Donna Tartt: Tikli

Kansi: WSOY.

Olin purkanut jäämistöjen ja muuttojen yhteydessä pakkauksista niin monia posliinikalustoja, että näin jotain melkein sanomattoman surullista näissä koskemattomissa ja kiiltävissä asetelmissa ja niiden epäsuorissa lupauksissa siitä, että uusi astiasto toi mukanaan yhtä kiiltävän ja murheesta vapaan tulevaisuuden.

Donna Tarttin Tikli ilmestyi englanniksi vuonna 2013 ja suomeksi heti perään 2014. Koska Donna Tartt on tähän mennessä julkaissut kolme kirjaa noin kymmenen vuoden välein, uskallan ennustella, että ehkä häneltä tulisi lähivuosina taas uusi kirja.

Valitsin Tiklin luettavaksi, kun kaipasin talvilomaviikolle jotain vetävää romaania, joka olisi riittävän paksu, että siihen voisi uppoutua päiväkausiksi. Tarttin Jumalat juhlivat öisin on mahtava ja Tiklissä on liki 900 sivua. Yleinen mielipide on, ettei se ihan esikoisromaanin veroinen ole, mutta kuitenkin toista romaania Pientä ystävää parempi.
 

Parhaimmillaan Tikli olikin vetävä kirja, jonka maailmaan vajosi intensiivisesti. Huonoimmillaan se oli epäuskottava ja toisteinen. Tartt voitti kirjallaan Pulitzer-palkinnon, mutta arvelen että jos tämä olisi ollut jonkun tuntemattoman esikoiskirjailijan teos, ei palkintoa olisi herunut.
 

Ennen tarkempaa analyysia kertaan juonen peruskuvion ja annan spoilerivaroituksen. En pureskele juonta palasiksi, mutta sen verran haluan kirjan rakennetta ja käänteitä kelailla, ettei kannata jatkaa lukemista jos haluaa olla tietämättä kirjan juonikuvioista mitään.

Kirjan juoni

Newyorkilainen Theo Decker menettää 13-vuotiaana äitinsä, kun museossa räjähtää. Räjähdyksen jälkeen Theo vie mukanaan vanhan arvomaalauksen, Tiklin. Kirjan tapahtumat kestävät noin 14 vuotta ja kirjassa seurataan Theon kivuliasta kasvua aikuiseksi.

Tiklin hyvät puolet

Tartt on hyvä kirjoittamaan kokonaisvaltaisen maailman, jossa on paljon yksityiskohtia ja aika kirpeitä havaintoja ihmisten välisistä suhteista. Erityisesti kirjan alkuvaiheilla ja keskiosassa oli paljon jaksoja, joissa kerronta vei mukanaan. Varsinkin New Yorkin osuudet oli kuvattu niin tarkasti, että luultavasti voisi karttapalvelun avulla etsiä Theon kirjassa kulkemat reitit.

Myös juonenpunojana Tartt on taitava. Tiklissä on eräs iso juonenkäänne, jonka perusteella lukija joutuu tekemään uusia tulkintoja edellisten lukujen tapahtumista.
 

Tartt onnistuu myös viittaamaan kuuluisiin kirjoihin enimmäkseen ilman, että se tuntuu ärsyttävältä ja päälleliimatulta. Tikli on kuin Dickensin jatkokertomus: polveileva tarina orpopojasta maailman melskeissä, miljööt ja seuralaiset vaihtuvat jatkuvasti. Theo saa lempinimekseen Potter – Harry Potterin mukaan – ja jopa hänen vihollishahmonsa etunimi on Lucius. Vain rinnastukset Dostojevskin Idioottiin menevät kirjan loppumetreillä ylikierroksille.
 

Annan plussaa myös siitä, että kirja ei kerro siitä, miten vaatimattomasta taustasta oleva poika pyrkii ja pääsee osaksi newyorkilaista yläluokkaa – tällaisia kirjoja arvelen lukeneeni aivan liian monta. (Jos haluaa lukea hyvän kirjan tästä aiheesta, suosittelen Kultahattua.) Lasken myös Jumalat juhlivat öisin -kirjan osittain tähän kategoriaan. Theon pyrky on kirjan aikana pikemminkin kohti alaluokkaa: hän hakeutuu rikollisten, päihteidenkäyttäjien, valehtelijoiden ja varkaiden seuraan ja muuttuu samanlaiseksi itsekin.

Tiklin huonot puolet
 

Mainitsin jo epäuskottavuuden. En kaipaa kirjalta tiukkaa arkirealismia, mutta sisäistä logiikkaa kyllä kaipaan. Nyt sitä saa välillä hakea.
 

Esimerkiksi kirjan tapahtuma-aika pani miettimään. Oletan, että museon terrori-isku tapahtuu vuoden 2001 jälkeen, sillä kirjassa viitataan Osama bin Ladeniin. Jos ajatellaan, että museokohtaus sijoittuu kevääseen 2002, sijoittuu kirjan Amsterdam-jakso vuoteen 2016. Kirjan ilmestymishetkellä osa romaanin tapahtumista olisi siis lähitulevaisuutta. Mutta kirjoittaisiko kolmekymppinen amerikkalaismies vuonna 2016 kirjeitä paperille, jos hän haluaisi lähettää viestejä rakkailleen valtameren taakse? Vaikea uskoa.
 

Median perusteella Tartt on luddiitti, joka kirjoittaa käsikirjoituksensa kynällä ja paperilla, ei lue mediasta kirjojensa arvosteluja eikä hän myöskään ole rakentanut itselleen sosiaalisen median henkilöbrändiä. Arvoituksellisen kulttikirjailijan imagolle tämä on mainio strategia, mutta näin lukijana tuntuu, että Tartt ei ole kyennyt rakentamaan uskottavaa ajankuvaa teknologian täyttämästä 2000-luvusta.
 

No, ehkä Tartt ei ole halunnutkaan kirjoittaa tiukkaa ajankuvaa, ehkä hän on halunnut tehdä jonkinlaisen ”yleismaailmallisen” nykyajan kuvauksen, joka ei ole liian sidoksissa mihinkään vuoteen. Mutta miksi kirja sitten on täynnä yksityiskohtaisia, suorastaan fotorealistisia kuvauksia kaduista, kaupoista, tuotemerkeistä? Välillä seurataan sivukaupalla Theon arkea erittäin toisteisesti. Paikoin lukeminen tuntuu siltä kuin ajaisi pari tuntea putkeen moottoritiellä ja katselisi hirviaitoja ja liittymiä… hirviaitoja ja liittymiä… lisää hirviaitoja ja liittymiä.
 

Erityinen antikliimaksi oli kirjan loppu. Eri arvioissa mainittiin dramaattinen loppuhuipennus ja iso muutos. Mutta minusta loppu oli pettymys: kaikki tuntui ratkeavan liian helposti. Vähän kuin kouluaineissa, joihin kirjoitettiin loppuun ”ja sitten minä heräsin”. Periamerikkalainen onnellinen loppu tuntui tekevän tyhjäksi koko kirjan mittaisen kärsimyksen, tarkoituksettomuuden ja onnettomuuden tunteet, joissa oli piehtaroitu olan takaa.

Lisäksi minua hieman harmitti eri kansallisuuksien stereotyyppinen kuvailu. Tuntui, kuin Tartt olisi päättänyt kirjoittaa kansainvälisen romaanin, jossa esiintyy runsas kirjo erimaalaisia ihmisiä. Mutta esimerkiksi keskeinen sivuhenkilö Boris, jolla on venäläis-ukrainalais-puolalainen tausta, vaikuttaa siltä kuin hän olisi pompahtanut kirjaan 80-luvun Hollywood-elokuvan neukkuhahmona, niin kärjistettynä ja kliseisenä hänet paikoin kuvataan. Eräs bloggaaja tulkitsee Tarttin olevan kirjassa jopa rasistinen.

Kirjan rakenne
 

Kiinnostavaa kirjassa on sen rakenne. Vaikka kirja vaikuttaa kronologiselta ja fotorealistiselta, se ei sitä ole, koska Theo kertoo tarinaansa muistojen kautta. Kirjan nykyhetki onkin itse asiassa vasta viimeisillä kymmenillä sivuilla. Sekä Amsterdam-jakso että lapsuus ja nuoruus ovat Theon kertomia muistoja.
 

Viimeistään rakenne tekee Theosta epäluotettavan kertojan, vaikka toki hänet voi sellaiseksi luokitella jo siksi, että hän kirjassa kuvaa tapojaan käyttää päihteitä ja valehdella. Lapsi-Theon kieli on paikoin niin koukeroista ja täynnä vertauskuvia, ettei se muistuta teinipojan kieltä. Ajatuksia herättävä ristiriita syntyy siitä, että Theo kuvailee lapsuuttaan erittäin, erittäin yksityiskohtaisesti. Tarttin kertojahahmo on siis aikuinen mies, joka kertoo lapsuudestaan tavalla, joka luo vaikutelman valokuvantarkasta muistista. Aivan kuin voisi kelata vanhoja lapsuusmuistojaan videotallenteena, sekunti sekunnilta, siten että joka ikinen detalji paljastuu. Tätä korostaa se, että muutamassa kohdassa minäkertoja erikseen mainitsee esimerkiksi sen, että ”en muista tämän henkilön nimeä” lueteltuaan sitä ennen hiusten väriä myöten kaiken mahdollisen.

 

Pitäisikö lukijana olettaa, että Theo valehtelee kaikesta tai keksii suurimman osan tarinastaan vai onko Tartt antanut kirjassa avaimia siihen, miten Theon yksityiskohtaisia muisteloita pitäisi tulkita? Kirjan loppupuolella alleviivataan, että oikea elämä ja taide sekoittuvat toisiinsa tai ovat jopa sama asia yhtä aikaa. Onko Theon kertomus elämästään "taideteos" vai "totuus"? Aivan kuten Tikli-maalaus on samaan aikaan väriläiskiä että elävän näköinen kuva linnusta.

 

Toisto ja detaljien vyörytys näkyvät siinäkin, että kirja on täynnä eri hahmojen rinnastuksia. Theo menettää äitinsä, mutta rouva Barbourista tulee hänelle uusi äitihahmo. Kirjan alussa kavala luokkakaveri Tom vetää Theon ongelmiin ja aivan samalla tavalla uusi ystävä Boris johdattaa Theon pahoille teille. Lapsi-Theo inhoaa isäänsä, mutta aikuinen Theo huomaa muistuttavansa isäänsä monin tavoin.

Kirjassa on niin paljon aineksia, että sitä voi yrittää lokeroida useammallakin tavalla. Se on yksityiskohtainen mutta epäuskottava trilleri taidevarkauksista ja huumekaupasta. Se on äidittömän pojan kasvukertomus täynnä vaikeuksia, itsesääliä, päihteitä, rahattomuutta ja kurjaa oloa. Se on kirja New Yorkin kaupungista ja sen elämänmenosta, ihmissuhteista ja perhesuhteista. 

Yritin koko kirjan ajan miettiä, mitä kirja haluaa sanoa ja mikä kirjan teema on, mutta mitään syvällistä oivallista en saanut. Taiteen ja elämän rinnastamisen Tartt vääntää lukijalle rautalangasta. Jumalat juhlivat öisin avautui aivan uusilla tasoilla, kun olin lukenut netin juonianalyysejä ja pohdintoja. Voinhan etsiä, onko jollakulla muulla Tikliin hyviä lukemisen avaimia ja löytäisinkö itse kirjasta syvällisen sanoman. Nyt tuntui, että mitään elämää suurempaa Tiklistä ei löytynyt.

 
Tikliä voi suositella samaan tilanteeseen, johon itse sen valitsin: kun kaipaa paksua kirjaa, jonka maailmaan voi uppoutua. Mutta jos on allerginen toistolle ja pitkittämiselle, kannattaa etsiä luettavaksi jotain muuta.

 

Suomennoksesta

 

Kiitän suomentaja Hilkka Pekkasta hyvästä ja tasalaatuisesta käännöksestä. Suomennosta oli miellyttävä lukea.
 

Lue myös nämä:
Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin
Charles Dickens: Bleak House
F. Scott Fitzgerald: The Great Gatsby

Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin - spoilaava juonianalyysi

Donna Tartt.
Kuvaaja: Beowulf Sheehan / WSOY.

Kirjoitin toissa lauantaina Jumalat juhlivat öisin -kirjasta, ja mainitsin että kirjasta on kirjoitettu nettiin niin paljon, että keskusteluja lukemalla saisi päivät kulumaan äkkiä. 

 

No, menin sitten lukemaan keskusteluja ja kommentteja ja ahkeran surffailun päälle luin kirjan saman tien uudelleen. Tässä tekstissä pureskelen havaintoja kirjan juonesta. Spoilerivaroitus: teksti sisältää juonipaljastuksia.

 

Juonen (vähintään) kaksi tasoa

 

Jos kirjan minäkertojaa Richardia uskoo kirjaimellisesti, saa luettavakseen tietynlaisen tarinan. Siinä moni asia näyttäytyy epäuskottavana ja yllättävänä. Huomaan itse lukeneeni kirjaa tällä tasolla. Mutta jos kääntää näkökulmaa, saa moni asia loogisen selityksen.

 

Ensimmäinen juonitaso

 

Pintapuolisesti tapahtumat menevät näin: kahdeksan vuotta varsinaisten tapahtumien jälkeen Richard muistelee lukuvuottaan Hampdenissa. Hän on sattuman oikusta hakenut Hampdenin collegeen ja pyrkii kreikanryhmään, koska on opiskellut kreikkaa aiemmin. Opettaja Julian on kiehtova persoona, johon Richard haluaa tehdä vaikutuksen. Hän havaitsee muiden kreikanopiskelijoiden, Henryn, Charlesin ja Camillan, Francisin ja Bunnyn käytöksessä jotain outoa, mutta ei keksi mistä on kyse. Talviloman aikana Richard majoittuu kylmään varastoon ja melkein jäätyy kuoliaaksi, kunnes Henry osuu paikalle pelastamaan hänet. 

 

Pian tämän jälkeen Richardille selviää, että Henry, Charles, Camilla ja Francis ovat järjestäneet syksyllä bakkanaalin antiikin Kreikan rituaaleja jäljitellen ja sen aikana Henry on vahingossa lyönyt maanviljelijän kuoliaaksi. Bunny on saanut tämän selville ja nyt hän lypsää toisilta rahaa ja palveluksia. Muut suunnittelevat Bunnyn murhaamista, jotta tämä ei kertoisi tietojaan eteenpäin.

 

Murha - jossa Richardkin on osaltaan mukana - onnistuu eikä ryhmä jää kiinni, vaikka poliisit tulevat tutkimaan tapausta. Hautajaisten jälkeen tunnelma kiristyy. Charles ryhtyy juomaan holtittomasti, varastaa Francisin tädin aseen ja uhkaa ampua Henryn. Syntyy kamppailu, jonka päätteeksi Henry ampuu itsensä. 

Muut ryhmän jäsenet hajaantuvat kukin tahoilleen. Richard on edelleen rakastunut Camillaan, joka ei satunnaisesta flirttailustaan huolimatta ole osoittanut vastarakkautta, vaan kertoo rakastavansa Henryä edelleen, vaikka tämä on kuollut.

Toinen juonitaso

 

Toisen tason avain on tulkita, että tarinan suurin roisto on Henry ja hän on suunnitellut tapahtumat monta siirtoa eteenpäin. Monet keskeiset tapahtumat Richard kuulee Henryn kertomana. Henry kuvailee hänelle bakkanaalin tapahtumat ja Italian-matkan, jonka aikana Bunny kääntää Henryn latinankielisen päiväkirjan ja saa tietää totuuden. On mahdollista, että Henry tietoisesti valehtelee Richardille oman etunsa nimissä.

 

Bakkanaalin osalta Henry kuvailee, että hänen lähelleen ilmestyy mies. Koska bakkanaaliin osallistujat menivät sekaisin ja heidän todellisuudentajunsa muuntui, Henry epähuomiossa hyökkää miehen kimppuun ja lyö häntä kaksi kertaa. Tämä johtaa miehen kuolemaan.

 

Vasta Bunnyn kuoleman jälkeen Richard lukee lehtiuutisen, jossa miehen ruumista kuvaillaan runnelluksi. Myöhemmin Camilla kertoo, että miehen vatsa oli revitty auki.

 

Kirjan loppupuolella Richard itse päättelee, että Henry kertoi Bunnyn kuolemasta hänelle tarkoituksella. Hän sai keskustelun vaikuttamaan siltä, että Richard päätteli tapahtumat itse. Richard ymmärtää myös Henryn laskelmoinnin: Henry järkeili, että Richard olisi se henkilö, jolle Bunny ensimmäisenä kertoisi salaisuutensa. Ja että kertomisen jälkeen Bunny saattaisi puhua asiasta laajemmin. Henry päätti voittaa Richardin luottamuksen ja laski, että jos hän kertoisi tarinan omasta näkökulmastaan, Richard tulisi kertomaan hänelle, jos Bunny puhuisi. Juuri näin Richard teki.

Monet lukijat tulkitsevat myös, että Henry ei toiminut itsenäisesti vaan hänen ihailemansa opettaja Julian ohjasi bakkanaaliin pyrkimistä ja kannusti jopa ihmisuhriin. Tätä tukee lopun käänne, jossa Julian lukee Bunnyn kirjoittaman kirjeen, mutta ei paljasta opiskelijoitaan poliisille vaan pakenee paikalta.

Lisäksi Henry havaitsi Richardin ihastuksen Camillaan ja lähetti Camillan aika ajoin flirttailemaan Richardille pitääkseen tätä ohjauksessaan.

Kirjasta on täysin mahdollista löytää lisääkin juonitasoja.

 

Mitä tapahtui bakkanaalissa?

 

Pisin kertomus bakkanaalista kuullaan Henryn suusta ja on täysin mahdollista että hän valehtelee siitä kertoessaan joko osittain tai kokonaan. Camilla ja Francis kuvailevat kokemustaan Richardille lyhyesti ja Charles ei lainkaan. Francisin mukaan bakkanaalissa muille kävi selväksi, että Charlesin ja Camillan suhde oli paitsi sisarussuhde myös seksuaalisuhde. Hieman epäselväksi jää, onko seksi alun alkaen ollut Camillan puolesta suostumuksellista. Kirjan loppupuolella Richard kuulee Camillalta Charlesin väkivallasta, joten suhde on muuntunut seksuaaliseksi hyväksikäytöksi, ellei sitten ole ollut sitä alkujaankin. Edellämainitun valossa ei ole ihme, että Charles ei kuvaile Richardille omaa näkökulmaansa bakkanaalista.

Koska Henryn kuvaus uhrin sattumanvaraisesta lyömisestä vaikuttaa valheelta, voi runnellun ruumiin ja auki revityn vatsan selittää muutamalla muulla tavalla:

1. Henry suunnitteli rituaalimurhan osaksi bakkanaalia

Tässä teoriassa maanviljelijän kuolema oli tarkoituksella aiheutettu. Tosin tämän valossa ryhmän paljastuminen tuntuu hölmöltä, koska Henry kuvailee ryhmän paenneen autolla Henryn kaupunkiasuntoon peseytymään, josta Bunny heidät yllätti. Pitkäjänteisen ajattelun mestarina Henry olisi varmasti voinut suunnitella myös huomaamattomamman vetäytymisen etukäteen.

2. Rituaalimurha oli hetken mielijohde

Maanviljelijä osui paikalle yllättäen ja ryhmä oli niin sekaisin, että hyökkäsi maanviljelijän kimppuun ja repi ja raateli häntä kaikin tavoin.

3. Rituaalimurhaa ei tapahtunut, vaan puuma tappoi maanviljelijän

Kirjassa on kohtaus, jossa suuri eläin juoksee tien yli. Richard sanoo, ettei Vermontissa ole puumia, mutta Francis sanoo, että paikallisten mukaan "catamount" eli cat-of-the-mountain elää Vermontissa edelleen. Kirjan Catamount Street -katu viittaa samaan eläimeen. Eläinsymboliikkaa on muutenkin paljon: korppeja, tiine koira, peuroja siellä täällä.

 

Tässä teoriassa ryhmä osui sattumalta paikalle, mutta sekavassa mielentilassaan luuli olevansa syyllinen. 

Koko bakkanaalin todenperäisyyttä voi myös pohtia. Henryn kertomana kuulostaa siltä, että useiden yritysten jälkeen ryhmä todella pääsi transsiin, koki muuntuneen todellisuuden ja jopa näki ja koki Dionysos-jumalan. Myös Camillan ja Francisin lyhyet maininnat bakkanaalista vaikuttavat samansuuntaisilta.

Lukija voi valita, uskooko rituaalin todella olleen yliluonnollinen kokemus vaiko sittenkin pelkkä päihteiden aiheuttama harha. Vai jopa yhteisesti sovittu valhe, jonka tarkoituksena oli päästä Bunnysta eroon jonkin muun asian vuoksi.

 

Miksi ja miten Bunny murhattiin?

 

Edellisen jatkona voi miettiä, oliko Henryn tavoitteelle murhata Bunny jokin muu syy kuin bakkanaalista lavertelu. Henryn ja Camillan suhde näyttäytyy mahdollisena toisena motiivina.

Henryn kuvataan olleen hulluna Camillaan ja Charlesin taas olleen mustasukkainen Camillan suhteista miehiin. Bunny taas oli jossain vaiheessa päässyt jyvälle Camillan ja Charlesin insestisestä suhteesta. Jos ajatellaan, että Henry ja Camilla olisivat ryhtyneet seurustelemaan julkisesti ja Charles olisi osoittanut mustasukkaisuutensa näkyvästi, olisiko Bunny voinut toitottaa julkisuuteen Charlesin ja Camillan suhteen todellisen luonteen? Halusiko Henry ennakoida, että Camillaa ei epäillä asiasta, jota yleisesti pidetään paheksuttavana?

 

Tarttin taitavimpia onnistumisia kirjassa on saada lukija uskomaan, että on suorastaan välttämätöntä murhata Bunny. Hänet kuvataan monin tavoin vastenmielisenä ja epämiellyttävänä ihmisenä. Uusintalukemisella tästäkin voi yrittää löytää muita kulmia: ansaitsiko Bunny muka todella ennenaikaisen kuoleman?

 

Kiinnostavaa on sekin, että murhan hetkeä kuvataan epätarkasti. Bunny kyllä työnnetään rotkon reunan yli, mutta ketkä kaikki työntämiseen osallistuivat? Richard mainitsee, ettei itse ollut työntämässä. Oliko Henry ainoa työntäjä? Siksikö hänellä oli kädessään puutarhalapio - hän sai siitä vipuvartta? Bunnyhan olisi voinut kiskoa työntäjän mukaansa rotkoon - puutarhalapion avulla työntäjä pystyi pitämään itsensä turvassa.

 

Richard kuvaa tapahtumia usein me-muodossa. Tämä on keino, jolla hän luo mielikuvaa yhtenäisestä ryhmästä. Yhtenäisyys ei kuitenkaan aina ole niin idyllistä kuin päälle päin näyttää.

Mistä Henry valehteli Richardille? 

Henryn keskeinen valhe oli väittää maanviljelijän kuolemaa vahingoksi. Koska Henry kertoo Richardille myös pitkän tarinan Italian-matkasta, voi pohtia, oliko siinäkin valheita. Tapa, jolla Bunny saa selville bakkanaalin tapahtumat, kuvataan pitkällisesti ja kieltämättä melko monimutkaisesti: Henry sairastuu, sillä aikaa Bunny nuuskii Henryn päiväkirjan esiin ja kääntää latinankielisen tekstin englanniksi. Onko tässä koko totuus?

 

Aiheellisesti Richard epäilee myös, että Henry yritti järjestää hänet poliisin epäillyksi. Tapahtumat eivät etene näin pitkälle, mutta tähän viittaa esimerkiksi se, että Henry järjesti alibin itselleen, kaksosille ja Francisille, mutta ei Richardille.

 

Myöhemmin kirjassa Richard epäilee Henryn yrittävän tappaa myös Charlesin. Henry toimitti alkoholisoituneelle Charlesille Richardin antamia lääkkeitä, jotka ovat alkoholin kanssa hengenvaarallinen yhdistelmä.

 

Millainen Henryn ja Camillan suhde oli? 

 

Jo melko varhaisessa vaiheessa kirja vihjaa Henryn ja Camillan suhteeseen, mutta sen verran hienovaraisesti että itse en ainakaan näitä vihjeitä osannut havaita ilman uudelleenlukua. Henry kuvailee istumista Camillan sängyn reunalla ja Camilla mainitsee tavanneensa Henryn aamulla. Bunnyn hautajaisten aikana kaksosten luona yöpynyt Cloke kertoo Richardille Camillan yöllisestä puhelusta ja päättelee Camillalla olevan suhteen jonkun kanssa. Camillalla on Henrylle myös oma merkkipuhelutapa, josta Henry tietää vastata puhelimeen.

 

Camilla on Richardin silmin kuvattuna jopa häiritsevän yksiulotteinen hahmo. Hän on ihannenainen, jonka hiusten tai raajojen liikehdinnän sulokkuutta kuvataan usein. Mutta kirjassa on riittävästi mainintoja Camillasta, jotta hänen toiminnastaan voi muodostaa tarkemman kuvan. Huomaan olleeni edellisellä lukukerralla vähän puusilmäinen, kun väitin henkilöhahmoja ohuiksi.

Camillan kuvataan olevan yhtä järkkymätön ja vahva kuin Henry. Ehkä rakastuminen syntyi samankaltaisuuden perusteella.

 

Mitä kaikkea Richard jätti kertomatta, vääristeli tai valehteli? 

 

Eräs kirjan teema tuntuu olevan muistamisen epäluotettavuus. Ihminen joko tietoisesti haluaa muokata muistojaan tai ei kykene muistamaan asioita tarkasti. Esimerkiksi kirjan lyhyen epilogin tarkka lukeminen auttaa huomaamaan monta ristiriitaa, jotka voi panna Richardin muistojen epäluotettavuuden tai tietoisen lukijalle valehtelun piiriin. Esipuheessa Richard mainitsee esimerkiksi "Henryn vaatimattoman suunnitelman" ja sen, että murhapaikalta pois kävellessään hän näki lumihiutaleiden leijailevan alas. Henryn suunnitelma ei selvästikään ollut vaatimaton vaan hyvinkin pitkäjänteinen ja laskelmoiva. Kun murhakohtausta kuvataan, Richard erikseen mainitsee, ettei lunta vielä satanut siinä vaiheessa, kun ryhmä kävelee paikalta pois vaan lumentulo alkoi vasta poistumisen jälkeen.

Ihmettelin viimeksi lumen ja pakkasen kuvausta. Nyt pohdin, että koska Tartt käytti kymmenen vuotta kirjan kirjoittamiseen, ovat epäloogiset pikku virheet varmaan tarkoituksellisia eivätkä vahinkoja. Epämääräisyydet kenties viittaavan muistamisen ja muistin epätarkkuuteen tai tarkoitukselliseen valehteluun.

Esimerkiksi talviloman kuvauksessa Richard kävelee jäätävään varastoonsa ja tarkkailee, miten matalan puron vesi solisee pohjakivien päällä. Koska samaan aikaan on kova pakkanen, puron olisi pitänyt jäätyä jo aikoja sitten. Koko varastojakson suurin tarkoitus on luoda Richardille syy olla uskollinen Henrylle. Hän kokee että Henry pelasti hänen henkensä kun auttoi häntä pelastumaan paleltumiselta. Ehkä Richard värittää ja vääristelee talvimuistojaan suuremmiksi kuin ne ovatkaan, jotta voi perustella itselleen ja lukijalle, miksi luotti Henryyn niin vahvasti Bunnyn murhan suunnittelun aikana?

Jäin miettimään myös kohtausta, jossa Richard hakee Judyn kanssa huumeita parkkipaikalta. Oliko Richard huumekauppias, mutta ei kerro sitä lukijalle? Hän muistelee moneen kertaan kokeilleensa huumeita jo lapsena ja nuorena. Hänellä on tarve lisätuloille. Eikö huumekauppias olisi aika luonteva sivutyö vähävaraiselle opiskelijalle, jolle huumeet ovat jo tuttuja? Kirjassa esiintyy sivuhenkilöinä huumekauppiaita ja heidän toimintatapojaan käsitellään monelta kantilta.

Rupesin kyseenalaistamaan myös sen, päätyikö Richard Hampdeniin yhtä sattumanvaraisesti kuin kuvaa. Oliko Hampdeniin lähtö sittenkin suunnitelmallista? Jos oli, miksi?

 

Muuta luettavaa kirjaan liittyen

Netistä löytyy upeaa fanitaidetta. Jos laittaa hakukoneeseen "the secret history fan art" ja hakutulosten tyypiksi "kuvahaku", löytää upeita teoksia. Ihailen erityisesti tätä Henryä esittävää kuvaa.

Toimittaja Lili Anolik on tehnyt upeaa työtä tutkiessaan Donna Tarttin opiskeluvuosia 1980-luvulla Benningtonin collegessa. Tartt itse taitaa olla tästä eri mieltä, sillä hänen lakimiehensä on kirjoittanut Anolikille erilaisia vaatimuskirjeitä. Kannattaa lukea Anolikin vuonna 2019 Esquireen kirjoittama artikkeli The Secret Oral History of Bennington: The 1980s' Most Decadent College. Julkisuutta kaihtava Tartt ei ole itse suostunut haastateltavaksi, mutta hänen aikalaisena Bret Easton Ellis ja monet muut jakavat mielellään opiskelumuistojaan. Jumalat juhlivat öisin on omistettu kahdelle henkilölle, joista Ellis on toinen.

Anolikin podcast-sarja Once Upon A Time... At Bennington College on kuunneltavissa lakimiesten uhkailuista huolimatta. En ole itse päässyt podcastien makuun, mutta ehkäpä tässä olisi hyvä syy aloittaa. Brooke Clark analysoi podcastin antia Los Angeles Review of Books -sivulla ja pohtii, onko Jumalat juhlivat öisin kostokirja. Opiskellessaan Benningtonissa Tartt tutustui kolmeen kreikanopiskelijamieheen ja heidän eksentriseen opettajaansa. Tarttin ja erään opiskelijan välillä syntyi suhde ja aikalaisten mukaan porukka on Jumalat juhlivat öisin -kirjan hahmojen tunnistettava esikuva. Kreikanopiskelija Paul McGloin on toinen henkilö, jolle Jumalat juhlivat öisin on omistettu. Tunnustan, että googlasin Paul McGloinin nimen ja vietin tovin jos toisenkin arvuuttelemalla, kukahan näistä asiallisen näköisestä, kypsistä herrahenkilöistä onkaan Tarttin ex-heila.

 

Edellisessä kirjoituksessani väitin, että Jumalat juhlivat öisin on viihteellisempi ja pinnallisempi kuin sen maine antaisi olettaa. Nyt totean, että kirja on monitasoisempi, tulkinnanvaraisempi ja antoisampi kuin olen tajunnutkaan. Kirja, jonka lukee kaksi kertaa peräkkäin ja jonka tulkintoja jää spekuloimaan päiväkausiksi, on harvinaisuus. Olen jokseenkin varma, että kunhan joskus seuraavan kerran luen Jumalat juhlivat öisin, löydän taas uusia näkökulmia.

Harvakseltaan julkaisevalta Tarttilta on ilmestynyt kaksi muuta kirjaa: Pieni ystävä ja Tikli. Muistelen ainakin aloittaneeni Pientä ystävää, mutta kovin suuria muistijälkiä kirja ei jättänyt. Tikli on kokonaan lukematta, joten taidanpa etsiä sen käsiini ja kokeilla, löydänkö samanlaista taikaa.

Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin

Kansi: Tuula Mäkiä / WSOY.

Kun en enää pystynyt keskittymään kreikkaan ja aakkoset alkoivat muuntua sekaviksi kolmioiksi ja harakanvarpaiksi, luin Kultahattua. Se on lempikirjojani ja olin lainannut sen kirjastosta siinä toivossa että piristyisin; mutta tietenkin se vain teki oloni surkeammaksi, sillä huumorintajuttomassa tilassani en onnistunut näkemään siinä muuta kuin tiettyjä traagisia yhtäläisyyksiä Gatsbyn ja itseni välillä.

Donna Tarttin esikoisromaani Jumalat juhlivat öisin on 1990-luvun lukiolaisten kulttikirja. Se ilmestyi Yhdysvalloissa vuonna 1992 nimellä The Secret History ja suomennos ilmestyi heti seuraavana vuonna. Olen lukenut kirjan tuoreeltaan ja palannut sen pariin myöhemminkin, mutta arvelen että edellisestä lukukerrasta on vähintään parikymmentä vuotta aikaa. Kun löysin kirjan hyväkuntoisena ilmaiskirjojen kierrätyspisteestä, sain syyn palata romaanin pariin. 

 

Tartt on kirjallisten piirien suosikki ja Jumalat juhlivat öisin on saavuttanut jo klassikkostatuksen. 30 vuotta riittää kertomaan, onko kirja päiväperho vai kestääkö tyyli aikaa. Oman uusintalukukertani perusteella totean, että kirja on ehdottomasti hyvä - siinä on hyvä tyyli, hyvä rytmitys, sipulimaista kerroksellisuutta, paljon tulkinnanvaraa ja ovela juoni. Mutta siinä on myös seikkoja, joihin nyt, keski-ikäisenä ja nuorta itseäni kriittisempänä lukijana, takerruin ja hieman ärsyynnyinkin.

 

Kirjasta löytyy niin paljon nettikeskusteluja, että pelkästään niitä lukemalla saisi päivät kulumaan äkkiä. Linkitän tähän Koko lailla kirjallisesti -blogin arvion, Amman kirjablogin arvion ja Eniten minua kiinnostaa tie -blogin arvion.

Kirjan minäkertoja Richard Papen muuttaa Kaliforniasta Yhdysvaltojen itärannikolle Vermontiin opiskelemaan kreikkaa. Merkittävin Richardin ominaisuus, jonka hän kertoo lukijalle, on sujuvan valehtelun taito. Richard on siis epäluotettava kertoja ja pitkin kirjaa hän valehtelee ympärillään oleville ihmisille isoista ja pienistä asioista tai vähintään vääristelee asioita, antaa ymmärtää asioiden olevan toisin kuin ne ovat tai jättää kertomatta totuuden. Lukija pääsee siis pohtimaan, mistä kaikesta Richard valehtelee myös hänelle. Richardista tosiaan tulee F. Scott Fitzgeraldin Kultahattu mieleen - mutta vaikka hän pitää itseään Gatsbyna, voi lukijana nähdä samankaltaisuuden Kultahatun minäkertojan Nick Carrawayn kanssa. 

Hampdenin collegen kreikanryhmä on pieni ja eksentrinen. Ryhmän muut viisi opiskelijaa ja heidän opettajansa Julian tuntevat toisensa jo vanhastaan. Richard haluaa peitellä vaatimatonta ja tylsää lähiötaustaansa. Muilla ryhmän opiskelijoilla on joko rahaa tai sivistystä tai merkittäviä sukulaisia tai ainakin Richardia paremmat taidot esiintyä varakkaina ja sivistyneinä. Yhdysvaltain itärannikon sivistyksen ja vanhojen sukujuurten ihannointi on tuttua monesta muustakin pohjoisamerikkalaisesta kirjasta, elokuvasta tai tv-sarjasta. Tartt ei onneksi lankea kritiikittömään elämäntapaihannointiin vaan hän kuvaa ihmisiä paikoin jopa kyynisesti.

Kirjan päätapahtumat kestävät yhden lukuvuoden ajan. Kulttuurihistoriaa huokuva yliopistokuvaus antiikin kreikan opiskeluineen teki syvän vaikutuksen minuun nuorena. Miten sivistynyttä, miten boheemia, miten coolia. Nyt keski-iässä tunnistan ja tunnustan Tarttin kuvaaman opiskelijaelämän uskottavuuden ja todentuntuisuuden, mutta huomaan myös, että meininki ei aina vaikuta läheskään niin coolilta kuin nuorena arvelin. Halvat kaljatuopit, sotkuiset asuntolahuoneet, rahapula ja pikkuhiljaa pahenevat päihdeongelmat nousivat tekstissä näkyviin. 1990-luvulle tyypillisesti Hampdenin opiskelijat polttavat tupakkaa aamusta iltaan, juovat alkoholia mahdottomia määriä sekä käyttävät kaikkia mahdollisia kohdalle osuvia huumeita. Nykyään wellness-henkinen elämäntapa on niin vahva ihanne, että kärjistetyn päihdehuuruinen opiskelijaelämä tuntuu suorastaan eksoottiselta.

 

Kirjan jännite syntyy henkirikoksesta. Juonesta olisi voinut kirjoittaa myös dekkarin, mutta Tartt rakentaa jännitteen toisella tavalla. Rikos on tapahtunut ja sitä seuraa toinen rikos. Jääkö kukaan kiinni? Seuraako rikoksesta rangaistus? Jos on tarpeeksi cool, saako sääntöjä rikkoa - vaikka seurauksena olisi toisen ihmisen kuolema?

 

Tämä jännite toimii ja vaikka kirjassa ei pureuduttu kreikkalaisiin myytteihin läheskään niin paljon kuin muistelin, on mukava pohdiskella miten Tartt noudattaa kirjassaan Aristoteleen runousopin lainalaisuuksia. Pyrkiessään välttämään rangaistusta rikoksentekijät muuttuvat itse itsensä rankaisijoiksi. Sen sijaan henkilöhahmojen psykologinen syvyys tuntui olemattoman ohuelta tällä lukukerralla. Kirjailijalle suopea tulkinta voisi olla, että nuoret ihmiset kerta kaikkiaan kohtaavat toisensa niin: yhden ominaisuuden vankeina, syvimpien ja rehellisten tuntojensa paljastamista vältellen, omaa ulkoista imagoaan kiillottaen. Mutta kriittisempi tulkinta on, että monet hahmot ovat huonosti perusteltuja. Tunteet - kuten monen hahmon kohdalla väitetty rakastuminen tai rakastaminen - eivät tunnu perustuvan mihinkään tai näkyvän oikein mitenkään. Ihmiset jäävät paperinukeiksi. Huomaan tosin olevani tämän näkemykseni kanssa vastavirrassa, sillä useimmat kirjan lukeneet vaikuttavan kehuvan nimenomaan kirjan psykologista syvyyttä.

 

Muutama yksityiskohta tuntui yksinkertaisesti epärealistiselta tavalla, joka ei kenties ole ollut kirjailijan tarkoitus. Tai sitten pitää ajatella näidenkin seikkojen olevan vihjeitä kertojan epäluotettavuudesta. Kirjan alussa Richard kertoo, että hänen huoneessaan on isot ikkunat pohjoiseen. Isoista ikkunoista tulee kyllä valoa, mutta Vermont on sen verran pohjoisessa, että huoneen valo olisi varmasti enimmäkseen epäsuoraa valoa. Mutta Richard kuvailee vähän väliä "huoneeseen paistavaa aurinkoa", vieläpä moneen eri aikaan vuorokaudesta. 

 

Samoin kuvaukset lumesta ja pakkasesta vaikuttavat paikoin sellaisen ihmisen kirjoittamilta, joka ei ole koskaan joutunut vastaamaan lumitöistä. Täysin epärealistinen on kirjan tilanne, jossa ihminen selviää hengissä, kun nukkuu sairaana, ilman kunnollisia vaatteita tai varusteita, kovalla pakkasella lämmittämättömässä tilassa, jossa on suuri reikä katossa.

Mutta mitäs pienistä! Kokonaisuus oli vetävä ja toimiva. Kirja viittailee jatkuvasti muihin taideteoksiin ja kirjallista knoppitietoaan voi testata sillä, kuinka hyvin tunnistaa ne taideteokset, joihin viitataan joko suoraan tai epäsuorasti. Jumalat juhlivat öisin on viihteellisempi ja pinnallisempi kuin Tarttin vuosikymmenien aikana kasvanut menestyskirjailijan maine antaa olettaa, mutta dekkarimaisimpina hetkinäänkin se on älykästä ja hyvin kirjoitettua luettavaa.

 

En osaa tiivistää kirjan teemoja mitenkään täsmällisesti. Kaksosuus antaa tulkinnan aihetta - kirjassa on paljon dualismia. Opiskelijaviisikkoon kuuluu kaksospari, Charles ja Camilla. Joukon henkinen johtaja Henry ja heikoin lenkki, hölösuinen ja rasittava Bunny tuntuvat myös peilaavan toistensa kykyjä ja kyvyttömyyttä. Pölyinen ja muovinen lähiö-Kalifornia on historiallisen Vermontin ankea vastakohta. Mutta kenen kaksonen Richard on vai onko hänen osansa olla koko muun porukan vastinpari - hieman ulkopuolinen, hieman myöhemmin mukaan tullut, hieman tietämättömämpi, monesta porukan sisäpiirijutusta osattomaksi jäänyt? Hyväksytyksi tulemisen ja joukkoon kuulumisen halu on tunnistettavasti kirjoitettu ja varmasti eräs syy siihen, miksi kirja on saavuttanut niin laajan suosion.

Käännöksestä

 

Kirjan on suomentanut Eva Siikarla, jonka nimi on minulle tuttu monen muunkin käännöskirjan tekijätiedoista. Kirjasampo-sivulla on lista hänen suomentamistaan teoksista. Koska olen huomannut turhan usein moittivani tuoreita suomennoksia, voin ilokseni kehua että tässä suomennoksessa kaikki on kohdallaan. Ehkä 1990-luvulla annettiin suomentajille riittävästi aikaa ja mahdollisuuksia kääntää kirja rauhassa ja hyvin. Suomennos on kaunista ja luontevaa kieltä. 

 

Huvittavana yksityiskohtana mainittakoon, että kirjan loppupuolella mainitaan McDonaldsin lastenateria, joka on kirjassa käännetty "Onnelliseksi ateriaksi". Muistan, että tämä tuntui nuorena järkyttävältä käännöskukkaselta, tunnetaanhan ateria Suomessakin nimellä Happy Meal. Nyt luettuna käännöksen kokonaisvaltainen onnistuminen painaa vaakakupissa kuitenkin enemmän kuin yksittäinen epätäsmällisyys.

Lue myös nämä:
F. Scott Fitzgerald: The Great Gatsby
Bret Easton Ellis: Lunar Park
Joyce Carol Oates: Blondi