Emily St. John Mandel: Asema 11

Kansi: Tammi.

Garrett oli ampuvinaan ritsalla metsänrajaan. "Viuh!" hän sanoi kuiskaten. Ja sitten kuuluvammin: "Kun halusin sanoa 'ystävällisin terveisin', kirjoitin vain 'yst.'"

"Niin minäkin. Ihan käsittämätöntä. Olisiko ollut aivan liian hidasta ja vaivalloista kirjoittaa 'ystävällisin terveisin'?"

Emily St. John Mandelin kirja Asema 11 oli HelMet-lukuhaasteen Facebook-ryhmän täsmävinkki kohtaan "kirja kertoo tulevaisuudesta niin, että siinä on toivoa". Romaani on Mandelin kansainvälinen läpimurtoteos ja siitä on tehty myös tv-sarja Station 11. Koronapandemian läpi rämpineille kirjassa onkin paljon samastuttavaa: juonen ytimessä on maailmanlaajuinen, nopeasti leviävä ja tappava tauti, joka romahduttaa pohjoisamerikkalaisen sivilisaation.

 

Päähenkilöitä on useita, kenties tärkein on Kirsten, joka oli lapsi kun georgiantauti iski. Kirjan nykyhetkellä hän kuuluu kiertävään näyttelijäseurueeseen, joka esittää Shakespearen klassikoita. Vaeltamisessa on vaaransa, sillä kaikki kyläyhteisöt eivät hyväksy muukalaisia vierailulle.

 

Asema 11 on todella sujuvalukuinen olematta kuitenkaan höttöä. Mandel on taitava kirjailija tavalla, jota en osaa tyhjentävästi määritellä. Henkilöhahmot tuntuvat todenmukaisilta, risteilevät ihmissuhteet ovat kiinnostavia ja monet detaljit tuntuvat merkityksellisiltä. Pidin erityisesti Mirandan sarjakuvaprojektista.

 

Kirjan tunnelmassa on jotain mieleenjäävää, vaikka oikeastaan mikään aineksista ei ole mitenkään äärimmäisen persoonallinen. Mutta kaipa hyvän kirjailijan merkki onkin se, että osaa koostaa tutunoloisista aineksista jotain uutta ja raikasta.

 

Asema 11 pohtii hienovaraisesti, ei saarnaavasti, länsimaisen elämäntavan typeriä puolia. Jos pitäisi palata nollapisteeseen, osaisiko ihmiskunta olla viisaampi? 

 

Kirja sai minut myös tutkimaan karttasovelluksesta Vancouverin rannikolla sijaitsevia pikkusaaria (kiehtovia!) ja lukemaan kirjailijan haastatteluja ja henkilöhistoriaa. Saatanpa lukea Mandelin kirjoja lisääkin, jos kohdalle osuvat.

Suomennoksesta 

 

Kirjan on suomentanut Aleksi Milonoff, jonka nimi on jäänyt mieleen laadun takeena. Tämäkin suomennos on kaunista, miellyttävää ja luistavaa suomea - ei tarvitse jännittää, töksähtääkö lukeminen epäluonteviin ilmaisuihin. Ei töksähdä!

Lue myös nämä:
Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten vol. 1-2
Bill Willingham - Mark Buckingham - Steve Leialoha - Craig Hamilton: Fables 1. Legends in Exile
Kun kirja löytää parinsa: Brit Bennettin Mikä meidät erottaa ja Yaa Gyasin Matkalla kotiin

Kun kirja löytää parinsa: Brit Bennettin Mikä meidät erottaa ja Yaa Gyasin Matkalla kotiin

Kansi: Lauren Peters-Collaer / Tammi.

Vuosikausia Stella ilmestyi hänen uniinsa. Stella minkkiturkissa, Stella kyyhöttämässä kallionkielekkeellä, Stella kohauttamassa hartioitaan, hymyilemässä, pujahtamassa sisään ja ulos ovista. Aina vain Stella, ei ikinä äiti, kuin Jude olisi jopa unissaan kyennyt erottamaan nuo kaksi toisistaan.

 

Sain syntymäpäivälahjaksi toivekirjan, Brit Bennettin Mikä meidät erottaa, joka kuvaa ilmiötä nimeltä passing. En löytänyt termille suomennosta, mutta se esitellään toisessa yhteydessä, Kehrääjän sivulla "Opas sateenkaarisanastoon". Bennettin kirjassa se tarkoittaa ilmiötä, jossa afroamerikkalainen henkilö esiintyy valkoihoisena eivätkä valkoiset ymmärrä hänen olevan ei-valkoinen.

Kun vuosia sitten kuulin passing-ilmiöstä ensi kertaa, se kuulosti jotenkin jännittävältä ja eksoottiselta. Sittemmin asia on saanut mediatilaa eri yhteyksissä ja olen tajunnut, että kyseessä ei ehkä ole niin dramaattinen erikoisuus kuin ensin ajattelin. Kun mietin, olenko törmännyt asiaan elävässä elämässä, niin ehkäpä lähimmäksi ovat osuneet viihdesivustojen uutiset Sussexin herttuatar Meghanista. Kun näyttelijä Meghan Markle ryhtyi seurustelemaan Englannin prinssi Harryn kanssa, ei ainakaan minulla käynyt mielessäkään pitää Meghania tummaihoisena, vaikka hänen äitinsä on afroamerikkalainen.

 

Brit Bennett. Kuva: Emma Trim / Tammi.

Kaksossisarukset Stella ja Desiree erkaantuvat toisistaan, kun Stella loikkaakin rotuerottelun rajojen yli valkoisten puolelle. Mikä meidät erottaa -kirja tutkiskelee monin tavoin sitä, missä määrin "rotu" onkin vain sosiaalinen rakennelma. Onko kaikenlainen luokittelu stereotypioihin uskomista, lokerointia, ennakkoluuloja? Samalla kirja kuvaa sitä hintaa, jonka valkoiseksi ryhtyva maksaa vapauksistaan ja etuoikeuksistaan. Siteet perheeseen, sukuyhteisöön ja vanhaan viiteryhmään katkeavat. 

Bennettin romaani oli taidokas, mutta jotenkin se väljähti loppua kohti. Kirja oli lukemisen arvoinen, mutta ei aivan lunastanut odotuksiani, jotka olivat päässeet kehittymään melko suuriksi. Mutta kun hieman myöhemmin tartuin Yaa Gyasin esikoisromaaniin Matkalla kotiin, jota minulle suositeltiin HelMet-lukuhaasteen Facebook-ryhmässä, sai Mikä meidät erottaa lisämerkitystä.

 

Kansi: Michael Lionstar / Otava.

Hän teki töitä kaiket päivät ja kuunteli etelän ääniä. Hyttysten jatkuvaa ininää, kaskaiden kirskuvaa siritystä, juoruilevien orjien puheensorinaa. Iltaisin hän palasi ja tamppasi olkipatjaansa niin että siitä pöllähteli tomua, joka otti hänet syleilyynsä.

 

Ghanassa syntyneen ja Yhdysvalloissa kasvaneen Yaa Gyasin esikoisromaani lienee ollut vuoden 2017 käännöskirjojen merkkitapauksia, mutta panen ruuhkavuosien piikkiin, etten itse ole tutustunut kirjailijaan aiemmin. Matkalla kotiin on kerännyt tukun palkintoja ja ylistäviä kritiikkejä, enkä ihmettele. Kirjassa on painava aihe - orjakauppa Afrikasta Amerikkaan ja häkellyttävän hyvin toteutettu vaativa rakenne. 

Kirja alkaa 1700-luvulta ja seuraa sukupolvi kerrallaan kahden sukuhaaran vaiheita. Toinen haara elää nykyisen Ghanan alueella ja toinen Yhdysvalloissa. Kirjaa siis voisi pitää jopa novellikokoelmana, koska joka luvussa on eri päähenkilö, eri aikakausi ja usein myös eri tapahtumapaikka. Aika usein tällaiset episodiromaanit alkavat vähän puuduttaa minua, mutta tässä on todella imevä ja vetävä tarina ja eri henkilöiden tarinoista muodostuu upea kokonaisuus.

Yaa Gyasi. Kuva Peter Hurley/The Vilcek Foundation 2020. / Otava.

Gyasi on kirjoittajana kuin taikuri: hän sai minut lukijana samastumaan joka ikiseen henkilöhahmoonsa ja onnistui näyttämään Yhdysvaltojen historiassa olennaisesti vaikuttavan rakenteellisen rasismin aivan erityisellä tavalla. Kirjan lukemisen jälkeen Mikä meidät erottaa alkoi näyttää loogisen jatkumon osaselta. 

 

Matkalla kotiin on parhaita pitkään aikaan lukemiani kirjoja - romaani, joka on enemmän kuin hetken ajankulua. Tällaisella kirjallisuudella voidaan muuttaa maailmaa. 

Käännöksistä

 

Mikä meidät erottaa on Maria Lyytisen suomentama ja Matkalla kotiin Sari Karhulahden suomentama. Kumpikin käännös on erinomaista jälkeä. Hyvää, kaunista kieltä, jossa teksti on ajateltu ja kirjoitettu suomeksi. Näitä voi lukea luottavaisin ja rauhallisin mielin. Kiitos!

Lue myös nämä:
Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo
Michelle Obama: Minun tarinani
Max Brooks - Caanan White: The Harlem Hellfighters

Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu

Kansi: Markko Taina / Tammi.

Isä taas odotti kuolemaansa asti, että sosialismi tulee takaisin. Berliinin muuri murtui jo, Neuvostoliitto romahti, mutta hän odotti aina vain. Hän riitaantui pysyvästi parhaan ystävänsä kanssa, kun tämä nimitti lippua punaiseksi rätiksi. Meidän punalippuamme! Hehkuvan punaista! Isä oli mukana Suomen-sodassa; minkä takia sitä käytiin, sitä hän ei edes tajunnut, mutta lähteä piti. Siitä sodasta ei puhuttu, sitä ei edes sanottu sodaksi vaan Suomen-kampanjaksi. Mutta isä kertoi meille... Hiljaa. Kotona. Hän muisteli sitä, vaikka harvoin. Kun oli ryypännyt... Hänen sotansa maisema on talvinen: metsää ja metriset hanget.

 

Kun esittelin Ukrainaan liittyvää kirjallisuutta, mainitsin valkovenäläisen nobelistin Svetlana Aleksijevitšin. Päätin lukea hänen teoksensa Neuvostoihmisen loppu, koska arvelin sen auttavan ymmärtävän venäläistä mielenmaisemaa paremmin. Miksi valheellinen sotapropaganda uppoaa niin hyvin kohdeyleisöönsä? Millaisia kansallisia myyttejä Neuvostoliiton luhistumisen vuoksi kuoli - vai jäivätkö ne henkiin? Syntyikö uusia suuria kertomuksia?

 

Yli 700-sivuisen romaanin lukijalle suosittelen, että lukukestävyys on kunnossa. Jos tuntee 1900-luvun historian keskeiset tapahtumat ja Neuvostoliiton pääasialliset vaiheet, siitä on hyötyä.

 

Kollektiiviromaanista

 

Aleksijevitšin tekniikka on kollektiiviromaani. Kun ensimmäisen kerran kuulin tällaisesta tyylilajista, suhtauduin siihen epäluuloisesti. Että kirjailija vain kuuntelee muiden juttuja, tekee haastatteluja ja sitten kirjoittaa ne puhtaaksi? Onko se muka kaunokirjallisuutta?

 

Kaksi Aleksijevitšin teosta luettuani voin todeta, että epäluuloni oli tarpeetonta. Kollektiiviromaanin kirjoittajana Aleksijevitš on nerokas - todellakin Nobelin arvoinen kirjailija. Kirjan lukeminen tuntuu siltä, kuin istuisi tuntemattomien ihmisten keittiön pöydän ääressä kuuntelemassa puheensorinaa tai kuuntelisi joukkoliikenteessä katkelmia satunnaisten kanssamatkustajien keskusteluista. Kirja siis kuulostaa hyvin autenttiselta ja aidolta. Samalla voi huomata, että lukijan ei ole tarkoituskaan voida päätellä, mikä kaikki kirjassa on "oikeasti totta" ja mikä fiktiota. Ehkä Aleksijevitš on kirjoittanut kaiken omasta päästään. Kirjassa ei ole lähdeviitteitä, haastateltujen nimiä ei läheskään aina julkaista kokonaan. Tekstin ei ole tarkoitus olla journalismia tai tietokirjallisuutta, vaan kaunoa. Aleksijevitš sulauttaa eri kertojanäänet kokonaisuudeksi. 

Neuvostoliiton jälkikaiut

 

Kirjassa haastatellut kertovat, millaista elämä oli Neuvostoliitossa ja mikä muuttui, kun Neuvostoliitto hajosi. Kokemuksia on laidasta laitaan. Karmeimmat tarinat ovat niin hirveitä, että herkimpien lukijoiden kannattaa harkita valikoivaa lukemista. Tappamisen, vankileirien, propagandan, puutteen ja kidutusten vastapainoksi on paljon hyviäkin kokemuksia. Etuoikeutettua tai edes ihan tavallista arkea eläneet muistavat ja tunnistavat neuvostoarjessa paljon hyvää.

 

Muutama avainsana tuntuu toistuvan. Makkara. Zombi. Neukku. Kultaketju. Leiri. Stalin. Laaja valikoima hyviä makkaroita tuntui monelle neuvostoliittolaiselle olleen kaukainen haave. Ällistys on suuri, kun rajojen auettua selviää, että saksalaisilla on tavallisissa kaupoissa valtavat makkaravalikoimat, edulliseen hintaan kenen tahansa ostettavissa. Neuvostoliitossa - ja nykyään Venäjällä - kerrotaan suurta tarinaa siitä, miten Neuvostoliitto voitti Saksan toisessa maailmansodassa. Miksi häviäjät saivat makkaraa, mutta voittajat eivät?

 

Zombi taas on henkilö, joka uskoo virallisen totuuden eikä kyseenalaista sitä edes keittiön pöydän ääressä. Moni vanhempi neuvostoihminen kokee, että omat lapsetkin pilkkaavat heitä "neukuiksi", menneen maailman ihmisiksi. Maailma muuttui 1990-luvulla niin äkkiä ja suurin osa vanhoista opeista muuttui naurunalaisiksi. Brutaali kapitalismin vyöry jakoi äkkiä ihmiset kahteen kastiin: joko pystyi kahmimaan rahaa muutoksesta tai sitten ei. Kultaketjut kaulassa, värikkäät takit tai verryttelyhousut olivat uuden rahaihmisen merkki. Omakohtaisia leirikokemuksia on kirjassa useita ja vähintään yhtä paljon toisen käden tarinoita sukulaisten viemisestä vankileireille.

Stalinia käsitellään todella paljon. Stalin tuhosi omia kansalaisiaan - silti kansalaiset saatiin rakastamaan ja palvomaan häntä. Epäloogisuuden huipulta tuntuu, että vankileirissä elävä puoliorpo lapsi, joka on erotettu äidistään, rakastaa Stalinia yli kaiken. Neuvostoliitossa musta puhuttiin valkoiseksi ja tämä perinne jatkui Venäjällä myös. Totuudenpuhujia rangaistaan, valheen puhumisesta palkitaan. Tästä on saanut osansa myös kirjailija Aleksijevitš itse, joka on joutunut kotimaassaan Valko-Venäjällä kokemaan viranomaisten uhkailua ja painostusta.

 

Kirja täytti erinomaisesti ennakkotavoitteeni: sain sen kautta uskottavia näkökulmia siihen, miltä Neuvostoliiton hajoaminen tuntui, miltä uuden Venäjän vaiheet 1990-luvulla ja 2000-luvulla ovat tuntuneet, millaisia kaikuja menneisyydestä edelleen elää. Vaikka kirja oli täynnä kidutusta, kuolemaa, epäoikeudenmukaisuutta ja järjettömyyttä, se oli ennen kaikkea inhimillinen, katse tavallisen ihmisen  elämässä.

Käännöksestä

 

Suomentaja Vappu Orlov on kotimaisen kirjallisuuskentän pitkäaikaisia voimahahmoja. Tämä käännös ansaitsee hatunnoston. Kirja pursuaa tunteita ja tietoa, liikkuu maantieteellisesti todella laajalla alueella, viittailee historian tapahtumiin, siteeraa runoja ja lauluja. Suomennos on värikästä, kaunista kieltä ja kuulostaa "venäläiseltä sielulta". Upeaa työtä.

Lue myös nämä:
Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet
Max Engman: Pietarinsuomalaiset
Veikko Huovinen: Matikanopettaja ja Joe-setä

Petina Gappah: Muistojen kirja

Kansi: Eevaliina Rusanen / Tammi.

Evernice meni nurmikolle viiden lapsenmurhaajan seuraan, jotka kikattelivat kuunnellessaan.

"Minä olen oikeussalitoimittaja", yksi heistä sanoi. Hän nousi ruohikolta ja meni Jimmyn ja Verityn luo.

"Ja minä olen viitossalin naispoliisi, se joka näyttää aina siltä kuin haisisi mädältä sipulilta", Manyara sanoi. Hän väänsi suuntaan oikealle. Häntä katselleet naiset nauroivat hersyvästi.

Olen koko Euroopan lailla seurannut viime päivinä henkeä pidätellen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. Mannerlaatat tuntuvat liikkuvan.

Onneksi myös näinä aikoina lukeminen antaa jaksamista. Löysin viime vuonna zimbabwelaisen Petina Gappahin kirjat ja erityisesti Pimeydestä loistaa valo teki huikean vaikutuksen. Muistojen kirja on ilmestynyt sitä ennen, suomennos on vuodelta 2017.

 

Kirjan takakanteen on nostettu Financial Timesin kritiikkisitaatti:  "Se, että Gappah onnistuu yhdistämään synkeän todellisuuden ja viehättävän kerronnan, tekee hänestä kirjailijan, joka kannattaa tallettaa mieleen ja sydämeen." En tämän paremmin osaisi tiivistää Gappahin viehätysvoimaa: kirjat kertovat kamalista asioista, mutta ovat kuitenkin lämpimiä ja hauskoja.

Muistojen kirjassa kertojana on Memory, jonka kohtalona on albiinous. Albiinoksi syntyminen vaikuttaa olevan suhteellisen yleistä - netistä löytyy jopa Afrikan albiinojen oma sivusto. Memory on nähnyt Zimbabwen köyhän ja vauraan puolen: hän on asunut lapsena köyhässä lähiössä ja nuoruutensa varakkaassa valkoisessa kodissa. Mutta tarinaansa hän kertoo vankilasta käsin, sillä hänet on tuomittu kuolemaan murhaajana.

Vaikka juonessa riittää käänteitä, oli kirjan tunnelma minusta tärkein. Vankilan löyhkän melkein tuntee, zimbabwelaisen lähihistorian absurdit, tragikoomiset tai pelkästään traagiset käänteet tulevat tutuksi ja Memoryn tapa kertoa panee kyseenalaistamaan muistin ja muistojen luotettavuutta.

Yritin etsiä onko Gappahilla omaa kotisivua, jossa kenties kerrottaisiin onko häneltä tulossa uutta kirjaa, mutta löysin vain kustantamojen ylläpitämiä sivuja. Gappah on kuitenkin aktiivinen twiittaaja tilillään @VascoDaGappah. Häntä pääsisi kuulemaan kenialaisilla Heroe-kirjamessuilla 5.-7.5.2022. Ehkä laitan nämä kirjamessut myös haavematkojen listalle.

Lukiessani ryhdyin myös googlettamaan tietoja Zimbabwesta. Minussa heräsi toive päästä joskus käymään Zimbabwessa. Tutustumisen jälkeen tajusin, että en ollut edes osannut sijoittaa Zimbabwea kunnolla kartalle. Olin mieltänyt Zimbabwen jonnekin Kenian ja Tansanian seudulle, mutta sehän on paljon etelämpänä: naapurimaat ovat Etelä-Afrikka, Mosambik, Sambia ja Botswana. Pinta-alaltaan Zimbabwe on hieman Suomea suurempi.

Käännöksestä

Suomentaja Tero Valkonen saa minulta täydet pisteet käännöksestä. Kaunista, elävää ja rikasta suomea. Tätä oli ilo lukea.

Lue myös nämä:
Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo
Petina Gappah: Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta
André Brink: Terroriteko

Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo

Kansi: Eevaliina Rusanen / Tammi.

Vaikka on niinkin, sanoin hänelle, että äitini, joka oli sulttaanin liwalin suria ja kokki, kertoi minulle, että Omanissa on ihmisiä, vuorilla asuvia alkuasukkaita, jotka osaavat tehdä kanasta tai kokonaisesta vuohesta aivan ennennäkemättömän aterian pelkillä kuumilla kivillä ja vain suolalla maustettuna, mutta minä en ole Omanin vuoristokansaa, en. Minä olen Halima, enkä pysty kokkaamaan juhla-ateriaa kivistä, suolasta ja tyhjästä.

Petina Gappah on nero. Ihastuin hänen tyyliinsä luettuani toukokuussa novellikokoelman Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta. Romaani Pimeydestä loistaa valo ilmestyi sekä alkukielellä englanniksi että suomeksi käännettynä vuonna 2019 ja tuoreeltaan siitä kirjoittivat mm. Lumiomena ja Kirsin Book Club. 

Nerokasta on se, miten kepeästi ja vaivattomasti Gappah kertoo tarinaa, johon lataa todella isoja teemoja ja ajatuksia. Pimeydestä loistaa valo kertoo tutkimusmatkailija David Livingstonen ruumiin kuljettamisesta sisämaasta rannikolle. 

Jos kouluhistoriasta ei mitään muuta ole jäänyt mieleen, arvelen useimmille suomalaisille kuitenkin iskostuneen jonkinlaisen mielikuvan "löytöretkeilijöistä". Siis valkoisista eurooppalaisista miehistä, jotka purjehtivat laivoillaan Afrikkaan, Amerikkaan, Aasiaan tai Australiaan ja sitten heidän julistettiin löytäneen sitä ja tätä. Gappahin kirja sai minut pohtimaan, kuinka läpitunkevan rasistista tällainen löytöretkeilytarinointi onkaan. Olen kuullut usein väitteen, ettei Suomella ole mitään kolonialistisia rasitteita koska Suomella ei ollut siirtomaita, mutta rohkenen olla eri mieltä. Tarinat, mielikuvat, populäärikulttuurin kuvasto ja viihde ovat Suomessakin raskaasti rasitettuja kuvastolla ja mielikuvilla savimajoista, viidakoista, oppimattomuudesta jne. 

Pimeydestä loistaa valo purkaa tätä kuvastoa hyvin hienovaraisesti ja antaa näin lukijalle todella paljon pureskeltavaa. Selväksi tulee, että 1800-luvun Itä-Afrikka on ollut ihan ilman eurooppalaisia tutkimusmatkailijoitakin todella monikulttuurinen, kansainvälinen ja pitkän historian alue. Paitsi että alueella asui useita kieliä puhuvia ja eri kulttuureita edustavia afrikkalaisia kansoja, oli vuorovaikutus Arabian niemimaan ja Intian kanssa pitkää ja rikasta.

Tarinaa kertovat kokki Halima ja brittiläisen koulutuksen Intiassa saanut vapautettu orja Jacob Wainwright, joka on koulussa nimetty uudelleen englantilaisittain. Kummallakin romaanihahmolla on historiallinen esikuva. Livingstone kirjoittaa päiväkirjassaan Halima-kokistaan. Skannattua päiväkirjaa voi lukea Livingstone Online -sivustolla. Romaanissa Jacob Wainwright kirjoittaa omaan päiväkirjaansa matkakertomusta ruumiin kuljettamisesta. Jälkisanoissa Gappah viittaa oikean Jabob Wainwrightin päiväkirjan julkaisemiseen vuonna 2019. Gappah ei tätä päiväkirjaa ehtinyt hyödyntää lähdeaineistona romaanissaan, johon hän keräsi aineistoa ja teki tutkimusta parinkymmenen vuoden ajan. Oikean Wainwrightin päiväkirjasta kertoo The Guardian ja digitoitu päiväkirja on luettavissa Livingstone Onlinessa. 

Joskus historiallisissa romaaneissa laajamittainen taustatyö näkyy möhkälemäisinä "infodumppeina", mutta tässä ei. Pimeydestä loistaa valo on rikas, hengittävä kokonaisuus, jonne uppoaa kuin lämpimään veteen. Ja koska historialliset romaanit tyypillisesti kertovat jotain omasta ajastamme, on helppo lähteä tekemään omia johtopäätöksiä siitä, mitä kirja kertoo omasta ajastamme. Siitä, että on aika kuulla muidenkin kuin valkoisten miesten tarinoita. 

Kirja on tällä hetkellä kahdeksalla eurolla tarjouksessa Werner & Jarl -kirjakaupassa, joten äkkiä alelaaria tyhjentämään. Itse klikkailin juuri ostoskoriini samasta paikasta Gappahin Muistojen kirjan. Sen jälkeen pitääkin odottaa, että Gappahilta julkaistaisiin uutta tuotantoa. Julistaudun kahden luetun kirjan jälkeen odottavaksi faniksi.

Käännöksestä

 

Kokenut suomentaja Aleksi Milonoff on tehnyt upeaa työtä käännöksen parissa. Jacob Wainwrightin itsetietoinen ja mahtipontinen päiväkirjatyyli, jota sävyttää aivopesun kaltaisesti omaksuttu kristinusko ja englantilaisuuden ihailu, on mahtavaa luettavaa. Suulas ja itsevarma Halima-kokki nousi kuitenkin suosikikseni ja hänen rempseä puheenpartensa on Milonoffin tulkitsemana mahtavaa luettavaa. Kenties ainoan pienen ihmettelyn koin, kun hurskas Jacob viittaa Hesekielin kirjan "aasin lihaan". Jäin miettimään, olisiko "aasin elin" ollut sopivampi termi, tätä käytetään ainakin vuoden 1992 Raamatun käännöksessä.

Lue myös nämä:
Petina Gappah: Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta
Jhumpa Lahiri: Tuore maa
Toni Morrison: Tervanukke

Viktor Pelevin: Viides maailmanvalta

Kansi: Timo Mänttäri / Tammi.

Viktor Pelevinin Viidennen maailmanvallan kanssa tuli tehtyä jonkinlainen hitausennätys. Lainasin tämän kirjastosta jo joskus kesällä ja olen uusinut tämän liki kymmenen kertaa. HelMet-kirjastoissa onnistuu verkkouusiminen nykyään viidesti, joten vain kerran olen joutunut käyttämään tätä kirjastossa uudelleenlainausta varten... Myös lukeminen kesti melko kauan, ei kylläkään tekstin huonouden vuoksi vaan enemmänkin yhtäjaksoisen lukuajan puutteen vuoksi.

Viides maailmanvalta on jäänyt mieleen ainakin Liinan bloggauksesta, samoin Booksy on ehtinyt tästä kirjoittaa. Lisäksi nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa on kiinnostavaa lukea uutta venäläistä satiiria, tosin Viides maailmanvalta ei mikään upouusi kirja ole. Kirja on ilmestynyt vuonna 2006 ja suomennettu vuonna 2009. Yritin myös kurkkia netistä, onko Pelevin esittänyt kannanottoja Putinin hallinnosta, mutta en ihan suoria vastauksia pikagoogletuksella saanut. Kriminal.tv -sivulla kerrotaan, että Pelevin on kutsunut Putinia Ukrainaan hyökkäämisen jälkeen "geopoliittiseksi titushkaksi", mutta venäjäntaitoni ei riitä artikkelin tarkempaan analysointiin, saati lähdekritiikkiin.

Asiaan! Viidennessä maailmanvallassa nuori ja melko toimeton Roma päätyy vampyyriksi ja hänestä tulee vampyyri Rama Toinen. Muodonmuutoksensa jälkeen hän tutustuu vampyyrien tapoihin ja vampyyriyhteisöön. Hän ihastuu Heraan, tyttöön, joka on muutettu vampyyriksi samoihin aikoihin hänen kanssaan.

Vampyyrit ovat viime vuosien aikana olleet todella suosittuja hahmoja paranormaalissa romantiikassa ja viihteessä. Pelevin kirjoittaa vampyyreista todella tuoreesti ja kiinnostavasti, vaikka tietyt perusasiat toki ovat samoja kuin yleisessä vampyyrimytologiassa. Venäläisen kulttuurin ja yhteiskunnan kautta tuoretta näkökulmaa tulee suomalaislukijalle vielä erityisen paljon lisää. Erityiskiitos suomentajalle jälkisanoista, joissa kerrotaan, keihin tosielämän henkilöihin Pelevinin voi tulkita tekstissään viittaavan.

Pintatasolla Viidennen maailmanvallan juoni etenee melko yksinkertaisesti, mutta lopussa on mainio kiepsautus, jossa asiat saadaan näkymään uudessa valossa. Pätkittäisestä lukemisesta huolimatta minulle teki hyvää lukea tällaista tekstiä: tasokasta, ajattelemaan panevaa ja monitulkintaista.

Käännöksestä

Suomentaja Arja Pikkupeura tekee laatutyötä. Kirja on hyvää suomea ja monissa kohdissa suomentaja pääsee leikittelemään kielellä: esimerkiksi vampyyrien runokilpailussa kieltä venytetään hauskasti ja kiinnostavasti. Hienoa työtä!

Lue myös nämä:
Sergei Lukjanenko: Yöpartio
Mihail Bulgakov: Kohtalokkaat munat
Fjodor Dostojevski: Rikos ja rangaistus
  

Haruki Murakami: Norwegian Wood

Kansi: Tammi.

Kirjablogeista tutuksi tullut Haruki Murakami oli pitkään jo ollut henkisellä lukulistallani, kun lukupiirissäni valittiin Norwegian Wood tammikuun kirjaksi. Sairastuin enkä päässyt lukupiirin tapaamiseen, mutta kirja oli miellyttävä ensikosketus Murakamin tuotantoon. Minulle Murakamin nimi on jäänyt mieleen Aamuvirkun yksisarvisen kehuista, mutta sittemmin Murakamia on luettu kirjablogeissa niin ahkerasti, että miehen tuorein suomennos 1Q84 voitti tällä viikolla Blogistanian Globalian äänestyksen.

Myös Norwegian Woodia on luettu kirjablogeissa niin paljon, etten edes yritä linkittää kaikkia juttuja. Mielenkiinnolla luin kuitenkin luottobloggaajani Jennin näkemystä - hänen mukaansa teos on Murakamin heikoimpia ja on suositeltavampaa aloittaa muista. Käänteisesti ajatellen tämä lupaa hyvää - koska tykkäsin Norwegian Woodista paljon, täytyy luvassa olla vielä parempia lukukokemuksia muiden Murakamin kirjojen parissa.

Ulkokirjallisena seikkana mainittakoon, että olen opiskeluaikana laulanut naiskuorossa Beatlesien Norwegian Woodin kuorosovitusta. Koko lukemisen ajan ja myös tätä kirjoittaessa alttostemma - tai se mitä siitä muistan - soi päässä...

Kirja sijoittuu 1960- ja 1970-lukujen taitteeseen. Ajan musiikki on melko isossa roolissa kirjassa, mutta eniten tämä kuvaa opiskelijaelämää. Tai tarkemmin sanottuna niitä epävarmoja ja usein sekalaisia tunnetiloja, joiden varassa parikymppiset usein elävät. Kotoa on lähdetty, ulkoisesti pitäisi olla aikuinen ja itsenäinen, mutta yleinen maailmantuska sekä ihmissuhdesekoilut aiheuttavat kovia kasvukipuja.

Päähenkilö Toru Watanabe asuu miesopiskelijoille tarkoitussa asuntolassa, käy teatterihistorian ja saksan luennoilla yliopistolla ja tuntuu ajautuvan erilaisiin kolmiodraamoihin. Hänen paras ystävänsä Kizuki teki nuorena itsemurhan ja Kizukin tyttöystävä Naoko ei oikein tunnu päässeen asiasta yli vielä vuosien päästäkään. Torun ja Naokon ystävyys muuntuu kohti rakkaustarinaa, mutta samaan aikaan Toru tapailee eläväistä Midoria, jolla on myös tragedioita taustallaan. Kun Naoko joutuu vuoristoon parantolaan, tulee Naokon kämppiksestä Reikosta myös läheinen Torulle.

Kirjassa on jotain unenomaista ja nostalgista. Tokiolainen 1960- ja 1970-lukujen opiskelijaelämä tuntui samaan aikaan samastuttavalta ja eksoottiselta. Tunnolliset japanilaisopiskelijat purkavat kapinamieltäänkin opiskelemalla tahallaan ahkerammin. Kirjassa kuullaan useita itsemurhakertomuksia eikä lopustakaan oikein voi sanoa, päättyykö Torun tarina onnellisesti vai ei.

Viihdyin kirjan melankolisen tunnelman ja ajoittain absurdeilta tuntuvien elämäntarinoiden parissa. Nautin parantolan rauhallisista vuoristomaisemista, Murakamin tarkkaan kuvailemasta japanilaisesta ruoasta ja Torun rimpuilusta yksinäisyyden ja läheisyyden välillä.

Norwegian Woodista on tehty myös elokuvasovitus, jonka hyvinkin voisin katsoa jos tilaisuus tulee. Youtubesta löytyy elokuvan houkutteleva traileri.

Käännöksestä

Kirja on suomennettu englannista. Aleksi Milonoffin suomentajantyö on onnistunutta, kieli on luontevaa ja hyvää. Mutta eikö Suomesta sitten löydy enää suomentajia, jotka pystyisivät kääntämään kaunokirjallisuutta suoraan japanista? Nimekkäin japanista suomentaja on kirjailija ja kääntäjä Kai Nieminen. Luulen, että välikielen kautta kääntäminen aina hieman etäännyttää käännöstä alkuperäisteoksesta, vaikka minulla ei ole mitään keinoja arvioidakaan onko asia näin Norwegian Woodin kohdalla, koska en osaa japania.

Lue myös nämä:
Jhumpa Lahiri: Tuore maa
Sarah Waters: Yövartio
Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Ann-Marie MacDonald: The Way the Crow Flies

Kansi: John Lewis /Amazonin Kindle-painos.

How can something be so true and so false at the same time?

Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä jäi mieleen Karoliinan bloggauksesta. Linnuntietä oli tullut Ilselästä Ota riski ja rakastu kirjaan -haastekirjana ja sittemmin kirjaan on ehtinyt rakastua Karoliinan lisäksi myös Liisa. Tarkkanäköisesti ja älykkäästi kirjoista bloggaavan Liisan kehut olivatkin kuin naula arkkuun - ostin kirjan e-kirjana lähes saman tien Liisan postauksen luettuani. Linnuntietä on ilmestynyt Keltaisessa kirjastossa vuonna 2004, mutta suomennoksesta on tainnut jo tulla keräilijöiden himoitsema harvinaisuus. Amazonista kirjan sai Kindleen saman tien eikä maksanut kuin alle kympin. Kirja ehti odotella lukuvuoroaan jonkin aikaa, mutta hyvää kannattaa odottaa...

Linnuntietä, alkukielellä siis The Way the Crow Flies, oli nimittäin pökerryttävän hyvä. Lueskelin kirjan alkupuolta aika rauhallisesti, mutta noin kolmanneksen luettuani oli tukevasti koukussa. Taisin tehdä oman koukuttautumisennätykseni mitä kirjoihin tulee, sillä yhtenä aamuna luin kirjaa jopa meikatessani. Kangaskantisen Kindlen sai kätevästi peilikaapin hyllylle pystyasentoon ja eihän sitä tarvitse peilini katsoa vaikkapa puuteria tai poskipunaa laittaessaan, kyllähän ne näppituntumallakin menevät niin ehtii lukea samalla monta riviä eteenpäin... Luomivärin kohdalla jouduin jo irrottamaan katseeni kirjasta peiliin.

800-sivuinen kanadalaisromaani on alun perin ilmestynyt vuonna 2003. Kirjailija ja dramaturgi Ann-Marie MacDonald on julkaissut myös Armon yö -nimellä suomennetun romaanin ja useita näytelmiä. Linnuntietä on MacDonaldin toistaiseksi viimeisin romaani, mutta kirjailijan Facebook-sivulta selviää, että hän on kevättalvella lukenut esiintymisissään ääneen romaanikäsikirjoitusta, jonka nimeksi mainitaan Adult Onset. Mainiota!

Minulla ei ollut juuri ennakkokäsitystä mistä The Way the Crow Flies kertoo ja haluan jättää löytämisen iloa muillekin, joten en ryhdy kuvailemaan kirjan juonenkäänteitä sen kummemmin. Minuun kolahti kovaa se, miten kirja antaa samaan aikaan sekä älyllistä pureskeltavaa että tunnetason elämyksiä. MacDonaldilla on paljon sanottavaa muun muassa toisen maailmansodan poliittisista lehmänkaupoista, kylmän sodan aikaisesta avaruuskilvasta, sankaruudesta ja sankaruuden kulisseista, sukupuolirooleista, perhesuhteista, propagandasta, vallankäytöstä ja manipuloinnista. Silti kirja etenee enimmäkseen kahdeksanvuotiaan Madeleinen sammakkoperspektiivistä - hän tarkastelee maailmaa enemmän konkreettisesti kuin käsitteellisesti. Madeleinea kiinnostaa vaikka se, mitä leikkejä kaverien kanssa on meneillään tai mikä jäätelö on hyvää ja mikä pahaa.

Any fool can die for his country, Jack.

Kirja kertoo myös huolellisesti laittautuneista kotiäideistä, jotka katsovat pitkään naapurinrouvaa, joka ei vaivaudu meikkaamaan. Ja organisaation johtamisen uusista tuulista 1960-luvulla. Siitä, miltä tuntuu istua teltassa pihalla kuumana kesäpäivänä. Tai harjoitella ydinohjukselta suojautumista pulpetin alle kyykistymällä.

Ja pahoista, painajaismaisista teoista. Siitä, miten viattomia rangaistaan ja syylliset palkitaan. Miten lähimmäisten suojelu rakkauden nimissä voi aiheuttaa entistä suurempaa tuhoa.

Kirja ei ole dekkari, mutta sen dekkarimaiset piirteet saivat minut spekuloimaan vaihtoehtoisilla juonenkäänteillä enemmän kuin mikään lukemani dekkari. Oli iltoja, jolloin nukkumaan mennessäni jännitin Madeleinen ja hänen isänsä Jackin sekä koko ilmavoimien tukikohdan asukkaiden puolesta kuin oikeiden ihmisten vuoksi.

Kaiken tämän lisäksi kirjassa on mielettömästi viittauksia populäärikulttuuriin ja kirjallisuusviitteitä - mutta tätäkään ei ole tehty raskaalla tai vaikealla tavalla, vaan viittaukset on upotettu luontevaksi osaksi kokonaisuutta. Tarinaa voisi lähteä tulkitsemaan vaikka Peter Panin tai Tom Sawyerin kautta. Lisäksi kirjan henkilöt rinnastuvat toisiinsa. Ja kun loppuun päästyäni luin kirjan johdannon ja ensimmäisen luvun uudestaan, olin ällistynyt huomatessani, miten jo ensimmäisessä luvussa mainitaan useita asioita, jotka tulevat vastaan kirjan viimeisissä luvuissa.

The Way the Crow Flies toi mieleen Harper Leen klassikon Kuin surmaisi satakielen - kummassakin kirjassa pieni tyttö seuraa aikalaistodistajana suuria yhteiskunnallisia käänteitä. En tiedä onko MacDonaldin kirja saavuttanut Kanadassa jo nykyklassikon aseman, mutta en ihmettele vaikkei siihen Yhdysvalloissa suhtauduttaisi yhtä hehkuttavasti kuin Leen kirjaan. Siinä missä Kuin surmaisi satakielen on linjassa nykyistenkin yhteiskunnallis-poliittis-historiallisten näkemysten kanssa, nostaa Linnuntietä esiin sellaisia pohjoisamerikkalaisen historian käänteitä, joista harva ilkeää kehua retostella. Siksikin kirja on tärkeä.

En osaa kirjoittaa tästä kirjasta läheskään kaikkea, mitä kirja ansaitsisi. Mielettömän hyvä kirja ja mielettömän taitava kirjailija. Tällaista kirjaa lukiessaan muistaa, miksi lukeminen parhaimmillaan on niin upeaa.

Lue myös nämä:
Harper Lee: To Kill a Mockingbird
Will Eisner: Myrskyn silmään
Craig Thompson: Blankets

Jhumpa Lahiri: Tuore maa

Jhumpa Lahirin Tuoreen maan nappasin joskus viime kesänä divarista vaihtokirjana mukaani. Keltainen kirjasto on laadun tae ja hyväkuntoisilla Keltaisen kirjaston kirjoilla on jonkin verran keräilyarvoakin. Luettavien kirjojen runsaudenpulasta kertonee jotain, että Tuore maa on odotellut lukuvuoroaan tänne asti. Lahirin nimi oli jäänyt mieleen sekä lehti- että blogiarvioiden kiitoksista. Googlettamalla blogiarvioita löytyikin paljon, tässä niistä joitakin. Tuoreen maan ovat lukeneet ainakin Lumiomena, Anna Elina, Sanna ja Ina.

Angloamerikkalaisessa kirjallisuusmaailmassa Lahiri on kerännyt melkoisia suitsutuksia. Mukavaa luettavaa Tuore maa olikin. Koska olen välillä hieman turhankin herkkä käännöskielelle, tarkastin ensimmäisenä suomentajan nimen ja huokasin helpotuksesta. Kokenut konkari Kersti Juva on kääntänyt Tuoreen maan eikä lukiessa tarvinnut jännittää suomentajan pärjäämisen puolesta.

Lahiri kuvaa kirjan novelleissa Yhdysvaltoihin asettuneita intialaisperheitä, tarkemmin sanottuna bengalilaisperheitä. Koulutetut bengalilaiset saapuvat opiskelemaan tai tekemään akateemista uraa, mutta sekä vanhemmilla että lapsilla on pieniä kasvukipuja kahden kulttuurin välillä. Teema laajenee kuvaamaan sukupolvien välistä kuilua ylipäätään: kun maailma muuttuu huimaa vauhtia, on perinteidenkin muututtava, ainakin osittain.

Bengalilaisnäkökulma maustaakin keskiluokkaiset ihmissuhdevatvonnat uudella tavalla. Tarinassa Ei kuulu kenellekään kuvataan kolmekymppisten harvardilaisopiskelijoiden kimppakämppää ja suhdekiemuroita. Tuttu aihe saa uudenlaisen virityksen, kun heti alussa kerrotaan, miten tuntemattomat intialaismiehet soittelevat Sangille kohteliaita kosintapuheluita.

Novellit ovat niin pitkiä, että mielestäni ne lähestyvät jo pienoisromaaneja. Tämä korostuu erityisesti kokoelman päättävässä kolmen novellin kokoelmassa. Kerran elämässä, Vuoden loppu ja Rantautuminen kuvaavat Heman ja Kaushikin risteäviä elämänkohtaloita. He tutustuvat lapsena, koska heidän vanhempansa ovat perhetuttavia, ja tapaavat aikuisena uudelleen toisella puolen maailmaa.

Tarinat etenevät notkeasti. Tuore maa on sujuvalukuinen, mutta henkilöhahmot ovat moniulotteisia ja monet pienet seikat muistuttavat elämän ennustamattomuudesta. Pidin erityisesti siitä, miten monissa novelleissa menneisyys ja nykyisyys törmäsivät. Lahiri tuntuu muistuttavan, miten yhden ihmiselämän aikana tutut ja rakkaat asiat saattavat muuttua vieraiksi, lähes tunnistamattomiksi, ja silti niillä on merkitystä nykyhetkessä ja tulevaisuudessakin. Kirjan lopetukselle pitää antaa erityiskiitokset. Heman ja Kaushikin tarinan päätös ankkuroi kirjan tunnistettavasti aikalaistodellisuuteen.

Joskus minulla on novellikokolmien kanssa keskittymisvaikeuksia - kun saa yhden tarinan loppuun, pitää muistutella itseään kirjan pariin palaamisesta. Vähän tätä ongelmaa minulla nytkin oli, mutta Tuore maa kesti hitaammankin lukemisen. Kirjassa oli paljon hienovaraista kauneutta, mutta ei makeilua. Jälkimaku tuntuu viipyilevältä, arvokkaalta.

Pääsiäisen myötä tuore maa alkaa toivon mukaan pilkistellä näkyviin jo ainakin Etelä-Suomessa. Hyvää pääsiäistä kaikille!

Lue myös nämä:
Seija Vilén ja Anna Kortesalmi: Sormet sahramissa - ruokaa ja kirjoja Intiasta
Sarah Waters: Yövartio
Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia

J.D. Salinger: Sieppari ruispellossa - suomennosvertailua

J.D. Salingerin klassikkokirjan Sieppari ruispellossa olen lukenut joskus tosi kauan sitten. Uusintalukeminen on ollut passiivisesti mielessä jo vuodesta 2004 asti, silloin nimittäin ilmestyi uusi suomennos. Mutta olisikohan 2 x 100 -kirjahaaste aktivoinut aivoni Siepparin suuntaan, tai ehkä Sannan joulukuussa raportoimat Sieppari-kokemukset iskivät kipinää. Hommasin omaan hyllyyn alkukielisen pokkariversion The Catcher in the Rye, kirjastosta lainasin Pentti Saarikosken suomennoksen vuodelta 1961 ja Arto Schroderuksen suomennoksen vuodelta 2004. Alkuperäisteoksen ilmestymisvuosi on selostettu kansiliepeessä: jatkokertomuksena tämä ilmestyi jo vuonna 1945, kirjana vuonna 1951.

Aioin ensin lukea kaikki versiot kerralla putkeen, mutta sitten päätin vähän pätkiä urakkaa ja luin vasta suomennokset, välillä vilkuillen alkutekstiä. Jätän tarkemmat juoniselostukset myöhemmäksi, jos käy niin että jaksan lukea vielä alkuteoksen niin kirjoitan sitten lisää. Perusasetelma lienee tuttu monelle, sitten voin keskittyä vertaamaan suomennoksia. Uudesta suomennoksesta on toki kirjoitettu aikanaan Hesarissa.

Nuorisokulttuuri oli kirjan ilmestymisaikaan vasta muotoutumassa, joten ei ihme että tämä kirja on aikanaan tärähtänyt kollektiiviseen tajuntaan nuoren kapinallisen tilityksenä. Nykylukijalle tarinassa ei sinänsä mitään kovin ihmeellistä ole. Yläluokkainen teini Holden Caulfield on saanut potkut hienosta poikakoulusta, ja hän päättää viettää hieman omaa lomaa New Yorkissa ennen kuin menee jouluksi kotiin.

Saarikoski-elämäkerroista muistan, että Sieppari ruispellossa -suomennos taisi herättää aikoinaan sekä ihailua että närää. Ihailua siksi, että hyvän kielen tajunsa ansiosta Saarikoski osasi kirjoittaa Holdenille luontevan äänen stadin slangilla. Kritiikkiä taas herätti, että Saarikoski pisteli välillä käännökseen omiaan ja välillä teki isojakin virheitä. Ihan ymmärrettävää, että uusi suomennos klassikosta 2000-luvulla tehtiin.

Aloitin lukemalla Schroderuksen version. Se oli miellyttävä ja hyvin luistava. Sinänsä Siepparin peruskerronta ei ole mitään ihmeen vaativaa - dialogia lukuunottamatta tarina kerrotaan kirjakielellä, mutta Salingerin käyttämät, 1940-luvun Yhdysvaltain itärannikon yläluokkaisen pojan käyttämät sanonnat ja kielikuvat ovat niitä, joiden kohdalla kääntäjä joutuu vähän pohtimaan mitä tekisi. Saarikoski käänsi koko kirjan puhekielelle, joten hänen versionsa tuntui Schroderuksen version jälkeen luettuna hieman takkuisemmalta. Schroderuksen Holden kuulostaa rauhalliselta ja analyyttiselta, Saarikosken Holden taas ärsyttävältä ja levottomalta. Vaikka juuri sellaiseksihan Holden kuvataan - hän kokee teinin elämäntuskaa ja angstia, ei viitsi tehdä koulussa mitään, on saanut potkut useista opinahjoista. Kunnianhimoa hän ei tunne mihinkään suuntaan, ja hän inhoaa kaikkea teennäisyyttä, jota hän havainnoi aikuisten maailmassa olevan. Schroderuksen suomennoksessa toistuu Holdenin inhoa kaikkea falskia kohtaan, Saarikosken suomennoksessa useimmin vilahtaa dorka.

Onkin kiva miettiä, että mitenkähän ihmeessä itse ratkaisisi käännökset. Alla esimerkkejä.

Schroderus: "Siitä minä Selmassa pidin, ettei se juurikaan kehua retostanut isäänsä. Se luultavasti tiesi, mikä falski vätys se äijä oli."

Saarikoski: "Se siinä oli kivaa että se ei puhunnu mitään paskaa suuresta isästään. Se varmaan ties mikä dorka tyyppi sen faija oli."

Salinger: "What I liked about her, she didn't give you a lot of horse manure about what a great guy her father was. She probably knew what a phony slob he was."

Parissa kohdassa huomasin hyvin Saarikosken huolimattomuuksia, kerran kengät vaihtuivat käännöksessä hansikkaiksi. Ja ainakin yksi lause oli lisätty aivan ylimääräiseksi. Tämä kohtaus kuulostaa melko käsittämättömältä Saarikosken käsittelyssä:

Saarikoski: "Se mun taksini oli kamalan vanha ja se hais niinkun joku olis just pompottannu siinä persettään."

Schroderus: "Taksi, jonka sain, oli tosi vanha ja haisi siltä kuin joku olisi vasta yrjönnyt sinne."

Salinger: "The cab I had was a real old one that smelled like someone'd just tossed his cookies in it."

Samoin tässä kohtauksessa kahden suomennoksen ero on ääripäästä toiseen - mutta enpä osaisi itsekään päätellä tuosta lauseesta sen merkitystä, jos se tarjoiltaisiin alkuperäisestä yhteydestä irrotettuna käännettäväksi:

Schroderus: "Huvittavinta oli kuitenkin se, että me oltiin huonoimmat luistelijat koko helvetin luistinradalla. Siis tosiaan huonoimmat. Ja siellä oli kyllä muutamia aivan toivottomia toheloita."

Saarikoski: "Huvittava juttu, mut me oltiin kaikista heikoimmat luistelijat koko kentällä. Tahtoo sanoa heikoimmat. Siellä oli muutamia helvetin hyviä luistelijoita."

Salinger: "The funny part was, though, we were the worst skaters on the whole goddam rink. I mean the worst. And there were some lulus, too."

Välillä tosin Schroderus soveltaa enemmän ja Saarikoski on uskollisempi:

Schroderus: "Oli aina yhtä vaikea sanoa, johtuiko nyökkäily siitä että se oli mietteissään vai vain siitä että se oli mukava vanha äijä, jolla on konseptit sekaisin."

Saarikoski: "Sitä oli mahdoton tietää nyökyttelikö se niin kovasti päätään sen takia kun se ajatteli niin kovasti ja vastaavaa, tai sen takia että se oli vanha ruuhi eikä erottannu takapuolta kyynärpäästä."

Salinger: "You never knew if he was nodding a lot because he was thinking and all, or just because he was a nice old guy that didn't know his ass from his elbow."

Jotkut kohdat taas on pakko kääntää vapaasti joka tapauksessa:

Schroderus: "Se selvästikin häpesi vanhempiaan, koska ne sanoivat "ratio" eikä radio ja muuta vastaavaa eikä ne olleet kovin varakkaita."

Saarikoski: "Se häpes selvästikin vanhempiaan kun ne sano "presitentti" ja sillailla eikä niillä ollu rahaa."

Salinger: "You could tell he was very ashamed of his parents and all, because they said 'he don't' and 'she don't' and stuff like that and they weren't very wealthy."

Saarikoski-suomennos huipentuu siihen, että kirjaan loppuun on lisätty sanasto, jossa selitetään kirjassa käytettyjä termejä. On ilmeisesti kulkenut suomennoksen lopussa mukana painoksesta toiseen, ei näitä selityksiä ehkä nykyään enää tarvittaisi. Tässä pari näytettä:

baby nainen; pienokainen
hintti homofiili
skeida ulostetta tarkoittava sana, käytetään myös kuvallisesti
sorry anteeksi

Jos tämän rinnakkaislukemisen jälkeen pitäisi suositella jompaa kumpaa suomennosta, niin sanoisin, että sen, joka haluaa tutustua Salingerin klassikkoon, kannattaa poimia Schroderuksen suomennos. Se on nopealukuisempi ja juonenkulku nousee ehkä selvemmin esille, kun tarina kerrotaan yleiskielisesti. Mutta kyllä Saarikoskenkin suomennosta kelpaa lukea, erityisesti siksi, että siihen on tallennettu hyvin suomalainen historiallinen slangin puhetapa. Millainen lukukokemus alkukielinen versio on - siitä kuulette ensi kerralla, mikäli Salinger-taisteluväsymys ei iske.

Lue myös nämä:
J.D. Salinger: The Catcher in the Rye
Walt Whitman: Valitut runot
Harri Sirola: Turha hätkähtää

Toni Morrison: Tervanukke

Tervanukke löytyi hyväkuntoisena kappaleena Sofian antikvariaatista samalla reissulla kuin Uhrituletkin. Minun kansani, minun rakkaani -kirjan jälkilämmössä aloitin kirjaa innokkaasti, mutta jossain vaiheessa lukuinto laimeni. Kirja on pyörinyt aika kauan sängyn alla, ja totesin että en kirjaa ainakaan tällä kertaa pääse pitemmälle kuin puoleenväliin. Päätin kuitenkin blogata kirjasta, vaikka kesken jäikin. "Saako kirjan jättää kesken", ihmetteli K-blogin Jennikin vähän aikaa sitten, ja minä sanon että saa. Hullua kyllä, Morrison-kiinnostukseni ei tähän laantunut, vaan tilasin nettikaupasta Morrisonin uusimman kirjan kirjan A Mercy. Kirja on suomennettu nimellä Armolahja, mutta päätin että kokeilen seuraavaksi Morrisonia englanniksi. Vaikken itseäni pidäkään minään englannin kielen superguruna, niin näköjään sen verran hyvin kieltä olen tähän ikään mennessä oppinut, että suomennoksia lukiessa käännöksen takaa kuultavat englanninkielen ilmaukset häiritsevät.

Tervanukke muistuttaa Minun kansani, minun rakkaani -kirjaa alkuasetelmansa osalta: suljetun huoneen draamaa on kyseessä täälläkin. Tosin ei kirjaimellisesti, sillä kirjan tapahtumat sijoittuvat läkähdyttävälle Karibianmeren saarelle. Rikas johtaja Valerian Street on vetäytynyt eläkkeen viettoon yksinäiselle huvilalle, mikä ei ilahduta hänen vaimoaan, "Mainen johtavaa kaunotarta". Iäkäs musta palvelijapariskunta pyörittää taloutta. Palvelijoiden, Sydneyn ja Ondinen, veljentytär Jadine on saapunut viettämään lomaa huvilalle. Jadine on eräänlaisessa välitilassa: toisin kuin sukulaisensa, hän elää Streetien vieraana eikä palvelijana. Valerian Street on kustantanut hänen opintonsa ja Jadine on asunut pitkiä aikoja Pariisissa mallintöitä tehden. Sitten huvilalle tupsahtaa laivalta paennut musta Son, jota Valerian hetken mielijohteesta alkaa kohdella vieraanaan eikä karkurina. Sonin silmissä mustasta Jadinesta on tullut käytöksensä puolesta valkoinen.

Kirja jäi kesken ehkä siksi, että juonenkulku tuntui käynnistyvän hieman raskaasti. Sinänsä tekstissä oli paljon kiinnostavia aineksia - pienen ryhmän hierarkian tutkiminen, Jadinen kokemukset Euroopassa, Sonin kontrasti kirjan muita henkilöitä vasten, trooppisen kuuma luonto ja isäntäväkeen etäisyyttä pitävät saarelaiset. Luulen, että tällaisen "laatukirjallisuuden" lukeminen käy minulta välillä nihkeästi sen vuoksi, että varsinainen juoni on häivytetty aika tehokkaasti. Viihteellisen genrekirjallisuuden lukeminen on nopeaa, koska kerronta on vahvasti juonivetoista. Tätähän Jude Deveraux analysoi hauskasti Villiorkideassa. Tervanukessa Morrison liikuttelee tarinaa eteenpäin minun makuuni hieman liian jähmeästi. En vain jaksanut pakottaa itseäni lukemaan kirjaa loppuun asti, vaikka plarailinkin loppuosan tapahtumat pikalukuna.

Eniten kiinnitin huomiota mustien henkilöhahmojen kautta esitettyyn toiseuden kokemukseen. Jadinea ärsyttää Sonin syytökset "liiasta valkoisuudesta". Sen sijaan että saisi rauhassa olla sitä mitä on, joutuu Jadine suhteuttamaan itseään rivien välistä tapahtuvaan melko monitahoiseen rotumäärittelyyn: Sonin lisäksi hän joutuu kohtaamaan Valerianin vaimon hieman yleistävän ja alentuvan asenteen, toisaalta saaren mustaihoinen asujaimisto tuntuu hänestä kaukaiselta. Streetien näkökulmasta kaikki mustat ovat mustia, mutta mustat henkilöhahmot joutuvat punnitsemaan omaa olemustaan paitsi valkoisuutta, myös toisia mustia ja heidän ominaisuuksiaan vastaan. Samanlaista toiseuden kuvausta löysin myös Sarah Watersin Yövartiosta lesbohenkilöhahmojen kuvauksessa.

Katsotaan, mihin minun Morrison-lukukokemukseni johtavat. Kunhan tuo A Mercy tulee ja jos sen lukeminen sujuu paremmin kuin Tervanuken lukeminen, jatkan raportointia.

Lue mieluummin tämä:
Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani
Nämäkin jäivät kesken:
Hannu Salama: Tapausten kulku
Frank Schätzing: Pedot

Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani

Niin on ollut kiire ettei ole varistakaan ehtinyt sanomaan kuin linnuksi! Lukeminenkin on ollut aika pätkittäistä. Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani oli silti huiman hieno lukukokemus. Kiitos kaikille Morrisonia suositelleille, ainakin kaverini Tiinan muistan tätä kehuneen. Morrisoniin tarttumista olin meinannut jo jonkun aikaa, olenhan aina välillä täällä blogissa pohtinut laajempaa tutustumista laadukkaaseen käännöskirjallisuuteen.

Tosin pitääpä sanoa, että jos olisin älynnyt, niin olisinpa voinut lukea Minun kansani, minun rakkaani (engl. Beloved) suoraan alkuperäiskielellä. Suomentaja Kaarina Ripatti kömmähtelee mielestäni vähän siellä täällä. Ensinnäkin jo kirjan nimi on harhaanjohtaja, se viittaa suuriin eeppisiin linjoihin, ja kirja on kuitenkin hyvin yksityinen, pieniin ympyröihin keskittyvä. Historian suuria linjoja, tässä tapauksessa Yhdysvaltain sisällissotaa, orjuuden lakkauttamista ja mustan väestön ensikokemuksia vapaasta elämästä, tarkastellaan yksittäisten ihmisten kokemusten kautta. Ja vaikka en itsekään ole aina maailman tarkin pilkuttaja, niin tässä kirjassa pilkkuvirheitä riittää niin paljon, että se alkaa suorastaan häiritä lukemista. Muitakin pieniä mokia käännöksestä löytyy.

Mutta sitä ei käännös voi peittää, että hemmetin hyvä kirjoittaja Morrison on - ilman muuta Nobelinsa ansainnut. Lukijana putoaa tarinaan syvälle kuin kaivoon, on yhtäkkiä keskellä eläviä, moniulotteisia, tuntevia ihmisiä, jotka pikku hiljaa ja vastahakoisesti kerivät menneisyyttään auki. Aika-paikkakoordinaatit määritellään heti ensimmäisen luvun alussa: eletään vuotta 1873 Ohion Cincinnatissa, osoitteessa Bluestone Road 124. Entinen orjanainen Sethe sekä hänen teini-ikäinen tyttärensä Denver elävät hiljaista, syrjäänvetäytyvää elämää. Mutta kun kylään astelee Sethen ystävä, samalla tilalla aikanaan orjana ollut Paul D, käynnistyy muutos.

Morrison kuvaa maagisen realismin keinoin Sethen menneisyyden haamuja - joista löytyy hyvin konkreettinenkin haamu 124:n elämää sekoittamaan. Taitavasti kuvattu - yliluonnolliset asiat ovat yhtäaikaa täysin uskottavia että sopivan etäännytettyjä, "taikauskon" piikkiin pantavia. Kumminkin, kun Sethen ja Paul D:n traumaattista historiaa puretaan, meinaa maha välillä kääntyä ympäri. Vaikka Morrison kuvaa orjuutta eleettömästi, onnistuu hän luomaan tapahtumiin sellaisen tunnelatauksen, että jo senkin vuoksi lukeminen on välillä hieman hidasta - ei pysty vastaanottamaan kovin paljon kerrallaan. Tämä kirja on ikään kuin Tuulen viemän kääntöpuoli - miltä Etelävaltioiden vauraus näytti orjan silmin katsottuna? Sethen ja Paul D:n elämä hyvän isäntä Garnerin aikaan oli melko ongelmatonta, mutta Garnerin kuoltua asiat muuttuivat karmaisevaan suuntaan.

Samalla kirjan henkilöiden kautta kuvataan sisällissodan jälkeisen Amerikan mustan väestön historiattomuutta ja juurettomuutta. Jos vanhemmat erotettiin lapsistaan, puolisot toisistaan, tuttuja myytiin ympäriltä uusiin paikkoihin, niin pysyvät ihmissuhteet olivat lähes mahdottomuus. Sethen korviin oli vielä kantautunut kuvauksia orjalaivoista, mutta omasta äidistään hänellä ei kunnon muistikuvia ollut. Ja vaikka sodanjälkeisessä Cincinnatissa mustat saattoivat jo käydä palkkatyössä ja rakentaa omaa elämäänsä, rotujen väliset rajat olivat vahvat.

Sethen, Denverin, Paul D:n ja heidän takautumiensa kautta tutuiksi tulevien muiden hahmojen elämää seuraa intensiivisesti. Kuten mainitsin, tarina kuvaa pieniä ympyröitä, mutta avasi minulle taas näkymän maailmanhistoriaan joltakin uudelta kannalta. Kun palaan tähän kirjaan (olen jokseenkin varma että tulen lukemaan tämän joskus myöhemmin uusiksi), voisin etsiä tämän käsiini suoraan alkuperäiskielellä. Myös muu Morrisonin tuotanto on tämän perusteella ehdottomasti tutustumisen arvoista.

21.1.10. PS. Katso myös Kirjapedon erinomainen bloggaus tästä kirjasta.

Lue myös nämä:
Harper Lee: To Kill A Mockingbird (Kuin surmaisi satakielen)
Margaret Mitchell: Gone With The Wind (Tuulen viemää)
Sofi Oksanen: Puhdistus

Sarah Waters: Yövartio

Ostin Sarah Watersin Yövartion edulliseen hintaan Kirjatorilta. Tammen Keltaisessa kirjastossa julkaistu Yövartio houkutteli pariinsa – olen Watersilta lukenut aiemmin Silmänkääntäjän. Yövartio sijoittuu toisen maailmansodan aikaiseen Lontooseen ja mielestäni kirja oli huomattavasti parempi kuin Silmänkääntäjä, joka ei huono ollut sekään. Ehkä Yövartio muistui mieleen myös hiljattain lukemastani, erinomaisesta Alison Bechdelin sarjakuvasta Hautuukoti, jossa niin ikään käsiteltiin homoseksuaalisuutta. Arvion sarjakuvasta kirjoitin Etelä-Saimaaseen – vielä sitä ei nettisivuilla näy, mutta lukekaa Hesarin arvio sen sijaan.

Yövartio jakaantuu kolmeen jaksoon: vuoteen 1947, jolloin sota on jo ohi, ja sotavuosiin 1945 ja 1941. Lukijalle siis esitellään ensimmäisessä jaksossa nykytilanne ja seuraavissa jaksoissa kerrotaan, mitä sitä ennen tapahtui. Lukiessa tuntee olevansa arvoituksen ratkaisija, jolle annetaan vinkkejä ja keritään salaisuuksia pikku hiljaa auki. Mysteereistä ei ole kyse, vaan tavallisten ihmisten tavallisista salaisuuksista – tai ainakin melkein.

Kiinnostavan lisäulottuvuuden Yövartioon tuovat homoseksuaaliset henkilöhahmot, enimmäkseen lesbot. Waters käsittelee teemaa erittäin taitavasti. Aiheella ei mässäillä eikä saarnata. Seksikohtaukset on vähennetty minimiin, vaikkakin eroottista latausta löytyy tunteista, katseista ja tapahtumista. Lesbous on mukana ennen kaikkea toiseutena: millaista elämä on, kun jotain omasta itsestä pitää salata ympäristöltä. Salattavaa riittää myös kirjan heteroilla.

Kirjassa on monia kiehtovia henkilöitä. Tarinankertojan viestikapulan ottaa ensimmäisenä Kay Langrish, varakkaan perheen jälkeläinen, joka asuu sodan jälkeen pienessä vuokramurjussa ja vaeltaa yksin Lontoon katuja. Kay on butch-tyyppinen lesbo, joka pukeutuu miesmäisiin vaatteisiin, pitää tukkansa lyhyenä ja kaipaa rinnalleen vaaleaa kaunotarta. Kayn pään sisälle lukijaa ei kovin usein päästetä, mutta silti hänestä muodostuu karismaattinen, vahva ja vaikuttava kuva. Levoton ja mustasukkaisuuden repimä Helen rakastaa Juliaa, valovoimaista ja viehättävää dekkarikirjailijaa. Helenin ja Julian historiassa ihmissuhteet risteilevät yllättävällä tavalla.

Lisäksi seurataan Viviä, joka on päätynyt Helenin kanssa samaan toimistoon työskentelemään. Viv on salaa seurustellut sota-ajasta asti naimisissa olevan perheellisen Reggien kanssa ja lisäksi käynyt vankilassa tapaamassa pikkuveljeään Duncania, joka on kaikkien mielestä tuottanut perheelleen suurta häpeää. Duncanin kautta päästään kokemaan, miltä Lontoon pommitukset tuntuivat vankilan ikkunoiden takaa seurattuna.

Lukukokemus toi mieleen, kuinka kollektiivinen kokemus toinen maailmansota on ollut, nimensä mukaisesti. Lieneeköhän se tämän bloginikin yhdistävin aihe eri kirjailijoitten välillä? Toisen maailmansodan jyräävästä, vanhan hävittävästä ja uutta tilalle tuoneesta vaikutuksesta on kirjoittanut moni: Mika Waltari, Helvi Hämäläinen, Veikko Huovinen... Me suomalaiset ehkä välillä unohdamme talvisotamuisteluiden keskeltä, että on sitä sodittu muuallakin. Lontoon suurkaupungissa sota oli läsnä myös, vaikkakin toisella lailla kuin Karjalan rajoilla. Kaikki Yövartion päähenkilöt ovat siviilejä, mutta silti mukana sodassa tavalla tai toisella, eivät vähiten kärsijöinä. Kay työskentelee sodan aikana ambulanssisisarena ystävänsä Mickeyn kanssa: ajaa autoa, kantaa ruumiita, toimittaa haavoittuneet sairaalaan. Waters kuvaa kaupungin aavemaista raunioitumista, pimeyttä ja tavarapulaa. Ihmiset viettävät öitään pommisuojissa tai metroasemilla, jatkuvat pommitukset romahduttavat kodit ympäriltä, ihmisiä kuolee tai haavoittuu. Kaikki eivät halua sotaan osallistua: Duncanin sellitoveri Fraser on joutunut vankilaan aseistakieltäytymisestä.

Waters kuvaa miljöötä ja ulkoisia tapahtumia pikkutarkasti, mutta onnistuu välittämään henkilöistään elävän kuvan, vaikkei heidän kaikkia sielunliikahduksiaan analysoikaan. Erityisen taitavaa on kirjailija Julian kuvaus: hänelle on kirjoitettu pisimmät repliikit, joista välittyy Julian tunteikas ja analyyttinen luonteenlaatu todella taitavasti.

Sota näyttäytyy poikkeustilana, jolloin epätavalliset asiat muuttuvat sallitummiksi. Viv ei jaksa muistaa Reggien perheellisyyttä silloin kun intohimo ottaa vallan. Kayn ja Mickien kaltaisille naisille ambulanssisisaren tehtävä antaa hyväksytyn syyn pukeutua pitkiin housuihin ja toimia maskuliinisessa roolissa. Sodan jälkeen roolin ylläpito on vaikeampaa, mutta paluuta vanhaan ei ole, kun moni haluaa pitää kiinni sota-aikana opituista uusista tavoista.

Waters ei kirjoita puhtaaksi, mitä Kaylle, Helenille, Julialle, Viville ja Duncanille täsmällisesti ottaen käy kirjan kronologisten tapahtumien jälkeen. Muutoksen mahdollisuutta ja omasta kehästä ulos murtautumista väläytellään monen kohdalla. Kirja oli niitä, joiden kohdalla harmittaa kun viimeinen sivu päättyy. Olisin halunnut vielä jäädä pimeään, raunioituneeseen Lontooseen seuraamaan kiehtovia ihmiskohtaloita. Mutta Waters jättää lempeästi kirjansa tapahtumat hautumaan lukijan mieleen ja antaa loppuratkaisujen kypsyä siellä.

Lue myös nämä:
Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät
Helvi Hämäläinen: Kadotettu puutarha
Alison Bechdel: Hautuukoti

Bret Easton Ellis: Lunar Park

Lunar Park tarttui kirjastosta mukaan, kun muistin Hesarin kehuneen sitä. Ellisiltä olen aiemmin lukenut Amerikan Psykon (ilmestynyt suomeksi 1993) lukioikäisenä. Kirja herätti tuolloin kovasti huomiota, ja kylläpä sen itsekin noteerasin korkealle. Omasta hyllystä löytyvä Amerikan Psyko on tullut luettua vuosien varrella kerran pari uudelleenkin.

Muuten lukaisin Ellisiltä Alta nollan jossain vaiheessa, sen herättämättä sen kummempia intohimoja. Glamoramaa aloitin, mutta se tuntui niin tylsältä että jätin kesken. Niinpä Hesarin myönteinen arvio herätti kiinnostuksen: vieläkö vanha kettu keksisi jotain uutta sanottavaa?

Ja keksihän se. Lunar Park on hillittömän hauska ja juonellisesti todella sujuvasti etenevä, suorastaan helppolukuinen. Eli jotain aivan muuta mitä vaikkapa Amerikan Psykosta voi sanoa, sen hauskuus kun vaatii melko kieroutunutta asennetta. Lunar Park puolestaan on omituinen sekoitus kauhua ja tunnustuskirjallisuutta, hieman kuin samaan astiaan miksattaisiin Stephen Kingiä ja Pentti Saarikoskea. Kirja on nimittäin näennäisen omaelämäkerrallinen. Kertojana on kirjailija Bret Easton Ellis, joka johdantona tilittää koko julkisen uransa, joka pitää sisällään kehuttuja romaaneja, huume- ja viinanhöyryisiä bileitä, huonoja perhesuhteita ja sekavia kirjallisuuskiertueita. Johdannon jälkeen alkaa kuvaus "nykytilasta": Ellis on mennyt naimisiin poikansa äidin kanssa ja muuttaa "perheensä" luo Kaliforniaan. Uusi alku kestää vain hetken, kun talossa alkaa kummitella, minkä aiheuttajaksi Ellis epäilee isävainaataan...

Kirjassa on paljon hyviä puolia. Yksi on kuvaus amerikkalaisen julkkiskirjailijan hörhöelämästä. Tämä aihehan on vanha kuin taivas: varmaan siitä asti kun ensimmäisellä kivikauden ihmisellä on pensseli pysynyt kädessä, on hänen pitänyt päästä maalaamaan hassuja sienensyöntikokemuksiaan ja pätemään niillä muille... Taiteilijaelämän pimeät puolet ovat siis kaikille tuttuja, mutta on niistä silti merkillisen hauskaa lukea.

Lisäksi minua ainakin nauratti amerikkalaisen perheidyllinen hillitön parodia. Ellisin "perhe" kun on kirjava kokoelma luksusasunnossa eläviä etuoikeutettuja ihmisiä, joista osa on sukua keskenään ja osa ei, mutta jotka eivät joka tapauksessa saa mitään kontaktia toisiinsa. Äiti Jayne on Hollywood-näyttelijä, jonka vuoksi hänen assistenttinsa ja kotiapulaisensa hääräävät tiiviinä osana perheen arkea. Koska Jayne on ollut vuosikausia epätoivoisen rakastunut Ellisiin, hän uskoo kaiken, mitä mies hänelle sanoo. Ellis itse puolestaan juopottelee ja käyttää huumeita sekä vonkaa vieraita naisia, tosin läpinäkyvimmätkin selitykset menevät Jaynelle läpi. Luonnollisestikin pariskunta käy pariterapiassa, vaikka avioliittoa on kestänyt vain pari kuukautta.

Ellisin poika Robby puolestaan välttelee täysin kontaktin ottamista vastalöydettyyn isäänsä. Jaynen tytär Sarah vaikuttaa normaaleimmalta. Selkäpiitä karmii lukea Robbyn ja Sarahin ja heidän koulutovereidensa lääkeannoksista. En tiedä onko oikeasti kuinka tavallista, että normaalit amerikkalaiset lapset syötetään täyteen vuoroin rauhoittavia, vuoroin piristäviä lääkkeitä, mutta jos kirjan kuvauksissa on ripauskaan todellistä elämää, niin huhhuh. Aika ahdistavaa on myös kuusivuotiaan Sarahin "normaalielämä" muutenkin - tyttö on kirjassa kuvattu pikkuaikuiseksi ja käyttäytyy teini-ikäisten tavalla.

Lunar Park on myös taitavaa ympyrän sulkemista: Amerikan Psyko ja sen päähenkilö Patrick Bateman kytkeytyvät oleelliseksi osaksi juonikuviota. Ja vaikka en kovin suuri kauhukirjallisuuden ystävä olekaan, niin kyllä kirjan yliluonnolliset kohtaukset saivat ahdistuksen väreet juoksemaan selkäpiissä.

Lue myös nämä:
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta
Majgull Axelsson: Huhtikuun noita
Jane Stanton Hitchcock: Seurapiirimurhia