J.K. Rowling: Harry Potter and the Half-Blood Prince (äänikirja)

Äänikirjojen makuun päästyäni toteutin erään pitkäaikaisen mieliteon - tutustuin kehuttuihin Stephen Fryn lukemiin Harry Pottereihin. Englanninkielisiä äänikirjoja löytyy kirjastosta mukavasti. Mm. Kyllä Jeeves hoitaa -sarjassa Jeevesiä näytellyt Fry on kerännyt kehuja ja palkintoja luennastaan, minulle mieleen on jäänyt kaverini Tiinan kehut jo vuosien takaa. Tulipa samalla myös kokeiltua, miltä äänikirjan kuuntelu englanniksi tuntuu. Koska Potterit ovat minulle tarinoina tuttuja, oli englanniksi kuuntelu varsin sujuvaa. Toki kirjat on myös luettu selkeällä tavalla. Taidanpa rohkeasti kokeilla myös muita äänikirjoja englanniksi.

Siitä on vain pari vuotta, kun luin koko Harry Potter -sarjan yhteen putkeen englanniksi. Luulin, että olisin pysynyt poissa Tylypahkan maisemista kauemminkin, mutta niinpä siitä näköjään tuli sinne taas palattua... Potterit on tullut luettua jo moneen kertaan, olen tästä teoksesta kirjan muodossa blogannut yli viisi vuotta sitten.

Stephen Fry hyödyntää näyttelijänlahjojaan nautinnollisesti kirjan parissa. Jokaiselle dialogissa esiintyvälle hahmolle oli oma ääni. Harryn luokkakaveri Seamus puhui irlantilaisittain, taikajuomien opettaja Slughorn oli ilmeikkään hedonistinen, Dumbledore viisas ja rauhallinen. Ehkäpä pientä noottia voi antaa nais- ja tyttöhahmojen ääninäyttelystä. Jotenkin Fry sai Hermionen kuulostamaan pikkuisen liikaa hössöttävältä hikipingolta, mitä Hermione ei minun mielestäni missään nimessä ole, vaan älykäs ja aikaansaapa. Samoin Ronin hieman yksioikoista luonteenlaatua pikkuisen alleviivattiin.

Karoliina kuunteli jokin aika sitten kiehtovan kuuloisen kirjan nimeltä Skippy Dies, ja kiinnitti huomiota siihen, kuinka muutoin hyvä ääninäyttelijä kimitti naisten rooleissa vähän liikaa. Samaa vikaa Fry'llakin oli. En muista että suomenkielisissä äänikirjoissa mieslukijat olisivat kimittäneet häiritsevästi. Onko sofistikoitunut Fry niin brittiläis-klassisen sovinismisivistyksen aivopesemä, että alleviivaa huomaamattaan naisten höpsöjä puolia?

Yhtä kaikki, seikkailu tutussa Tylypahkassa oli taas kerran niin kivaa, että piti tänään kiirehtiä kirjastoon lainaamaan myös Harry Potter and the Deathly Hallows äänikirjana. Siitä en kyllä välttämättä enää bloggaa, johan tässä on Pottereita käsitelty edestä ja takaa. Ja hauskaa oli huomata jälleen sekin, että äänikirjan parissa ei voi hätäillä kirjaa eteenpäin. Jännätkin kohdat pitää kuunnella tasan tarkkaan siinä tahdissa kuin lukija ne lukee. Samoin suvantovaiheisiin tulee kenties keskityttyä aavistuksen paremmin, koska niitäkään ei voi ruveta harppomaan.

Lue myös nämä:
J.K. Rowling: Harry Potter 1-7
Agatha Christie: Aikataulukon arvoitus
Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus

J.K. Rowling: Harry Potter 1-7

Viime kirjoituksesta on näköjään vierähtänyt melkein kaksi kuukautta, mutta ihmekö tuo: sain juuri loppuun 3407-sivuisen luku-urakan. Olen edellisen kerran blogannut Harry Potterista noin kaksi vuotta sitten, ja silloin uumoilin että seuraavalla lukukerralla voisi lukea järjestyksessä koko sarjan. Nyt aika oli kypsynyt otolliseksi, ja viimeiset viikot olen viettänyt uppoutuneena Harry Potterin maailmaan aina sellaisina hetkinä, kun on ollut aikaa lukea.

Esittelen ensin oman Potter-kokoelmani, jonka olen hankkinut ns. adult edition -ulkoasussa. (Eräs kaveri kysyi, onko niissä silloin adult-sisältöäkin, mutta ei sentään.) Ensimmäisenä hyllyyni on päätynyt sarjan viides osa, Harry Potter and the Order of Phoenix. Sen ostin joskus Antikka.netin kautta edullisesti. Järkälekirjassa postimaksu taisi olla kalliimpi kuin kirja itse. Toiseksi ostin sarjan päätösosan, Harry Potter and the Deathly Hallows, päämajapaikalta Lontoosta silloin kun osa ilmestyi. Tästä olen blogannutkin tuoreeltaan. Myöhemmin päätin hankkia sarjan muutkin osat omaan hyllyyn yhtenevässä ulkoasussa, ja katselin tilausmahdollisuuksia ensin Suomalaisen kirjakaupan verkkokaupasta. Sen kautta tilattuna nuo kovakantiset, englanninkieliset adult edition -versiot olisivat kuitenkin maksaneet noin 50 euroa kappale, joten kävin sitten suosiolla tutustumassa sarjan brittikustantamon Bloomsburyn verkkokauppaan. Siellä hinnat olivat postimaksunkin huomioiden paljon inhimillisemmät, viiden osan ostos taisi olla yhteensä alle 200 euroa. Itse asiassa tällä hetkellä tuolta verkkokaupasta saisi koko sarjan tyylikkäässä laatikkopaketissa vaivaisella 115 punnalla, eli tämän hetken kurssin mukaan laskettuna hinta ilman postimaksua olisi vain 129 euroa.

Koska Harry Potter on vahvasti juonivetoinen, en rupea tässä sen syvällisemmin analysoimaan yksittäisiä juonenkäänteitä, ettei tule vahingossa lipsautettua spoilereita. Kävin myös hieman sensuroimassa vanhempia Potter-bloggauksiani, olin vähän liian avomielisesti kuvaillut joitakin yksityiskohtia. Hyviä Potter-analyyseja on toki nettiin kertynyt, suomalaisista asiaan ottavat kantaa Reeta Karoliina innoissaan ja Grezen hieman näreissään.

Kesällä tulee kuluneeksi kolme vuotta viimeisen osan ilmestymisestä, ja julkisin Harry Potter -huuma on jo lientynyt. Onko jo oikea aika arvioida, oliko Harry Potter hetken huumaa vai onko siinä ainesta kestäväksi klassikoksi? Nyt, tämän perusteellisen uusintalukukierroksen jälkeen, olen sitä mieltä että kyllä tässä klassikkoainesta on. Rowling kirjoittaa rakkaudella. Harry Potterin maailma on perusteellisesti ja huolellisesti luotu, juonenkäänteissä riittää yllätyksiä ja henkilöhahmojen paljous takaa runsaasti samaistumiskohteita. Nämä seikat eivät kuitenkaan riittäisi vielä, ellei kirjoissa olisi sitä jotakin erikoista lumovoimaa: sitä, joka saa ahmimaan kirjaa enemmän ja enemmän, ilman että malttaa lopettaa kesken. Ja että kaipaa tarinan pariin takaisin silloin, kun arjen velvollisuudet pakottavat jättämään lukemisen kesken. Jos jotain kritisoitavaa pitäisi löytää, niin kielellisesti ja kerronnallisesti Harry Potterit eivät ole mitään maailmoja mullistavia elämyksiä, vaan hyvin suoraviivaisesti "Harry menee sinne ja tänne ja tekee sitä ja tätä" tyyliin kerrottuja. Ja epäuskottavuudet ja epäloogiset seikat ovat kuulemma kiusanneet monia. Minua eivät juurikaan, minähän olen tällainen kiitollisen herkkäuskoinen lukija, joka ei liikaa jää miettimään, miksi joku hahmo toimii tietyllä tavalla, ellei nyt aivan ammottavan epäuskottavia aukkoja juonessa ole.

Harry Potter linkittyy useaan merkittävään kulttuurihistorialliseen kontekstiin. Perustavinta laatua oleva yhteys on tarinan messiaaninen luonne: paha hahmo (Voldemort) uhkaa maailmaa (brittiläistä velhoyhteisöä) ja sankarin (Harryn) täytyy kohdata hänen viimeisessä taistelussa. Jos Harry voittaa, rauha palaa maahan. Yritin etsiä netistä jotain hyvää yleiskatsausta kirjallisuuden messias-tarinoihin, mutta sellaista en tähän hätään löytänyt. No, kyseessähän on jokseenkin itsestäänselvä tarina, jota varsinkin populäärikulttuurissa käytetään olennaisena osana seikkailuja. Tämän lukukerran yhteydessä ehdinkin miettiä, miksi tämä hyvis-voittaa-pahiksen kuvio on niin tuttu, turvallinen ja helppo aihe kirjoissa ja elokuvissa. Kyseessä lienee ihmiskunnan vanhimpiin kuuluva tarinakuvio. Kaipa pahuuden ulkoistaminen yhden ihmisen tai asian harteille tuntuu hyvältä. Kun pahis on lyöty, kaikilla on asiat hyvin. Arkielämässähän näin ei suinkaan ole. Ihmiskauppaa, epätasa-arvoa, sotia, nälänhätää, ympäristötuhoja ei mitenkään voi sälyttää kenenkään yksittäisen ihmisen syyksi, vaikka moni mielellään yrittääkin nähdä milloin kenetkin hallitsijan tällaisista asioista vastuussa olevaksi. Varmaan senkin vuoksi tällaiset sankaritarinat ovat lohdullisia ja viihdyttäviä lukuelämyksiä: jotain tarinan perusvireestä jää piristämään omaakin arkea, vaikka yksittäisellä sankariteolla ei oikeassa elämässä asioita parannetakaan.

Lisäksi Harry Potter asettuu brittiläisen sisäoppilaitoskuvausten kaanoniin. Tästäkin yritin etsiä hyvää syväanalyysia, mutten löytänyt - esimerkiksi kelvannee Wikipedia-lista sisäoppilaitos-aiheisista kirjoista. Jos asiaa rupeaa pohtimaan, Harry Potterin koululla on perhesuhteiden kannalta hämmästyttäviä vaikutuksia. Velho-oppilaat aloittavat koulun 11-vuotiaina, ja he käyvät lomalla perheittensä luona joulu-, pääsiäis- ja kesäloman verran. Näistä pisin on kesäloma, joka ilmeisesti on noin kahden kuukauden mittainen. Esimerkiksi Hermione, jonka vanhemmat eivät ole velhoja, viettää lomiaan usein joko koululla tai Weasleyn perheen luona. Niinpä hän käytännössä muuttaa pois vanhempiensa luota 11-vuotiaana ja nämä näkevät tytärtään seuraavien vuosien aikana ainoastaan joitakin viikkoja vuodessa!

Samoin koulukuvausten traditioiden mukaisesti Harry kavereineen ratkoo huolestuttavan isoja ongelmia yksin, ilman aikuisten apua. Koulun opettajat ja muut aikuiset kuvataan joko epäluotettavina ja epäoikeudenmukaisina (Snape) tai oikeudenmukaisina mutta ankarina tai etäisinä (McGonagall), niin että oppilaat eivät juuri uskoudu huolineen heille. Luotettavia aikuishahmoja koulumaailmassa on Harryn kannalta oikeastaan vain kaksi: Dumbledore ja Hagrid. Toki lisäksi on useita sivuhahmoja, jotka ovat aikuisia ja Harryn puolella.

Harryn ja Dumbledoren suhteen muotoutuminen on kiinnostavaa. Alkuosissa Dumbledore on etäinen, mutta vähitellen hänestä tulee Harrylle eräänlainen isähahmo.

Aloittaessani lukemista hämmästyin kovasti huomatessani miten paljon ykkösosassa oli mukana aineksia, joiden tiesin nousevan ratkaisevaan osaan sarjan viimeisessä osassa. Samoin kakkososa on sarjan lopettamisen kannalta yllättävän tärkeä. Kolmososaa taas voi pitää ehkä tasapainoisimpana ja siinä mielessä kirjallisesti onnistuneimpana koko sarjasta: siinä juoni kulkee kuin juna eikä tarinaa ole pitkitetty. Nythän osat vaihtelevat noin 200-sivuisista yli 700-sivuisiin. Lukukestävyyteni oli ihmeen hyvä, ehkä yhden ainoan kerran urakan aikana tuli sellainen "tämähän on vain kirja" -olo, muuten Harryn taika piti otteessaan todella hyvin. Viimeisen osan viimeisillä sivuilla alkoi jo iskeä Kirjapedon kuvaama loppuvan kirjan syndrooma. Tuli sellainen olo että haluan lukea lisää Harry Potteria! Mutta todennäköistä on, että oma aikansa varmasti vierähtää, ennen kuin uudestaan Pottereihin tartun, varsinkaan tällä lailla koko sarjan kerralla lukien. Vaan eiköhän sekin hetki taas koita, että pääsee nautiskellen uppoutumaan Harry Potterin maailmaan jälleen!

Lue myös nämä:
Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten vol. 1-2.
Philip Pullman: Kultainen kompassi
Sari Peltoniemi: Hämärän renki

J.K. Rowling: Harry Potter ja kuoleman varjelukset

Tänään meni jotain kuusi tuntia lähes putkeen Harry Potterin parissa. Sain Kuoleman varjelukset kirjaston varausjonosta ja ehdin hieman aloitella pari päivää sitten, mutta tänään tulikin superlukuputki, kun ei voinut - kliseisesti sanottuna - laskea kirjaa käsistään.

Kolme viimeisintä Potteria on tullut luettua melko lailla saman kaavan mukaan: englanninkielinen heti tuoreeltaan, reilun puolen vuoden päästä suomennos tuoreeltaan ja sitten noin 4-6 kuukauden päästä taas englanninnos. Kun kesällä ahmaisin hirmuvauhtia Deathly Hallowsin, oli mukava tällä kertaa malttaa keskittyä tarinan etenemiseen hieman tarkemmin. Tosin olen melko varma, että seuraavalla lukukerralla maltan taas lukea pikkuisen rauhallisemmin ja huomaan taas paljon yksityiskohtia, jotka ovat aiemmin menneet ohi.

Hienoa luettavaa tämä viimeisin Potter olikin. Meno on tosiaan huomattavasti vauhdikkaampaa kuin aiemmin. Aikaisemmissa osissa pelataan paljon jännittyneellä odottelulla, tässä päätösosassa tapahtumat laukeavat vauhdilla silmille. Aikuisuutta jollakin lailla symboloi kai sekin, että Harry, Ron ja Hermione joutuvat kohtaamaan monet haasteet ilman, että voivat niihin kunnolla harjoitella tai valmistautua etukäteen. Pitää uida tai upota - oppia tekemään asioita lennosta, itseensä luottaen. Oveluus ei enää ole ainoa ratkaisu: yhä useammin kolmikko joutuu pelaamaan avoimin kortin ja tappelemaan tiensä pinteestä läpi.

Kirjan lopussa selvitetään melko paljon menneisyyden salaisuuksia ja ratkaisuja Harryn kohtalon moniin arvoituksiin. Nyt maltoin seurata niitä hieman tarkemmin ja yrittää ymmärtää niitä. Suht osaavasti Rowling ratkoo omat arvoituksensa. Tietysti on semmoisia asioita, jotka tuntuisivat varmasti epäloogisilta jos rupeaisi pohtimaan, mutta kun tarinan ydin on nimenomaan taikamaailmassa, niin mitäpä noita liikaa märehtimään.

Liekö tuota samaa aikuissymboliikkaa vai mitä, mutta kiintoisaa mielestäni on, että kuudessa aiemmassa kirjassa juonelle oli tietty vakiokaava, joka nyt lyödään rikki. Eli kaikissa aiemmissa kirjoissa aikajana noudattaa kouluvuotta: Harry jättää Dursleyn perheen, menee kouluun, koulussa uusi opettaja aiheuttaa päänvaivaa tai haasteita, Harry pelaa huispausta, kokeet jännittävät, lopuksi tulee lopputaistelu tai muu ratkaisu. Nyt huispaus ja kokeet loistavat poissaoloillaan - koulussa opittuja taitoja pitää osata jo käyttää käytännössä. Tylypahka kyllä pääsee lopussa näyttävästi esille. Vauhdikkaat tapahtumat seuraavat toinen toistaan.

Tehouppoutuminen Harry Potterin maailmaan jättää aina viipyilevän, lumoavan jälkimaun. Semmoisen, että melkein tekisi mieli ruveta lukemaan kirjaa saman tien uudestaan. En kuitenkaan taida niin tehdä. Sitten seuraavalla kerralla, ehkäpä tosiaan joskus jo puolen vuoden sisään. Sen jälkeen voikin lukea sopivan hetken tullen koko sarjan alusta loppuun yhteen putkeen. :)

Lue myös tämä:
J.K. Rowling: Harry Potter 1-7
Agatha Christie: Helmeilevä kuolema
Rauha S. Virtanen: Tuletko sisarekseni

J.K. Rowling: Harry Potter and the Deathly Hallows

Terveisia Lontoosta. Kesalomamatka osui sopivasti uusimman Harry Potterin julkaisuajankohtaan, ja itsekin paasin ostamaan kirjan heti perjantaiyona puolenyon jalkeen. Lahimarketti myi kirjaa 5 punnan (n. 7,5 euroa) sisaanheittotarjouksena. Paikallinen lehdisto on toki kasitellyt Potteria koko viikon, varsinkin ennakkovuotojen ja niiden perusteella tehtyjen ennakkoarvioiden perusteella.

En halua itse spoilata kenenkaan lukunautintoja, joten omasta puolestani voin sanoa vain, etta olin arvannut (mika ennustaja olenkaan!) etta lopussa on hurja lopputaistelu, jossa Harry voittaa Voldemortin ja sitten kaikki elavatkin onnellisena elamansa loppuun asti. Kuinka oikeassa olin - lukekaa itse. :)

Seitsemas kirja poikkeaa aikaisemmista rakenteensa vuoksi. Aiemmissa osissahan kirja menee aina siten, etta Harryn kesaloma Dursleyn perheen luona loppuu, han palaa kouluun, missa esitellaan aina myos uusi, jannittava opettaja. Huispausliiga muodostaa yhden sivujuonteen, ja kirja loppuu samalla kun koulun lukukausi loppuu. Nythan Harry, Ron ja Hermione skippaavat koko koulun ahkeroidessaan Voldemortin tuhoamisen parissa, kuten kuudennen osan lopussa luvattiin.

Kuudennen kirjan jalkeen olin erehtynyt lukemaan tai kuulemaan muiden arvailuja juonenkaanteista, ja pari arvaajaa olikin osunut oikeaan tietyissa veikkauksissa. Muuten kirjassa solmitaan paljon vanhoja langanpatkia, ja kaikki ratkaisun avaimet ovat oikeastaan sellaisia, mitka ovat esiintyneet jo aiemmissa osissa, mutta joita en itse ainakaan olisi osannut yhdistaa mihinkaan. Aiempien kirjojen tavoin Rowling myos kiepauttaa valonheittimia ja nayttaa tutuista asioista uusia, yllattavia asioita.

Aiemmissa osissa pelattiin paljon jannityksella, odotuksella, pelolla ja epavarmuudella. Niita on tassakin, mutta paljon enemman suoraa toimintaa, taistelun rytketta ja actionia. Seka toki myos jannitteita ihmissuhteissa, luottamusten menettamisia ja muodostamisia. Plussaa myos siita, etta tiettyjen henkilohahmojen mustavalkoisuus muuttuu huomattavasti savykkaammaksi.

Kirja tuli luettua huimaa vauhtia juonenkaanteiden vuoksi, joten pitanee aloittaa se kotimatkalla alusta uudestaan ja nautiskella hieman tarkemmin eri yksityiskohdista. Tahan sarjaan tulen palaamaan viela uudestaan, todennakoisesti useita kertoja.

Lue myös nämä:
J.K. Rowling: Harry Potter 1-7
Mary Marck: Luokan merkkihenkilöitä, Toverien kesken
Lian Hearn: Satakielilattia - Otorin klaanin tarina 1

J.K. Rowling: Harry Potter and the Half-Blood Prince

Tulipa taannoin taas sellainen fiilis, että olisi mukava sukeltaa Harry Potterin maailmaan. Toki Potterit on luettu jo kahteen tai kolmeen kertaan, mutta uusin, Puoliverinen prinssi, vasta kahdesti. Kirjaston lastenosastoltahan tuo alkuperäisteos löytyi ensiyrittämällä.

On ihmisiä, jotka sanovat ettei mitään kirjaa kannata lukea uudestaan. Että parempi on lukea vain uusia ja uusia kirjoja, turha tuhlata aikaa vanhojen läpikäymiseen. Minä olen toista koulukuntaa. Lapsena jaksoin väsymättä lukea lempikirjojani uudestaan ja uudestaan, esimerkiksi Kolme muskettisoturia tuli luettua varmaan kuuteen seitsemään kertaan, fiiliksen yhtään siitä kärsimättä. Näin aikuisena uusintalukukierrokset ovat olleet hieman maltillisempia, mutta Potterit ovat hyvä esimerkki siitä, että kirja näyttäytyy uusintakierroksilla eri tavalla ja antaa erilaista nautintoa. Half-Blood Princen luin ensi kerran, noin vuosi sitten, ahmimalla. Juonen suvantokohdat piti harppoa yli ja kiiruhtaa eteenpäin, jotta saisi tietää että miten tässä nyt oikein käykään. Toisella kerralla, viime keväänä lukiessani suomennoksen, pystyi jo nauttimaan hiljaisemmistakin kohdista ja juonikin aiheutti mukavia uusintakutkutuksia, koska en sitä täysin ulkoa muistanut. Nyt kolmannella kerralla juoni oli jo pääpiirteittäin muistissa, joten pienetkin yksityiskohdat pystyi nautiskelemaan kunnolla. Lisäksi juonen tunteminen antoi etulyöntiaseman neitseellisempään lukijaan nähden: juonen kulkua pystyi arvioimaan sen perusteella, minkä verran lukijalle annetaan vinkkejä tulevista tapahtumista. Minut Rowling pystyy vedättämään lankaan joka kerta, en koskaan arvaa ensimmäisellä kierroksella mitä tulee tapahtumaan. Rowling myös hanskaa täydellisesti sen draaman nyrkkisäännön, että jos ensimmäisessä näytöksessä seinällä roikkuu ase, pitää sillä ampua viimeiseen näytökseen mennessä. Kolmannella lukukerralla monet asiat näkyivät selkeinä vihjeinä.

Käsittelin Harry Potterien viehätysvoimaa jo kirjoittaessani Goblet of Fire -kirjasta. Half-Blood Princen kenties suurin avoimeksi jäävä kysymys on se, onko Snape (Kalkaros) hyvisten vai pahisten puolella. Tuntuisi itsestään selvältä että hän on pahis, onhan Rowlingilla melkoisen mustavalkoinen tapa käsitellä sarjan henkilöhahmoja, esimerkiksi Malfoy on pikkupojasta lähtien ollut ilkimys vailla mitään hyviä piirteitä. Snapea Harry on johdonmukaisesti vihannut kirjan ensimmäisestä osasta lähtien, eikä Rowling tunnu antavan Snapelle mitään myötämielisiä piirteitä. Kuitenkin kirjassa painotetaan, että Dumbledoren luottamus Snapeen oli vankkumaton ja pohjautui vedenpitäviin todisteisiin. Mitä nämä todisteet ovat, jäävät arvoitukseksi. Rowling on ennenkin osannut kiepauttaa juonen ennalta-arvaamattomille urille ja antaa sarjan aiemmille osille aivan uudenlaisia merkitystasoja uusien osien ilmestyttyä.

Yksi syy Pottereiden viehätysvoimaan on varmasti se, että ne sijoittuvat koulumaailmaan. Koulu kun on universaalin tuttu paikka kaikille, ja oppilaiden rooleihin ja keskinäiseen hierarkiaan on helppo samaistua. Minä pystyin erityisen hyvin samaistumaan kahteen hahmoon: Hermioneen ja Luna Lovekivaan (alkuperäisnimi Lovegood, Jaana Kaparin nimisuomennos osuu tässäkin aivan nappiin). Hermioneen siksi, että olin itsekin koulussa aivan samanlainen: innokas lukija ja oppija, joka muisti kirjoja paikoin ulkoa ja jonka päähän oppi tarttui helposti. Kunnianhimoinenkin olin ainakin jossakin vaiheessa. Mahtavaa että kerrankin kirjoista löytyy tällainen hahmo, lahjakas oppija, joka ei ole kuitenkaan persoonaton hikipinkonörtti, vaan reipas, rohkea ja fiksu tyttö. Toisaalta myös Harryn ja Ronin oppimistyyli, johon kuuluu pihalla olemisen tunne ja kyvyttömyys ymmärtää annettuja ohjeita, tuli myöhemmin opiskelu-urallani tutuksi, esimerkiksi missä tahansa ohjelmointikurssien harjoituksissa. Lunaan voi samaistua toisella tavalla: hän on se pihalla oleva, omituisena pidetty tyttö jolle naureskellaan ja jolla ei juuri ole kavereita, ja joka möläyttää omia kommenttejaan mahdollisimman väärällä tavalla mahdollisimman väärään aikaan. Lunan hahmo on noussut pikkuhiljaa yhä näkyvämpään rooliin, ja persoonallisuudesta ropisee sympatiapisteitä ainakin meikäläiseltä.

Maailmanlopun tunnelmien ohella kirjassa kuvataan aiempaa enemmän oppilaiden pikku romansseja, eikä ihmekään, johan päähenkilöt alkavat olla 16-vuotiaita. Ron-Hermione-Lavender -kolmiodraaman seuraaminen naurattaa ja kirveleekin yhtä aikaa, osaahan Ron olla erittäin pinnallinen, ulkonäkökeskeinen, epähienotunteinen ja muutenkin emotionaalisesti melko tampio, mutta toisaalta hänhän on teinipoika... Harryn sutinat Ginnyn kanssa piristävät myös.

Olen välillä miettinyt, mitä tapahtuisi jos J.K. Rowling kuolisi ennen kuin kirjasarja on saatu päätökseen. Liekö milloinkaan yhtä iso joukko ihmisiä yhtä aikaa odottanut yhtä innokkaasti jatkoa fiktiiviselle teokselle kuin nyt. Kaverini väitti että totta kai loput käsikirjoitukset ovat jo kustantajan kassaholvissa kaiken varalta. Minä en siihen usko. Hyvinkin voi olla, että juonenkäänteet ovat muistiinpanoina ylhäällä, mutta minun mielestäni Harry Potterit on kirjoitettu sellaisella rakkaudella, että tuskinpa Rowling on sinne kassakaappiin tekaissut mitään betaversioita ennen aikojaan. Potter-ilmiön laajetessa Rowlingia on koko ajan enemmän haukuttu rahastuksesta, kliseisyydestä ja ties vaikka mistä, mutta ei se sitä muuta että mainio tarinankertoja hän on. Harry Pottereissa ei ole yhtään hätäilyn makua, vaan huolellisesti ja eläytyen niiden maailma on luotu. Toivottavasti Rowling ei heitä hanskoja naulaan Harry-sarjan päätyttyä, vaan loihtii meille lukijoille lisää kiehtovia tarinoita.

Lue myös nämä:
J.K. Rowling: Harry Potter 1-7
Alexandre Dumas: Kolme muskettisoturia
Marjatta Kurenniemi: Onneli ja Anneli

J.K. Rowling: Harry Potter and the Goblet of Fire

Kukaan ei varmaan ylläty että Harry Potter on ollut tämän kuun lukulistoilla. Pari viikkoa takaperin podin flunssaa, ja lukemisen puutteessa luin kolmannen kerran sen ainoan omistamani Harry Potterin, eli Harry Potter ja Salaisuuksien kammio -kirjan. Siitähän se kierre taas alkoi, jälleen kerran piti lukea sarja alusta alkaen. Piti lainata kirjastosta Viisasten kivi ja kotona käydessä lukea pikkuveljen hyllystä Azkabanin vanki (pikkuveli ei kylläkään itse ole tainnut lukea kirjaa kertaakaan). Viimeisin rysäys ennen Puoliverisen prinssin tipahtamista kirjaston varausjonosta oli tuo Goblet of Fire. Order of Phoenix jäi nyt lukematta, koska luin sen viimeksi kesällä pohjana Half-Blood Princelle.

Luen siis Pottereita mielelläni sekä suomeksi että englanniksi. Suomennokset ovat olleet osuvia, ja ylipäätään luen lähes kaikki kirjat mieluiten suomennoksina. Ei siksi, ettenkö osaisi englantia, vaan siksi, että suomen kieli on minulle tärkeä asia. Nyt, kun Harry Potterin lisäksi tuli luettua myös L.M. Montgomerya englanniksi, eli suomenkielisen luettavan prosentuaalinen osuus pieneni tietyllä ajanjaksolla, tuli heti ihan ikävä suomenkielisiä kirjoja. Näin siitä huolimatta, että Harry Potter on sen verran yksinkertaista englantia, ettei siitä mitään ohi mene, ja siitä, että esimerkiksi englantilaiset tervehdys- ja kohteliaisuusfraasit ovat mukavia alkukielisinä. Jotenkin siihen britti-ilmapiiriin pääsee heti paljon paremmin sisälle... Esimerkiksi Harryssakin esiintyneet "Could I have a word with you?" "Potter! Weasley! Will you pay attention?" tai "Hello there, Arthur" eivät vain taivu suomeksi aivan samalla tavalla. Alkaen jo vaikkapa siitä syystä, että suomalaisessa käytöskulttuurissahan etunimien käyttöä vältellään suoraan toiselle puhuttaessa, ja muutenkin peruskommunikaatio on hyvin suoraviivaista töks-töks-meininkiä, pahimmillaan tyyliin "sori-häh-moi". Tai sitten vain mennään suoraan asiaan, ilman että kysyttäisiin, että "Voisinko vaihtaa kanssasi sanasen, Jaakko?"

Kun kirjasta tulee tarpeeksi suosittu, niin kuin Harry Potterin tai Da Vinci -koodin kohdalla on käynyt, ryhtyvät kaiken maailman asiantuntijat paavia myöten ottamaan kirjoihin kantaa, yleensä jollakin tavalla huolestuneesti tai varoittelevasti. Pitkän linjan lukuharrastajia tällainen huvittaa. Kirjastot kun ovat täynnä kirjoja kenen tahansa luettavissa, joissa tyrkytetään paljon vaarallisempiakin asioita viattomille lukijoille kuin lasten noitakoulukuvitelmat tai vihjailut Jeesuksen perhe-elämästä. Minua huvitti kovasti kun luin esimerkiksi Mika Waltarin mainion Pienoisromaanit-kokoomateoksen. Eräässä tarinassa kuvattiin esimerkiksi toisen maailmansodan pyörteissä seikkailevaa näyttelijätärtä, joka pitkin tarinaa käyttää suurieleisesti heroiinia. En muista nähneeni lööppejä tai ministeritason kannanottoja, joissa huolehdittaisiin koululaisten altistumisesta Mika Waltarin heroiinikirjallisuudelle. Noh, oma etuni toki on että linja jatkuisi samana, eli valtiovalta ja sensaationhakuinen lööppimedia jahdatkoot elokuvia ja tietokonepelejä vapaasti, mutta jättäkööt kirjaston rauhaan. :)

Mikä siinä Harry Potterissa sitten viehättää? Lapsena ja nuorena luin lukemattomia samantapaisia seikkailukirjoja - joissa lapsisankari joutui käymään taisteluun sitä Maailman Pahinta voimaa vastaan - mutta ei tule mieleen että näin aikuisiällä jaksaisi yhtä monta kertaa muita seikkailuja lukea. Ehkä viehätys tulee siitä, että Rowling on oivaltanut välttää pari tyypillisintä sudenkuoppaa. Yleensä esimerkiksi pahiksen pahuudella mässäillään ihan liikaa - lopulta koko kirja alleviivaa joka rivillä sitä, että pahis on hirmuisenkamala ja maailma tuhoutuu jos sankari ei sitten voitakaan häntä loppurytinöiden koittaessa. Ketä kiinnostaa. Paljon mielenkiintoisempaahan on sankarien arkielämä - tässä tapauksessa koulunkäynti, läksyjen teko, orastavat ihmissuhdeseikkailut tai vaikkapa vain Tylypahkan linnasta löytyvät erilaiset kummitukset ja salahuoneet. Kyllä sen sarjan huipentumisen osaa jo etukäteen arvata, Harryn ja Voldemortin loppurytinät siis. Kiinnostavaa on se, mitä kaikkea sitä ennen tapahtuu - esimerkiksi se, mitä kamalaa Dursleyn perheelle seuraavan kesäloman loppuessa tapahtuukaan, kun Harryn paluu kouluun koittaa.

Toinen on Rowlingin taito juonenpunojana. Vaikkei häntä tyylillisesti ihan maailmankirjallisuuden klassikoiden kanssa samalle viivalle voi nostaakaan, niin omassa sarjassaan hän osaa oivallisesti juonen kuljettamisen, hämmentävien vinkkien heittelyn pitkin matkaa ja lopuksi lankojen solmimisen. Ainakin itse olen mennyt monta kertaa lankaan pähkiessäni vaikkapa tässä Liekehtivässä pikarissa Ludo Bagmanin kummaa käytöstä, Rita Skeeterin lööpinmetsästystaitoja tai Fredin ja Georgen salamyhkäisiä touhuja. Lisäksi Rowling osaa laajentaa taikamaailmaansa joka osassa uudella tavalla. Fantasiakirjallisuus huonoimmillaan hahmottelee maailman lainalaisuudet hyvin nopeasti ja pintapuolisesti, ja lukijan on tyydyttävä toistoon vaikkapa siitä, että "ooh, meillä muuten on lohikäärmeitä täällä". Rowling on antanut kirja kirjalta lukijalle uusia kokemuksia, vaikkapa Kielletyn metsän olioita, Tylyahon kylän tai Dumbledoren ajatusmuistot menneistä tapahtumista.

Liekehtivä pikari aka Goblet of Fire on Harry Potter-sarjan parhaimmistoa, ihan jo siitäkin syystä että sarja on kehittynyt koko ajan edetessään. Feeniksin kiltaan verrattuna Liekehtivässä pikarissa Rowling on välttänyt pahimman tarinan venytyksen (Feeniksissä meinasi kestää parisataa sivua ennen kuin mitään alkoi tapahtumaan) ja Puoliveriseen prinssiin verrattuna jännite ei ole vielä taittunut. En sano että Puoliverinen prinssi olisi vailla jännitettä, mutta niinhän se on, että ennen kuin oli selvinnyt sitäkään, mitä nyt tiedämme siitä miten ja millä lailla Harry joutuu Voldemortin kanssa mätsäämään sarjan lopuksi, niin jännite oli tiiviimpi. Tuntematonhan se aina jännittävintä on... Lisäksi joulutanssiaiskohtaus ja erityisesti siihen valmistautuminen on hauskimpia episodeja koko sarjassa.

Lue myös nämä:
J.K. Rowling: Harry Potter 1-7
Mika Waltari: Pienoisromaanit
Marita Lindqvist: Mariella ja vanhan rouvan aarre