Näytetään tekstit, joissa on tunniste Morrison Toni. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Morrison Toni. Näytä kaikki tekstit

tiistai 8. kesäkuuta 2010

Toni Morrison: Tervanukke

Tervanukke löytyi hyväkuntoisena kappaleena Sofian antikvariaatista samalla reissulla kuin Uhrituletkin. Minun kansani, minun rakkaani -kirjan jälkilämmössä aloitin kirjaa innokkaasti, mutta jossain vaiheessa lukuinto laimeni. Kirja on pyörinyt aika kauan sängyn alla, ja totesin että en kirjaa ainakaan tällä kertaa pääse pitemmälle kuin puoleenväliin. Päätin kuitenkin blogata kirjasta, vaikka kesken jäikin. "Saako kirjan jättää kesken", ihmetteli K-blogin Jennikin vähän aikaa sitten, ja minä sanon että saa. Hullua kyllä, Morrison-kiinnostukseni ei tähän laantunut, vaan tilasin nettikaupasta Morrisonin uusimman kirjan kirjan A Mercy. Kirja on suomennettu nimellä Armolahja, mutta päätin että kokeilen seuraavaksi Morrisonia englanniksi. Vaikken itseäni pidäkään minään englannin kielen superguruna, niin näköjään sen verran hyvin kieltä olen tähän ikään mennessä oppinut, että suomennoksia lukiessa käännöksen takaa kuultavat englanninkielen ilmaukset häiritsevät.

Tervanukke muistuttaa Minun kansani, minun rakkaani -kirjaa alkuasetelmansa osalta: suljetun huoneen draamaa on kyseessä täälläkin. Tosin ei kirjaimellisesti, sillä kirjan tapahtumat sijoittuvat läkähdyttävälle Karibianmeren saarelle. Rikas johtaja Valerian Street on vetäytynyt eläkkeen viettoon yksinäiselle huvilalle, mikä ei ilahduta hänen vaimoaan, "Mainen johtavaa kaunotarta". Iäkäs musta palvelijapariskunta pyörittää taloutta. Palvelijoiden, Sydneyn ja Ondinen, veljentytär Jadine on saapunut viettämään lomaa huvilalle. Jadine on eräänlaisessa välitilassa: toisin kuin sukulaisensa, hän elää Streetien vieraana eikä palvelijana. Valerian Street on kustantanut hänen opintonsa ja Jadine on asunut pitkiä aikoja Pariisissa mallintöitä tehden. Sitten huvilalle tupsahtaa laivalta paennut musta Son, jota Valerian hetken mielijohteesta alkaa kohdella vieraanaan eikä karkurina. Sonin silmissä mustasta Jadinesta on tullut käytöksensä puolesta valkoinen.

Kirja jäi kesken ehkä siksi, että juonenkulku tuntui käynnistyvän hieman raskaasti. Sinänsä tekstissä oli paljon kiinnostavia aineksia - pienen ryhmän hierarkian tutkiminen, Jadinen kokemukset Euroopassa, Sonin kontrasti kirjan muita henkilöitä vasten, trooppisen kuuma luonto ja isäntäväkeen etäisyyttä pitävät saarelaiset. Luulen, että tällaisen "laatukirjallisuuden" lukeminen käy minulta välillä nihkeästi sen vuoksi, että varsinainen juoni on häivytetty aika tehokkaasti. Viihteellisen genrekirjallisuuden lukeminen on nopeaa, koska kerronta on vahvasti juonivetoista. Tätähän Jude Deveraux analysoi hauskasti Villiorkideassa. Tervanukessa Morrison liikuttelee tarinaa eteenpäin minun makuuni hieman liian jähmeästi. En vain jaksanut pakottaa itseäni lukemaan kirjaa loppuun asti, vaikka plarailinkin loppuosan tapahtumat pikalukuna.

Eniten kiinnitin huomiota mustien henkilöhahmojen kautta esitettyyn toiseuden kokemukseen. Jadinea ärsyttää Sonin syytökset "liiasta valkoisuudesta". Sen sijaan että saisi rauhassa olla sitä mitä on, joutuu Jadine suhteuttamaan itseään rivien välistä tapahtuvaan melko monitahoiseen rotumäärittelyyn: Sonin lisäksi hän joutuu kohtaamaan Valerianin vaimon hieman yleistävän ja alentuvan asenteen, toisaalta saaren mustaihoinen asujaimisto tuntuu hänestä kaukaiselta. Streetien näkökulmasta kaikki mustat ovat mustia, mutta mustat henkilöhahmot joutuvat punnitsemaan omaa olemustaan paitsi valkoisuutta, myös toisia mustia ja heidän ominaisuuksiaan vastaan. Samanlaista toiseuden kuvausta löysin myös Sarah Watersin Yövartiosta lesbohenkilöhahmojen kuvauksessa.

Katsotaan, mihin minun Morrison-lukukokemukseni johtavat. Kunhan tuo A Mercy tulee ja jos sen lukeminen sujuu paremmin kuin Tervanuken lukeminen, jatkan raportointia.

sunnuntai 4. lokakuuta 2009

Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani

Niin on ollut kiire ettei ole varistakaan ehtinyt sanomaan kuin linnuksi! Lukeminenkin on ollut aika pätkittäistä. Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani oli silti huiman hieno lukukokemus. Kiitos kaikille Morrisonia suositelleille, ainakin kaverini Tiinan muistan tätä kehuneen. Morrisoniin tarttumista olin meinannut jo jonkun aikaa, olenhan aina välillä täällä blogissa pohtinut laajempaa tutustumista laadukkaaseen käännöskirjallisuuteen.

Tosin pitääpä sanoa, että jos olisin älynnyt, niin olisinpa voinut lukea Minun kansani, minun rakkaani (engl. Beloved) suoraan alkuperäiskielellä. Suomentaja Kaarina Ripatti kömmähtelee mielestäni vähän siellä täällä. Ensinnäkin jo kirjan nimi on harhaanjohtaja, se viittaa suuriin eeppisiin linjoihin, ja kirja on kuitenkin hyvin yksityinen, pieniin ympyröihin keskittyvä. Historian suuria linjoja, tässä tapauksessa Yhdysvaltain sisällissotaa, orjuuden lakkauttamista ja mustan väestön ensikokemuksia vapaasta elämästä, tarkastellaan yksittäisten ihmisten kokemusten kautta. Ja vaikka en itsekään ole aina maailman tarkin pilkuttaja, niin tässä kirjassa pilkkuvirheitä riittää niin paljon, että se alkaa suorastaan häiritä lukemista. Muitakin pieniä mokia käännöksestä löytyy.

Mutta sitä ei käännös voi peittää, että hemmetin hyvä kirjoittaja Morrison on - ilman muuta Nobelinsa ansainnut. Lukijana putoaa tarinaan syvälle kuin kaivoon, on yhtäkkiä keskellä eläviä, moniulotteisia, tuntevia ihmisiä, jotka pikku hiljaa ja vastahakoisesti kerivät menneisyyttään auki. Aika-paikkakoordinaatit määritellään heti ensimmäisen luvun alussa: eletään vuotta 1873 Ohion Cincinnatissa, osoitteessa Bluestone Road 124. Entinen orjanainen Sethe sekä hänen teini-ikäinen tyttärensä Denver elävät hiljaista, syrjäänvetäytyvää elämää. Mutta kun kylään astelee Sethen ystävä, samalla tilalla aikanaan orjana ollut Paul D, käynnistyy muutos.

Morrison kuvaa maagisen realismin keinoin Sethen menneisyyden haamuja - joista löytyy hyvin konkreettinenkin haamu 124:n elämää sekoittamaan. Taitavasti kuvattu - yliluonnolliset asiat ovat yhtäaikaa täysin uskottavia että sopivan etäännytettyjä, "taikauskon" piikkiin pantavia. Kumminkin, kun Sethen ja Paul D:n traumaattista historiaa puretaan, meinaa maha välillä kääntyä ympäri. Vaikka Morrison kuvaa orjuutta eleettömästi, onnistuu hän luomaan tapahtumiin sellaisen tunnelatauksen, että jo senkin vuoksi lukeminen on välillä hieman hidasta - ei pysty vastaanottamaan kovin paljon kerrallaan. Tämä kirja on ikään kuin Tuulen viemän kääntöpuoli - miltä Etelävaltioiden vauraus näytti orjan silmin katsottuna? Sethen ja Paul D:n elämä hyvän isäntä Garnerin aikaan oli melko ongelmatonta, mutta Garnerin kuoltua asiat muuttuivat karmaisevaan suuntaan.

Samalla kirjan henkilöiden kautta kuvataan sisällissodan jälkeisen Amerikan mustan väestön historiattomuutta ja juurettomuutta. Jos vanhemmat erotettiin lapsistaan, puolisot toisistaan, tuttuja myytiin ympäriltä uusiin paikkoihin, niin pysyvät ihmissuhteet olivat lähes mahdottomuus. Sethen korviin oli vielä kantautunut kuvauksia orjalaivoista, mutta omasta äidistään hänellä ei kunnon muistikuvia ollut. Ja vaikka sodanjälkeisessä Cincinnatissa mustat saattoivat jo käydä palkkatyössä ja rakentaa omaa elämäänsä, rotujen väliset rajat olivat vahvat.

Sethen, Denverin, Paul D:n ja heidän takautumiensa kautta tutuiksi tulevien muiden hahmojen elämää seuraa intensiivisesti. Kuten mainitsin, tarina kuvaa pieniä ympyröitä, mutta avasi minulle taas näkymän maailmanhistoriaan joltakin uudelta kannalta. Kun palaan tähän kirjaan (olen jokseenkin varma että tulen lukemaan tämän joskus myöhemmin uusiksi), voisin etsiä tämän käsiini suoraan alkuperäiskielellä. Myös muu Morrisonin tuotanto on tämän perusteella ehdottomasti tutustumisen arvoista.

21.1.10. PS. Katso myös Kirjapedon erinomainen bloggaus tästä kirjasta.

Lue myös nämä:
Harper Lee: To Kill A Mockingbird (Kuin surmaisi satakielen)
Margaret Mitchell: Gone With The Wind (Tuulen viemää)
Sofi Oksanen: Puhdistus