Juhannuksena toteutin erään suomalaisen kliseen: makasin auringossa ja luin dekkaria. Poltin myös selkäni. Dekkari oli Outi Pakkasen
Kissa kuussa, joka tarttui pokkaripinosta käteeni.
Outi Pakkasta olen lukenut melko vähän, ensimmäinen assosiaatio hänestä on hyytävän ahdistavana mieleen jäänyt tv-sovitus kirjasta
Katso naamion taa, missä Lena Meriläinen esitti päähenkilöä. (Olen ollut aika nuori kun tv-sarja ensimmäisen kerran on tullut, siitä hyytävyys ehkä johtui - ei ole muistikuvaa onko sarja aikuisen silmiin kovinkaan pelottava.) Toiseksi rouva Pakkanen tulee mieleen Gloriassa julkaistuista
Outi Pakkasen 10 parasta ruokaa -jutusta. Eräitä reseptejä tuli testattua entisen kämppiksen kanssa pidetyssä kulinaristiviikonlopussa taannoin, ja voi morjens että osasivat olla hyviä! Oliivi-hunajamarinoitu possunfilee, fenkolipatee, tuorejuustotäytteiset lohirullat ja cappuccinokakku veivät kielen mennessään. Tämä oikeastaan riittää minun silmissäni myönteisen loppusilauksen antajaksi, olipa Pakkasen kirjallinen tuotanto kriitikoiden silmissä millaista tahansa. Hyvän ruoan ystävät pitävät yhtä siinä missä hyvien kirjojenkin. :)
Asiaan.
Kissa kuussa on alunperin ilmestynyt vuonna 1990, ja jossain määrin ajankuvan vanhentuminen siinä näkyy, vaikka mukavan kepeää luettavaa teksti yleisesti ottaen on. Vanhentuminen näkyy esimerkiksi siinä, että erään päähenkilön biseksuaalisen suuntautumisen paljastumista pidetään uhkana hänen urallaan. Nykyäänhän seksuaalivähemmistöt tuntuvat olevan niin muotia, että varmaan ammatissa kuin ammatissa moinen olisi pikemminkin hyvää mainosta... Tämä on kuitenkin sivuseikka, kokonaisuudessaan kirja tarjoaa yleispätevän tunnelmapalan suomalaisesta juhannuksenvietosta. Henkilöhahmoihin on paneudeuttu mielestäni enemmän kuin perusdekkareissa, joissa henkilöt saattavat olla hyvinkin hutaisten luonnosteltuja yhden ominaisuuden ihmisiä.
Kissa kuussa -kirjassa kaikki henkilöt ovat tunnistettavan inhimillisiä, paitsi ehkä nuori vamppi Paula Poutanen kallistuu hieman kliseisyyden puolelle. Koska itse pidän dekkareissa enemmän ihmisten välisten jännitteiden kuin pilkuntarkan poliisityön kuvaamisesta, tykkäsin kirjan otteesta: lukijaa ei kiusata liioilla poliisitutkimuksilla, vaan pidetään pääpaino juhannusjuhlissa ja henkilösuhteissa. Hyvä osoitus siitä, että kirjailijan kannattaa keskittyä siihen mitä osaa: uuvuttavinta dekkareissa ovat epäuskottavat ja kliseiset poliisihahmot ja epäsuomalaiset kuulustelu- ja takaa-ajokohtaukset.
Perusjuoni menee näin: topakka Marja Leimo-Nikala on kutsunut porvoolaiselle kesähuvilalleen sukulaisia ja tuttavia, eikä yllätysvierailta vältytä. Draamaa tuo välit katkaisseen perheenjäsenen ilmaantuminen lähiseudulle, eikä aikaakaan kun vieraita alkaa kuolla kupsahtelemaan pellon laidoille ja rantoihin. Kertojan näkökulma on graafikko (?) Anna Laineen, joka käsittääkseni seikkailee monissa muissakin Pakkasen kirjoissa. Hieman ulkopuoliseksi Anna Laineen osallisuus tarinaan ehkä jää, veikkaisin tai ainakin toivoisin että muissa kirjoissa hänellä on näkyvämpi osuus tapahtumien kulkuun. Iso plussa kirjalle tulee Anna Laineen hyvästä ruokahalusta, ja siitä että ruokaa ja syömistä kuvataan muutenkin kirjassa näkyvästi. Sankarittaria ja heidän ruokahaluaan olen käsitellyt myös Marian Keyes- ja Kaari Utrio -merkinnoissä. Mielestäni virkistävää oli esimerkiksi se, miten murhatutkimusaamun tuoksinassa Anna menee tekemään voileipää kauheaan nälkäänsä, sen sijaan että unohtaisi syödä tai menettäisi ruokahalunsa, kuten yleensä tuntuu kirjojen sankarittarille käyvän. Pitäisi kai etsiä Pakkasen kehuttu
Porosta parmesaaniin - Anna Laineen keittokirja ja lukea lisää hyviä reseptejä ja ruokajuttuja.
Yksi hauska puoli kirjoissa on, että joskus sitä saattaa yllättävällä tavalla törmätä kirjassa asiaan, jota on juuri käsitellyt jossakin toisaalla.
Kissa kuussa tuotti parikin tällaista törmäystä, jotka ovat kylläkin loogisesti selitettävissä sillä että luin kirjan juhannuksena ja kirja nimenomaan kuvaa juhannusta. Samana viikonloppuna Hesarin Synkin laulu -kisassa oli esitelty Aulikki Oksasen juhannukseen sijoittuva
Ilmari-laulu, ja eikös samaa laulua siteerata kirjassakin. Samoin iltapäivälehdissä oli juuri käsitelty suomalaisen kaupunkinäkymän muutosta, esimerkiksi terassit olivat 20 vuotta sitten melko erikoinen asia. 16 vuotta vanhassa dekkarissa havainnoidaan terassi-ilmiön alkavaa leviämistä helsinkiläisessä ravintolamaailmassa. Kirja kun alkaa ravintola Bulevardista, tuttavallisemmin Bulsusta. Tapakulttuurin muutoksesta kertoo sekin, että huntsukka Paula Poutanen arvelee, ettei jalallansa astu ikänään mihinkään pubiin, koska hän haluaa että ravintoloissa pidetään pöytiintarjoilusta kiinni.
Tekstit
