 |
| Kansi: Otava. |
Hän oli aloittamassa hiljaista valitusta lastenkutsujen pitkäpiimäisyydestä, kun huomasi kuka astui keittiöön.
Eeva Loukon esikoisdekkari Onnellisten saari vaikuttaa alkuvuoden hitiltä. Se on kuudentena HelMet-kirjastojen halutuimpien kirjojen listalla. Myyntilukuja en löytänyt, mutta usein kirjastovaraukset korreloivat hyvän myynnin kanssa. Ja koska julkaisijana on Otava, on kirjalla puolellaan Suomen parhaat kustannustoimittamisen ja markkinoinnin resurssit. Tästä kertoo sekin, että kirjan luvataan olevan “herkullisen koukuttava sarjan avaus”.
Onnellisten saaressa Lontoossa asuva Ronja palaa lapsuudenkotiinsa Helsingin Lauttasaareen, kun hänen isänsä löytyy murhattuna. Yhdessä lapsuudenystäviensä kanssa Ronja selvittelee isänsä menneisyyttä ja törmää vanhoihin arvoituksiin.
En ole dekkarien himolukija – turhan usein dekkarijuoni vaikuttaa vain kömpelösti kasatulta tekosyyltä kirjoittaa vaikkapa miljööstä. Kiinnostuin Onnellisten saaresta luettuani Kirsin kirjanurkan mielipiteet kirjasta. Epäloogisuuksia niin paljon, ettei edes tarkkana lukijana tunnettu Kirsi jaksa luetella niitä? Tähän täytyy tutustua!
Sain Kirsiltä postitse hänen arvostelukappaleensa (kiitos vielä kerran!). Tietoinen “vastakarvaan lukeminen” lienee joidenkin mielestä vähän väärä tapa lähestyä kirjaa, mutta ainakin tällä kertaa epäloogisuuksien bongaileminen oli antoisaa. Itse asiassa koko kirja on kuin kiehtova arvoitus, jonka ratkaisemisessa loogisen ajattelukykyni rajat kerta kaikkiaan tulivat vastaan.
Kirjan parissa mieleeni muistuivat opiskeluvuodet, jolloin kirjoitin tenttivastauksia ja opinnäytetöitä. Usein olin valmistautunut aivan liian vähän ja yritin korvata laatua määrällä. Sen sijaan, että olisin kiteyttänyt osaamiseni kristallinkirkkaasti, päädyin kirjoittamaan tarpeettoman pitkiä ja monisanaisia johdantoja ja loppupäätelmiä ja varsinaisessa vastauksessa pyörittelin muutamaa ydinasiaa edestakaisin. Toivoin, että epämääräisyyteni ja epätäsmällisyyteni hämäisi tarkastajaa ja saisin asiallisen arvosanan.
Onnellisten saaressa on todella paljon löysää kielenkäyttöä ja sitä olisi sietänyt tiivistää kunnolla. Ongelma kuitenkin on, että varsinainen dekkarijuoni on melko päälleliimattu eikä esimerkiksi poliisin toiminnan kuvaus vaikuta kovinkaan asiantuntevalta tai realistiselta. Jos kirjan tiivistäisi dekkarijuonen ympärille, siitä jäisi tuskin mitään jäljelle. Arkisia askareita kuvataan intensiivisen realistisesti, mutta murhaa ja sen tutkimista ympäripyöreästi. Lauttasaaren rannasta löytyneen Ronjan isän ruumiin tutkimista kuvataan näin:
Tiimi työskenteli ruumiin ympärillä tottuneesti.
Myöhemmin taas Ronjan teenkeitosta kerrotaan näin:
Mutta ensin hän tarvitsi teetä. Hän oli Lontoossa tykästynyt juomaan, se rauhoitti, selkeytti ja tarvittaessa piristi samaan aikaan. Ihme ainetta. Hän harppoi keittiösyvennykseen ja availi kaappeja. Yläkaapista pöllähti kasvoille pölypilvi, joka sai aikaan yskänkohtauksen. Toettuaan Ronja jatkoi kaappien availua, kunnes löysi takakaapin perukoilta rutussa olevan paketin. Ronja täytti tiskipöydän reunalla lojuvan sähkökäyttöisen vedenkeittimen ja napsautti sen päälle. Viereisestä kaapista löytyi isän säästämiä, rumia mainoskuppeja. Hän tarttui umpimähkään yhteen mukeista ja kaatoi kiehuvaa vettä piripintaan. Teepussi leijaili hiljalleen pohjalle Ronjan sipsuttaessa villasukkasillaan nahkasohvalle.
Ehkä kirjan on tarkoitus edustaa cozy mystery -tyyliä, hieman Mma Ramotswe -sarjan tapaan? Mutta yleensä cozy mysteryissä on paljon lämmintä, sympaattista, positiivista ja iloista ainesta. Tässä kirjassa kuvataan lapsiperheen tiskaamattomia astioita, liian vauhdikasta ulkojumppaa räntäsateessa, kuluneita sisustuksia ja epämiellyttävän uteliaita naapureita.
Entä miksei kukaan ole vetänyt punakynällä ylläolevasta kappaleesta edes “sähkökäyttöistä” yli? Googletin “sähköttömän vedenkeittimen” ja hakutulosten perusteella esimerkiksi eräretkeilijöille on tarjolla akkukäyttöisiä vedenkeittimiä, jolloin vedenkeitintä ei tarvitse kytkeä sähköpistokkeeseen. Muuten ainoa sähkötön vedenkeitinvaihtoehto taitaa olla kattila, ja jos kattilaa käyttää sähköhellalla, silloinkin tarvitaan sähköä.
Realismin epätasapainosta kertoo myös se, että murhatun henkilön perunkirjoitus vaikuttaa niin sujuvalta, että siitä ei tarvitse kertoa lähes mitään. Elävässä elämässä ihmisillä on kuulemma nykyään todella työlästä saada suljettua vainajan puhelinliittymät tai verkkopankkipalvelut. Ronjan ei kuvata pohtivan tällaisia lainkaan. Ehkä kyseessä on ollut tietoinen rajaus, turhan arkirealismin välttäminen? Mutta jos näin on, miksi kahvilassa tai lenkillä käymistä kuvaillaan pitkästi?
Lisäksi Ronja itse on päähenkilönä niin ankea, että ihmettelin lukiessani, miksi hänen lapsuudenystävänsä, tuttavansa ja ex-heilansa jaksavat höösätä hänen kimpussaan. Ronja enimmäkseen valittaa koko kirjan ajan. Lauttasaari tuntuu juoruilevalta tuppukylältä, lapsuudenystävät ovat joko liian hienoja tai liian arkisia, entisen poikaystävän innokas kosiskelu tuntuu ahdistavalta, isän asunto on ruma ja kulahtanut ja sekä isä että äiti ovat jääneet etäisiksi. Usein inhokkipäähenkilöni dekkareissa on puuhakas amatööri, joka ratkoo rikoksen tyhmänrohkealla tavalla ja ajautuu sitten ongelmiin, joista muut pelastavat hänet. Mutta Ronja ei tee edes tätä, menee vain sinne minne muut sanovat ja ruikuttaa. Ongelmiin hän kyllä joutuu. Toivottavasti sarjan seuraavaan osaan hänelle annetaan hieman oma-aloitteisuutta ja aktiivisuutta.
Miksi tämä kirja on siis kirjoitettu? Vahvimmin kirjasta välittyy halu nostalgisoida Lauttasaaren maisemia. Kirjasta paistaa kotiseuturakkaus ja Lauttasaaren maamerkkejä ja tunnelmia kuvataan hartaasti. Itse en ole Lauttasaaressa asunut, mutta olen kulkenut siellä kyläily- ja asiointimatkoilla ja monet Onnellisten saaren kuvauksista tuntuivat tutuilta. Voisi ajatella, että nykyiset ja entiset lauttasaarelaiset ovat kirjalle parasta kohderyhmää. Mutta koska Lauttasaaressa asuu koulutettua, työssäkäyvää, sivistynyttä ja varakasta väkeä, eikö heitä ajatellen olisi kannattanut hioa kirjaa vähän pitemmälle? Nyt arvelisin, että kirjan parissa viihtyy parhaiten vähän lukeva, mielellään nuorenpuoleinen henkilö, jota yksinkertainen kieli turhine rönsyineen ei vaivaa.
Pienenä ihmetyksen aiheena jäin pohtimaan sitäkin, että kirjassa on poliisi nimeltä Oona Laine. Lauttasaaressa asuu Suomen kärkidekkaristeihin kuuluva Outi Pakkanen, jonka luoma Anna Laine on seikkaillut Stadin maisemissa jo kymmeniä vuosia. Eikö Oona olisi voinut olla vaikka Aalto tai Järvi, varsinkin jos häntäkin nähdään sarjan tulevissa osissa? Vai onko Oona Laine intertekstuaalinen silmänisku Anna Laineen suuntaan?
Kirjan henkilöhahmoista kiinnostavin on miespoliisi Anton. Hän on omalla tavallaan klisee: itserakas naistenmies, joka ei halua sitoutua koska pelkää pettyvänsä rakkaudessa. Mutta poliisina hän on virkistävä tai ainakin jotain muuta kuin avioeron kolhima yksinäinen keski-ikäinen alkoholisti. Toivottavasti Anton saa seuraavassa osassa isomman roolin. Sarjan tulevia osia olisi luonteva sijoittaa Lauttasaaren lähiympäristöön vaikka Tapiolan puolelle, miksei Ruoholahteenkin.
Tekstit
