Mikko Rimmisen
Pussikaljaromaaniin piti tarttua, koska olen käynyt kaksi kertaa elokuvateatterissa katsomassa
Pussikaljaelokuvan. Dvd on jo tilattu verkkokaupasta, koskahan kusti polkee perille asti?
Pussikaljaelokuva on mielestäni raikkain pitkään aikaan näkemäni kotimainen elokuva. Tykkäsin siitä, että mitään turhaa mukahollywoodilaista action-räiskintää ei ollut elokuvassa lainkaan ja dialogi oli erinomaista. Ei mitään kliseiden tai tyhjien hokemien toistelua, vaan notkeaa verbaalista irrottelua.
Tosin
Pussikaljaelokuva on jakanut mielipiteitä. Harvinaisen moni on vaivautunut elokuvan
Facebook-sivulle vain kertomaan, että olipa huono leffa.
Tämähän on linjassa sen kanssa, että myös Mikko Rimmisen kirjat tuntuvat jakavan lukijakunnan kahtia. Rimminen sai Finlandia-palkinnon kolmannesta romaanistaan
Nenäpäivä, mutta kuten Jäljen äänen
blogiarviokoosteesta ilmenee, tykkäämisen lisäksi
Nenäpäivä ärsytti ja hermostutti monia. Myös
Pussikaljaromaani oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 2004. Blogiarvioita löytyy ainakin
Mikon ja
Joken blogeista.
Voi olla, että
Pussikaljaromaani olisi jäänyt minulta kesken, ellei elokuva olisi koukuttanut minua niin perusteellisesti. Nyt, kun tarina oli tuttu, oikein hykertelin lukiessani. Koskahan ne menee kenkäkauppaan? Milloin päästään mehukeskusteluun? Samoin lukiessa huomasin, miten onnistunut elokuvan
casting olikaan: näin sieluni silmin Eero Milonoffin punakan naaman Hennisen kohdalla ja Ylermi Rajamaan päätä pitkin liimautuneen ohuen rasvatukan Lihin kohdalla. Lisäksi kirja avasi minulle hieman paremmin näkökulmahenkilönä toimivan Marsalkan sielunmaisemaa ja nosti jälkikäteen Jussi Nikkilän näyttelijäsuorituksen pisteitä silmissäni. Marsalkan sisäinen mielenmaisema avautuu kirjan sivuilta vähän paremmin kuin elokuvassa.
Volter Kilven klassikko
Alastalon salissa on minulta lukematta, mutta kaikki mitä olen
Alastalosta kuullut, tuntuu sopivan myös
Pussikaljaromaaniin. Kirja sijoittuu lyhyelle aikajänteelle, tapahtumia on melko vähän, mutta pienetkin yksityiskohdat kuvataan hitaasti ja monisanaisesti. Tykkään vuorokausiromaaneista, joten
Pussikaljaromaanin aamusta aamuun kestävä aikajänne oli mainio.
Ja se kieli... Tosiaan, jos haluaa kirjoilta vauhdikkaita tapahtumia ja selkeää kieltä, voi olla ettei tämä ole paras valinta. Meille hyvää suomen kieltä arvostaville kielellisen leikittelyn ystäville
Pussikaljaromaani on mannaa. Tässä näyte:
"Tultiin paloaseman takaa puiston kohdalle. Matala aurinko paistoi vielä jotain katutunnelia pitkin kohti ja vaunun läpi, siitä aiheutui samanaikaisesti kuuma ja jotenkin ilmava tilapäinen tunnelma.
- Onpa tuliset vaunut, Henninen sanoi.
- Ja hallava ajuri, Marsalkka sanoi.
- Ja myös, Lihi sanoi, mutta sitten se ei kai keksinyt minkäänlaista jatkoa sille aloitukselle ja niin se vain nielaisi äänekkäästi ja jäi istumaan paikalleen hiljaa.
Vähän aikaa herkisteltiin sitä Lihin keskeytynyttä lauseenmuodostusta seurannutta jotenkin rustoista kolinansekaista hiljaisuutta, ja sitten Henninen lisäsi perään: - Olipa muuten paska dialogi."
Vaikka Marsalkka, Lihi ja Henninen näyttäytyvät kirjassa rahattomina tyhjäntoimittajina, tyhmiä he eivät selvästikään ole. Nuorukaiset viljelevät kultturelleja viittauksia, analysoivat kielellisiä ilmiöitä ja käyttävät muutenkin keskusteluissaan rikasta ja moniulotteista kieltä. Rimminen käyttää mielenkiintoisella tavalla selittäviä täytesanoja: se, ne, sellainen, sitten, sinne, jonkinlainen. Kuitenkaan tämä ei tunnu löysältä, vaan tietoiselta tehokeinolta.
Sinä-passiivin levitessä ruton lailla suomen kieleen oli mahtavaa nauttia Rimmisen mestarillisesta passiivin käytöstä. Marsalkkaa voi pitää näkökulmahenkilönä, mutta hänen ajatuksiaan ei kuvata minä-muodossa. Passiivia käyttämällä Rimminen luo mielikuvan, että kertojanääni saattaa olla välillä kaikkitietävän kertojan, välillä Marsalkan.
Tyylikeinona käytetään myös merkillisen byrokraattisen kapulakielen sekoittamista rentoon kesäletkeilyyn. Lisäksi Rimminen heittää parissa kohdassa todella taitavasti "metakirjallisia" viittauksia, siis vihjaa siihen, että Marsalkka, Lihi ja Henninen tietäisivät olevansa kirjan hahmoja. Tämmöinen "neljännen seinän kaataminen" on epäonnistuessaan usein ärsyttävää, mutta Rimminen ei kompuroi vaan onnistuu.
Vaikka henkilöhahmoja tai heidän historiaansa ei selitetä puhki, tulee Rimminen kertoneeksi yhtä sun toista yleispätevää. Kliseisesti suomalaismiehiä väitetään puhumattomiksi, yksinäisiksi ja aggressiivisiksi. Marsalkka, Lihi ja Henninen ovat puheliaita verbaalilahjakkuuksia, ystävyys on heidän elämässään arvossa ja Hennistä lukuunottamatta pojat välttävät aggressiivisiin konfliktitilanteisiin hakeutumista ja osaavat kiertää väkivallan uhkan. Muutama muukin Suomi-myytti tulee murretuksi. Rimminen kuvaa Suomea, jossa huumeiden käyttö on jo melko arkipäiväinen ja näkyväkin osa arkea. Kaduilla ja puistoissa näkyy ruiskuja, naapurilla on kannabiskasvattamo vaatekaapissa, pojat osaavat lukea vastaantulijoiden kasvoilta huumeidenkäytön merkkejä. Samoin moottoripyöräjengiläiset ovat vakiintuneet Rimmisen kuvaamaan katukuvaan.
Kirjan perusteella voi helposti määritellä optimaalisen lukutilanteen
Pussikaljaromaania varten. Kannattaa hakeutua heinäkuisena hellepäivänä kaupunkimaiseen puistoympäristöön tämän kirjan kanssa. Olotilaksi sopii morkkiksensekainen kevytkrapula. Näin Helsingissä asuvana mutta kaikkea muuta kuin "paljasjalkaisena stadilaisena" hölmö Helsinki-hössötys usein ärsyttää minua, mutta
Pussikaljaromaanin paikallisväristä nautin. Kirjassa liikuskellaan Helsinginkadun ja Vaasankadun maisemissa - kesällä voisi olla helppo toteuttaa
Pussikaljaromaani-aiheinen kiertokävely. :) Kirja on kuitenkin niin universaali, että ei tätä onneksi tarvitse lukea Helsinki-lasit silmillä.
Pussikaljaromaanin perusteella voisin kyllä tarttua
Nenäpäiväänkin tässä päivänä muutamana. Toisesta romaanista
Pölkystä en muista ainakaan blogeista lukeneeni kovin paljon mielipiteitä.
Teoksen kirjailijasivulla kuvataankin, että Rimmis-fanit ovat jakautuneet pussisteihin ja pölkyisteihin. Runoilijana aloittaneen Rimmisen kokoelmista on julkaistu tuore uusintapainos
2 x Rimminen.
Pussikaljaromaanin miljöössä on jotain samaa kuin Arto Salmisen kirjoissa, mutta Rimminen ja Salminen lähestyvät syrjäytyneitä suomalaisia ja kahden kerroksen väkeä eri kulmista. On helppo kuvitella, että synkeä taksikuski, joka roiskuttaa tahallaan Marsalkan, Lihin ja Hennisen päälle lätäköllisen vettä, olisi karannut jostakin Salmisen kirjasta. Salminen on terävä ja kyyninen, Rimminen lämmin ja ymmärtäväinen. Kielellinen moniulotteisuus heitä kyllä yhdistää.
Tekstit
