Merete Mazzarellan kirjan sain kirjaston varausjonosta. Olikin mukaansatempaava kirja: rupesin lukemaan tätä maanantai-iltana kymmenen jälkeen katsottuani Täydelliset naiset, ja piti sitten lukea kertaheitolla loppuun asti, vaikka meni melkein puolilleöin ennen kuin pääsi nukkumaan. Melko harppovaa lukemistahan se sitten oli, mutta ei malttanut jättää kesken. Joitakin Mazzarellan esseeteoksia olen aiemminkin lukenut ja olen hänen tyylistään pitänyt.Mazzarella tarttuu ajankohtaiseen aiheeseen: fanaattiseen isovanhemmuuteen. Näin kolmikymppisenä tämä on kiinnostava aihe. Erilaisia "mummolehtiä" (Eevaa, Kodin Kuvalehteä, Kotiliettä) lukiessa törmää joskus järkyttäviin kuvauksiin 60-70-vuotiaiden keskinäisestä kilpailusta, jonka välineenä ovat lapsenlapset. Muistan yhdenkin haastattelun, jossa iäkästä pariskuntaa kuvailtiin sanoilla "he olivat jo kadehtineetkin muiden onnea" - syynä se, että kumpikaan pariskunnan kahdesta tyttärestä ei ollut pyöräyttänyt lapsenlapsia, ja naapureilla ja tuttavilla semmoisia oli. Karmaisevin ja koomisin oma kokemukseni on takavuosilta, kun olin kyläilemässä omien vanhempieni kanssa erään heidän tuttavapariskuntansa luona. Emäntänä toimiva rouva ylisti monisanaisesti ihania lapsenlapsiaan ja kertoi että hän on tilannut niitä neljä, mutta kaksi puuttuu vielä, koska hänen tyttärensä eli sinkkuna eikä ollut lapsenlapsituotantoon mukaan siis ehtinyt. Aikansa juteltuaan rouva tiiraili vanhempiani ja tokaisi: "Teillä sitä ei vielä lapsenlapsia olekaan." Oli aika pöllämystynyt olo. Olisi kai pitänyt osata sanoa vaikka että "anteeksi, juoksenkin tästä synnyttämään", mutta harmi kun nämä nasevat vastaukset keksii aina vasta jälkikäteen.
Mutta kaipa isovanhemmuus ilmiönä on nykyään päässyt muotoutumaan erilaiseksi kuin ennen, kun perheet ovat pienentyneet, synnytysikä noussut ja ihmisten keski-ikä ylipäätään venynyt. Valtavat jälkeläisjoukot eivät enää ole yhtä itsestään selviä kuin ennen (mikä tietysti on monessa mielessä vain hyvä asia), joten kaipa niihin harvoihin lapsenlapsiin sitten voi keskittyä ihan eri lailla. Tai sitten iäkkäiltä naisilta puuttuu kokonaan se oma elämä, jos onni on aivan riippuvainen niistä lapsenlapsista. En muista että oma mummini olisi elinaikanaan mitenkään erityisesti hurahtanut ja hössöttänyt meidän lastenlasten takia, tosin hänellä olikin viisi lasta, kymmenkunta lastenlasta ja hän ehti nähdä vielä ison liudan lastenlastenlapsiakin.
Mazzarella analysoi kirpeästi ja hauskasti tätä ilmiötä, ja valottaa samalla omia kokemuksiaan isovanhemmuudesta. Hyökkäävin mahdollinen isoäiti hän ei ole, osin jo siitäkin syystä että hänen ainoa poikansa asuu Amerikassa ja Mazzarella pääsee tapaamaan poikansa perhettä kerran pari vuodessa. Suhdetta mutkistaa myös välit miniän kanssa: vaikka Mazzarella pitää miniäänsä viehättävänä, fiksuna ja topakkana, jokin ainesosa keskinäisestä kemiasta puuttuu ja anoppi ja miniä tuntevat olonsa vaivautuneiksi toistensa seurassa. Myöhemmin pojalle ja miniälle tulee avioero, joten perhesuhteita sekoittavat vielä uudet kumppanit.
Suomenruotsalais-tanskalaisen Mazzarellan lapsenlapset ovat amerikanjuutalaisia. Globaalin maailman perhesuhteita käsitellään paljon. Samalla Mazzarella sivuaa lastenkasvatusta: jos ennen lasten piti näkyä mutta ei kuulua, nyt innokkaan isoäidin pitäisi aina olla valmis heittäytymään mahalleen lattialle leikkimään lastenlastensa kanssa heti kun näitä näkee. Tavaran paljous, harrastusten paljous, elämysten paljous ja ihmissuhteiden paljous (avioerot vielä moninkertaistavat huomiota vaativien ihmiskontaktien määrän lasten elämässä) mietityttävät. Samoin käytöstavat nyt ja ennen. Mitään "ennen kaikki oli paremmin, kesälläkin hiihdettiin kouluun" -narinaa teksti ei onneksi ole, vaan Mazzarellalla on kyky katsoa niin menneisyyteen kuin nykyhetkeenkin ja arvioida historian virtaa.
Pieni sivuraide: "ennen kaikki oli paremmin" -tyylistä saa palkinnon toimittaja Eeva-Kaarina Kolsi, joka tämänpäiväisessä Ilta-Sanomien jutussa kuvaa Panu Rajalan lapsuutta lauseella: "50-luvulla oltiin jatkuvasti ulkona, eikä tietokoneen äärellä." Riemastuttavaa anakronismia, sillä aihetta tutkinut Petri Paju kertoo Turun Sanomien jutussa, että 1950-luvulla Suomessa vasta rakennettiin maan ensimmäisiä tietokonekokeiluja. Onpa hyvä juttu, että natiaiset eivät menneet häiritsemään professorien tutkimuskokeiluja.
Jopas lipsahti. Tosin tämäntapaisia sivuraiteita Mazzarellakin tekstissään suosii, mikä onkin yksi syy hänen kirjojensa viehätysvoimaan. Ilmankos tämäkin kirja on kirjastoissa kovasti jonotettu.
Tekstit
