Tämä kirja oli heräteostos. Suurin syy ostokseen oli sopiva esillepano myymälässä. Olin ruokakaupassa, ja kassan lähellä oli pokkariteline. Heräteostokseen vaikuttavia positiivisia seikkoja olivat myös houkuttelevan tyylikäs retrohenkinen kansi, Agatha Christien tunnettu nimi ja kohtuullinen hinta. Milloinkahan kovakantisetkin kirjat saataisiin ruokakauppoihin? Isoissa marketeissahan niitä jo on.
En ole hirveän innokas dekkarien lukija, mutta pienen alkutahmaamisen jälkeen Dame Agathan teksti tempaisi mukaansa. Kirja on alun perin ilmestynyt vuonna 1945 nimellä Sparkling Cyanide. Suomeksi Helmeilevä kuolema on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1959 ja tämä pokkaripainos on jo seitsemäs painos. Eero Ahmavaaran suomennos on nostalginen, mutta joitakin hassutuksia käännöksestä bongasin. Kustantajan kannattaisi tarkistuttaa ja oikolukea käännös, mutta eipä näihin pokkaripainoksiin yleensä sellaista vaivaa viitsitä nähdä.
Kirjassa selvitellään kauniin nuoren aviovaimon, Rosemary Bartonin itsemurhalta vaikuttanutta kuolemaa. Sureva leski George päättää järjestää kopion kohtalokkaista syntymäpäiväillallisista. Mutta näidenkin juhlien lopputuloksena on ruumis, ja kaksoismurhaaja ei voi olla kukaan muu kuin joku pöytäseurueen jäsenistä.
Perinteinen salapoliisiromaani siis. Agatha Christien taidot näkyvät siinä, että hän kuljettaa kertomusta vuoroin kunkin avainhenkilön näkökulmasta ja osaa heitellä lukijalle täkyjä niin, että lukija arvuuttelee ja epäilee vuoroin jokaista henkilöä murhaajaksi. Loppuratkaisu yllätti ainakin minut, tosin olen melko helposti yllätettävä lukija.
BBC:n pukudraamasarjoja telkkarista ahmineena pidin kirjan rivien välistä välittyvästä tunnelmasta. Christie on tässä kirjassa melko taloudellinen kielenkäyttäjä. Hän on taitava: yläluokkainen elämänmeno käy ilmi pienistä sivuseikoista, eikä dekkarijuoneen keskittyvän lukijan tarvitse häiriintyä liioista kuvauksista. Rosemaryn perheen ja lähipiirin elämä on vanhan ajan brittiyläluokan säänneltyä elämää: herrat luovat uraa, mutta naisen elämänkaareen kuuluu kutsuilla käyminen ja myöhemmin aviomiehen uran tukemiselle omistautuminen. Kaikki ulkomaalaiset ovat epäilyttäviä. Palvelusväki on huonoimmillaan epäilyttävää ja epäluotettavaa ja parhaimmillaan näkymätöntä väkeä joka ei ansaitse huomiota. Avioliitto voi olla kulissi, mutta kulissien takana eletään rakkausseikkailuja, mutta ne eivät saa sotkea vakiintuneita puitteita.
Nostalgiseen tunnelmaan vei jo kirjan fonttikin, tällainen klassinen Sapo-sarjasta tuttu fontti:
Jotenkin lohdulliselta tuntuu sekin ajatus, että vuonna 1945, toisen maailmansodan loppumetreillä, Agatha Christie on keskittynyt punomaan dekkarijuonia. Melkoisen moni ihminen noina vuosina ja paljon niiden jälkeen on etsinyt hetken helpotusta arjen askareisiin upottautumalla Christien dekkareihin.
Palaan vielä Blogistaniassa kiihkeänä velloneeseen kirjastokeskusteluun (ks.
tämän jutun loppu ja kommentit). Lisää mielipiteitä on kertynyt, asiaan ovat ottaneet kantaa mm.
Aamuvirkku yksisarvinen ja kirjailija
Laura Saari alias Muskeli-Netta. Minuun iski huono omatunto, kun Muskeli-Netta
kertoi itkeneensä keskustelun tahon vuoksi ja haastoi keskustelijat pohtimaan asioita oman lokeronsa ulkopuolelta. Koska pidän itseäni ihmisenä, joka kykenee ajattelemaan asioita eri puolilta, esitän tässä pari pohtimaani mallia kirjastojen ilmaisuuteen ja kirjailijoiden lainauskorvauksiin.
Lähtötilanne: Kirjojen lainaaminen kirjastoista on ilmaista. Kirjailija saa lainauskorvausta 0,01 euroa per lainaus. On esitetty, että kohtuullisempi korvaus olisi 0,2 - 1,0 euroa per lainaus. Kirjailija
Pasi Ilmari Jääskeläinen on ehdottanut Amerikan mallin mukaista sponsorointia: halukkaat voisivat ostaa vapaaehtoisen "kirjaston kultakortin", josta rahat menisivät sitten kirjailijoille lainauskorvaukseksi. Otetaan tämä ehdotus tarkasteluun. Pohdin asiaa ja mietin, että minulle kätevin malli olisi se, että esimerkiksi vuoden lopussa maksaisin seuraavalle kalenterivuodelle tällaisen sponsorisumman. Kertamaksu riittäisi ja kirjaston käyttö tuntuisi edelleen ilmaiselta, kun lainaustapahtumassa ei tarvitsisi miettiä rahaa.
Blogi on siitä kätevä, että lukuhistoriani on hyvin tallessa. Luen keskimäärin 50 kirjaa vuodessa, eli noin kirjan per viikko. Arvioin näppituntumalta, että puolet lukemistani kirjoista on kirjastolainoja. Jos olisin vuoden 2009 alussa maksanut vaikkapa 25 euron sponsoriosuuden kirjastolle, kenelle rahat olisivat menneet?
Vuoden 2009 lukemisistani kirjastolainoja ovat olleet Amélie Nothombin, Jude Deverauxin (2 kpl), Mika Waltarin (2 kpl), Anssi Kelan, Mauri Kunnaksen, Hintikka - Häppölän, Aapeli - Kimmo Taskisen, Orvokki Aution, Toni Morrisonin, Charlotte Brontën ja Raija Orasen kirjat. Elossa olevia suomalaisia kirjailijoita näistä ovat Kela, Kunnas, Hintikka ja Häppölä, Taskinen, Autio ja Oranen. 25 / 6 = 4,17 euroa. Tämähän on 417-kertainen korvaus siihen normaalin 1 sentin korvaukseen verrattuna. Taitaa vastata 1-2 kirjan myyntituloa, kirjailijan osuus kirjakauppahintaan myydystä kirjasta lienee parista eurosta muutamaan euroon.
Minusta olisi mukava lisä, jos vuoden lopussa voisi valita, missä suhteessa rahat haluaisi jakaa. Tietty voisi olla joku minimi, että ketään ei voisi aivan ilman korvausta jättää. Mutta jos vuoden lopussa on sitä mieltä, että Hintikka - Häppölän kirja oli mahtava ja sille kannattaa antaa enemmän rahaa kuin Kunnakselle, joka tienaa hyvin jo myynnillään, voisi päättää että annankin toiselle kirjalle 7,17 euroa ja toiselle vain 1,17 euron. Tällä lailla lukija voisi palkita suosikkejaan mieltymystensä mukaisesti.
Mikäli säännökset eivät sallisi elävien kotimaisten kirjailijoiden suosimista ulkomaisten kirjailijoiden ja kuolleiden kirjailijoiden kustannuksella, rahat pitäisi jakaa kaikkien kesken. Tällöin sponsoritulo tasan jaettuna olisi 1,92 euroa per kirja. Olisihan tämäkin jo 192-kertainen tulo suomalaisille.
Vaan entäpä jos joku elossa olevien suomalaisten kirjailijoiden himofani lainaisi kauhean paljon, mutta ei osallistuisi sponsorointiin? Silloin tulot ja menot kannattaisi järjestää toisella tavalla.
Lainauskorvausten maksua valvoo käsittääkseni
Sanasto. Vaihtoehtoinen mallini numero 2 keskittyykin Sanasto-järjestöön. Sanasto voisi tehdä saman tempun kuin kotimaiset yliopistot nykyään, eli avata lahjoitustilin, jonne halukkaat yksityiset ja yritykset voisivat lahjoittaa rahaa. Näin Sanasto voisi tilittää tulot kaikille kirjailijoille lainausmäärien perusteella. Näin kirjailijat olisivat tasa-arvoisessa asemassa lainausmäärien ja saatujen sponsorirahojen suhteen. Sanastoon suuntautuvalla lahjoitusrahalla olisi sekin hyvä puoli, että siinä pidettäisiin kirjastot täysin erillään tästä lahjoitusrahamallista. Se alleviivaisi kirjastojen maksuttomuutta käyttäjälle, kenenkään ei tarvitsisi tuntea huonoa omatuntoa, vaikka kävisikin kirjastossa eikä "kultakortteja" ostelisi.
Kun pahin kiukkuni oli laantunut, suodatin Henna Helmi Heinosen
blogitekstistä niitä hyviä puolia esiin. HHH ihmettelee, eivätkö kirjailijat ole järjestäytyneet tehokkaasti valvomaan etujaan ja ehdottaa Jouko Ahosen palkkaamista
kirjailijaliiton johtoon. Hyvä idea, tosin epäilen että jos Ahoselle ehdottaisi vaikkapa 1 vuoden määräaikaista pestiä kirjailijaliiton johtajaksi vuodelle 2011, hän pyytäisi niin kovaa palkkiota ettei kirjailijoilla olisi varaa sitä maksaa. Mutta oletetaan, että Ahonen on innokas lukuharrastaja ja hänelle riittäisi muodollinen palkkio, vaikka se, että jokainen liiton jäsen lupaisi hänelle vapaakappaleen uusimmasta kirjastaan. Ahonenhan saisi metreittäin hyllyntäytettä ja luettavaa moneksi kuukaudeksi. Silloin Ahonen saattaisi jyrähtää ja ryhtyä ajamaan rahavirtoja kirjailijoiden tilille.
HHH rinnasti osuvasti musiikin ja kirjat: radiosoitossa kappaleista maksetaan teostokorvaus soittomäärien mukaan, ja niistä muusikot voivat saada huomattavia tuloja. Kai korvaus enemmän on kuin 1 sentti per soittokerta. Tämänhän voisi laajentaa kuvataiteenkin puoleen. Vaikka Mannerheim-patsaan veistäjä olisi voinut vaatia sopimukseensa pykälän, että hänelle pitää maksaa vuosittaista provisiota sen perusteella, kuinka monta ihmistä kulkee patsaan ohi näköetäisyydeltä ja saa näin nauttia patsaasta. Hyvät fyffet tulisi perikunnallekin. Ajatus ei ole kaukaa haettu, sillä käsittääkseni teiden rakentajat saavat nykyään provisiotuloa sen perusteella, paljonko valmiilla tiellä kulkee tien käyttäjiä.
Mahtavatko kirjailijat olla niin individualistisia, etteivät ole saaneet joukkovoimaa järjestäytymään edunvalvonnassaan? En paljon tiedä kirjailijaliiton tekemisistä, mutta jotenkin riitaisa ja wannabe-elitistinen mielikuva minulla siitä on. Saatan tietty väärässäkin. Onneksi siellä toimii puheenjohtajana arvostamani Tuula-Liina Varis, josta minulla on mielikuva jämptinä naisena.
Mutta pallo on teillä, kirjailijat. Mikäli keskustelu jatkuu, katsotaan tapahtuuko joskus jotain.
Tekstit
