Tapasin Aleksanterin opettajan kirjoittajan Annabel Lyonin kirjamessulauantaina. Mukavan juttutuokion aikana kyselin kaikenlaista kirjaan liittyvää.
Moderni kieli historiallisessa miljöössä
Aloitimme kirjan kielestä. Lyon sanoi ilahtuvansa aina, kun häneltä kysytään kirjan modernin kielenkäytön ja historiallisen miljöön suhteesta. Hän totesi myös että käännös on ollut onnistunut, jos kysyjä on lukenut Aleksanterin opettajan käännöksenä. Lyon kertoi halunneensa tuoda Aristoteleen aikalaisineen esille ihmisinä: ihmisen tunteet ja ajatukset ovat samanlaisia vuosisadasta ja jopa vuosituhannesta toiseen, vaikka maailma ympärillä muuttuisi. Lyon kertoi lukeneensa paljon Aristoteleen kirjoittamia etiikkaa käsitteleviä tekstejä ja tunnistaneensa niistä monia yhä ajankohtaisia kysymyksiä.
Kielenkäytössä mielenkiintoinen asia oli englannin kielen sivumaut historiallisissa romaaneissa. Lyon kertoi, että Pohjois-Amerikasta katsottuna brittienglantia ja amerikanenglantia käytetään tietyllä tavoin historiallisissa viihdetuotteissa. Hän mainitsi esimerkkinä Gladiaattori-elokuvan: englanninkielisten katsojien mielestä oli ”oikeampaa”, että hahmot puhuivat brittienglannin sävyillä amerikanenglannin sijaan. Brittienglanti antaa kuulemma historiallisesti uskottavan leiman. Lyonin mielestä brittienglanti antiikissa on anakronistista yhtä kaikki – niin kuin onkin – ja sanoi käyttäneensä tahallaan kirjassaan amerikanenglantia. ”Emme ole enää siirtokunta”, hän totesi.
Näitä mielikuvia hän oli hyödyntänyt panemalla ateenalaiset puhumaan brittienglantia ja makedonialaiset amerikanenglantia. Syyt ovat ilmeiset: britit mielletään sivistyneistöksi, amerikkalaiset brutaaleiksi junteiksi, näin kärjistettynä. Juttelimme suomennoksesta ja kerroin, että suomennoksessa käytetään yleiskieltä, ja koetin selittää että suomen kielen murteissa on niin vahva paikallisleima, että jos antiikin Kreikassa muka puhuttaisiin suomalaismurteella, se saattaisi antaa vähän liian voimakkaan säväyksen kirjan tunnelmaan.
Fakta-aukkoja
Kyselin myös Lyonin jättämistä aukoista. Kirjassa on tapahtumia, joille ei anneta yksiselitteistä selitystä. Lyon kertoi halunneensa kirjalleen vankat taustatiedot, joten Aleksanterin elämäkertatiedoissa hän turvautui tutkimuskirjallisuuteen. Tutkimusten viimeinen lenkki ovat aina samat ensimmäiset antiikin aikana julkaistut Aleksanterin elämäkerrat, kuten Plutarkhoksen kirjoittama elämäkerta. Aleksanterin elämästä tiedetään enemmän kuin Aristoteleen. Hänestä on vähemmän elämäkertatietoja, mutta sen sijaan Aristoteleen omia kirjoituksia Lyon luki paljon. Lyon korosti, ettei valitettavasti itse osaa kreikkaa, joten hän on perehtynyt lähteisiin käännöksinä eikä alkuperäislähteinä.
Niinpä kirjan kerronnalliset aukot ovat paitsi kirjallinen ratkaisu, myös loogisesti linjassa historiantutkimuksen tietojen kanssa: aivan kaikkea Aleksanterin ja Aristoteleen elämästä ei tiedetä, ja tietyistä tapahtumista on vaihtoehtoisia tulkintoja myös historiankirjoituksessa.
Aristoteleen Runousoppi ja Aleksanterin opettaja
Kysyin Lyonilta miten hän suhteuttaisi Aristoteleen Runousopin opetukset omaan kirjaansa. Lyon kertoi halunneensa noudattaa Runousopin oppeja kirjan rakenteessa. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että hän rakensi kirjan aikajanasta yhtenäisen ja sijoitti sotakohtaukset ”näyttämön ulkopuolelle”.
Hauska yksityiskohta oli Lyonin kertomus kirjan loppupuolella olevista illallisista. Lyon halusi kirjoittaa kunnianosoituksen Platonille ja panna Aristoteleen keskustelemaan syvällisesti rakkaudesta samaan tapaan kuin Platon pidoissaan. Kustannustoimittajan mielestä ensimmäinen versio oli liian tylsä, joten Lyon ratkaisi tilanteen muuttamalla illalliskohtauksen ideaa. Makedonialaisvieraita ajatus muodollisesta keskustelusta vaivaannuttaa, joten Aristoteleen ajatus menee mönkään ja illallisilla keskitytään vapaamuotoisempiin huveihin.
Rinnat kuin omenat
Lukiessani Aleksanterin opettajaa eräs lause kiinnitti huomioni. ”Hän ei ole vihreä umpu kuin Pythias; hänen rintansa ovat raskasta taikinaa verrattuna Pythiaan omenoihin.” Mieleeni muistui Pentti Saarikosken suomentama Jalkapolku-kokoelma, johon on koottu antiikin runoja. Paulos Silentarios kirjoittaa näin:
”Sinun kurttuista pintaasi Filinna
enemmän rakastan
kuin nuoruuden kaikkea mahlaa
Sinun veltonraskaita omenoitasi
käteni enemmän himoitsevat
kuin tyttösen kiinteitä rintoja
Sinun syksysi on
heidän kevättään kauniimpi
talvesi heidän
kesäänsä lämpimämpi!”
Näytin runoa Lyonille ja kerroin mistä se kertoo, ja hän ilahtui runosta kovasti, mutta sanoi ettei tunne Paulos Silentariosta. Hän otti kyllä ylös Jalkapolun lähdetiedot voidakseen tutustua runoihin. Käytetyt alkutekstit ovat olleet Anthologia graeca I-VI, Griechisch-Deutsch, toim. Hermann Beckby, München 1957-58 ja The Greek Anthology I-IV, With an English Translation by W.R. Paton, Lontoo 1969. Lisäksi kokoelmassa on runoja, joita Saarikoski sai käännettäväkseen Armenian kansalliskirjastosta Jerevanista.
Saarikosken Kreikka-suomennoksista sai jutunjuurta senkin vuoksi, että Lyon kertoi saaneensa paljon lukijapalautetta kirjassa esiintyvistä alatyylisistä repliikeistä. Kerroin että kyllä Saarikoskikin runosuomennoksiinsa laittoi paljon alatyylisiä sanoja. Lyonin näkemys oli, että viktoriaanisen ajan brittitutkijat tekivät karhunpalveluksen antiikin kirjallisuudelle siivoamalla rumat sanat käännöksistä pois, mikä sai käännökset näyttämään alkutekstejä siveämmiltä.
Jatko-osassa naisen rooli
Lyon kertoi työstävänsä jatko-osaa, jonka pääosassa olisi Pikku Pythias, Aristoteleen tytär. Hän sanoi haluavansa tarkastella älykkään naisen elämää yhteiskunnassa, jossa naisen mahdollisuudet yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ovat paljon rajatummat kuin miehen. Osittain tämä teema näkyy hänen mukaansa jo Aleksanterin opettajassa sivuhahmojen kautta. Esimerkiksi Aleksanterin äiti, kuningatar Olympias, oli vihattu nainen, joka ei päässyt toteuttamaan lahjojaan, vaan turhautui ja kärsi.
Homoseksuaalisuus luonnollisena osana yhteiskuntaa
Kirjan homoseksuaalisuudesta kävimme mielenkiintoista keskustelua. Kerroin että Suomessa on jatkuvasti keskustelua homojen oikeuksista, joten siinä valossa oli varsin virkistävää lukea kirjaa, jonka yhteiskunnassa käytännössä kaikkiin miehiin suhtaudutaan biseksuaaleina. On ihan ok, että miehellä on suhteita toisiin miehiin, varsinkin kreikkalainen ”rakkauden kuningaslaji” eli vanhemman miehen suhde nuoreen poikaan oli esillä.
Lyon kertoi että aiheesta tulee välillä todella kiivasta lukijapalautetta. Jotkut miehet ovat lähestyneet hyvinkin aggressiivisesti ja kertoneet, että Aleksanteri Suuri ei voi olla homo. Lyonille on myös jyristy, että kreikkalaiset miehet eivät kerta kaikkiaan ole homoja! Huolimatta siitä, että sekä antiikin Kreikan tutkimuksessa että alkuperäiskirjallisuudessa homoseksuaalisuutta kuvataan osana arkea.
Vammainen veli Arrhidaios
Kerroin, että Aleksanterin veli Arrhidaios oli mielestäni sympaattisimpia sivuhenkilöitä koko kirjassa. Vammautunut Arrhidaios on suljettu syrjään hovin elämästä, mutta Aristoteles halusi kehittää hänen kykyjään. Lyon kertoi että Arrhidaioksen hahmoon vaikutti kovasti Lyonin oma perhetausta. Hänen veljellään on Downin syndrooma, joten hän on kasvanut lapsesta asti perheessä, jossa vanhemmat taistelevat vammaisen oikeuksien puolesta ja haluavat vammaiselle pojalleen hyvän elämän.
Aristoteleen teot lukijoiden tietoon
Erityisen vaikutuksen teki, kun Lyon kertoi opiskeluajoistaan, jolloin hän opiskeli mm. filosofiaa ja etiikkaa. Hän törmäsi aina uudelleen Aristoteleen ajatuksiin, joten alkusysäys kirjalle oli kiihkeä Aristoteles-fanitus. Lyon kertoi huomanneensa, ettei suuri yleisö tiedä Aristoteleesta kuin nimen, joten hän halusi kirjoittaa kirjan, joka toisi Aristoteleen tiedettä ja saavutuksia tutuksi lukijoille. Tämä tavoite taisi jossain määrin toteutua ainakin minun kohdallani.
Tekstit
