Sylvia Plath: Lasikellon alla

Lasikellon alla
Sylvia Plath
Suomentanut Mirja Rutanen
238 s. 
1975 
Otava








Lainattu kirjastosta


Olen lukenut Lasikellon alla vuosia sitten, aikana jolloin luin kaikki mielenterveysongelmista kertovat romaanit joista vain kuulin. Luulen että minulle olisi tuohon aikaan tehnyt hyvää lukea jotain hieman kevyempää - tai edes jostain aivan muusta aiheesta. Mutta minkäs sille voi, tuo aihe kiinnosti ja veti puoleensa niihin aikoihin. Vertaistukea, sitä varmaankin hain.

Lasikellon alla ei herättänyt silti takakansitekstinsä tai edes alkunsa perusteella juurikaan muistikuvia. Tosin olen lahjakkaasti unohtanut paljon muutakin mitä noina vuosina tapahtui, joten en huolestuisi siitä että olen unohtanut tämän vaikuttavan kirjan vaan nyt sain nauttia siitä niin sanotusti uutena lukukokemuksena.

Lasikellon alla kertoo Esther Greenwoodista, lahjakkaasta opiskelijasta joka lähtee stipendin turvin New Yorkiin. Kaikki on ilmaista ja suurkaupungin ilot (ja vaarat) ovat tarjolla. Moni olisi Estherin sijassa onnellinen ja hänkin on aluksi: äkkiä hän vain alkaa tuntea olonsa yhä vieraammaksi ja vieraammaksi ihmisten keskellä. Palattuaan kotiin alkaa Estherin todellinen alamäki joka lopulta päätyy sairaalakierteeseen. Löytyykö toivoa?

Ei liene edes tarpeellista kertoa että Sylvia Plath tunnetaan ennen kaikkea runoilijana ja Lasikellon alla on hänen ainoa romaaninsa. Vaikka kyseessä onkin romaani ja pääroolia näyttelee fiktiivinen hahmo, pohjautuu Lasikellon alla Plathin omaan elämään ja omiin kokemuksiin. Juuri se tekee kirjasta niin riipaisevan, niin kipeän. Nämä tapahtumat ovat oikeasti tapahtuneet, Plath on oikeasti kokenut näitä tunteita. Ja minä pystyin samaistumaan moniin kirjassa kuvattuihin tunteisiin.

Vaikka hoitomuodot ovat toki muuttuneet paljon kuluneiden vuosikymmenten aikana, on Plathin romaanissa sellaistakin minkä varmasti moni lukija tunnistaa tähän hetkeen kuuluvaksi vielä nytkin. Se on nimittäin tunteet, tunteet joita Esther kirjassa kokee. Vaikka diagnoosit ja hoitomuodot muuttuvat, tunnetilat pysyvät samanlaisina. On sama olisiko psyykkisistä sairauksista kärsivä lukija lukenut kirjan sen ilmestyessä vai luetaanko sitä nyt, vuonna 2017 - ne tunteet, ne kipeät tunteet ovat samat, Plathin hienoon kuvailuun voi samaistua yhtä vahvasti.

Ja kuitenkin, on valoa tunnelin päässä, on toivo. Lasikellon alla antaa vertaistukea, se antaa toivon siitä että parantua voi. Lähetän ajatuksen jonnekin sinne Sylvia Plathille, kiitos että kirjoitit tämän.

John Williams: Augustus

Augustus
John Williams
Suomentanut Ilkka Rekiaro
429 s. 
2017
Bazar







Arvostelukappale kustantajalta



Jos Augustuksen olisi kirjoittanut minulle ennestään tuntematon kirjailija olisin vähintäänkin suhtautunut kirjaan varoen. En olisi ollut siitä etukäteen niin innostunut kuin nyt olin. Mutta nyt kun Augustuksen oli kirjoittanut John Williams, ihana John Williams, odotukseni olivat korkealla.

Vuonna 1972 alunperin ilmestynyt Augustus vei minut maailmaan jota en tuntenut. Toki olen varmasti kuullut muinaisesta Roomasta ja keisari Augustuksesta koulun historian tunneilla ja onhan tuo maailma jo Asterixeistakin tuttu. Silti tuntui että samalla tavalla kun John Williams otti Augustuksen kanssa ikään kuin hypyn tuntemattomaan, otin minäkin kirjan kannet avatessani. Hieno hyppy John Williamsilta, sanoisin ja kyllä minäkin nautin tästä matkasta ennestään vieraaseen maailmaan.

Augustus siis toi Gaius Octaviuksen, tulevan keisari Augustuksen, lähemmäs minua. Kyseessä ei kuitenkaan ole tietokirja vaan fiktiivinen romaani joka koostuu kuvitteellisista kirjeistä, päiväkirjamerkinnöistä ja muistelmista. Aineksista, joista Williams on keittänyt kasaan romaanin jonka maailmaan oli helppo upota. Rooman valtataistelut, juonittelut ja poliittiset kriisit, mutta myös Gaius Octaviuksen oma elämä - perhe, ystävät ja viholliset. Sitä on Augustus ja ennen kaikkea Gaius Octaviuksen oma, henkilökohtainen elämä teki minulle kirjasta niin sanotusti kokonaisen, hyvän romaanin.

Augustus on matka historiaan, sellaiseen aikaan josta en romaaneja ole lukenut. Kuten aiemmin mainitsin, on muinainen Rooma minulle tuttu Asterixeista joita olen lukenut paljon. Mutta varsinainen tieto - tai etenkin ne muistikuvat historian tunneilta, ne ovat vähäisiä. Kun en tosiaan aina ollut täysin hereillä historian(kaan) tunneilla. On ilo että on tällaisia romaaneja kuten vaikka Augustus joka antaa omalla tavallaan tietoa historiasta - ja omalla tavallaan viihdyttää. Perinteiseen romaanin asuun John Williams ei ole Augustusta pukenut ja ehkä siinä on sen taika. Tähän aiheeseen sopii juuri tällainen romaanin muoto, päiväkirjaotokset ja kirjeet, joista Williams on saanut aikaan kokonaisen tarinan.

Augustus oli hieno historiallinen matka mutta Stoner sai pitää ykköspaikkansa Williamsin tuotannossa. Tämä jäi John Williamsin viimeiseksi romaaniksi, hän kuolu 1994. Olen todella onnellinen että nyt, vuosia myöhemmin olemme saaneet suomennokset kolmesta tavattoman hienosta romaanista. Kolmesta keskenään todella erilaisesta romaanista joissa on kaikissa kuitenkin John Williamsin sielu ja sydän - se tekee niistä samanlaiset, se tekee niistä niin upeat. Jälkensä niin Augustukseen kuin muihinkin Williamsin suomennoksiin on jättänyt Ilkka Rekiaron mahtava suomennos - en kertakaikkiaan voisi kuvitella Williamsin romaaneille parempaa kääntäjää.

Augustus on hieno romaani kaikille historian ystäville mutta sen lisäksi houkuttelen myös John Williamsin romaaneista pitäviä tarttumaan kirjaan. Kuten sanottu, tässä on pala tämän hienon kirjailijan sielua ja sydäntä.

Cecelia Ahern: Muistojen kerääjä

Muistojen kerääjä
Cecelia Ahern
Suomentanut Terhi Leskinen
366 s. 
2017
Gummerus








Arvostelukappale kustantajalta


Ensimmäinen Cecelia Ahernilta lukemani kirja oli P.S. Rakastan sinua. Rakastuin tuohon kirjaan, sen jälkeen kirjasta tehtyyn elokuvaan ja myöhemmin olen viihtynyt monen Ahernin kirjan parissa hyvin. Ahernin tyyli kirjoittaa viihdettä syvällisesti ja ajatuksella on tehnyt hänestä yhden "luottokirjailijoistani", kirjailijoista joiden kirjojen parissa tiedän viihtyväni hyvin.

Muistojen kerääjässä keskeisenä osana ovat marmorikuulat. Suurimman osan Ahern antaa isän ja tyttären väliselle suhteelle, heidän tarinalleen, mutta on mukana romantiikkaakin. Sabrina muistaa asioita joita muut ovat jo unohtaneet ja hänen isänsä taas on menettänyt aivoinfarktin seurauksena muistinsa. Kun Sabrina käy läpi isänsä tavaroita hän löytää suuren ja arvokkaan marmorikuulakokoelman ja saa selville että marmorikuulat ovat olleet hänen isänsä rakas harrastus. Arvokkaimmat kuulat ovat kuitenkin kadonneet ja Sabrinan etsiessä kuulia hän saa kuulla paljon täysin uusia asioita isästään.

Vaikka P.S. Rakastan sinua onkin varmasti Ahernin tunnetuin romaani on minuun kuitenkin suurimman vaikutuksen tehnyt Tapaaminen Elämän kanssa. Siinä Ahernin syvällinen ja oivaltava ajatuksenkulku pääsee täyteen liekkiinsä ja jo kirjan idea on mahtava. Lisäksi kirjassa on hurmaavalla tavalla läsnä maaginen realismi, lajityyppi joka minua lähes aina miellyttää.

Mutta, palataanpa Muistojen kerääjään. Ahernin uusin suomennos oli toki viihdekirjallisuutta mutta ei kuitenkaan mitään hattarankevyttä hömppää. Kirjan ajatus, isän ja tyttären suhde tarkasteltuna marmorikuulaharrastuksen kautta, on jotain uskomattoman oivaltavaa ja kiinnostavaa. Pääteeman rinnalla toki kulkee myös Sabrinan ja hänen miehensä Aidanin suhde ja sen puiminen ja se tuokin oman ihan mukavan lisänsä romaaniin. Olisin kuitenkin voinut kuvitella Muistojen kerääjän ilmankin Aidanin ja Sabrinan suhteen pohtimista mutta ei Ahern kuitenkaan sen avulla tee Muistojen kerääjästä imelää. Onneksi. Sellaiselle olen hieman allerginen.

Vanhempien, äidin tai isän ja tyttären suhteesta kirjoitetaan jonkin verran ja olen lukenut aiheesta kinnostavia romaaneja. Silti tämä jota kautta Ahern lähtee aihetta purkamaan on ihan uutta että se jo ajatuksena toi hymyn huulille. Ja Muistojen kerääjä ei varsinaisesti pohdi heidän suhdettaan, se enemmänkin kertoo isän ja tyttären tarinan, palaa juurille, kertoo asioita jotka on unohdettu - tarkoituksella tai tarkoituksettomasti.

Muistojen kerääjä onkin myös romaani muistamisesta ja unohtamisesta, salaisuuksista ja niiden paljastumisesta.

Tiedän Cecelia Ahernin romaanien ystäviä olevan paljon ja jos olet pitänyt Ahernin tyylistä aiemmissa romaaneissa voin melkein vannoa että pidät myös Muistojen kerääjästä. Teille jotka ehkä ajattelette Ahernin olevan hattaraa, suosittelen kuitenkin kokeilemaan vaikkapa tätä kirjaa: ihmeellisen syvällistä tarinaa, jota lukiessa kuitenkin hymyilee huomaamattaan useamman kerran.

Anne Leinonen: Metsän äiti

Metsän äiti
Anne Leinonen
207 s. 
2017
Atena









Arvostelukappale kustantajalta


Metsän äidissä oli tunnelma kohdallaan. Kun nyt muutama päivä kirjan lukemisen jälkeen palaan suolle, kirjan maailmaan, tulee vahvimpana mieleen Leinosen luoma tunnelma. Se jättää jälkeensä ja palaa vahvana mieleen kirjan kansien sulkemisen jälkeenkin.

Mitä on Metsän äiti? En voi itse löytää parempia sanoja kuvaamaan kirjaa tiivistetysti kuin kirjan takakannessa:

"Vihainperän käkkyrät männyt ovat sukupolvien saatossa nähneet paljon. Riina palaa vuosien jälkeen töihin kotiseudulleen ja törmää rauhallisen maalaiskylän sinnikkääseen vaikenemiseen.

Onko nuoren naisen surmaaja yhä vapaana, ja miksi Riinan valvepainajaisissa toistuu yhä uudestaan kuva mökkiinsä palavasta miehestä? Kun naapurin kellarista löytyy kuollut mies, Riinan on pakko alkaa tutkia Vihainperän menneisyyttä. Miten hänen hulluksi tullut äitinsä liittyy näkyihin – ja onko hän itse vaarassa?"

Metsän äidissä oli omanlaistaan, psykologista kauhua (?) joka aiheutti sen ettei kirjaa malttanut oikein laskea käsistään. Jännite joka kulki kirjan läpi, oli kuitenkin jollain lailla pehmeä, enkä joutunut lukemaan Metsän äitiä "hiukset pystyssä pelosta" vaan utealiaana siitä mitä seuraavana tapahtuu.

Leinonen yhdistelee Metsän äidissä kiehtovalla tavalla maagista realismia, psykologista kauhua sekä äidin ja tyttären tarinaa. Näistä aineksista voisi jollain toisella kirjailijalla syntyä melkoinen soppa mutta Leinonen on osannut keittää aineksista kasaan kirjan josta lumouduin. Ajoittain Metsän äiti on realistinen,  kirjan tapahtumat voisivat olla tottakin mutta sitten - Leinonen vei minut maagisen realismin lumoavaan maailmaan. Sellaiseen maailmaan johon on nautinto pudota.

Tunnelman lisäksi vahvana seikkana jäi mieleen Riinan ja hänen äitinsä tarina, heidän osuutensa kirjassa. Riinan äiti kärsii mielenterveysongelmista ja Leinonen on löytänyt oikeat sanat kuvaamaan heidän suhdettaan. Vaikeaa suhdettaan. Millaiset jäljet psyykkisesti sairaan äidin kanssa eläminen on jättänyt Riinaan? Ilman jälkiä ei moni siitä selviäisi. Ei Riinakaan.


Maagisen realismin ystävät, psykologisen kauhun ystävät, ylipäätään hyvän ja kiehtovan romaanin ystävät - hoi! Suosittelen Metsän äitiä teille. Suosittelen itselleni Anne Leinosen aiempien teosten lisäämistä lukulistalle.

Eve Hietamies: Hammaskeiju

Hammaskeiju
Eve Hietamies
415 s. 
2017
Otava









Arvostelukappale kustantajalta


"Voi hyvänen aika miten hyvä kirja tämä oli!" Huudahdin hetki sitten kun suljin Hammaskeijun kannet. Kyllä, tämä Pasasten tarinan päättävä kirja oli kaikkea mitä toivoin. Ja vielä vähän enemmän.

Suomesta löytyy paljon meitä jotka ovat eläneet Pasasten, Antin ja Paavon tarinan mukana vahvasti. Joka solullaan ja sydämellään. Yösyöttö ja Tarhapäivä saivat minut rakastumaan tähän parivaljakkoon - ja rakastumaan Eve Hietamieheen. Kuten Annika blogissaan osuvasti kirjoittaa "Jotenkin Eve on onnistunut loihtimaan nämä fiktiiviset hahmot niin eläviksi, että heistä alkoi olla jo huolissaan. Miten siellä pärjätään?". Niinpä! Minäkin odotin palavasti Antin ja Paavon tarinan jatkoa, mietin useampaan kertaan miten tämä parivaljakko pärjää. Ja nyt, Hammaskeiju oli käsissäni. Ihanaa!

Hammaskeijussa Antin tilanne ei ole helppo. Paavo aloittaa ensimmäisen luokan ja Antti käy töissä. Yhtäkkiä pitäisi huolehtia miten poika pärjää lyhyen koulupäivän jälkeen ja miten hän selviää lukuisista arkipäivän asioista. Samalla Antin pitäisi huolehtia omasta jaksamisestaan, omasta arjestaan joka lopulta tuntuu kaatuvan päälle. Ja sitten vielä on Enni. Enni joka on jo kauan ollut iso osa Antin elämää, välillä enemmän ja välillä vähemmän. Voisiko Ennistä ja Tertusta tulla oikeasti pala Antin ja Paavon arkea - vai onko se vain unelmaa?

Hammaskeiju jatkaa samalla tyylillä kuin Yösyöttö ja Tarhapäivä, se itkettää ja naurattaa. Silti tuntuu että tämä Antin ja Paavon tarinan päättävä kirja on kuitenkin vielä enemmän kuin trilogian kaksi muuta osaa - se on vielä enemmän elämää. Sillä elämäähän Eve Hietamies näissä kirjoissa kuvaa, iloineen ja suruineen, nauruineen ja kyynelineen.

Hietamies vei minut maailmaan jota en tunne. Nimittäin vanhemmuuden maailmaan. Vaikka minulla ei olekaan lapsia (eikä sen paremmin parisuhdettakaan), pystyn näin ulkopuolisen silmin sanomaan että Eve Hietamies kuvaa vanhemmuutta, yksinhuoltajan arkea, tavattoman aidosti. Tapa jolla hän sukeltaa Antin nahkoihin on tavattoman hieno ja se miten hän kuvaa pieniä yksityiskohtia vanhemmuudessa - se koskettaa. Juuri nuo yksityiskohdat tekevät Hammaskeijusta niin elämänmakuisen kirjan.

Kun mietin mitä Hammaskeijusta kirjoittaisin, mietin voinko sanoa tätä kevyeksi kirjaksi? Tavallaan voin, tavallaan en. Omalla tavallaan Hammaskeiju viihdyttää, se varmasti saa melkein jokaisen lukijansa nauramaan ja nauttimaan lukemisesta mutta se on paljon muutakin kuin kepeyttä. Se on väkevää kuvausta arjesta, vanhemmuudesta, välittämisestä ja parisuhteesta - se on jotain sellaista joka toi ainakin minun silmäkulmaani kyyneleen useampaan kertaan.

Kiitos Antti ja Paavo, kun tulitte elämääni, kiitos että sain nauraa ja liikuttua kanssanne. Kiitos Eve Hietamies että kirjoitat, kiitos sykähdyttävästä, ihmisläheisestä ja elämänmakuisesta trilogiasta - nautin jokaisesta osasta. Hammaskeijua täydellisempää päätöstä en olisi voinut toivoa.

Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan

Tervetuloa Amerikkaan
Linda Boström Knausgård
Suomentanut Petri Stenman
96 s. 
2017
Like








Arvostelukappale kustantajalta


Tuntuu että Tervetuloa Amerikkaan on kirja jota pitäisi käsitellä varoen. Sillä tavalla varoen kuin aarretta käsitellään, aarretta jota ei saa vahingoittaa. Varovasti pidinkin tätä romaania käsissäni heti kun pääsin sen maailmaan, tajusin Boström Knausgårdin ilmaisuvoiman. Tämä on aarre.

"Me olemme valoisa perhe." Toistelee kirjan perheen äiti, todistaakseen itselleen että näin on. Mutta onko? Tytär on lakannut puhumasta jo kauan aikaa sitten. Hänen veljensä joka on naulannut ovensa kiinni sekä tuo perheen valoisuutta todisteleva äiti ovat tottuneet siihen, isä on kuollut. Perhe on suunnattoman etäällä toisistaan mutta samaan aikaan he kaipaavat toisiaan - puhetta, läheisyyttä, perheen yhteyttä. Kuka on heikko, kuka on kaikkein vahvin?

Viime syksynä olin lumoutunut siitä miten hienon kirjasyksyn me lukijat saimmekaan. Nyt kun elämme helmikuun loppua, olen lukenut niin monta helmeä että olen kenties mennyt laskuissa sekaisin. Helmiä, voimakkaita romaaneja, kirjoja joiden parissa voi nauraa - ja niitäkin joiden kanssa voi itkeä. Monen helmen perään saan käsiini Tervetuloa Amerikkaan, joka mykistää.

Linda Boström Knausgård nimittäin todella mykisti minut. Toki olin kuullut Heliokatastrofista, olin kuullut sen vahvuudesta ja Boström Knausgårdin hienosta tyylistä mutta en silti odottanut mitään tällaista. Kirjaa joka vetää niinä hetkinä kun sitä ei lue puoleensa kuin magneetti eikä muuta voi kuin ottaa sen takaisin käteensä.

Mikä minut mykisti? Ennen kaikkea tämän teoksen päähenkilö, tämä tyttö joka on vetäytynyt hiljaisuuteen. Se toi mieleen oman hiljaisuuteni, ne kipeät ajat kun en hirveästi kommunikoinut maailman kanssa. Tällaiset asiat, kirjat joista löydän omia kipupisteitäni, ne tekevät väkisin kirjasta suuremman lukukokemuksen kuin se muuten olisi (moni varmasti ymmärtää tämän). Uskon kuitenkin että Tervetuloa Amerikkaan ottaa vahvaan syleilyynsä myös ne, joille oma hiljaisuus ei ole niin tuttua.

Luin Savon sanomien arviosta tämän hienon kirjailijan sairastavan maanis-depressiivisyyttä. Ilmankos! Ilmankos tunsin kirjaa lukiessani Linda Boström Knausgårdin kanssa jonkinlaista yhteenkuuluvuutta, tunsin meidän välillämme jonkinlaisen sitten jonka Tervetuloa Amerikkaan välitti tänne minulle saakka. Sillä jonkinlaiset tämän sairauden kipupisteet ovat havaittavissa tässä romaanissa ja ne ennen kaikkea välittyvät pääosaa näyttelevän tytön kautta.

Kaikki ei ole sitä miltä näyttää, se oli yksi Tervetuloa Amerikkaan keskeisistä asioista. Linda Boström Knausgård välittää sen lukijalle tavattoman hyvin, kosketti kipupisteitäni ja herkisti ja vahvisti minua.

Heikki Hietala: Viisto valo

Viisto valo
Heikki Hietala
Suomennos Jaakko Kankaanpää
230 s. 
2017
Sitruuna








Arvostelukappale kustantajalta


Toistelen usein sitä etten ole novellien lukija. Että ei, ne eivät ole minua varten. Väistelen usein kiinnostavienkin kirjailijoiden novellikokoelmia - taas kerran mietin miksi ihmeessä? Näin Viiston valon kanssa että ei ole kyse siitä ettenkö olisi novellien lukija, on kyse siitä ettei aina ole osunut kohdalle riittävän hyviä teoksia. Ihan niin kuin romaanienkin kanssa. Ihan niin kuin minkä tahansa kirjallisuuden genren.


Viisto valo veti minua puoleensa kuvauksensa perusteella. Kaikissa Hietalan novelleissa on valo jollain tavalla läsnä, se on niiden yhdistävä tekijä, punainen lanka. Muuten novellit ovat keskenään erilaisia - suorastaan maagisia. Viiston valon takakannessa mainitaan: "kirjailija Heikki Hietalaa kiehtoo elämässä sen rajallisuus ja se, mitä tapahtuu kun aika ja paikka menettävät merkityksensä, kun siirrytään rajan toiselle puolelle.". Tämä hohkaa Viistosta valosta, jokaisesta novellista, joskin se tulee näkyviin eri tavoilla. Spekulatiivinen fiktio olisi varmaankin yhdistävä sana kuvaamaan Viiston valon novelleja ja se jos mikä innosti minua teosta lukiessa.

Toki jotkut novellit nousivat toisten yläpuolelle. Mainittakoon Leirintäalue: osa 1 joka sai minut nauramaan ja hurmaantumaan - se oli sellaista spekulatiivisen fiktion ja kirjallisen ilmaisun juhlaa - ja minulle lukemisen nautintoa. Myös kokoelman ensimmäinen novelli, Huvila, oli sellainen lähtölaukaus jota lukiessani ajattelin nyt luen jotain hyvää. 

Miksi olen ajatellut etten ole novellien lukija? Muutama kokemukseni novellikokoelmien kanssa on sellainen, etten ole oikein päässyt novelliin kiinni kun se jo loppuu. Näiden kokemusten perusteella olenkin ajatellut että minä en vain lukijana sovi yhteistyöhön novellien kanssa. Nyt kun olen pari kertaa uskaltautunut ottamaan novellikokoelman käsiini, huomaan yllättyväni. Kuten nytkin Viiston valon kanssa: on kyse siitä, että Heikki Hietala osaa kirjoittaa novelleja. Hän osaa ottaa lukijan kyytiinsä heti ensimmäisestä lauseesta saakka ja hän osaa kirjoittaa tarinan novellimittaan. Vaikka monet novelleista olivat hurjan hyviä, en oikeastaan kertaakaan jäänyt miettimään: voi kun tämä jatkuisi vielä. Innoissani vaan jatkoin seuraavaan miettien miettien mitä seuraavaksi.

Olen viime aikoina innostunut entistä enemmän scifistä ja fantasiasta ja ylipäätään spekulatiivisesta fiktiosta joten Viisto valo tuli minulle kuin tarjottimella. Sen lisäksi että Hietala avasi minulle useamman kerran oven uskomattomiin maailmoihin jossa jotkin asiat voisivat vaikka tapahtuakin, osa menee tajunnan rajamaille. Sen lisäksi Hietala todisti minulle että kyllä, minäkin olen novellien lukija. Kun vaan löydän hyvän kirjailijan.

Henna Hemulin kirjahylly -blogista on lukenut myös Viiston valon ja piti siitä myös. 

Emelie Schepp: Ikuisesti merkitty

Ikuisesti merkitty
Emelie Schepp 
Suomentanut Hanna Arvonen
381 s. 
2017
HarperCrime








Arvostelukappale kustantajalta


Emelie Scheppista ja hänen dekkarisarjan avauksestaan on kirjoitettu jo useammassa kirjablogissa ja se sai hyvin positiivisen arvion myös Helsingin Sanomissa. Suljettuani Ikuisesti merkityn kannet mietin hetken ja totesin: en ihmettele. Ikuisesti merkitty on monelta suunnalta katsottuna ihan hemmetin hyvä kirja.

Emelie Schepp tutututti minut Jana Berzeliukseen, syyttäjään joka pääsee (vai joutuu?) Ikuisesti syytetyssä tiukasti osaksi poliisitutkintaa. Maahanmuuttoviraston johtaja löydetään kuoliaaksi ammuttuna olohuoneestaan ja epäilyten joukossa on hänen vaimonsa. Tutkinnassa on kuitenkin useampikin iso mutta kuten se että talosta löydyy lasten kädenjälkiä - talosta jossa ei lapsia asu. Kun sitten muutamaa päivää myöhemmin rannalta löytyy ase ja aseen luota nuoren pojan ruumis jolla on tapettu myös aiemmin kuollut uhri ollaan yhä syvemmällä rikosten maailmassa. Ja yhä syvemmälle tuohon maailmaan ajautuu myös Jana.

Mai totesi Kirjasähkökäyrä -blogissaan uuden dekkaritähden syttyneen. En voi kuin yhtyä tähän mielipiteeseen sillä Emilie Scheppillä on selkeästi hallussaan kyky luoda vetävä, koukuttava dekkari. Jännityksen lisäksi Ikuisesti merkitystä löydyy kaipaamaani persoonallisuutta ja tuoreutta jonka lasken hyveeksi varsinkin meille joille dekkarit ovat tuttuja. Vaikka pidän myös dekkareissa sellaisesta "tutusta ja turvallisesta" niin ei sitäkään jaksa loputtomiin. Tarvitaan myös tällaista kuin Emilie Schepp joka on persoonallinen.

Persoonallisuutta Ikuisesti merkittyyn tuo jo Jana Berzelius. En voi sanoa ainakaan välittömästi ihastuneeni Janaan hahmona, hän on nuori ja todella älykäs mutta kovin, kovin kylmä. Janaa ei nimittäin hätkähdytä oikeastaan mikään mikä vastaan tulee. Mutta Ikuisesti merkityn edetessä Janastakin löytyy inhimillisyyttä, sellaisia piirteitä jotka saivat minut lämpenemään enemmän tälle hahmolle. Sekin kertoo paljon Ikuisesti merkitystä: Schepp on luonut sarjan päähenkilöstä sellaisen joka avautuu lukijalle pikku hiljaa ja uskon sarjan edetessä Janan puhkeavan vielä omalla tavallaan "kukkaansa", varsinkin meitä lukijoita ajatellen.

Ja sitten Scheppin rakentama juoni. Siitä ei koukkuja puutu. Ei puutu vauhtiakaan, enkä aivan herkimmille lukijoille lähtisi Ikuisesti merkittyä suosittelemaankaan: mutta meille dekkariketuille, meille tämä kirja on tullut kuin lahjana... taivaalta? Vaikka niin. Sain yllättyä kirjan edetessä useaan kertaan joka on minulle ja varmasti monelle muullekin dekkariketulle hyvä asia. Yllättävyys ja hätkähdyttävät ratkaisut, sen Schepp näköjään osaa.

Käännös on kertakaikkiaan onnistunut. Hanna Arvonen on tullut tutuksi minulle jo useammasta käännöskirjasta ja hänestä on hiljalleen muodostumassa nimi jonka näkeminen suomentajana ilahduttaa kovasti. On mukavaa että on sellaisia "takuukääntäjiä" joihin luottaa ja joiden suomennokset tekevät lukukokemuksesta todella hyvän. Arvonen on yksi sellaisista!

Kuten jo aiemmin mainitsin, Ikuisesti merkitty on meille dekkariketuille, lukijoille jotka emme kaihda vauhtia ja nopeita käänteitä dekkarilta. Miten mahtavaa onkaan tietää että tämä on sarjan aloitus - odotan jo jatkoa!

Mikko Rimminen: Maailman luonnollisin asia

Maailman luonnollisin asia
Mikko Rimminen
393 s. 
2017
Teos









Arvostelukappale kustantajalta


Fanityttö-86 täällä taas, hei. Olen ihaillut tavattomasti Mikko Rimmistä siitä lähtien kun luin Nenäpäivän ja faniuteni saavutti huippunsa kun rakastuin Pussikaljaromaaniin. Hippa ei tuottanu pettymystä ja tässä sitä ollaan, kirjoittamassa Rimmisen uusimmasta romaanista. Käteni hieman vapisevat näppäimistöllä sillä kirja oli jotain hurjaa. Jotain hurjan erikoista ja jotain hurjan upeaa. Löydänkö sanoja?

Mistä Maailman luonnollisin asia kertoo? Se kertoo Ernstistä, Berliinissä asuvasta miehestä joka käy töissä jonkinlaisessa virastossa. Erns on jokamies, tavallinen tyyppi joka sattuu vain eräänä päivänä törmäämään työpaikkansa kellarissa sijaitsevaan eräänlaiseen kuutioon. Ernstin elämässä alkaa yhtäkkiä tapahtua.

En ole ehkä ainoa Maailman luonnollisimman asian lukija joka kirjan aloitettuaan miettii "mitähän kettua?". Niin ajattelin, mietin että mitähän se Mikko tällä kertaa on keksinyt. Onneksi oli hyvää aikaa lukea ja päätin ottaa kunnolla ajan kanssa selvää mistä tässä on nyt kyse.

Rinnakkaistodellisuudet, ihmismielen rajojen ulkopuolelle hyppääminen. Vau.

Varustauduin isolla kahvikupilla ja pienillä eväillä sohvannurkkaan ja aloin lukea. Seuraavan kerran kun havahduin Maailman luonnollisimman asian parista oli aikaa vierähtänyt tunti ja kahvi jäähtynyt. Mitä tästä voimme päätellä? Rimminen oli ottanut minut vertaiskuvainnollisesti syleilyynsä, hän oli avannut minulle oven tämän kirjan maailmaan. Maailmaan joka oli erikoinen, sillä tavalla erikoinen että hymyilen yhä sitä muistellessani ja pudistelen ihailevasti päätäni. Fanityttö-86 ei ollut taaskaan väärässä odottaessaan tältä kirjalta paljon.

Maailman luonnollisin asia on erilaista Rimmistä ja olen tavattoman onnellinen että hän on päättänyt ottaa askeleen tuntemattomaan, hypätä aitojen yli ja ottaa minut lukijana sinne mukaan. Varmasti kaikki tämän kirjan lukijat eivät tuota aitaa ylitä mutta ne joille tämä aukeaa - nautitte!

En edes väitä että Maailman luonnollisin asia olisi kaikkineen auennut minulle täydellisesti, että olisin ymmärtänyt jokaisen pienimmän yksityiskohdankin. Rimmisen ajatus ja kynä kulkee hirmuista vauhtia (tai sormet näppäimistöllä) ja tällainen lukijareppana jää toisinaan pohtimaan että mitähän nyt...? Kaikkea en jäänyt pitkiksi ajoiksi pohtimaan eikä se kokonaisuutta haitannut, pysyin kyydissä hienosti.

Fanityttöyteni on vankkumatonta, ihailen Maailman luonnollisimman asian jälkeen Mikko Rimmistä vielä enemmän. Rimmisen taiturointi kielen kanssa on mahtavaa ja kun hän on nyt uskaltanut vielä ottaa tämän hypyn tuntemattomaan, rinnakkaistodellisuuteen... Sanani ovat lopussa.

Maailman luonnollisin asia on osa #satasuomalaista2017 -haastetta.

Audrey Niffenegger: Aikamatkustajan vaimo #hyllynlämmittäjä

Aikamatkustajan vaimo
Audrey Niffenegger
Suomentanut Paula Korhonen
652 s. 
2005
Gummerus











Aikamatkustajan vaimo sopi täydellisesti #hyllynlämmittäjä haasteeseen sillä se on nököttänyt hyllyssäni jo pidemmän aikaa. Löysin Niffeneggerin romaanin jo jokin aika sitten antikvariaatista, oikeastaan tietämättömänä siitä miten paljon kirjasta onkaan pidetty. Kirjan nimi oli toki tuttu ja se vetikin minua puoleensa - kirjan mahtavan kannen lisäksi. Vasta sittemmin olen saanut lukea miten paljon tähän romaaniin on rakastuttu ja luettuani Aikamatkustajan vaimon en ihmettele lainkaan. Tässä on todella taikaa!

Aikamatkustajan vaimo kertyy Henrystä jonka geeneissä on mystinen häiriö: hän nimittäin pystyy liikkumaan ajassa. Henry tempautuu ajassa niin menneisyyteen kuin tulevaisuuteenkin ja aiheuttaa toisinaan hieman hämminkiä, kummallisia tilanteita joista syntyy niin iloa kuin sotkujakin - ja myös tilanteita joissa sydän on särkyä. Aikamatkustajan vaimo kertoo Henryn ja hänen vaimonsa Claren tarinan joka alkaa Claren lapsuudesta pariskunnan tavatessa - kummallisella tavalla.

Aikamatkustajan vaimo on lukuromaani josta nautin alusta loppuun. Olen tainnut aiemminkin sanoa: suhtaudun hieman arastellen paksuihin romaaneihin. Usein mietin että mitä jos tämä ei kannakaan loppuun saakka, entä jos innostun alussa mutta sitten innostus tarinaa kohtaan laimenee... Läheskään aina näin ei paksujen kirjojen kanssa käy, tämä on vain yksi kummallinen ennakkoajatukseni joita välillä pohdin. Onneksi sentään aika usein tartun kiinnostaviin, paksuihin kirjoihin, sillä niistä löytyy aivan yhtä lailla aarteita kuin ohuemmistakin kirjoista. Aikamatkustajan vaimo oli varsinainen aarre, enkä ihmettele että monet ovat nimenneet sen yhdeksi lempikirjoistaan.

Minä pidän aikamatkustusta käsittelevistä asioista. Pidän tavattomasti. Se on ajatuksena kiehtova ja mietin aina toisinaan mihin aikaan haluaisin itse matkustaa jos se olisi mahdollista (vastauksena, ei, en tiedä vieläkään. Mielipiteeni vaihtelee alituiseen.). Ei siis ihme että Niffeneggerin romaanin nimi jo houkutteli, vaikken olisi etukäteen tiennyt kirjasta yhtään mitään.

Aikamatkustajan vaimo on kaunis rakkaustarina, se on sillä tavalla kaunis ettei se ole tippaakaan siirappinen. Paikoin humoristinen, hymyn huulille tuova, lämmin ja inhimillinen. Rakkaustarina jota voi huoletta suositella kaikkien luettavaksi, myös sellaisten joita ei romantiikka kirjallisuudessa niinkään kiinnosta. Minua kiinnostaa fiktiivinen romantiikka tavattomasti ja kun tässä kirjassa oli mukaan saatu vielä Henryn geenien tuoma aikamatkustus... Oi että. Tämä meni heittämällä lempikirjojeni listalle ja jää hyllyyni aarteiden joukkoon.

Jos et ole vielä lukenut Aikamatkustajan vaimoa, lue tämä ihmeessä. Jos hyvät lukuromaanit ollenkaan ovat sinun makuusi niin saatat hyvinkin rakastua.





 

Briitta Hepo-oja: Hylättyjen lasten kaupunki

Hylättyjen lasten kaupunki
Briitta Hepo-oja
202 s. 
2017
Myllylahti









Arvostelukappale kustantajalta


Pidin Briitta Hepo-ojan kaksi vuotta sitten ilmestyneestä Siilin kuolemasta tavattoman paljon, kirjan samanaikaiset herkkyys ja voimakkuus palasivat mieleeni palattuani bloggaukseeni kirjasta. Pidin Siilin kuolemassa herkkyyden lisäksi Hepo-ojan tyylistä kirjoittaa ja hihkaisinkin innosta huomattuani Myllylahden katalogissa Hylättyjen lasten kaupungin.

Siilin kuolema oli nuortenkirja mutta nyt Hepo-oja suuntaa kirjansa hieman nuoremmille. Vai suuntaako, sillä mielestäni Hylättyjen lasten kaupunki on aivan yhtä paljon lastenkirja kuin meille kaikille, maagisen realismin ja salaperäisyyden ystäville.

Hylättyjen lasten kaupunki alkaa kun Mikon äiti jättää poikansa metsänlaitaan. Äiti on ollut aina hieman ailahteleva mutta nyt hän on päättänyt asettaa parisuhteen poikansa edelle. Mikko ei oikein tiedä mitä tehdä ja lähtee harhailemaan metsään - ja löytää sieltä kummallisen kaupungin. Kaupungin jossa ei ole ollenkaan aikuisia, vaan toinen toistaan persoonallisempia lapsia. Huntuihin pukeutunut Karpalo ja hieman vihamielisen oloinen Pekka ovat vain esimerkkejä hylättyjen lasten kaupungin asukkaista, joiden kanssa Mikko onneksi hiljalleen ystävystyy. Kaikkein vankimmaksi ystävyyssuhteeksi muodostuu kuitenkin ystävyys Olan kanssa, pienen pojan joka ilmestyy kaupungin laidalle. Olasta tuleekin Mikolle pikkuveli.

Hylättyjen lasten kaupunki on syvällinen ja jollain tapaa koskettava kirja samaan aikaan kun se on tällaisen maagiseen realismiin haksahtaneelle lukutoukalle jotain mitä ei voi laskea käsistään. Sillä hylättyjen lasten kaupunki ei ole vain paikka jossa lapset elävät ilman vanhempia, vaan kaupungissa myös tapahtuu outoja: vieraskirjakin on kirottu. Kaiken lisäksi kaupungin lähellä on saari jossa asuu hirviö, hirviö jonka nimeä ei saa sanoa ääneen.

Odotukseni olivat Hylättyjen lasten kaupungin suhteen todella korkealla, sen voin sanoa. Voin sanoa myös täydestä sydämestäni sen etten joutunut pettymään, en lainkaan. Briitta Hepo-oja osaa kirjoittaa taianomaisesti, niin maagisesti että todella pääsin tuohon salaperäiseen kaupunkiin noiden ihanien lasten kanssa. Se on taito jota arvostan, varsinkin tällaisen spefikirjallisuuden kanssa. Samaan aikaan kun Hylättyjen lasten kaupunki oli jotain johon kirjailija on todella käyttänyt mielikuvitustaan on se kuitenkin myös paikka joka muuttui toden tuntuiseksi kirjaa lukiessani.

Kuten jo aiemmin kirjoitin, ei Hylättyjen lasten kaupunki ainoastaan lapsille ole (kirjaa suositellaan yli 8-vuotiaille ja tuossa olen samaa mieltä). Se toimii yhtä lailla myös nuortenkirjana ja uskon meistä aikuisista lukijoista löytyvän runsaasti sellaisia joille Hylättyjen lasten kaupunkia voin suositella hymyssä suin.

Mikael Bergstrand: Omenalaakson guru

Omenalaakson guru
Mikael Bergstrand
Suomentanut Sanna Manninen
428 s. 
2017
Bazar








Arvostelukappale kustantajalta


Mikael Bergstrand on tuonut minulle paljon hyvää mieltä. Sarja jonka Omenalaakson guru päättää, on sellaista hyvänmielen kirjallisuutta jota aina välillä tarvitaan, jota ilman en voi olla. Siitä huolimatta että tämä trilogian päätösosakin on humoristinen romaani joka tuo hyvän mielen, on siinä kuitenkin syvällisiä ja tärkeitä pointteja jotka tekivät siitä vielä "suuremman" lukuelämyksen.

Bergstrandin lukijoille Omenalaakson gurussa päärooleissa olevat Göran ja Yogi ovat tuttuja tyyppejä. Göran on keski-ikäinen ruotsalainen mies jonka elämä ei ole aivan mallillaan. Vuoden kestänyt parisuhde alkaa sekin rakoilla kun naisystävä syyttää Görania sitoutumiskammoiseksi. Alkoholi maistuu, rahaa ei pahemmin ole eikä töitäkään löydy. Onneksi on Yogi, aina positiivinen intialainen ystävä joka saapuu yllättäen Ruotsiin tarkoituksenaan edistää tekstiilinvientibisnestään. Miehet päätyvät asuttamaan Göranin äidin uuden miesystävän taloa, Göranin toimiessa talonvahtina. Yogi saa pian paljon ystäviä mutta kaikkia ulkomaalainen vieras ei oikein miellytä.

Siitä huolimatta että kyseessä on sarja, toimii Omenalaakson guru muiden osien lailla aivan varmasti myös itsenäisenä romaanina. Minä tutustuin Göraniin jo sarjan aloitusosan, Delhin kauneimpien käsien, kautta ja se mistä ennen kaikkea tuossa kirjassa pidin oli Göran. Se, miten Göran tuossa sarjan aloitusosassa kasvaa ihmisenä, miten keski-ikäisestä kaavoihin kangistuneesta miehestä tuli vaikeitakin tilanteita kaihtamaton herrasmies. Mutta mitä on tapahtunut? Tuntuu että Omenalaakson gurun alussa ollaan lähestulkoon siinä pisteessä mistä Delhin kauneimmat kädet lähti. Voi Göran, voi Göran... Mutta tälläkin kertaa: Yogin seura tekee Göranille ihmeitä ja suuri osa tämän surkeudesta karisee intialaisen ystävän seurassa.

Eli samaan aikaan kun Omenalaakson guru on positiivinen, hyvää mieltä tuova feelgood-romaani, se on myös kirja ystävyyden voimasta ja siitä mitä kaikkea hyvä ystävä voi elämään tuoda. On se ihmeellinen juttu, tuo ystävyys! Siinä missä sarjan aloitusosassa minuun teki vaikutuksen Göran, nyt hymyn kasvoille toi Yogi. Tuo mahtava, iloinen ja positiivinen mies jonka kanssa istahtaisin rupattelemaan milloin tahansa.

Haikeiden jäähyväisten jälkeen toivon kaikkea hyvää Göranille ja Yogille, teihin oli mahtavaa tutustua! Ja sinä, lukutoukka - jos kaipaat palasta hyvää mieltä ja vierasta kulttuuria, suosittelen tätä sarjaa.

Holly Bourne: Oonko ihan normaali?

Oonko ihan normaali? 
Holly Bourne
Suomentanut Kristiina Vaara
412 s. 
2017
Gummerus








Arvostelukappale kustantajalta


Mielenterveysongelmat ja feminismi. Ne kaksi asiaa nousivat minulle päällimmäisiksi Holly Bournen nuortenromaanista Oonko ihan normaali? ja nuo kaksi asiaa toivottavasti herättelevät, suoraan sanottuna ravistelevat ajattelemaan myös kirjan kohderyhmää.

Holly Bourne kirjoittaa Eviestä, 16-vuotiaasta tytöstä joka taistelee pakko-oikeistata häiriötä vastaan. Hän on taistellut sitä vastaan kolmen vuoden ajan ja aloittaa nyt uudessa koulussa - eikä mitään muuta halua kuin että ihmiset suhtautuisivat häneen kuin normaaliin ihmiseen. Uuden koulun myötä kuvioihin tulevat myös deittailu ja uudet ystävät, jotka tuovat Evien arkeen niin iloa kuin pettymyksiäkin.

Oonko ihan normaali? on kirja joka täytyikin kirjoittaa. Minun mielestäni mielenterveysongelmista ei kirjoiteta varmaankaan koskaan tarpeeksi, etenkään nuorille. Oonko ihan normaali? puhuu kaikkien mielenterveysongelmien, ei ainoastaan pakko-oireisen häiriön puolesta. Se puhuu sen puolesta, miten moni tahtoo enemmän kuin mitään olla normaali, tajuamatta miten hölmöä se oikeastaan on. Mikä on normaali? Kuka meistä on normaali, ihan tavallinen? Miten se määritellään? Mutta silti ymmärrän Evietä, ymmärrän aika hyvinkin.

Eikä Oonko ihan normaali? käsittele pelkkiä mielenterveysongelmia. Se on myös kirja feminismistä ja miten raikkaasti ja railakkaasti Bourne siitä kirjoittaakaan. Ei ihme, sillä kiitoksissa käy ilmi että feminismi on Holly Bournelle itselleen merkityksellinen ja tärkeä aihe. Feminismi kirjassa siis tulee ilmiselvästi suoraan Bournen sydämestä. Vanhojenpiikojen kerto jonka Evie ja hänen uudet ystävänsä, Amber ja Lottie, perustavat toi hymyn huulille ja monet tyttöjen keskusteluista saivat tämänkin vanhanpiian nyökyttelemään.

Luettuani pari bloggausta kirjasta jäin pohtimaan sortuuko Bourne kuitenkin saarnaamaan feminismistä ja mielenterveysongelmista. Minun silmiini ei sorru, minä nautin kirjasta joka solullani mutta miten on nuoren lukijan? Sellaisen joka kuuluu kirjan kohderyhmään eikä välttämättä ole niin "innoissaan" mielenterveysteemasta kuin minä? En oikein jaksa uskoa että Bourne kyllästyttäisi nuorenkaan lukijan parilla kohdalla joissa kenties on ilmassa saarnanpoikasta, ei ainakaan siinä määrin että jättäisi kirjan kesken. Päin vastoin, nuortenkin lukijat saattavat vain enemmän innostua noilla kohdin kirjasta.

Toivon kirjan herättävän keskustelua mielenterveysongelmista, feminismistä ja ennen kaikkea siitä voiko kukaan olla normaali? Ja mikä on normaali?

Martina Haag: Olin niin varma meistä

Olin niin varma meistä
Martina Haag
Suomentanut Riie Heikkilä
212 s. 
2017
Atena







Arvostelukappale kustantajalta



Olen lukenut jokin vuosi sitten yhden, ellen kaksikin Martina Haagin kirjaa. Jostain syystä mielikuvani kirjasta (tai kirjoista) ovat kevyehköjä tämän Olin niin varma meistä mennessä kuitenkin paljon syvemmälle.

Petra on kirjailija ja Anders tv-kasvo, molemmat tunnettuja omalla alallaan. Koti Tukholmassa, mökki saaristossa, lapsia ja koira. Kaikki on hyvää ja kaunista ja päälle päin kaikki onkin hyvin. Varoittamatta... räks, kaikki särkyy.

Haagin uuden romaanin kansi lupaa kenties värillään jotain kevyttä. Kansikaan ei tosin ole mikään iloinen vaan särkynyt sydän kertoo: jotain syvempää, jotain kipeämpää on luvassa. Luulen että varsinkin meille naisille jotka ovat joskus kokeneet eron joka koskee - meille tämä kirja on kuin tehty. Haag kuvaa niin sydämeen käyvästi eroprosessia että se herätti ainakin minussa muistoja, toi pintaan sen tunteen kun jätetään.

Kuten Annika täällä, minäkään en päässyt  Haagin kyytiin aivan alussa. Luettuani kirjan kuvauksen mietin Petran päätyessä erämökin vartijaksi että mitäs hittoa? Pian tarina kuitenkin alkoi vetää, pääsin Petran ihon alle ja samaan aikaan omiin muistoihini. Luin Haagia junassa istuen, viihtyen sen parissa, ajan lentäessä. Jollain kierolla tapaa nautittava romaani, vaikka kertookin vaikeista aiheista.

Olin niin varma meistä vetää puoleensa jo nimellään. Ehkei se ole kaikkien romaani, mutta kuka tahansa nainen (niin, miksei mieskin) joka on joskus eronnut tai tullut jätetyksi voi helposti löytää Haagin romaanista itsensä.

Muissa blogeissa: Ullan luetut kirjat, Leena Lumi, Kirjasähkökäyrä

Ritva Kokkola: Johanneksen puu

Johanneksen puu
Ritva Kokkola
178 s. 
2016
Nordbooks








Arvostelukappale kustantajalta


Kun vaikutuksen tekevä romaani tulee vastaan yllättäen on tuo vaikutus kenties vielä suurempi. Johanneksen puu kiinnosti minua varovasti jo etukäteen mutta avatessani kirjan kannet en ollut silti varma mitä eteeni saisin. Ja mitä tulikaan! Romaani joka toi kyyneleet silmiini ja jäi mieleen.

Ihmissuhteet, itsesyytökset, katkeruus ja kuolema. Haikeus, kauneus ja suru. Yllättäen elämään tullut sairaus, hoidot, kipu, kyyneleet ja pelko. Nuo asiat ovat keskeisimmissä rooleissa Johanneksen puussa, ne tekevät siitä kipeän, mutta silti jonkinlaista toivoa herättelevän romaanin.

Ritva Kokkola on minulle entuudestaan tuntematon kirjailija vaikka kansiliepeessä mainitaankin hänen kirjoittaneen monenlaista. Kokkolan tuotannosta löytyy niin lasten- ja nuortenkirjallisuutta kuin romaaneja ja novellejakin. Täytyypä tutustua sillä sen lisäksi että Johanneksen puu on hieno tarina, on Kokkolan kirjallinen anti myös hienoa luettavaa.

Hahmojen välinen dialogi tekee Johanneksen puusta sellaisen kuin se on. Kokkolan luoma dialogi herättää hahmot henkiin, nostaa heidät kirjan sivuilta, tekee Johanneksesta vielä hienomman hahmon. Tarinan kipeys, Johanneksen sairaus, ne nostetaan esiin juuri dialogin avulla ja se oli hienoa.

Johanneksen puu on kirja jota ei voi liikuttumatta lukea ja sellaisille kirjoille on aina toisinaan paikkansa. Joskus haluaa jotain hieman kevyempää, joskus jotain mikä menee syvälle ja tuo kyyneleen silmäkulmaan. Johanneksen puu oli tätä jälkimmäistä ja olen todella iloinen että luin tämän kirjan.

Johanneksen puu kuuluu #satasuomalaista2017 haasteeseeni. 

Pierre Lemaitre: Iréne

Iréne 
Pierre Lemaitre
Suomentanut Sirkka Aulanko
392 s. 
2016
Minerva







Arvostelukappale kustantajalta



Pierre Lemaitre on kirjailija joka on ollut dekkarimaailmassa todellisessa nosteessa viime aikoina. Hänen Camille Verhoeven -sarjansa on saanut runsaasti kiitosta lukijoilta, eikä syyttä. Minä luin jo jokin aika sitten Lemaitren Alexin johon ihastuin kovasti - ja nyt mietin miksen aiemmin ole lukenut näitä muita käännöksiä? Olen lukenut paljon Lemaitresta kirjablogeista ja miettinyt "kylläpä kiinnostaa" mutta jättänyt sen mietinnän tasolle.

Hain vähän aikaa sitten postista Irénen sekä sarjan uusimman käännöksen, Rosien. Valitsin Irénen lukumaraton pinooni jo sen vuoksi että tiesin kirjailijan tyylin koukuttavaksi ja jouhevaksi - juuri sopivaksi luettavaksi maratonille. Lukumaratonin puitteissa kirja jäi kesken mutta niinhän siinä kävi että lukemista piti jatkaa heti maratonin päätyttyä. Lemaitre oli saanut minut koukkuunsa!

Siitä huolimatta että kyseessä on sarja voi Lemaitren dekkareita lukea mielestäni itsenäisinä teoksina. Suomessa sarjaa ei ole julkaistu sarjan etenemisen mukaisessa järjestyksessä eikä se käsittääkseni ole lukijoita millään tapa häirinnyt. Minulla Alexin lukemisesta on jo aikaa joten Iréne oli mukava paluu Camille Verhoevenin elämään. Vai voinko sanoa mukava? Mitään hyvän mielen kirjallisuutta Iréne ei varsinaisesti ole.

Pariisin lähellä sijaitsevasta varastohallista löytyy kaksi paloittelumurhan uhriksi joutunutta naista. Murhaaja on jäljitellyt rikoskirjallisuuden klassikkoa, eikä tämä ole jäänyt hänen ainoaksi teoksiin. Sitä on edeltänyt muita murhia joihin "innostusta" on haettu rikosromaaneista. Murhaaja saakin lisänimen "Kirjailija", lehdistö seuraa tutkintaa tiiviisti ja Camille Verhoeven joutuu median valokiilaan. Mutta löytääkö hän Kirjailijan?

Huh miten hyvä Iréne oli! Muistan pitäneeni Alexista kovasti mutta Irénessä oli jotain vielä enemmän. Ehkä lisäpontta mielessäni sai se että Lemaitre oli lisännyt juoneen rikoskirjallisuuden klassikkoteeman - vaikkakin kauheassa mielessä. Lemaitre ei kaunistele tai sievistele, Iréne oli omalla tavallaan kauhea ja raaka, mutta siinä suhteessa tässä on todella taitava kirjailija.

Varoitankin: tämä sarja ei ole herkille lukijoille. Mutta jos siedät raaempaa ja brutaalimpaa kerrontaa, jos pidät juonenkoukuista jotka vievät mukanaan ja saavat ahmimaan voin suositella toden totta Lemaitrea. Kuten edellä mainitsin, minulla on vielä Rosie odottamassa hyllyssä ja lukulistallani keikkuu myös Lemaitren erilainen romaani, Näkemiin taivaassa.

Torgny Lindgren: Taiteilija Klingsor

Taiteilija Klingsor
Torgny Lindgren
Suomentanut Liisa Ryömä
173 s. 
2017
Tammi








Arvostelukappale kustantajalta


Palaan mielessäni ystävänpäivän lukumaratoniin josta täytyy vielä näin jälkikäteen tuumata: luin todella hyviä kirjoja. Yhtään floppia ei mahtunut omalle maratonilleni, päin vastoin, niitä mahtavia lukuelämyksiä tuli useita. Yksi niistä on ehdottomasti tämä Taiteilija Klingsor jonka lämmin inhimillisyys otti minut syleilyynsä.

Taiteilija Klingsor, romaani harrastelijamaalari Klingsorista. En voi kuvata kirjaa paremmin kuin sivuliepeessä kuvataan: se on kirja elämästä, tavoista elää ja taiteesta, joka limittyy elämään. Se on omalla tavallaan ihmeellinen, lämpimän humoristinen ja inhimillinen romaani.

Hieman sen jälkeen kun posti oli tuonut minulle Torgny Lindgrenin uuden romaanin olin lomailemassa Helsingissä. Kävimme lyhyen reissuni aikana tuntien ja taas tuntien keskusteluja kirjoista ja kirjallisuudesta aihetta todella ymmärtävän tätini kanssa ja kas. Kuka kirjailija tulikaan sattumalta keskustelussa esiin kuin Torgny Lindgren. Sanon aina tädilleni että häneltä otan mielelläni vastaan kirjavinkkejä ja hän vinkkasi minulle että Lindgrenistä pitäisin varmasti. Tuon reissun jälkeen Taiteilija Klingsor kohosikin lukupinoni huipulle.

Kuten sanottua, luin Taiteilija Klingsorin osana lukumaratonia. Vaikka Lindgrenin vauhti ei kirjassa olekaan päätä huimaava, se on sinällään niin nautinnollista luettavaa etten katunut hetkeäkään sen valitsemista maratonkirjaksi. Taiteilijaelämä ja Lindgrenin pulppuileva veijarihuumori saivat erikoishuomioni aloittaessani Taiteilija Klingsorista matkani Lindgrenin kanssa, mutta oli siellä jotain enemmänkin.

Torgny Lindgren on nimittäin ihan hemmetin älykäs tyyppi (anteeksi pieni voimasana, mutta tähän yhteyteense oli pakko kirjoittaa). Kuten Mummo matkalla -blogissa todetaan, "Lindgrenillä on taito sijoittaa tekstiinsä syvempiä ulottuvuuksia kätköihin rivien alle." Löysin Lindgrenin viisauden, hämmästellen ja ihastellen tätä kirjailijaa mutta luulen että kirjasta aukeaisivat monet asiat vasta toisella (tai kolmannella, neljännellä) lukukerralla. Tämä romaani siis jää hyllyyni!

Olen juuri lukemassa erästä hyvää mieltä tuovaa kirjaa, mutta sellainen oli Taiteilija Klingsorkin. Ajatuksia herättävä, hätkähdyttävän inhimillinen ja ihanan humoristinen.

Marko Hautala & Broci: Varpaat

Varpaat
Marko Hautala & Broci
108 s. 
2016
Haamu 









Arvostelukappale kustantajalta 


Lisättäköön sarjakuva siihen kirjallisuuden lajiin josta voin sanoa: se ei ole minulle tuttua mutta pitäisi lukea enemmän... Haluan lukea enemmän sarjakuvia, haluan löytää kiinnostavia sarjakuvia jotka innostaisivat minua enemmän tämän genren pariin joten kirjatoverit, suosituksia kehiin!

Ystävänpäivän lukumaratonilla lukemani Varpaat kyllä innosti minua osaltaan lukemaan sarjakuvia. Sillä tämä sarjakuvateos on... Vau! Niin kuin ehkä jotkut muistavat, en ole mikään hyvä novellien lukijakaan. Antauduin silti novelleille sen verran että luin Marko Hautalan Varpaat novellin Valkoiset varpaat -novelliantologiasta tietääkseni kuinka hyvin tämä sarjakuvateos novellia myötäilee. Vastaus saattaa mietityttää monia ja koska tämä ei ole klikkiotsikko (hehheh) niin sanon sen heti: hienosti.

Hautala on mahtava. Olen lukenut Kuiskaavan tytön (parasta lukemaani psykologista kauhua joka aiheuttaa väristyksiä vieläkin!) sekä Kuokkamummon (miksi muistelin ensin että kirjan nimi on Möykkämummo? Hmm.) ja jo niiden vuoksi tämä sarjakuvateos kiinnosti minua. Hautalaa sarjakuvan muodossa, voiko olla huono?

Ei.

Varpaat kertoo reppureissaajapariskunnasta jotka pätyvät ranskalaiseen pikkukylään. Majatalossa he tapaavat hieman kummallisen miehen joka tekee retkiehdotuksen luolastoihin - hän toimisi oppaana. Sitten tämä muukalainen nostaa jalkansa pöydälle. Jäljellä on vain isovarvas. Ja kyllähän tämä pariskunta miehen matkaan lähtee.

Olen hehkuttanut Marko Hautalaa, enkä ole hehkuttanut häntä suotta. Mutta Broci ansaitsee myös kehunsa, sillä hänen kuvituksensa sopii täydellisesti Hautalan luomaan kauhutarinaan. Pidin todella paljon Hautalan Varpaista (kuulostipas oudolta!) novellimuodossa luettuna mutta tässä sarjakuvateoksessa Broci tekee Varpaisiin mahtavan lisän tunnelmaan. Tämä on kauhea teos, kauhean hyvä!

Varpaat on kauhun ystäville, hyvän kuvituksen ystäville, Marko Hautalan kirjojen ystäville... Ja lähtee luettavaksi myös minun ystävälleni!

Tanja Kaarlela: Lasissa on tyttö

Lasissa on tyttö
Tanja Kaarlela
179 s. 
2017
Reuna








Arvostelukappale kustantajalta



Tanja Kaarlelan tuore romaani Lasissa on tyttö aloitti omalta osaltani kirjabloggareiden ystävänpäivän lukumaratonin. Valitsin tämän maratonin aloituskirjaksi siksi että Kaarlelan kirja tuntui takuuvarmalta lukuilon herättäjältä: Kaarlelan edellinen romaani Menneen talven lumi oli kirja josta pidin tavattoman paljon. Lasissa on tyttö oli herättänyt jo etukäteen niin suuren mielenkiinnon kohdallani, että kirja oli yksi odotetuimmista teoksista tänä keväänä.

Lasissa on tyttö sijoittuu 90-luvulle ja kuvaa viiltävän kipeästi nuorten ja etenkin kirjan minä-kertojan, nuoren tytön elämää. Asiat eivät ole hyvin: isä makaa yleensä sammuneena keittiössä, pikkusisko menee menojaan eivätkä he ole lähellä toisiaan ja äiti on lähtenyt lopullisesti. Terhi puhuu vain poikaystävästään eikä tunnu välittävän tytöstä pahemmin. Elämä sattuu, satuttaako tyttö takaisin?

Jo Meneen talven lumessa Kaarlelan yksi suurimmista hienouksista oli tarkka ja voimakas ihmiskuvaus. Lasissa on tytössä tämä ihmiskuvaus, nuoren ihon alle pääseminen, se nousee vielä suuremmaksi voimaksi. Se nousee sellaiseksi voimaksi että se aiheutti minussa väristyksiä, toi liikutuksen kyyneleen silmäkulmaani useampaan kertaan, jätti miettimään kirjan kansien sulkemisen jälkeen.

Kaarlelan kuvaus nuoren elämästä on rankkaa, sen kokee varmasti kuka tahansa joka kirjan lukee. Mutta luulen että suurimmat tunteet Lasissa on tytön kanssa kokee sellainen joka on elänyt vaikeaa nuoruutta, jonka elämä ei ole ollut ruusuilla tanssimista tai pelkkää iloa. Enkä tarkoita että nuo vaikeat, jopa itsetuhoon kääntyvät hetket, olisi pitänyt elää nimen omaan nuoruudessa - kirjasta saa kyllä paljon sellainenkin joka on elänyt kipeitä hetkiä aikuisuuden varrella.

Ja nimen omaan sellainen, esimerkiksi sellainen lukija kuin minä, saa Kaarlelan kirjasta irti paljon enemmän kuin tuon rankkuuden. Minä näin kirjassa kertojan roolissa olevan tytön sisään, minä näin että siellä on paljon muutakin kuin rankkaa elämää elävä tyttö. Minun silmiini hän oli omalla tavallaan tavattoman vahva - samaan aikaan kuin hän on herkkä. Hänessä oli paljon enemmän kuin itsetuhoinen käytös ja kirjassa paljastettava masennus.

Voisin kirjoittaa Lasissa on tyttö romaanista pitkään. Mutta nyt haluan sanoa vain: vaikka Kaarlelan kirjassa ovat pääroolissa nuoret, ei minusta tämä kirja ole ainoastaan nuortenkirja. Se on kirja elämän kipukohdista, turvattomuudesta, siitä miten elämä joskus sattuu. Se on tarkkaa kuvausta ihmisistä ja erittäin hyvää kerrontaa. Se on vahva kirja joka todella kannattaa lukea.

Lasissa on tyttö menee Helmet-lukuhaasteen kohtaan 13. Kirja "kertoo sinusta". Totta, tässä oli paljon minua, ennen kaikkea muutamia vuosia sitten. 

M. R. Carey: Maailman lahjakkain tyttö

Maailman lahjakkain tyttö
M. R. Carey
Suomentanut Juha Ahokas
407 s. 
2016
Like








Ostettu


Ollessani tuossa tovi sitten Helsingin reissulla oli mielessäni että jotainhan täältä suuresta kaupungista täytyy ostaa. Kiertelimme sitten seurailaiseni kanssa useampia vaatekauppoja mutta kuten yleensä kun jotain etsin, mitään ei tullut vastaan. Kirjakauppaan on aina helppoa ja turvallista mennä, sieltä löytyy aina ostettavaa. Kierreltyäni hetken vastaani tuli Maailman lahjakkain tyttö, eikä tarvinnut enää miettiä mitä ostaisin. Tämän olen halunnut lukea jo pitkään!

Tulevaisuus. Kauhea tulevaisuus. Ja Melanie, aivan omanlaisensa pikkutyttö, minun sydämeni vienyt Melanie asuu pienessä huoneessa jossa ei iloa eikä puhetovereita ole. Päivisin on vain luokkahuone, jonne vietäessä lapset sidotaan pyörätuoliin. Onneksi luokassa on neiti Justineau joka on myöskin omanlaisensa - ainakin jos vertaa muihin sotilaisiin. Sotilaat pelkäävät Melanieta, mutta miksi? Ja voiko noista oloista selvitä?

En voi sanoa olevani mikään vannoutunut ja innokas kauhukirjallisuuden lukija mutta toisinaan on mukavaa poimia jotain kauhua luettavaksi. Kirjoitinko juuri että on mukavaa lukea kauhua? No, ei Maailman lahjakkaimmassa tytössä varsinaisesti "mukava" aihe ollut mutta sen lukeminen oli silti tavattoman mukavaa - tiedättehän mitä tarkoitan?

Maailman lahjakkaimmasta tytöstä on kirjoitettu paljon kirjablogeissa ja ainakin minun silmiini sattuneet bloggaukset ovat olleet kehuvia. Kiitos, kiitos kirjablogeille, etenkin Annikalle, Susalle sekä Niinalle, teidän kehunne eivät taaskaan pettäneet. Kirjablogit ovat loputon lukuvinkkien lähde, tuntuu että vähintään joka toisella blogikierroksella löytyy jokin kirja loputtomaan lukulistaani - ja se on yksinomaan iloinen asia.

Vaikka Maailman lahjakkain tyttö on "zombiekirja", edustaa siis lajia jota en ehkä koskaan ole lukenut voisin päätellä bloggaajatovereideni teksteistä sen olevan hieman erilaista tämän tyypin kirjallisuutta. Minun silmiini Maailman lahjakkain tyttö oli hätkähdyttävän älykäs romaani, toki myös piinaava ja omalla tavallaan kamala (kamalan ihana). Kaikkein suurin kauheus oli minulle kuitenkin psykologista, värisyttävää ja mahtavaa.

Kiitos, kiitos teille bloggariystävät, toverit ja kollegat että toitte eteeni taas yhden hyvän kirjan. Kirjan, jota en ehkä muuten olisi lukenut.

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä

Annoin sinun mennä
Clare Mackintosh
Suomentanut Päivi Pouttu-Deliére 
418 s. 
2017
Gummerus








Arvostelukappale kustantajalta


Annoin sinun mennä on ollut yksi kirjakevään alun puheenaiheista kirjablogistaniasta. Tämä psykologinen trilleri on saanut kirjabloggareiden, monien luottolukijoideni, parissa paljon kiitosta joten minä otin kirjan helmikuun alussa luettavaksi junamatkalle. Ei ollut ollenkaan huono valinta, tunnit junassa menivät todella nopeasti.

Äiti päästää irtipoikansa kädestä ja auto ilmaantuu kuin tyhjästä. Kaikki muuttuu, aivan yhtäkkiä. Kuljettaja pakenee onnettomuuspaikalta - millainen ihminen tekee sellaista? Jenna, poikansa menettänyt nainen, on surusta suunniltaan ja pakenee omaa tuskaansa mökkiin Walesin rannikolle. Vaikka Jenna haluaisi jättää kaiken taakseen palaa menneisyys vainoamaan, tuon päivän varjot hyökkäävät häntä kohti.

Luottolukijoihin, ihaniin kirjabloggaajiin joiden maun on huomannut hyväksi, heihin kannatti luottaa tälläkin kertaa. Annoin sinun mennä oli jo pienen tovin odottanut sopivaa hetkeä ja paljastui että junamatka oli juuri oikea aika vajota tähän maailmaan. Trilleri vei mukanaan, koukutti ja vei muun maailman ympäriltä. Juuri sitä tarvitsinkin!

Clare Mackintosh aloittaa tarinan rauhallisesti, hieman harhauttaen lukijaa. Mutta kuten Annika sanoo bloggauksessaan: tunnelma on uhkaava. Jotain pahaa on vielä edessä, usko pois, sinä lukijariepu. Jos pohdit lukisitko tämän kirjan voin vannoa: kannattaa. Mackintosh paljastaa parhaat korttinsa vasta kirjan edetessä, hurja juonenkäänne mistä on paljon puhuttu - ainakin minun odotukseni palkittiin. Se oli hurja!

Mutta ei Annoin sinun mennä ole "vain dekkari". Se on myös vahva kaunokirjallinen romaani joka on juonellisesti ja kerronnallisesti hienoa luettavaa - ihan niin kuin hyvä romaani voi vain olla. Sitten tällainen jännityksen ystävä saa ikään kuin lahjapakettina vielä jännityksen ja tuon kohutun juonenkäänteen. Tässä ikään kuin on kaikkea!

Kyllä, kannatti lukea. Sinunkin kannattaa!

Marisha Rasi-Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja

Eksymisen ja unohtamisen kirja
Marisha Rasi-Koskinen
253 s. 
2017
WSOY









Arvostelukappale kustantajalta


Eksymisen ja unohtamisen kirja on teos josta arvelin pitäväni takakannen, tai oikeammin kustantajan katalogikuvauksen perusteella. Rasi-Koskinen oli minulle tuttu nimenä ja olin kuullut kehuja hänen kirjoistaan mutta jostain syystä olin ajatellut ettei hän ole kirjailija minua varten. Miksi, miksi ihmeessä? Nyt olen tavattoman onnellinen että minulla on lainassa kirjastosta hänen aiempi romaaninsa Valheet.

Eksymisen ja unohtamisen kirja tutustutti minut Juliaan, Janiin ja Martiinaan. Kolmeen todella kiinnostavaan, jollain erikoisella tapaa myös viehättävään hahmoon joiden tarinat kietoutuvat lopulta toisiinsa. Suurimman palan sydämestäni vei Julia jonka perhe jättää kotinsa, lähtee loputtomalle matkalle joka on loppujen lopuksi on kuin painajainen. Luin Julian tarinaa henkeäni pidätellen, ihastellen, liikuttuenkin. Muistojen rakentumista, kohtaamisia, eroja, niitä Rasi-Koskinen minun silmieni eteen toi.

Marisha Rasi-Koskinen, mitä minulle teitkään. Korkeaksi livahtaneen blogipinoni vuoksi kirjan lukemisesta on ehtinyt vierähtää tovi mutta Eksymisen ja unohtamisen kirja on vahvasti mielessäni. Yhtä vahvasti kuin on tämän kirjailijan kerronta ja jää mieleen - toivottavasti pysyvästi. Katri kirjoittaa blogissaan tästä kirjasta todella hienosti ja jos en olisi jos kirjaa lukenut, olisi tämä mennyt lukulistalleni jo hänen bloggauksensa perusteella.

Samoja ajatuksia on minulla kuin Katrillakin: Eksymisen ja unohtamisen kirjaa ei voi suositella ihan jokaiselle lukutoukalle. Tiedän kyllä omassa tuttavapiirissäni olevan muutaman juuri kirjalle sopivan lukijan, mutta millaisen lukijan itse uskoisin Rasi-Koskiseen ihastuvan? Vahvan lukijan. Vahvan, pakahduttavan voimakkaan kerronnan ystävän joka ei pelkää erilaista ja syvälle menevää kirjallisuutta. Te, jotka tunnistatte itsenne tästä, laittakaa tämä kirjavinkki korvan taakse - teitä on lukijoissani!

Nautin paljon helposti nielaistavasta kirjallisuudesta, romaaneista joiden nauttiminen ei haasta liikaa. Mutta sen lisäksi nautin myös tällaisesta kaunokirjallisuudesta joka hieman haastaa, joka ei päästä helpolla, joka vaatii oman hetkensä. Sillä tällainen kirjailija kuin Rasi-Koskinen, hän ottaa kyllä paikan sopivan lukijan sydämestä. Kuten minun.

Marisha Rasi-Koskinen, kiitos tästä kirjasta, kiitos että kirjoitat. En voi kuin ihailla.

Eksymisen ja unohtamisen kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa. Kirja on myös osa #satasuomalaista2017 haastetta, numero kahdeksan. 

Ystävänpäivän lukumaraton: lopputunnelmat

Koska ystävänpäivän lukumaraton on jo pieni perinne omallakin kohdallani, osallistuin siihen totta kai myös tänä vuonna. Joustavalla aikataululla järjestetty maraton alkoi minulla eilen, heti puolenpäivän jälkeen ja päättyi muutama tunti sitten, lauantaina puoli yhdeltä. Lopputunnelmat? Kyllä, jäi hyvä olo. En saanut niin sanottua "lukuähkyä" joka on vaivannut toisinaan maratonin jälkeen ja tietynlainen lukuilo säilyi läpi vuorokauden. Se saattaa johtua myös siitä että onnistuin valitsemaan todella hyviä kirjoja joiden parissa viihdyin.

Mitä luin?

Tanja Kaarlela: Lasissa on tyttö, 178 s.

Miina Supinen: Liha tottelee kuria, 336 s.

Torgny Lindgren (suomentanut Liisa Ryömä): Taiteilija Klingsor, 173 s.

Helene Hegemann (suomentanut Tiina Hakala): Aksolotli: yliajo 222 s.

Roald Dahl (suomentaneet Asser Korhonen ja Antti Mäkinen, kuvittanut Quentin Blake):Ilmarin ihmelääke, 118 s.

Marko Hautala & Broci: Varpaat, 108 s.

Pierre Lemaitre (suomentanut Sirkka Aulanko): Iréne, 171 s. (kirja jäi kesken)

Luettu sivumäärä yhteensä 1306 s.

Pienen lisäpiristeen toi, kun pääsin osalliseksi Radio Suomen Puhelinlangat laulaa ohjelmaa jossa höpisimme hyvän tovin juontajien kanssa lukumaratonista. Näin se sanoma leviää!

Ystävänpäivän lukumaraton alkaa (päivittyvä postaus)

Jo kahden vuoden ajan kirjablogistaniassa on ollut tapana järjestää yhteinen ystävänpäivän lukumaraton. Ilahduin kun tämä asia nostettiin bloggareiden keskustelussa jälleen esiin ja Hande Tuntematon lukija -blogista ilmoittautui vapaaehtoiseksi luotsaamaan maratonia. Tällä kertaa, ystävänpäivän sattuessa tiistaille päätettiin lukumaraton järjestää joustavalla aikataululla. Maratonin voi siis aloittaa jo vaikkapa näin perjantaina kuten minä teen - maratonaika on 11.2.-14.2. Minäkin siis osallistun täysin "laillisesti" koska lukumaratonini jatkuu lauantaihin saakka.

Lukumaratonit, varsinkin tällaiset kirjabloggareiden yhteiset tempaukset ovat tavattoman hauskoja aina toisinaan. Osa ilosta on seurata muiden maratonaamista blogeista ja somesta, minunkin kuulumisiani maratonin varrelta löytää useammasta paikasta. Päivitän kuulumisiani instagramiin sekä twitteriin, sekä tietenkin maratonin etenemisestä voi lukea tästä päivittyvästä bloggauksesta.

Mitä aion lukea? Maratonpinon kokoaminen on niin mahtavaa! Kuten aina, pinostani muodostui tolkuttoman suuri:

Luettava ei ainakaan lopu! Tiedän jo millä aloitan, sillä eilen postiluukusta tipahti Tanja Kaarlelan Lasissa on tyttö joka varmasti sopii maratonille täydellisesti - ja olen odottanut sitä todella paljon.

14.50 

Lukumaratonia on kulunut kaksi tuntia kaksikymmentä minuuttia ja ensimmäinen kirja on luettu. Aloitin maratonin Tanja Kaarlelan juuri ilmestyneenä kirjalla Lasissa on tyttö jota todella olin odottanut. Ja silti se oli vielä paljon parempi kuin olin kuvitellut sen olevan.

Vaikka Lasissa on tyttö kertoo nuorten elämästä, sopii se minun mielestäni myös aikuisen luettavaksi. Rakkaudeton elämä, turhan etsiminen, masentuminen - nämä aiheet ovat läsnä myös monen aikuisen elämässä. Kaarlela kirjoittaa sarkastisesti ja syvällisesti, tavalla joka minua kosketti. Kirjoitan kirjasta pidemmin erillisessä bloggauksessa, mutta voin sanoa kirjan tehneen minuun suuren vaikutuksen.

Seuraavaksi jotain ihan muuta...

Luettu: 2 h 20 min, 178 s. 

17.20

Mitä kuuluu lukutoukan lukumaratonille? No hyvää kuuluu. Maratonia on jatkunut nyt melkein viisi tuntia ja se mikä on tärkeintä: lukuilo on ylimmillään. Huonot tai edes keskinkertaiset kirjat vievät ainakin itselläni iloa lukumaratonilta joten olen iloinen että olen sattunut poimimaan pinostani varsinaisia helmiä.

Edellisen päivityksen jälkeen poimin kirjapinostani Marko Hautalan ja Brocin sarjakuvateoksen Varpaat. En ole mikään tottunut sarjakuvien lukija mutta olen ihastunut useampaan Marko Hautalan kirjoittamaan kirjaan joten Varpaat oli ehdottomasti lukulistallani. Hetken Varpaat kirjahyllyssäni odottelikin, onneksi nyt tuli sopiva hetki. Ja mitä timanttia Varpaat onkaan! Brocin kuvitus sopii täydellisesti Hautalan tarinaan ja tästä yhdistelmästä saadaan aikaan sopivalla tavalla kamalan ihana teos. Tästäkin kirjasta on vielä tulossa oma bloggauksensa jossa kerron enemmän fiiliksiäni. Varpaissa sivumäärä oli 108.

Sitten kaipasin jälleen jotain erilaista. Miina Supisen Liha tottelee kuria tarttui luettavaksi jo sen vuoksi että niin moni on kehunut kirjaa. Minä pidin kovasti Supisen uusimmasta romaanista, Mantelimaasta, joten arvelin että myös Liha tottelee kuria olisi minun makuuni. Ja onhan se! Olen tällä hetkellä sivulla 99, joten luettavaa riittää vielä.

Luettu: 5 h, 385 s.

20.20

Toistan itseäni kun hoen vain iloa ja lukuiloa mitä lukumaratonini on ollut täynnä. Jossain vaiheessa harrastin näitä lukumaratoneja usein (vähän liiankin usein, kyllästyin nimittäin) ja mukaan mahtui myös totaalisia floppeja. Nykyisin lähden mukaan näihin blogistanian yhteisiin lukumaratoneihin, sillä yhteisöllisyys on näissä se suuri ilo.

Mutta niin: yksi lisäpiristys on mahtunut näihin kolmeen tuntiin. Kuuntelen paljon radiota lukiessani ja tänäänkin olen kuunnellut välillä omaa spotify listaani, välillä lukenut hiljaisuudessa ja välillä kuunnellut radiota. Perjantai-iltojen ohjelmaani kuuluu usein muutenkin Radio Suomen Puhelinlangat laulaa ohjelma joka tuo hyvää mieltä. Tänään keksin: entä jos toivoisinkin kappaletta itse? Laitoin viestin netin kautta ja mainitsin viestissäni käynnissä olevasta lukumaratonista ja siitä että olisi mukava kuulla Suvi Teräsniskan Täydellinen elämä lukemisen lomaan. Noin viisi minuuttia toiveen laittamisesta minulle soitettiin ja kerrottiin että olisin ensimmäinen soittaja lähetyksessä, vastaisinhan tuntemattomaan numeroon. Itse puhelu oli mahtava, puhuimme lukumaratonista ja lukemisesta - hymyilin puhuessani puhelimessa koko ajan. Ja siihen vielä Suvi Teräsniskan ihana kappale!

Hymyssä suin jatkoin lukemista ja sain juuri loppuun Miina Supisen Liha tottelee kuria. Vau mikä nautinto tuon kirjan lukeminen oli ja mikä löytö se SPR:n kirppikseltä olikaan. Nyt kirja on omassa hyllyssäni ja siellä pysyy - tämäkin kyllä ansaitsee oman bloggauksensa. Sivuja Supisen kirjassa oli 336.

Iltaa on vaikka kuinka pitkään jäljellä, kahvin voimalla toivottavasti jaksaisin lukea tavallista pidempään...

Luettu: 8 h, 622 s.

6.50

Huomenta! Kuten arvelinkin, en jaksanut lukea yömyöhään. En vain millään tavalla katsottuna ole yökukkuja vaan ennemminkin aamuvirkku - nyt olikin hyvä herätä aikaisin lukemaan.

Eilen viimeiseksi kirjaksi jäi Helene Hegemannin Aksolotli: yliajo, jota on vielä viitisenkymmentä sivua jäljellä. Pidin Aksolotlista todella paljon muutama vuosi sitten heti sen ilmestymisen jälkeen ja ajattelin kokeilla josko pitäisin kirjasta vieläkin. Ja kyllä, pidän! Aksolotlin nopea tempo, erilaisuus, kiihkeys, se kaikki on minua varten. Huomasin että goodreadsissa ei montaakaan kehuvaa arviota löydy, mutta niin se vaan on: ei pidä luottaa muiden mielipiteisiin. Tämä kirja on juuri minua varten.

Nyt vähän kahvia ja sitten lukemaan.

Luettu: 17 h 30 min, 772 s.

12.30

Lukutoukan ystävänpäivän lukumaraton on nyt tullut päätökseensä. En ennättänyt nyt aamupäivällä edes blogia päivittää kun luin niin innoissani - mutta se on kai vain ainoastaan hyvä asia. Paljon tuli luettua vielä tänäänkin ja lukuilo kupli sielussani.

Saatuani Helene Hegemannin Aksolotli: yliajon loppuun (222 s.) päätin tarttua johonkin hieman kevyempään ja luin Roald Dahlin Ilmarin Ihmelääkkeen (118 s.). Olen pitänyt kaikista lukemistani Roald Dahlin kirjoista kovasti ja pidin myös Ilmarin ihmelääkkeestä vaikka se oli hauska hieman erilaisella tavalla kuin esimerkiksi Iso kiltti jätti. Kenties Dahlin huumori on tässä vähän vinksahtaneempaa, mutta sellainen puree minuun.

Dahlin lukemisen jälkeen otin kirjapinoistani luettavaksi Torgny Lindgrenin Taiteilija Klingsorin. Lindgren ei ollut minulle entuudestaan tuttu kirjailija mutta luotettava kirjatoverini kehui tätä kirjailijaa vasta joten odotin Taiteilija Klingsoriltakin kovasti. Enkä odottanut turhaan sillä Lindgrenin huumori on juuri sellaista lämmintä ja ihmisläheistä, sellaista johon on helppo tarttua. Ihana kirja, josta tulee vielä oma bloggauksensa. Taiteilija Klingsorissa oli sivuja 173.

Vielä jotain mahtui lukumaratonille. Pierre Lemaitre on dekkaristi jota kehutaan blogeissa ja facebookin kirjaryhmissä mennen tullen. Minä en ollut lukenut Lemaitrelta kuin Alexin ja pidin siitä kovasti. Päätin ottaa vahingon takaisin ja aloittaessani maratonin puitteissa Irénen huomasin että hups, koukussa ollaan. Tämä kirjailija on kertakaikkiaan mahtava! Irénessä pääsin sivulle 171.

Luettu 24 h,  1306 s.

Sellainen lukumaraton! Kirjoitan vielä koontipostuaksen myöhemmin tänään, "miltä nyt maratonin jälkeen tuntuu" ajatuksella. Palataan siis ja hyviä lukuhetkiä jokaisen lauantaihin <3

Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi

Sinun tähtesi
Venla Hiidensalo
479 s. 
2017
Otava









Arvostelukappale kustantajalta


Venla Hiidensalo on jäänyt erityisesti mieleeni hänen esikoisromaanistaan Mediahuora. Sinun tähtesi luettuani mielessä alkoikin viristä että olisi aiheellista lukea nyt, muutaman vuoden jälkeen tuo kirja uudelleen - se antaisi varmasti paljon. Sinun tähtesi oli kuitenkin jotain aivan erilaista, sekin antoi minulle suunnattoman paljon.

Sinun tähtesi vei minut kauas ajassa taaksepäin, Suomeen ja Pariisiin. Se tutustutti minut kansallistaiteilijaamme Albert Edefeltiin, se tutustutti minut sellaiseen Albertiin josta en tiennyt mitään. Albert (kai saan kirjoittaa Albert, olemmehan me jo tämän romaanin jälkeen tuttuja?) synnyttää suurimmat työnsä rakastuneena, intohimon vallassa. Mutta mitä sitten kun vaimo ei tätä intohimoa sytytä, vaan Albert on tämän kanssa naimisissa sovinnaisuudesta? Hänen on huolehdittava perheensä lisäksi myös äidin ja siskon elättämisestä, joten on maalattava. On maalattava ennen kaikkea niitä teoksia joita häneltä halutaan: muotokuvia ja muodin mukaisia taideteoksia, vaikkei Albert itse saa niiden maalauksesta nautintoa.

Sinun tähtesi voisi olla raskas ja jollain tapaa (tällaiselle lukijalle kuin minä) liikaa. Oliko? Ei, ei todellakaan. En silti sano että tämä Venla Hiidensalon kolmas romaani olisi kevyt vaan se on jotain siltä väliltä. Ennen kaikkea Sinun tähtesi on hyvä, nautittava romaani, joka avaa yllättävän paljon tämän kansallistaiteilijamme elämää.


Tunnustan: vaikka pidänkin monenlaisesta kulttuurista, taidenäyttelyt eivät ole minulle kovinkaan tuttuja paikkoja. Toki, jos jotain oikein kiinnostavaa tulen vastaan on niissä mielenkiintoista käydä, mutten silti ole mikään taiteen tuntija. En siis kiinnostunut Hiidensalon romaanista niinkään Albert Edefeltin takia, vaan Venla Hiidensalon takia. Sen vuoksi että olen pitänyt kahdesta edellisestä Hiidensalon romaanista enkä uskonut että tämänkään kanssa joutuisin pettymään. Enkä joutunut. Albert Edefelt tuli siinä sellaisena hienona lisänä, kuten aina kun luen historiallista romaania. Nautin esimerkiksi Enni Mustosen romaanien lukemisesta suunnattomasti - ja miten paljon tietoa niistä saankaan. Korvaamaton apu tämä kirjallisuus tällaiselle ihmiselle joka ei ole oikein ollut hereillä koulussa historian tunneilla!

Sen lisäksi että Hiidensalo on noussut minun silmissäni kirjailijaksi jonka uusi romaani kannattaa aina lukea, Sinun tähtesi sai minut istumaan tietokoneen ääreen ja googlettamaan Albert Edefeltiä. Halusin tietää tästä ristiriitojen miehestä lisää vaikka hienosti Hiidensalo mielikuvan hänestä eteeni maalasikin.

"Hän tarvitsi hulluutta, joka sai ihmisen heittäytymään tyhjyyteen. Pystyäkseen maalaamaan hänen täytyi rakastua joka päivä."

 Rakastuminen, ihastuminen ja intohimo, niiden tarve, jäivät minulle vahvasti kirjasta mieleen. Luulen etteivät turhaan, sillä myös googlettamalla sain vaikutelman että naissuhteet ja etenkin suhteet malleihin ovat olleet suuressa osassa Edefeltin elämässä. Tuo ei kuitenkaan ollut ainoa asia jotka Sinun tähtesi jätti mieleeni. Jotenkin kirjaa lukiessani mieleeni iskostuivat paineet joita Edefeltille asetettiin ja se mitä suuret paineet voivat ihmiselle aiheuttaa. Voi Albert, voi Albert.

Mitä päällimmäisenä oli mielessä kun suljin Sinun tähtesi kannet? Se miten hienon romaanin olinkaan lukenut. Ja sen sanon: vaikka Albert Edefelt ei hahmona niin kiehtoisi niin Sinun tähtesi kannattaa lukea hyvän kaunokirjallisuuden kaipuuseen. Ja sellainen kaipuu on aina, eikö vain?

Tämä menee omalta osaltani Helmet lukuhaasteen kohtaan 48: Kirja aiheesta josta tiedät hyvin vähän. Se sopii hyvin myös kohtiin 34: Kirja kertoo ajasta jota et ole elänyt ja 6: Kirjassa on monta kertojaa. 

Sinun tähtesi tulee myös osaksi #satasuomalaista2017 haastetta, numero seitsemän. 

Kirjailijakuvia: Jussi Lehmusvesi

Jussi Lehmusvesi on yksi tämän kevään esikoiskirjailijoista jonka romaani Vainikkala on juuri ilmestynyt (kurkkaa bloggaukseni kirjasta täältä). Kuvasin Vainikkalaa bloggauksessani näin: ”Vainikkala oli minulle positiivinen yllätys, yksi näitä kirjakevään osioita jonka luettuaan voi onnellisena todeta "Onneksi luin tämän!". Kirja, jota voi huoletta suositella sinne ja tänne, niin hyvän kotimaisen romaanin ystäville että sitten niille ei-niin-paljon-lukeville ystäville joita rokkielämä kiehtoo.”. Vainikkala jätti kuitenkin minulle lukijana muutamia kysymyksiä ilmaan ja oli ilo saada näihin kysymyksiin vastauksia itse kirjailijalta. 
 
Tietenkin minua kiinnosti miksi Vainikkala on juuri Vainikkala. Jussi kertookin kirjan työnimen olleen alunperin Raja: ”Rajaahan romaanissa lähestytään monessakin eri mielessä, ja mennään ylikin.” mutta Riikka Pulkkisen samannimisen esikoisromaanin vuoksi hän joutui tuon nimen hylkäämään. Jussi kertoo saaneensa tiedon kirjan nimen kaksoismerkityksestä vasta jälkikäteen: ”Narkkarislangissa Vainikkala tarkoittaa ymmärtääkseni myös heroiinin vieroitusoireista syntyvää vapinaa, joten se sopii kirjani nimeksi melko lailla täydellisesti.”. Vainikkala on yksinkertaisessa sointuvuudessaan ja omanlaisessa kauneudessaan juuri oikea nimi tälle romaanille. 
 

Kirjan takakannessa on kirjailijan oma kuvaus kirjasta: ”Jos olisin rohkeampi ihminen, sanoisin että tässä on kirja jonka Jari Tervo olisi halunnut kirjoittaa ja Kari Hotakainen lukea.”. Jussi kertoo kummankin kirjailijan tuotannon olevan hänelle tuttua ja että hän itse näkisi Vainikkalassa samaa vauhtia ja juonenkäänteitä kuin Tervon romaaneissa ja huumori on taas hotakaismaisella tavalla mustaa. Mutta aivan kuten minäkin Vainikkalan näen, Vainikkala on ennen kaikkea Jussi Lehmusvettä, höystettynä kenties edellä mainituilta kirjailijoilta tutuilla piirteillä. 

 

Uuno Kailas näyttelee omalla tavallaan suurta osaa Vainikkalassa ja se on mielestäni yksi kirjan kirkkaimpia ja nerokkaampia oivalluksia. Vainikkalassa esiintyvän Mysterio rockyhtyeen sanoitukset ovat Uuno Kailaan runoja englanniksi käännettynä: ”Halusin bändin tekstien olevan jollain tavoin kuolemattomia; lisäksi niissä tuli soida syyllisyys ja elämäntuska, mutta myös toteutumaton rakkaus ja elinikäinen toveruus.”. Lisäksi Mysterion laulajan, rocktähti Juhani Hurman persoonassa on läsnä vahvasti Kailas, sillä kuten Vainikkalassa kerrotaan ovat nämä kaksi ikään kuin ”yhteen kasvaneet”. Jussi mainitsee vielä että sai hieman tapella itsensä kanssa ettei Vainikkalaan tullut vielä enemmän tätä hienoa runoilijaa...
 

Kysyessäni Jussilta millainen olisi ”unelmalukija” Vainikkalalle, hän mainitsee nuoret miehet. Tämä on siinä mielessä mukava asia että minäkin ajattelin Vainikkalan kohdeyleisöksi nuoria miehiä, sellaisia jotka eivät välttämättä ole himolukijoita vaan kallistuvat enemmän musiikin puoleen. Mutta se unelmalukija Vainikkalalle: ”Unelmalukijani on sellainen, joka lukee kirjan alusta loppuun - ja nauraa ja itkee ainakin kerran sen aikana.”. 

 

Kuten arvelinkin, Jari Tervo ja Kari Hotakainen ovat olleet inspiroimassa Jussi Lehmusvettä hänen kirjoittaessaan Vainikkalaa. Sen lisäksi hän mainitsee inspiraation lähteeksi Erlend Loen jonka Supernaivi nimisen romaanin luettuaan Jussi päätti että hänestä tulee kirjailija. ”Aikaa meni enemmän kuin ajattelin, mutta toisaalta: nyt on kaikki vielä edessä. Ainoaksi kirjakseni Vainikkala ei jää, sen verran pitkällä seuraava jo on.”.

Vaikka eletään vasta helmikuun alkua on kirjakevät jo hyvässä vauhdissa näin lukijan silmin katsottuna. Lukijana Jussi mainitsee odottavansa kotimaisista uutuuksista erityisesti Mikko Rimmisen, Tiina Raevaaran sekä Miki Liukkosen romaaneja. Ja Mikko Kalajoen Miesmuistikin on hänen lukulistallaan. 
 
Lukutoukka toivottaa Vainikkalalle myötäistä tuulta, hyviä lukijoita sekä Jussi Lehmusvedelle inspiraatiota seuraavan romaanin kirjoittamiseen. Täältä löytyy jo yksi lukija!

Jussi Lehmusvesi: Vainikkala

Vainikkala
Jussi Lehmusvesi
342 s. 
2017
Aula & co









Ennakkokappale kustantajalta (julkaisupäivä 8.2.)


Vuoden hauskin esikoisromaani, lupaa Vainikkalan takakansi. No kyllähän minua kiinnostaa! Jos minun huumorintajuni toimii kirjailijan huumorin kanssa yksiin niin hauska romaani toimii aina. Sen lisäksi Jussi Lehmusvesi sanoo kirjan takakannessa: "Jos olisin rohkeampi ihminen, sanoisin että tässä on kirja jonka Jari Tervo olisi halunnut kirjoittaa ja Kari Hotakainen lukea.". Tämä aiheutti sen että Vainikkalan tipahtaessa postiluukusta muut kirjat saivat väistyä tieltä.


Vainikkala kertoo erään toimittajan ja rockbändin junamatkasta Moskovasta Vainikkalaan. Toimittaja Toivo Tuohipuu on saanut tehtäväkseen kirjoittaa henkilökuvan Juhani Hurmeesta, Mysterio nimisen yhtyeen laulajasta. Junassa matkustavat toki muutkin Mysterion jäsenet, tämän rockbändin jonka kappaleet ovat Uuno Kailaan runoja englanniksi käännettynä (!). Juhani Hurma on kuitenkin se bändin jäsenistä jota kansa rakastaa, jonka perässä tytöt juoksevat - hän on rokkitähti. Kaikki eivät kuitenkaan Hurmaa ihaile ja junamatkalla selviää että joku haluaa tappaa Juhani Hurman.

Mistä aloittaisin? Aloittaisinko siitä miten Vainikkalan yksi suurimmista iloista on että Mysteorion kappaleet ovat Uuno Kailaan runoja englanniksi. Totta kai tällaisessa lukutoukassa herää heti ilo ja sydän lyö muutaman tiheämmän lyönnin: mikä nerokas ajatus! Kuten Jussi Lehmusvesi totesi haastatellessani häntä, on tätä runoilijaa enemmänkin Vainikkalassa: rocktähti Juhani Hurman persoonassa on paljon samaa kuin Kailaassa.

Ilahduttavaa kyllä, minun ja Jussi Lehmusveden huumorintajut pelaavat hyvin yksiin. Valitettavasti Jari Tervo ei ole kirjailijana minulle kovinkaan tuttu joten sen osalta Jussi Lehmusveden kirjan takakannessa oleva kommentti jää hieman pimentoon. Hotakaisen tyyli ja huumori sen sijaan on minulle hyvinkin tuttua ja löysin Lehmusveden tyylistä paljon Hotakaista. Tämän esikoiskirjailijan huumori on hotakaismaisen tummaa ja monissa minua naurattavissa oivalluksissa on jotain samaa kuin monessa pitämässäni Hotakaisen romaanissa. Ja sitten kuitenkin, vaikka huumorissa ja koko kirjassa on vivahteita toisilta kirjailijoilta, on kirja ja huumori ennen kaikkea Jussi Lehmusvettä. Ja onhan se kaikkein iloisin asia, se että minuun ei kolahda mikään joltain toiselta kirjailijalta matkittu, vaan kirjailijan oma tyyli.
 
Huumorin ja rockelämän kuvauksen lisäksi Vainikkalassa on omanlaisensa jännitys. No, tietenkin kirjassa on omanlaistaan jännitystä kun jo alkupuolella kirjaa selviää että tämä rocktähti halutaan tappaa! Dekkari Vainikkala ei kuitenkaan ole, Lehmusveden luoma jännitys on aivan toisenlaista kuin dekkarin tai jännärin. En näkisi että tämä kirjailija on kirjoittanut esikoisromaaniaan jännityksen vuoksi, vaan aivan toiset elementit mielessään.

Esikoisromaanit ovat ainakin minulle aina yllätyksiä täynnä, ikinä ei voi tietää millaisen teoksen saa käsiinsä. Vainikkala oli minulle positiivinen yllätys, yksi näitä kirjakevään osioita jonka luettuaan voi onnellisena todeta "Onneksi luin tämän!". Kirja, jota voi huoletta suositella sinne ja tänne, niin hyvän kotimaisen romaanin ystäville että sitten niille ei-niin-paljon-lukeville ystäville joita rokkielämä kiehtoo. Kannattaa muuten kurkata myös Jussi Lehmusveden haastattelu täältä, pääsin kysymään muutamia asioita jotka jäivät mietityttämään Vainikkalaa lukiessani.

Vainikkala on osa #satasuomalaista2017 haastetta, numero kuusi.