhean usein vastaan, päätin että mieluummin nautin täysillä hyvästä tv-sarjasta kun sellainen kerran on, ja jätän kirjat ainakin toistaiseksi rauhaan. Kommentteja kirjasarjasta voi lukea vaikka Goodreads-sivulta.

Sarjaa on alettu myös suomentaa. Gummerus julkaisi ensimmäisen osan nimellä Veren voima ja elokuussa on tulossa kakkososa nimellä Verenjanoa Dallasissa. Gummeruksen Sookie Stackhouse -sivulta voi lukea muutaman ensimmäisen sivun ykköskirjasta.

Lue myös tämä:
Charlaine Harris: A Touch of Dead
Katso myös tämä:
TV-sarja: Oz

TV-sarja: Oz

Hähää. Päätin kirjoittaa tv-sarjasta, vaikkei se olekaan kirja. Eilen nimittäin tuli Neloselta viimeinen osa Ozia eli Kylmää rinkiä. Sarjaa alettiin näyttämään uusintana viime syksynä, ja kaikki jaksot näytettiin putkeen tässä vuoden aikana. Niinpä on tullut valvottua lähes joka maanantai yli puolilleöin Ozin takia. Oz on niin hyvä tv-sarja, että se on jo yhtä hyvä kuin romaani.

Eilinen jakso pisti muistamaan, että kylläpä ihmisen muisti voi vääristää. Olin nähnyt suuren osan Ozin jaksoista aiemminkin, loppupään jaksot ehkä pariinkin kertaan. Minulla oli erittäin voimakas ja selvä muistikuva, että viimeisen jakson viimeisessä kuvassa Vern Schillinger katsoo bussin ikkunasta aurinkoista ulkoilmaa, kun vankeja siirretään pois Ozista. Hämmästykseni oli suuri, kun näin ei ollutkaan. Sarjan lopussa nähtiin huikeasti Beecherin kosto, joka ei ollutkaan kosto - kuinka monta kertaa sarjan aikana me katsojat olemmekaan toivoneet Beecherin voittoa Schillingeristä, ja miltä lopputulos tuntuikaan? Sama myöhemmin, kun Beecherin ja Kellerin kohtalot risteävät viimeisen kerran.

Miksi tämä väkivaltainen, lohduton ja synkkä sarja on kiehtonut minua niin kovasti? Johtuuko se joka jakson lopussa laukeavasta katharsiksesta? Älyttömän hyvästä käsikirjoituksesta, joka ei aliarvioi katsojaa ja pidä häntä pellenään? Erinomaisista näyttelijöistä, moniulotteisista henkilöhahmoista? Vahvasta yhteiskunnallisesta kantaaottavuudesta? Roisista ja äärimmäisen mustasta huumorista?

Sarja alkaa, kun asianajaja Tobias Beecher tuomitaan rattijuopumuksesta ja hän joutuu Oswaldin vankilaan. Siellä psykologi Tim McManus on saanut vapaat kädet kokeilulleen: voidaanko vankeja kuntouttaa muutenkin kuin makuuttamalla näitä selleissään, voisiko hieman vapaampi yhteisöllisyys auttaa rikollisuudesta parantumisesta? No eipä tietenkään. Sarjan yksi toistuvista perusajatuksista on se, että paha synnyttää lisää pahaa. Ja että kun pahuuden keskellä yksikin paha ihminen yrittää hetken ajan pyrkiä hyvää, vetää hän sillä päälleen vain entistä enemmän pahaa. Rikos on kuin veteen heitetty kivi, siitä lähtevä laajeneva aaltoliike etenee kehän lailla yhä kauemmas.

Kaikkein karvaimmin tämän tulee huomaamaan Beecher, joka ei ole katujen kasvatti kuten useimmat muut vangit, vaan on elänyt jokseenkin suojattua keskiluokkaista elämää. Sarjan aikana hänen läheisensä joutuvat kärsimään Beecherin vankilakytkösten vuoksi. Beecher itse joutuu heti vankilaan tultuaan natsipaska Schillingerin raiskaamaksi ja hyväksikäyttämäksi ja ajautuu aiemman alkoholisminsa lisäksi huumekoukkuun. Beecherin raivoisa pudotus pohjaa kohti onkin yksi ensimmäisen ja toisen tuotantokauden perusjuonia. Schillinger alistaa Beecheriä karmeasti, mm. tatuoi kotitekoisilla välineillä hänen takapuoleensa hakaristin ja pakottaa hänet pukeutumaan naiseksi. Yksi sarjan huikeimmista, ellei huikein, kliimaksi koetaankin ensimmäisen tuotantokauden lopussa, missä Beecher kostaa Schillingerille viimeisen päälle jokseenkin raaoilla keinoilla. Vähemmästäkin ihminen nöyrtyy, vaikka kuinka olisi vankilan arjalaisjoukon johtaja.

Tim McManus puolestaan on varsinainen surullisen hahmon ritari: idealistinen maailmanparantaja, joka omassa elämässään on täysi törppö. Hän sekoilee kaikkien henkilökuntaan kuuluvien naisten kanssa ja erehtyy toistuvasti vankien hänelle kantamien ongelmien ratkaisussa. Hän aiheuttaa välillisesti useammalle ihmiselle onnettomuutta ja kuolemaa.

Yksi sarjan parhaimmista hahmoista on Adebisi. Onkohan rasistista sanoa, että hän on jo ulkonäkönsäkin puolesta erittäin pelottava hahmo: kaksimetrinen, lihaksikas, voimakkaat afrikkalaispiirteet ja hyvin tumma iho. Ja miten hitossa se typerä pieni huopahattu pysyi hänen kaljussa päässään... Telkkarissa ei ole hajunlähetystä, mutta useammin kuin kerran sarjassa viitattiin Adebisin peseytymättömyyteen ja pahaan hajuun. Pelkäsin ja ihailin Adebisia. Niin kyllä pelkäsin Schillingeriäkin, kerran näin jopa unta että Schillinger joukkoineen ajoi minua takaa... Adebisin karismaattisuus, arvaamattomuus, huumeidenkäyttö ja muiden vankien seksuaalinen hyväksikäyttö riistäytyi usein käsistä ja johti rähinöihin. (Oikeassa elämässä Adebisiä näyttelevä Adewale Akinnouye-Agbaje on kuulemma rauhaarakastava buddhalainen ja kasvissyöjä, joka puhuu korrektia lontoolaisenglantia ja on suorittanut yliopistollisen arvosanan oikeustieteissä. Ei mahda minkään, tämä hieman söi Adebisin uskottavuutta kun luin tämän jostain netistä.)

Adebisin saaga huipentuu kovaotteisen vankilanjohtaja Quernsin aikakaudella, tämä kun on antanut Adebisille melko lailla vapauksia, jos tämä pystyy hoitamaan kurinpidon sisäisesti. Huumeidenkäyttö ja orgiat johtavat Adebisin ja syvästi uskonnollisen muslimijohtaja Kareem Saidin kamppailuun, jonka jälkeen Said on muuttunut mies. Adebisin tekosista erityisesti jäi mieleen jäi Peter Schibettan raiskaus. Peter oli italiaanojohtaja Nino Schibettan poika, joka jäi vahvan isänsä varjoon. Ninon syrjäyttämisen jälkeen Peter yritti astua isänsä jalanjälkiä, mutta Adebisi kumppaneineen löi hänelle luun kurkkuun. Raiskatuksi tuleminen järkytti hänen henkistä tasapainoaan niin, että hän joutui pitkäksi aikaa psyykkiseen sairaalahoitoon.

Adebisi oli niin voimakas ja karismaattinen hahmo, että hänen jälkeensä taso väkisinkin hieman notkahti, koska Omar White ja Burr Redding eivät yrityksestä huolimatta pystyneet ikinä aivan samaan vaikutukseen. Hieman sama efekti tuli, kun Tobias Beecher rupesi hurjan heroiinikautensa jälkeen rauhoittumaan ja käyttäytymään hyvin. Tämä on toki sikäli selitettävissä, että sillä alettiin pohjustaa hänen ehdonalaisanomuksiaan, ehdonalaiseen pääsyään ja sen jälkeisiä tapahtumia.

Seksuaalisuus on Ozissa keskeisessä osassa, tosin melko vääristyneissä muodoissa. Siviilissä vain harva Ozin mies tunnustautuisi homoseksuaaliksi, mutta naisten puutteessa vangit käyttävät toisiaan hyväksi, joko raiskaten tai solmien löyhiä "vessasuhteita". Kaikkia tämä ei toki koske, esimerkiksi ovela irlantilaisselviytyjä Ryan O'Reily ei missään vaiheessa ole suhteessa toiseen mieheen. Jonkun verran koetaan myös aitoja rakkaustarinoita, esimerkiksi Tobias Beecher ja Chris Keller rakastuvat toisiinsa syvästi. Tämä suhde muuttuu kyllä myöhemmin monimutkaiseksi ja väkivaltaiseksi viha-rakkaussuhteeksi.

Suhde naisiin on herkkä ja haavoittuva. Monet vangeista ovat naimisissa, ja suhteen ylläpito on tuskallisen vaikeaa. Esimerkiksi Augustus Hill suree syvästi, kun hänen vaimonsa vaatii avioeroa. Myös kauniskasvoinen Miguel Alvarez koettaa pitää vaimostaan kiinni puhelinsoitoin. Muuta keinoa ei juuri ole. Vankilan tapaamishuoneeseen saapuu aika ajoin omaisia, joiden on kuitenkin välillä vaikea suhtautua rikollisiin läheisiinsä rakastavasti. Naissuhteet ovat myös vallankäytön keino: muita vankeja pyritään haavoittamaan lähettämällä tappajat tai raiskaajat heidän vaimojensa ja tyttöystäviensä perään.

Muita mieliinpainuvia hahmoja on runsaasti. Lapsen tasolle taantunut Cyril O'Reily, joka saa aika ajoin väkivaltaisia raivonpuuskia ja tappaa useita ihmisiä vankilassa. Korean sodasta asti vankilassa istunut Bob Rebadow, joka kuulee Jumalan puhuvan ja saa ennusmerkkeinä oikean lottorivin. Hänen ystävänsä Agamemnon Busmalis, joka on niin kaukana aggressiivisesta kovanaamasta kuin olla voi. Sekoava pikkunilkki Timmy Kirk, joka aiheuttaa paljon pahaa useammallekin tielleen osuneelle papille. Vankilan henkilökunta on usein vähintään yhtä rikollista kuin vangitkin. Hurjin hahmo on naisvartija Claire Howell, joka on sika naisekseen: hän hyväksikäyttää useita vankeja seksuaalisesti. Aina kysellään, että voiko miestä raiskata, mutta Ozissa tämä asetelma on kyllä onnistuttu provosoimaan äärimmilleen. Esimerkkinä kohtaus, jossa Claire hakkaa pampulla sairasta, oksentelevaa miesvankia ja vaatii seksiä.

Ozin jaksot ovat reilun tunnin mittaisia, joten niissä on tilaa kehitellä teemoja ja myös tempaista yllättäen ja hyvin vähäisellä pohjustuksella isoja käänteitä mukaan. Ensimmäinen tuotantokausi huipentui siihen, että pienestä rähinästä syttyi äkkiä laajamittainen, anarkistinen vankilakapina. Ja monen monta kertaa sydäntä kylmäsi, kun tapahtumia pohjustettiin varoittavalla tunnelmalla ja pienillä vihjeillä, esimerkiksi silloin kun Tim McManusin varomaton möläytys johti lahjakkaan, koripalloa pelaavan vartijan Dave Brassin haavoittumiseen. Ja vankilanjohtaja Leo Glynn, joka inhimillisine virheineenkin voitti katsojien sympatiat puolelleen.


Paras näyttelijä on mielestäni Vern Schillingeriä esittävä J.K. Simmons, johon myöhemmin olen törmännyt mm. Spider Man -elokuvien J. Jonah Jamesonina. Schillinger on yksi vastenmielisimmistä ja inhottavimmista henkilöhahmoista kautta tv:n historian - silti katsoja seuraa hänen touhujaan intensiivisesti aina, kun hän saa ruutuaikaa. Hänen johtamansa arjalaisten joukko on vankilan pelätyin jengi, ja Schillinger karmivin johtaja. Schillingerin heikkouden hetket kuvataan todella taitavasti - hänen nöyryytetty mielistelynsä valkomielisen pormestari Loewenin edessä ja samantapainen matelu, kun arjalaisten ylempi johtaja saapuu ohjeistamaan häntä vankilaan Robsonin tapauksessa. Robson oli pitkään Schillingerin kakkosmies, inhottava ja väkivaltainen sika, jolle arabitaustainen hammaslääkäri tekee källit. Robsonin oma joukko kääntyy häntä vastaan.

Kylläpä Ozista riittäisi juttua vaikka kuinka paljon ja pitkään, mutta enpä nyt taida tällä erää jatkaa tätä epäanalyyttista mutta ylistävää jaaritteluani tämän pitempään. Loistava sarja. Katsokaa.

Katso myös tämä:
TV-sarja: True Blood