Kimmo Taskisen sarjakuvahahmot ovat rujolla ja taatusti tunnistettavalla tavalla suomalaisia: kolhonaamaisia, tylsäilmeisiä ruttuturpia, jotka tuijottaa möllöttelevät maailmanmenoa. Herra on erikoistunut suomalaisen kaunokirjallisuuden sovittamiseen sarjakuviksi, olen aiemmin lukenut häneltä sarjakuvaversion Aapelin Siunatusta hulluudesta. Se eteni mielestäni hieman liian jähmeästi ollakseen riittävän viihdyttävä. Toista maata on kokoelma Pystyyn marinoitu nainen vuodelta 2000, jossa viisi Veikko Huovisen novellia ovat saaneet mustavalkoisen sarjakuva-asun.
Albumin tarinat ovat Silakkalaatikkoa Jeesukselle, Pystyyn marinoitu nainen, Yllyttäjä, Hankalat illalliset ja Tarzan ja Suomi. Näistä Pystyyn marinoitu nainen onkin erityisesti sydäntäni lähellä, onhan viehättävän mutta viinaanmenevän hum.kandin kohtalo jotakin todella mieleenpainuvaa. Tarinat saavat ansaitsemansa kuvituksen, ja erityisesti Yllyttäjä ja Hankalat illalliset saavat mainiota lisäpotkua Taskisen kuvista. Nämä kaksi lyhyttä erikoista kun kuuluvat Huovisen siihen tuotantoon, jossa Sotkamon tarkka-ampuja ottaa voimakkaasti kantaa ummehtuneeseen suomalaiseen poliittiseen keskusteluun ja kulttuuri-ilmapiiriin. Varsinkin Hankalat illalliset pistää miettimään, kuinka tympeänä ja rajoittuneena Huovinen onkaan mahtanut kokea 1970-luvun läpipolitisoituneen, suomettuneen ilmapiirin. Eipä sillä että tämä nykyinen ilmapiiri aina sen parempi olisi... jos ennen uskottiin Neuvostoliittoon, niin Nato, salarakkaat ja talouskasvun nimiin vannominen lienevät se nykypäivän pyhä kolminaisuus.
Yhtä kaikki, Taskinen luonnehtii mainiolla tavalla Hankalissa illallisissa suomalaisia stereotyyppihahmoja. Illan isäntä, Stuart Pääkkönen on kutsunut joukon taloustoimittajia illalliselle lobatakseen ylikansallista sähköyhtiötä. Illallisista vain ei tule mittään, kun yrmeän änkyrät kaiken vastustajat, lettipäiset viherpiipertäjät ja rasvatukkaiset karvalakkikommunistit boikotoivat niin eteläafrikkalaisia punaviinejä, lappilaista poronlihaa kuin tukiaisilla tuotettua maitoakin. Lopulta seurue pääsee yhteisymmärrykseen talkkunan ja lähdeveden eettisestä sopivuudesta menyyksi. Hengeltään samaa sarjaa on myös Yllyttäjä, jossa kuolettavan tylsiin työtilaisuuksiin ja kulttuuritapahtumiin kyllästynyt vastuullinen virkamies Jani Jaakoppila palkkaa huutajan karjumaan ja rähisemään virallisissa tilaisuuksissa.
Myös Pystyyn marinoidussa naisessa Taskinen pääsee herkuttelemaan ajankuvalla. Vuoden 1965 Tampere yliopistoineen ja ugandalaisine vaihto-opiskelijoineen näyttäytyy räntäisenä ja jähmeänä. Huovisen taatusti poliittisesti epäkorrekti tarina ugandalaisen kannibalismista toimii kuin tauti, pahinta on että tarinassa yksityiskohtaisesti kuvattu resepti herättää aivan liian herkullisia mielleyhtymiä. :) Suosittelen!
Viimeinen tarina, Tarzan ja Suomi, väläyttää albumin lopuksi huumorin sijaan sitä raskassoutuisempaa, teräväkatseista realismia, jota Huovinen joskus hieman surumieliselläkin tavalla viljelee. Tarina on kuvannut Tarzanin selviytymismahdollisuuksia Suomessa, jos hän Afrikan sijaan olisikin ajautunut tänne, mutta päättyy lumiseen talvimaisemaan. "Sellaista on elo Suomen metsäisellä kamaralla; kaikki vieras ja outo kuolee, mielikuvitus katkoo siipensä, kaikki rehevä täällä taitetaan, kirkkaimmat kukat lakastuvat kovin varhain ja vieraat, suurisilmäiset, helmiäiskoristeiset linnut murtavat hennon nokkansa lintulaudan talikönttiin."
Taskisen kuvittama albumi on kulttuuriteko: Huovisen tarinat saavat sarjakuva-asun, josta huokuu kunnioitus ja Huovisen tuotannon tuntemus ja arvostus. Kotimaisen sarjakuvan genrestä katsottuna taas voi todeta, että harvoin käsikirjoitus näin lujalla pohjalla on meikäläisissä sarjakuva-albumeissa.
Siunatun hulluuden sarjakuvaversio oli hykerryttävän hauskaa luettavaa. Olen Kimmo Taskisen tyyliä kehunut jo hänen Veikko Huovisen novelleista tekemiensä sarjakuvien parissa, ja messevää luettavaa tämä Aapeli-sovituskin oli. Hieman epäilen, että Taskinen jopa pääsee keulimaan alkuperäisteoksen ohi. Innostuin niin paljon, että kävin lainaamassa Siunatun hulluuden kirjana, mutta pienen plarailun jälkeen en sitten, ainakaan vielä, tarttunutkaan siihen. Tuntuu, että se mikä oli huumoria muutama vuosikymmen sitten, tuntuu hieman tekohauskalta nyt. Taskinen taas on rakentanut dramaturgian huolella, ja hervottomat kuvat tuovat hauskuuden. Rumia, pottunokkaisia, avosuisia suomalaisnaamoja sarjakuva vilisee. Jos siis kaipaa taidenautinnoltaan hienostuneisuutta, cityhenkisyyttä ja kosmopoliittisuutta, ei kannata lukea tätä. Mutta mikäli arvostaa rehellistä suomalaista kansanperinnettä, tässäpä oiva valinta!
Tekstit
