Kun olen tämmöinen sanojen kautta maailmaa hahmottava ihminen, ei liene yllätys että myös musiikilliset suosikkini ovat tyypillisesti semmoisia, joiden sanoituspuoli kolahtaa. Niinpä kuuntelen melkeinpä eniten suomenkielistä musiikkia. On toki poikkeuksiakin: Type O Negative, The Doors, Lynyrd Skynyrd... Vaan eniten silti suomenkielistä. Nuorena meni vuosikausia Eppu Normaalin, J. Karjalaisen ja Leevi and the Leavingsin parissa. Jaakko Teppo ja Junnu Vainion Pahojen poikien laulut kolahtavat huumorinsa ja nerokkaiden lyriikoitten vuoksi. Sama pätee humppaorkesteri Eläkeläisiin. Ismo Alanko on erikoistapaus: alunperin viehätyin miehen huikeaan live-esiintymiseen. Kivitalon korkuinen karisma kaataa kansaa kuin herätyskokouksessa. Alangon lyriikat ovat nimenomaan laululyriikkaa: en aina edes ymmärrä, mistä hänen lauluissaan on kyse. Kolmannen naisen, Pauli Hanhiniemen Perunateatterin ja Hehkumon riveistä tuttu Pauli Hanhiniemi on kuitenkin eräässä asiassa omaa luokkaansa. En pidä häntä mitenkään erityisen paljon parempana, noin teknisesti ottaen, kuin edellä lueteltuja vaikuttajia. Mutta hänen lyriikoissaan on jotain, millä ei ole enää mitään tekemistä objektiivisen hyvyyden tai huonouden kanssa: ne osuvat minuun siksi, että niissä on jotain samaa kuin minussa. Ei voi pitää hyvänä tai huonona jotain sellaista, jossa on jotain oleellisen samaa kuin omassa itsessä. Jonkin sortin sielunsukulaisuutta uskallan kai väittää kokevani Pauli Hanhiniemen tekstien ääressä.Soitto on sanoja -kirjan (joka on ilmestynyt vuonna 2005) bongasin tässä taannoin jostakin päin nettiä. Hanhiniemi-tietoutta tuli päiviteltyä, sillä muutama viikko sitten tilailin kasan levyjä, joiden joukossa oli kaksi miehen tuotosta: Kolmannen naisen vanha klassikko Hikiset siivut sekä Hehkumon ykkösalbumi Muistoja tulevaisuudesta. Hikiset siivut lähti mukaan siksi, että minua riivasi päänsisäisessä jukeboksissa muutama levyn kipale jo pitkään. Joskus kymmenkunta vuotta takaperin nauhoitin kaverilta c-kasetille epäpyhän kolminaisuuden: laulut Hyvä paimen, Puhuva apina ja Ikävöin naistani. Muuttojen ja muiden yhteydessä kasetti on jonnekin kadonnut, mutta musiikki ei ole rauhaan jättänyt, joten hommasin levyn ja pääsin taas nautiskelemaan lauluista. Uuden ajan kansanmusiikkia soittava Hehkumo taas oli positiivinen yllätys, sillä Perunateatterin levyjä en juurikaan kuunnellut. Virkeä kokoonpano tuntuu kirvoittaneen Hanhiniemenkin tekemään tekstejä rennolla otteella: esimerkiksi Kondensaattori ja Pari pitsaa ovat riemukkaita kipaleita.
Hanhiniemi kirjoittaa Soitto on sanoja -kirjassaan rupattelevasti muistoja musiikillisen matkansa varrelta. Joistakin lauluista kerrotaan syntyhistoria ja taustatarina tarkemmin. Mielenkiintoista oli esimerkiksi kuvaus siitä, miten Hanhiniemi päätyi kirjoittamaan tekstejä muillekin: Yölle, Popedalle, Perttu Lepän elokuviin... Oman elämän kuvaus taas herätti mielleyhtymiä jo etukäteen siitä, mitä tuleman pitää: ahaa, se asui Vantaalla lähellä lentokenttää, siitä varmaan tuli aineksia Ote talonkirjasta -biisiin. Antoisaa oli oivallus, joka kai sinänsä on aivan itsestään selvä: monet laulut perustuvat oikean elämän tuokiokuviin. Kuulostaa ehkä jopa hölmöltä perustella tätä, mutta eihän kuulija laulua kuunnellessaan tiedä, mitä lauluntekijä on kokenut ja millä perusteella valikoinut ainekset lauluihinsa. Ajallinen ja paikallinen etäisyys karsii taideteokselta kytkökset reaalitodellisuuteen, teoksen pitää pärjätä omillaan, luoda oma maailmansa kokijansa mielessä. Nyt oli mielenkiintoista lukea, että Hanhiniemen edesmennyt kaveri Jari oli inspiraationa Muistoja tulevaisuudesta -levyn lauluille Hurja poika, Cortina ja Suolammen vettä.
Hanhiniemi kertoo lyhyesti myös tyhjän paperin kammosta, jolta ei pakoon pääse vuosien kokemuksenkaan jälkeen, muistilapuistaan. Tekstin lomaan on sijoiteltu valikoituja laulunsanoja. Vaikka sanoitus on siinä mielessä eri asia kuin runo, ettei sitä ole tarkoitettukaan koettavaksi vain paperilta luettuna, on näitä tuttuja tekstejä silti mukava lukea. Ihanpa jo senkin takia, että ihailen kovasti ihmisiä, jotka osaavat kirjoittaa hyviä laulunsanoituksia. Vaikka itsekin kirjoitan mielelläni esimerkiksi näitä blogijuttuja, ja toki pöytälaatikkorunoja kuten kuka tahansa harrastajakirjoittaja, tuntuu tuo sanoitusten teon osaaminen silti hienolta kyvyltä.
Kirjana tämä Aamulehden kustantama Soitto on sanoja ei varmastikaan mitään maailmankirjallisuuden huipulle jäävää sanataidetta ole. Tämä on käyttökirjallisuutta, lisätietoa meille Pauli Hanhiniemen ihailijoille. Minä luin mielelläni sympaattisen, maanläheisen ja elämäntarinoita muutamaan riviin mahduttavan Hanhiniemen mietteitä.
Tekstit
