 |
| Kansi: Otava. |
Löysin Joyce Carol Oatesin kovakantisen Blondin ilmaiskirjojen kierrätyspisteestä. Olen niin vanha, että muistan, kun Blondi ilmestyi suomeksi vuonna 2001. Muistan myös oman närkästyneen paheksuntani: mikäs se tämä tämmöinen Marilyn Monroe -romaani on, joka ei ole kuitenkaan oikea elämäkerta! Muisto tuntuu nyt jopa huvittavalta, koska biofiktio on nykyään äärimmäisen suosittu kirjallisuuden laji.
Olen siis onnistunut tähän asti välttymään niin Blondin kuin Joyce Carol Oatesin muunkin tuotannon lukemiselta. Moni muu on ollut minua fiksumpi ja tarttunut Blondiin tai muihin Oatesin kirjoihin paljon aiemmin. Blondista ovat bloganneet mm. Lumiomena, Eniten minua kiinnostaa tie, Leena Lumi ja Luetut, lukemattomat. Vaan onneksi hyppäsin Blondin kelkkaan nyt, sillä se vei mukanaan kuin hyökyaalto. Kirja on häkellyttävän hieno taiteellinen voimannäyte.
Yli 900-sivuinen Blondi on sellainen runsaudensarvi, että ensimmäisen sadan sivun jälkeen minun piti ryhtyä googlaamaan lisätietoa kirjailija Joyce Carol Oatesista. Ällistyin. Vaikka mieleeni on jäänyt, että Oatesilta on julkaistu useita teoksia, on hänen bibliografiansa käsittämättömän laaja. Kahdeksankymppinen Oates ryhtyi julkaisemaan kirjoja 1960-luvulla ja häneltä on ilmestynyt parisataa teosta. Huhhuh!
Biofiktio-sanaa ei vielä tunnettu 2000-luvun alussa, jolloin olen silmäillyt kirjan kantta kirjastossa kulmat kurtussa. Kotimaisten kielten keskus nosti sanan kuukauden sanaksi viime lokakuussa ja määrittelee termin näin: Biofiktiossa päähenkilönä on oikea, historiallinen hahmo, mutta tarkoituksena ei ole kuvata hänen vaiheitaan täysin totuudenmukaisesti niin kuin elämäkerrassa. Keskeisempää on tarjota päähenkilön elämään kiinnostava näkökulma, jolloin rohkeatkin tulkinnat ovat mahdollisia.
Kenties laji on nykyään suosittu siksi, että internet pursuaa tietoa historiallisista henkilöistä ja ainakin yksinkertaisten asioiden kohdalla on helppo lähteä tarkistamaan faktoja? Oliko Marilyn Monroen ensimmäinen aviomies Bucky vai Jimmy? Millä kaikilla kirjoitusasuilla Marilyn Monroen alkuperäinen nimi esiintyy eri lähteissä? Kuka oli valokuvaaja, joka kuvasi nuorta Normaa mainoksiin ja kalentereihin? Itse uppouduin Blondin ansiosta plaraamaan internetiä pitkiksi ajoiksi. Opin muun muassa sen, että Marilynillä on elossa oleva sisar, yli 100-vuotias Berniece Baker Miracle. Ja että Marilynin tuntemattomaksi jääneeksi isäksi on jäljitetty ihan varteenotettava vaihtoehto, muuan herra Gifford.
Oates luo Blondissa kokonaisen universumin täynnä yksityiskohtia. Hän leikittelee kielellä - vaihtaa kertojanääniä, kuvaa erilaisia lintuja ja kasveja, kertoo osan tarinasta runoina, päiväkirjamerkintöinä tai tajunnanvirtana. Blondi on yhtä ambivalentti kuin Marilyn Monroen myytti. Kirja etenee kronologisesti, mutta näyttää menneisyyden ja tulevaisuuden yhtä aikaa. Se kertoo historiallisista tapahtumista lähes reportaasimaisen tarkasti, mutta on kiistattoman fiktiivinen. Se on paksu kuin mikä, mutta silti nopealukuinen. Se on hyvä mutta ahdistava. Se kertoo kauneudesta, mutta on pelottava kuin kauhutarina. Se kuvaa arkisia asioita, mutta luo pahaenteisen virtauksen pinnan alle.
Mitä Joyce Carol Oates sitten haluaa Marilyn Monroesta kertoa?
Itse luin kirjaa näin: Oates haluaa näyttää, että "Marilyn Monroe" oli läpeensä keinotekoinen tuote, joka oli olemassa lähinnä elokuvafilmillä ja valokuvissa. Nimi oli keksitty, vaaleus oli keinotekoista, elokuvaroolit useinkin tiukan tuotteistuksen läpi puserrettuja. Luottomeikkaaja Whitey loihti Norma Jeanelle Marilynille kasvot ja näyttelijä itse puki "Marilynin" roolin päälleen kuin vaatteet. Mutta vaikka "Marilyn Monroe" on keinotekoinen hahmo, hän on silti samaan aikaan totta, koska yleisö rakastaa häntä. Ja on jatkanut rakastamistaan ja ihailuaan kymmeniä vuosia Marilynin kuoleman jälkeenkin.
Mutta Oatesin Norma Jeane ihmisenä oli hyvin todellinen. Hän eli elämänsä vahvojen tunteiden vallassa, rakkautta ja hyväksyntää hakien. Hän halusi tehdä työnsä niin hyvin kuin suinkin. Hän kaipasi isäänsä ja rakasti äitiään. Hän haaveili lapsista.
Oates kertoo Hollywoodista ruman tarinan, sen saman, joka räjähti yleisön silmillä paljon kirjan ilmestymisen jälkeen, vuonna 2017 #metoo-paljastusten myötä. #Metoo:n myötä elokuvatuottaja Harvey Weinstein päätyi vankilaan seksuaalirikosten myötä. Blondissa Norma Jeane joutuu jatkuvasti miesten seksuaalisen ahdistelun, hyväksikäytön ja raiskauksen uhriksi. Mutta kukaan ei vedä 1940- tai 1950-luvun elokuvatuottajien nimiä lokaan vaan seksuaalinen hyväksikäyttö on läpikotaisin kirjassa kuvatun elokuvateollisuuden rakenteissa. Ei ole mitään huonoa tuuria tai ikävää sattumusta, että Norma Jeanea ahdistellaan. Oatesin kuvaamassa maailmassa koko Hollywood on rakennettu sen varaan, että vaikutusvaltaiset miehet rakentavat nuorista naisista rahaa takovia tähtituotteita ja samaan aikaan käyttävät näitä naisia seksuaalisesti hyväkseen.
Seksuaalinen hyväksikäyttö on sitä kaksinaismoralistisempaa, että elokuvia tehdään tiukan sensuurikoneiston valvonnassa. Saako alushousuja näyttää? Kuultaako vartalo lakanan alta? Onko naiselle paremmin sopiva rooli olla vaimo ja äiti, ei lapseton ja naimaton näyttelijä?
Oatesin Norma Jeane saa menestyselokuvistaan huonojen sopimusehtojen vuoksi surkean vähän rahaa. Hän on kuin alustatalouden ruokalähetti - menestysbisnes on kokonaisuutena miljardien arvoinen, mutta tekijä itse on kuin polkupyöräilevä paperiton turvapaikanhakija, jolle jää käteen joitakin pennosia.
Olen viime vuosina tullut kyllästetyksi voimaantuneiden, itsenäisten naisten tarinoilla, sellaisilla joissa nainen itsenäisesti tekee yksilöllisiä valintoja ja pitkään pohjustettuja päätöksiä. Tämä ajatusmaailma loistaa Blondissa poissaolollaan. Marilyn on kirjassa hyväksikäytetty uhri, jota riepotellaan sinne ja tänne. Monessa kohtauksessa hän on kuin tahdoton räsynukke, joka vain ajautuu sinne minne sanotaan. Tämäkin on kyllä loogista Oatesin luomassa kokonaisuniversumissa. Jos lasta laiminlyödään, hyväksikäytetään ja pallotellaan paikasta toiseen, miten ihmeessä hänelle voisi kehittyä vahva omanarvontunto ja kykyä puolustaa itseään?
Niinpä ne hetket loistavat, jolloin Oates antaa Norma Jeanen itse tehdä valinnan. Usein nämä valinnat ovat huonoja, surullisia ja kamalia. Mutta ne ovat omia.
Kiinnitin huomiota myös kirjassa kuvattuihin lintuihin. Alkupuolella on merkittävä kohtaus, joka sijoittuu täytettyjen lintujen kokoelmahuoneeseen. Lopun dramaattiseen käänteeseen kytkeytyy petolintujen metsästys. Lintu on hieno symboli Marilyn Monroelle: ihailemme taivaalla vapaasti lentäviä kauniita lintuja ja tiedämme, ettemme koskaan pysty itse lentämään omin siivin. Kuitenkin ihminen tappaa lintuja julmasti, usein täysin vääristä syistä tai tarkoituksettomasti.
Blondista on tekeillä Netflix-elokuva, jonka vaiheista voi lukea Voguen jutusta. Tätä ennen Blondista on tehty tv-minisarja. Blondi-kirjasta on saatavilla uusi painos, jonka kustantaja on HarperCollins, ei enää Otava.
Käännöksestä
Suomentaja Kristiina Drews ansaitsee työstään samanlaisen hehkutuksen kuin Joyce Carol Oates. Suomennos on todella upea. Kirjan kielellinen rekisteri liikkuu ornitologiasta harrastelijarunouteen ja vaihtuvia kertojaääniä persoonallisine äänenpainoineen vilisee. Mahtavaa työtä - jossa lopputulos näyttää vaivattomalta ja luontevalta, kuten mestariteoksissa aina.
Tekstit
