Salla Simukan Ylivalotus on viime kirjoituksessani mainitsemani kirja, jonka lukemiseen sysäys tuli kirjailijalta itseltään. Kiitos lukukappaleesta! Simukka on mukana useamman kirjailijan Grafomania-ryhmäblogissa. Muiden grafomanialaisten kirjoista ainakin Terhi Rannelan kirjoja tekisi mieli kokeilla, sillä Kertomus jatkuu -blogin ja Saran kirjat -blogin jutut herättivät kiinnostukseni.
Ylivalotus on osa Tapio ja Moona -sarjaa, ollen jo viides osa. Takakannessa mainitaan sarjan alkaneen Prometheus-leirin kaveriporukassa. Tässä osassa ollaan tiukasti lukiossa. Syksy on tullut ja koulu alkanut, Moonalla on edessä lukion viimeinen vuosi, Tapio vasta aloittaa lukion. Muita keskeisiä hahmoja ovat Moonan kaverit Maija, Tuulikki ja Senja ja ihastus Leo. Myös Moonan perhe on mukana kuvioissa.
Kirja sijoittuu Tampereelle, ja kun tamperelaisista nuortenkirjoista puhutaan, ei voi olla tekemättä vertailuja Rauha S. Virtaseen. No, aika ylivoimainen vertailukohde Virtanen on, mielestäni hän on saavuttanut jo klassikkoaseman. Ja kun kiinnitin huomiota Ylivalotuksen tamperelaisuuteen, pisti silmään että miksi mukava ja omaleimainen Tampereen murre loistaa poissaolollaan? Eivät Virtasenkaan kirjojen päähenkilöt sano mää tai sää, mutta he puhuvat kirjakieltä. Simukan kirjan nuoret puhuvat harmittavan steriiliä ja stereotyyppistä mä-sä -kieltä, Salkkareiden tapaan. Ensi kerralla kunnon murretta mukaan tai sitten kirjakieltä tännekin! Vähän salkkarimaiselta tuntuu myös voimakas ihmissuhteiden vatvonta, vaikka se sinänsä tuttua olikin - nuoret pähkivät omassa päässään kaikenlaisia vaihtoehtoja, todellisuuden ollessa joskus jotain ihan muuta.
Moonan kautta seurataan lukiolaistytön paineita löytää elämälle oikea suunta. Opiskeluvalinnat ja -haaveet kiehtovat mutta myös stressaavat. Muistin lukiessa tuttuja tuntemuksia omilta lukiovuosilta, mutta hieman ulkokohtaiseksi kirja jäi. Osallistuin viikonloppuna Avain-kustantamon järjestämälle kirjoituskurssille. (Siitä lisää myöhemmin, kurssi jatkuu vielä ensi viikonloppuna.) Siellä muistutettiin kirjallisuuden peukalosäännöstä: "näytä, älä kerro". Tuntuu että Moonan kohdalla Simukka nimenomaan kertoo eikä näyttää, antaa Moonan selostaa tunteitaan ja ajatuksiaan aika lailla puhki. Lopputulos on hieman varovaisen kuuloinen.
Kiinnostava elementti kirjassa on Maijan tuore uskoontulo. Lukujen välisissä kursivoiduissa katkelmissa pohditaan myös uskonasioita, pohtija selviää vasta kirjan loppupuolella. Olin itse monta vuotta seurakuntanuori, eikä ole tullut vastaan kirjoja, joissa uskottavasti kuvattaisiin seurakuntanuorten elämää. Saa vinkata, jos joku tietää! Kovin pitkälle Simukka ei kuitenkaan usko-teemaa rakenna, mutta pintaraapaisun verran siihen päästään.
Jatkosarjoissa on aina tärkeää, että kirja toimii sekä osana jatkumoa että itsenäisenä kokonaisuutena. Kohtalaisen hyvin kirja antoi uuden lukijan hypätä mukaan, parissa kohdassa huomasin miettiväni, että tää varmaan selittyisi jos olisi lukenut aiemmat osat, nyt jäi vähän hämäräksi.
Koska en enää ole nuortenkirjojen "oikeaa" kohderyhmää, en pysty täysin arvioimaan kuinka tämä nykyhetken lukiolaisiin kolahtaisi, pitäisi antaa tämä jollekin lukiolaiselle luettavaksi. Toisaalta, monet lukiota käyvät kirjabloggaajat kirjoittavat melkoisen kypsästi huomattavasti vaativammista kirjoista, joten mahtaisiko tämä heillekään olla mikään jättielämys? Nuortenkirjoista pitävänä aikuislukijana arvioin, että Salla Simukka häviää Sari Peltoniemelle kiehtovan ja mukaansatempaavan tarinan luojana. Junnaavimmissa kohdissa mieleen muistuivat jo Merja Jalon hevoskirjat, nehän olivat nuorena tosi hyviä, mutta kun olen aikuisena niitä vilkaissut, ne ovat tuntuneet hyvin kaavamaisilta. Mutta kyllä Simukka Jalon päihittää.
Ei siis mikään maata mullistava lukukokemus, mutta oikeat lukio- ja yläkouluikäiset saattavat olla innostuneempia. Kannesta on pakko sanoa, että tässä on varmaan tavoiteltu jotain retrohenkistä grafiikkaa, mutta minun silmiini lopputulos on melko kamala. En varmaan edes tunnistaisi tätä kirjaksi, jos kirjakaupassa näkisin, mieleen tulee joku värikäskantinen muistivihko ennemminkin.
Ylivalotus on osa Tapio ja Moona -sarjaa, ollen jo viides osa. Takakannessa mainitaan sarjan alkaneen Prometheus-leirin kaveriporukassa. Tässä osassa ollaan tiukasti lukiossa. Syksy on tullut ja koulu alkanut, Moonalla on edessä lukion viimeinen vuosi, Tapio vasta aloittaa lukion. Muita keskeisiä hahmoja ovat Moonan kaverit Maija, Tuulikki ja Senja ja ihastus Leo. Myös Moonan perhe on mukana kuvioissa.
Kirja sijoittuu Tampereelle, ja kun tamperelaisista nuortenkirjoista puhutaan, ei voi olla tekemättä vertailuja Rauha S. Virtaseen. No, aika ylivoimainen vertailukohde Virtanen on, mielestäni hän on saavuttanut jo klassikkoaseman. Ja kun kiinnitin huomiota Ylivalotuksen tamperelaisuuteen, pisti silmään että miksi mukava ja omaleimainen Tampereen murre loistaa poissaolollaan? Eivät Virtasenkaan kirjojen päähenkilöt sano mää tai sää, mutta he puhuvat kirjakieltä. Simukan kirjan nuoret puhuvat harmittavan steriiliä ja stereotyyppistä mä-sä -kieltä, Salkkareiden tapaan. Ensi kerralla kunnon murretta mukaan tai sitten kirjakieltä tännekin! Vähän salkkarimaiselta tuntuu myös voimakas ihmissuhteiden vatvonta, vaikka se sinänsä tuttua olikin - nuoret pähkivät omassa päässään kaikenlaisia vaihtoehtoja, todellisuuden ollessa joskus jotain ihan muuta.
Moonan kautta seurataan lukiolaistytön paineita löytää elämälle oikea suunta. Opiskeluvalinnat ja -haaveet kiehtovat mutta myös stressaavat. Muistin lukiessa tuttuja tuntemuksia omilta lukiovuosilta, mutta hieman ulkokohtaiseksi kirja jäi. Osallistuin viikonloppuna Avain-kustantamon järjestämälle kirjoituskurssille. (Siitä lisää myöhemmin, kurssi jatkuu vielä ensi viikonloppuna.) Siellä muistutettiin kirjallisuuden peukalosäännöstä: "näytä, älä kerro". Tuntuu että Moonan kohdalla Simukka nimenomaan kertoo eikä näyttää, antaa Moonan selostaa tunteitaan ja ajatuksiaan aika lailla puhki. Lopputulos on hieman varovaisen kuuloinen.
Kiinnostava elementti kirjassa on Maijan tuore uskoontulo. Lukujen välisissä kursivoiduissa katkelmissa pohditaan myös uskonasioita, pohtija selviää vasta kirjan loppupuolella. Olin itse monta vuotta seurakuntanuori, eikä ole tullut vastaan kirjoja, joissa uskottavasti kuvattaisiin seurakuntanuorten elämää. Saa vinkata, jos joku tietää! Kovin pitkälle Simukka ei kuitenkaan usko-teemaa rakenna, mutta pintaraapaisun verran siihen päästään.
Jatkosarjoissa on aina tärkeää, että kirja toimii sekä osana jatkumoa että itsenäisenä kokonaisuutena. Kohtalaisen hyvin kirja antoi uuden lukijan hypätä mukaan, parissa kohdassa huomasin miettiväni, että tää varmaan selittyisi jos olisi lukenut aiemmat osat, nyt jäi vähän hämäräksi.
Koska en enää ole nuortenkirjojen "oikeaa" kohderyhmää, en pysty täysin arvioimaan kuinka tämä nykyhetken lukiolaisiin kolahtaisi, pitäisi antaa tämä jollekin lukiolaiselle luettavaksi. Toisaalta, monet lukiota käyvät kirjabloggaajat kirjoittavat melkoisen kypsästi huomattavasti vaativammista kirjoista, joten mahtaisiko tämä heillekään olla mikään jättielämys? Nuortenkirjoista pitävänä aikuislukijana arvioin, että Salla Simukka häviää Sari Peltoniemelle kiehtovan ja mukaansatempaavan tarinan luojana. Junnaavimmissa kohdissa mieleen muistuivat jo Merja Jalon hevoskirjat, nehän olivat nuorena tosi hyviä, mutta kun olen aikuisena niitä vilkaissut, ne ovat tuntuneet hyvin kaavamaisilta. Mutta kyllä Simukka Jalon päihittää.
Ei siis mikään maata mullistava lukukokemus, mutta oikeat lukio- ja yläkouluikäiset saattavat olla innostuneempia. Kannesta on pakko sanoa, että tässä on varmaan tavoiteltu jotain retrohenkistä grafiikkaa, mutta minun silmiini lopputulos on melko kamala. En varmaan edes tunnistaisi tätä kirjaksi, jos kirjakaupassa näkisin, mieleen tulee joku värikäskantinen muistivihko ennemminkin.