Pari kirjaa perheen pienimmille

Hyvää vappuaattoa, lukutoukat! Kovin näyttää sää ainakin täällä Joensuussa harmaalta, ellei jopa valkoiselta. Eilen tuiskutti lunta ja räntää, ja maa on vieläkin vähän valkea. Ja taitaapa tuolla parhaillaankin jotain valkeaa sataa... Toivottavasti sää kuitenkin muuttuisi vielä kirkkaammaksi, vaikka aionkin vapun viettää rauhallisesti sisätiloissa. Muiden juhlijoiden puolesta kuitenkin toivon aurinkoa.

Vappua en tosiaan pahemmin juhli, mutta viikonloppuna on juhlaa tiedossa. Matkustamme vanhempieni kanssa Raumalle, jossa sunnuntaina vietetään siskoni tyttären ristiäisiä. Pienen prinsessan, jonka kummi minusta tulee! Tämä kummius on saanut minut kummasti kiinnostumaan lastenkirjoista, myös noille aivan perheen pienimmille suunnatuista.

Pyysin Lastenkeskukselta vinkkiä, mitkä olisivat mukavia kirjoja pikkuiselle luettavaksi, ja sainkin iloiseksi yllätykseksi paketin, jossa oli kolme mukavaa kirjaa. Nyt ajattelin esitellä niistä kaksi.

Kukkuu
Giuliano Ferri
Suomeksi riimitellyt Maisa Tonteri
2015 
Lasten keskus

Kukkuu on aivan ihastuttava kirja!

Se pitää sisällään erilaisia eläimiä, kuten pöllö, possu, siili ja kissa. Jokaisella aukeamalla on pieni riimiruno - joka on valloittava! - sekä kurkistusluukkujen takana oleva eläimen kuva. Eläimet ovat mukavasti piirretty, ja luulenpa vaan, että nuo kurkistusluukut ovat pienten mielestä aika kiva juttu.

Kirjan loppu on mielestäni valloittava. Viimeisen aukeaman runo kuuluu:

Kukahan on piilossa, pikku käden takana?
Näkyy silmät, nenä suu, 
meidän ........, kukas muu!
Kukkuu! 

Käsien takana kurkistusluukussa on pikkuisen heijastavaa materiaalia, ikään kuin peiliä. Tämä on varmasti myös lasten mielestä hauska yksityiskohta.

Vaikka kummityttöni on vasta parin kuukauden ikäinen, eikä välttämättä tajua kirjojen hienoutta ihan vielä, meinaa kummitäti tietenkin lukea hänelle heti. Hänelle tietenkin luetaan kotonakin, ja meinaanpa antaa nämä kirjat heille kotiin luettavaksi, minä kun valitettavasti en Raumalle ihan joka viikonloppu lukemaan pääse. Mutta onneksi näemme silti usein. <3

Uskon, että niin pienikin tästä kirjasta innostuu, ja saanpa reissulla mielipiteen myös 4-vuotiaalta pikku prinssiltä, jonka kyllä uskon myös tästä kirjasta pitävän.

Halataan
Leslie Patricelli 
Suomentanut Tuuli-Maaria Rauta
2012 
Lasten keskus

Halataan on niin ikään pienimmille suunnattu, pahvinen kirja. Siinä mennään ehkä enemmänkin kuvituksen avulla, joka on kerta kaikkiaan ihanaa.

Nimensä mukaan kirjassa puhutaan halimisesta, joka on ihana teema pikkuisen kirjalle. Sillä halaaminen on tärkeää, niin pienelle kuin suuremmallekin ihmiselle! Kirjassa puhutaan pienistä haleista, rutistuksesta, ilmaan heittämisestä ja pusuista.

Kirjaa lukiessa vanhemmat, tai tässä tapauksessa kummitäti, voi pikkuisen kanssa testailla erilisia haleja ja pusuja. Voi että miten odotankaan, että pääsen pusuttelemaan pientä kummityttöäni, jonka olen nähnyt ainoastaan kuvissa - ja joka on valloittava tyyppi! <3 Tämä kirja on kuin tehty yhteisiä hetkiämme varten!

Molemmat näistä kirjoista ovat mielestäni todella ihania kirjoja pikkuisille, ja miksei vähän vanhemmillekin. Itse ainakin aion lukea näitä myös tuolla neljävuotiaalle pikku prinssille, jonka uskon varsinkin tuosta Kukkuu kirjasta pitävän.

Lukutoukka kiittää Lasten keskusta kirjoista, nämä ilahduttavat paitsi minua, myös pikku tyyppejä!

Henry Aho: Karvat pesuvadissa

Karvat pesuvadissa
Henry Aho
207 s. 
2015
Nordbooks









Arvostelukappale


Lähestyvän vapun kunniaksi ajattelin esitellä teille hieman erilaisen kirjan. Kuten ehkä kirjan nimikin jo sanoo, Karvat pesuvadissa ei ole mikään taiteellinen lukuromaani tai verinen dekkari. Samaan suuntaan voi viitata kirjan kansikin. Mutta vappuna himmaillaan, heitetään kiristävät pipot nurkkaan ja avataan nutturat!

Pekka, entinen autokauppias, päättää lähteä toteuttamaan unelmiaan: hän avaa Teuvan Horonkylälle pornobaarin. Ensimmäiseksi tanssitytöksi löytyy lehti-ilmoituksen perusteella hieman epätavallinen tanssityttö, Tarja, mutta juuri tämän ansiosta Pimpparauta alkaa vetää väkeä kuin häkä. Rahaa alkaa tulla, ja Pekan tekee mieli laajentaa toimintaansa. Ensin kaikki sujuukin hyvin, mutta kyllähän niitä ongelmiakin sitten alkaa ilmetä...

Kirjailja Henry Aho otti minuun yhteyttä, ja vinkkasi kirjastaan. Hän kai on ollut aistivinaan, ettei minun päätäni pipot eikä nutturat kiristä, ja että voisin hyvinkin pitää tällaisesta, hieman epätavallisesta dekkarista. Sillä Karvat pesuvadissa tosiaan on dekkari. Sen kerron, ettei tässä veri lennä, mutta muista nesteistä en sitten puhukaan mitään...

Ja kyllähän minua tämä nauratti. Oikeasti nauratti, useamman kerran. Ahon tyyli on ehkä hieman samanlaista kuin Juha Vuorisen dekkareissa, joissa ei niissäkään anatomisia kuvauksia säästellä, eikä muutenkaan menoa kaunistella. Muutenkin Ahon huumori tuo vähän mieleeni Vuorisen, joka saattaa saada jotkut kirjaihmiset kavahtamaan. Vaan ei saa minua, joka tykkään Vuorisestakin kovasti.

Henry Ahohan on hyvin monipuolinen kirjailija. Olen tähän mennessä lukenut häneltä lastenkirjan, nuortenkirjan sekä novelleja kauhunovelli kokoelmasta. Ja nyt sitten tämän. Mikä on kolahtanut eniten? Vaikea sanoa, mutta ehkä kuitenkin nuortenkirja Arvet, joka kertoi kiusaamisesta, oli eniten minun sydäntäni lähellä. Joskin, kohtapuoliin ilmestyvä Minivampyyri kirjakin houkuttele kovasti.

Eikä ole huono tämäkään, huumoridekkari. Niin paljon tästä pidin, että aion ehkä hankkia käsiini Ruuvit löysällä teoksen, jossa kirjassa esiintyvät poliisit myös olivat läsnä.

Uskon, että monet kirjallisuusihmiset voivat kavahtaa tätä kirjaa, ja Ahon roisia kerrontaa. Mutta luulen, että monet sellaiset, etenkin miehet, jotka eivät hirveästi kirjoja lue, voisivat tästä hyvinkin paljon pitää. Nimenomaan sellaiset miehet, ja tietenkin naisetkin, jotka pitävät Vuorisen roisista tyylistä - heidän kannattaisi tarttua myös tähän teokseen.

Ja muutkin - heittäkää pipot nurkkaan ja vapauttakaa nutturat. Ja lähtekää tutkimaan mitä ovat nuo karvat pesuvadissa!

Maria Kuutti: Anna ja Elvis mummolassa

Anna ja Elvis mummolassa
Maria Kuutti
Kuvittanut Katri Kirkkopelto ja Ilmari Kettunen
109 s. 
2015
Karisto









Arvostelukappale

 Tutustuin Anna ja Elvis kirjoihin kun kirjailija Maria Kuutti otti minuun yhteyttä kysyäkseen, josko olisin kiinnostunut kirjoittamaan Annasta ja Elviksestä. Toki minua uudet lastenkirjat aina  kiinnostavat. Luin jo aiemmin sarjan ensimmäisen osan, Anna ja Elvis kylpylässä, ja totesin varsin hauskaksi ja positiiviseksi kirjaksi.

Sarjan toisessa osassa Annan vanhemmat pääsevät kauan kaivatulle Italian matkalleen. Mukaan lapsista otetaan ainoastaan Veikko-vauva, joten Anna ja hänen isoveljensä Ilari joutuvat lomalle mummmolaan. Tai joutuvat ja joutuvat, onhan mummo aika verraton tyyppi! Anna varsinkin riemastuu, kun saa kuulla että saa ystävänsä Elviksen kanssaan lomaa viettämään.

Tosiaan, pidin jo sarjan ensimmäisestä osasta kovasti. Siinä Anna ja Elvis tutustuvat kylpylässä ja menossa mukana oli tietenkin Annan perhe, unohtamatta menevää mummoa. Maria Kuutin huumori kolahtaa minulle, aikuisellekin, ja se varmasti toimii myös paljon minua nuoremmalle lukijalle.

Huumoria Kuutti ei ole unohtanut sarjan toisessakaan osassa, vaan se on tiiviisti mukana. Eniten minua nauratti lukiessani Annan mummo, niin kuin taisi naurattaa ensimmäisessä osassakin. Mummo on tosiaan hauska! Hänen sutkautuksensa ja tekemisensä varmasti naurattavat lapsiakin.

Menoa on myös mukana: tapahtumia riittää jokaiselle kirjan luvulle, ja se ilahdutti ja riemastutti minua kovasti. Tylsää tämän kirjan kanssa ei todellakaan pääse tulemaan, ja se lienee iso plussa myös pienempien lukijoiden kirjaan tutustuessa.

Luulen, ettei haittaa yhtään, vaikka Annaan ja Elvikseen tutustumisen aloittaisi vasta tästä kirjasta. Tapahtumiin pääsee hyvin mukaan, ja henkilöihin tutustuu tämänkin kirjan kautta. Että jos törmäät kirjaan, etkä ole sarjan aloitusta lukenut, nappaa ihmeessä mukaasi!

Annassa ja Elviksessä on monta seikkaa, jotka toimivat kohderyhmälle, eli alakouluikäisille lukijoille. Isohko teksti, vauhdikkaat tapahtumat, hauskat hahmot, joista Anna ennen kaikkea on samaistuttava tytöille. Kirja ei ole liian pitkä, vaan reilut sata sivua on juuri sopiva pituus tälle. Kuvitus on myös hauskaa, ja kuvia onkin sopivin väliajoin.

Jos etsit alakouluikäiselle lukijalle lahjakirjaa, tämä olisi oiva valinta!

Linda Olsson: Kun mustarastas laulaa

Kun mustarastas laulaa
Linda Olsson
Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi
320 s. 
2015
Gummerus








Arvostelukappale


Täytyy ihan ensiksi tunnustaa, etten aloittanut Linda Olssonin kirjaa kovinkaan innostuneesti. Se ei johtunut mitenkään kirjasta, vaan se johtui siitä, että kimppuuni oli käymässä vanha tuttuni lukujumi. Vai oliko kyse lukujumista, vaan ainoastaan sunnuntai uupumuksesta, sitä en tiedä. Mikä lie vaivasikaan, se katosi heti kun aloitin lukemisen.

Kun mustarastas laulaa kertoo kolmen yksinäisen ihmisen tarinan. Se kertoo Otosta, viisaasta entisestä antikvariaatin pitäjästä, hiljaisuuteensa eristäytyneestä Elisabethista ja nuoresta, herkästä sarjakuvapiirtäjästä Eliaksesta. Nämä kolme ihmistä asuvat samassa rapussa Etelä-Tukholmassa. He ovat kaikki ajautuneet tahoillaan elämässä umpikujaan, mutta kun kevään valo lisääntyy, alkaa mustarastas laulaa heidän elämäänsä toivoa. Ja nämä kolme ihmistä - he myös tuovat sitä toisilleen.

Minä rakastuin tähän kirjaan. Täysin. Linda Olsson on kirjoittanut juuri minulle täydellisen viiden tähden kirjan, johon en juuri olisi keksinyt lisättävää tai poistettavaa. Jopa loppu, kaikessa hämäryydessään, sekin oli hieno. Lukija sai ajattelemisen aihetta siihen, oliko loppu onnellinen vai ei. Ja mitä kirjan lopussa oikein tapahtuikaan.

Jokainen päähenkilöistä on kirjalle tarpeellinen, ja jokainen on omalla tavallaan hieno hahmona. Otto, vanhempi herrasmies, joka on lukenut varmasti elämänsä aikana niin paljon kirjoja, että heikompaa huimaa. Hän on älykäs, ja ihminen, jonka kanssa tahtoisin päästä keskustelemaan.

Elias, herkkä nuori mies, jonka piirteitä Olsson maalaa lukijan eteen kirjan edetessä enemmän ja enemmän. Häneenkin tahtoisin tutustua, ja tahtoisin päästä tutkimaan hänen piirroksiaan.

Ja Elisabeth. Voi, Elisabeth. Hän oli suosikkini, tuo omaan hiljaisuuteensa ja asuntoonsa sulkeutunut viisissäkymmenissä oleva nainen, jonka sisällä asuu rakastettava ja rakastava ihminen. Miten hän puhkeaa kukkaan kirjan edetessä. Voi, miten romaanihenkilö voikaan olla ihastuttava ja älykäs!

En ole lukenut Linda Olssonia ennen. Ehkä pidin häntä täysin viihdekirjailijana, jota Olsson kai tavallaan onkin. Mutta Kun mustarastas laulaa ei ole mitään tyhjänpäiväistä viihdettä. Se on älykäs, kaunis kirja, jossa on hieno juoni. Se kertoo, paitsi rakkaudesta, myös ystävyyden voimasta, ja siitä, mitä ystävyys saa aikaan. Ja se kertoo kirjallisuudesta!

Sillä kaikille päähenkilöille kirjallisuus on tärkeää. Jopa Eliakselle, jolla on lukihäiriö. Olen aina rakastanut kirjoja, joissa kirjallisuudella on merkityksensä, ja tämäkin kirja sai oman hienon lisänsä siitä minun silmissäni. Se toi tälle kirjalle oman älykkään vivahteensa, ja päähenkilöt käyvätkin hienoja keskusteluja kirjoihin liittyen. Olsson rakastaa itsekin kirjoja, sen huomaa. Ei hän muuten olisi niin hienosti osannut kirjoittaa rakkaudesta kirjoihin.

Lukujumin poikanen tosiaan poistui tällä kirjalla täydellisesti, jos sellaista edes oli. Joka kerran, kun olin tekemässä jotain muuta, odotin hetkeä jolloin pääsisin taas lukemaan tätä kirjaa. Se loppuikin aivan liian nopeasti - olisin halunnut herkutella, nauttia siitä pidempään, mutta olinpa ahne ja ahmin sen. Ahneella on... ja sillä lailla.

Älä ajattele että Kun mustarastas laulaa olisi pelkkä viihderomaani, sillä vaikka siinä sellaisiakin vivahteita on, se on niin paljon muutakin. Haluaisin vain puhua ja puhua tästä kirjasta kaikille, ja  tahtoisin että kaikki lukisivat tämän. Tiedänkin jo monta ihmistä, joille tahtoisin tämän antaa, mutta annanpa tämän silti siskolleni, joka on kotona kiireinen ja ehtii lukea vain harvoin. Sillä tämä on varmasti hyvä kirja siihenkin tilanteeseen. 

Jari Nissinen: Paha mieli

Paha mieli
Jari Nissinen
318 s. 
2015
Like









Lainattu kirjastosta


Jari Nissisen Paha mieli oli kirja, jonka aivan sattumalta löysin kirjaston uutuushyllystä. Jokin kirjassa kiinnosti sen verran, että sen hyllystä poimin ja tutkin takakannen. Takakansi kiinnosti - miksi minulta on jäänyt näin mielenkiintoisen tuntuinen teos huomaamatta aiemmin? Onneksi kirjasto tarjoaa yllätyksiä, joten sain Nissisen kirjan luettavakseni.

Paha mieli kertoo nuoresta näyttelijä-käsikirjoittaja Jessestä. Hän nousee komeetan lailla suoraan parrasvaloihin, kuuluisuuteen jossa kaikki on mahdollista. Kuuluisuus ei toki ole yhtä linnunlaulua, mutta sillä, rahalla, tai edes ihmisillä ole Jesselle varsinaista arvoa. Hän vain tahtoo luoda taideteoksen, joka nostaa taiteen uudelle tasolle. Eikä Jesse anna minkään nousta tielleen.

Täytyy sanoa, että onneksi törmäsin Pahaan mieleen kirjastossa. Se nousi kiinnostavan takakantensa ansiosta aika korkealle lukupinossani, ja heti alusta pitäen en voinut kuin todeta pitäväni Nissisen tavasta kirjoittaa. Se on lentävää, sujuvaa ja raastavaakin. Raastavaa aiheensa takia.

Sillä Jesse on romaanihahmo, josta ei voi pitää. Tai ihmettelen, jos törmäisin lukijaan, joka olisi kovinkin kiintynyt ja rakastunut tähän fiktiiviseen hahmoon, sillä hän on kaikessa narsistiudessaan kovin ärsyttävä. Jesse ei välitä kenestäkään, tai oikein mistään, ja huitaisee syrjään niin työtoverinsa kuin avovaimonsa ja lapsensakin. Mutta Paha mieli onkin narsistisen mielen kuvaus, eikä Jesseä senkään takia ole voitu luoda rakastettavaksi.

En tiedä onko tämä Nissisen tarkoitus, mutta minun mieleeni tuli Jessestä ja hänen työtovereistaan Suomessa pinnalla olevat julkkikset. Nämä julkkikset, Aku Hirviniemi, Riku Nieminen ja muut, jotka tekevät Suomessa paljon pinnalla olevaa viihdettä. Sillä Jesse ja hänen ystävänsä ovat kirjassa yhtä pinnalla kuin Hirviniemi ja kumppanit. Onko Nissisen tarkoituskin hieman irvailla näille Suomen pintaviihdyttäjille? Jos on, hän on onnistunut siinä todella hyvin.

Jari Nissinen on itsekin näyttelijä ja käsikirjoittaja. Hänellä siis on kokemusta tältä alalta, ja ilmiselvästi Nissinen tietääkin mistä kirjoittaa. Paha mieli on hänen esikoisromaaninsa, ja kirjasta näke että kirjailijalla on taustaa kirjoittamisen saralta. Nautin hänen tyylistään todella paljon, ja toivonkin, että tämä ei jää hänen viimeiseksi kirjakseen.


Paha mieli ei ole kuitenkaan mitään kevyttä purtavaa. Siinä on hyytävää pahuutta ja kamalaa ihmiskuvausta. Sen vuoksi se ei juuri sovi herkälle lukijalle. Täytyy tunnustaa etten osannut aivan tämänkaltaista teosta odottaa, kun kirjan otin käsiini: olin odottanut ehkä hieman humoristista kuvausta viihdemaailmasta. Mutta niin ihminen on erehtyväinen! Enkä pettynyt, täytyy myöntää. Sain vain aivan erilaisen lukuelämyksen.

Bloggarit eivät sankoin joukoin ole vielä kirjaa löytäneet, mutta toivon että Nissisen teosta vielä innostutaan enemmänkin lukemaan. On tässä sen verran herkullisia viihdemaailman kuvauksia.

Juha Numminen: Ystävä sä lapsien

Ystävä sä lapsien
Juha Numminen
271 s. 
2015
Crimetime









Arvostelukappale


Olen viimeinkin päässyt siihen parhaaseen mahdolliseen tilanteeseen: työpöydälläni ei ole lainkaan bloggaamattomien kirjojen pinoa. Tämä on ihanaa ennen kaikkea siksi, että pääsen tuoreelta kirjoittamaan ajatukset luetusta kirjasta, kuten nyt tänään loppuun lukemastani Juha Nummisen uudesta dekkarista.

Sulo Naskalin, KRP:n rikoskomisarion, isoisän kotitalo poltetaan maan tasalle. Talosta löytyy myös kahden miehen ruumiit, ja ne saavat poliisin epäilemään, oliko kyseessä murhapoltto. Talosta löytyneet miehet olivat Naskalin lapsuudenystäviä.

Karmeiden tapahtumien saattelemana Naskali palaa kotikonnuilleen, pitkästä aikaa. Hän joutuu kasvokkain menneisyytensä kanssa, ja joutuu kysymään itseltään kysymyksiä. Keitä ystävät tätä nykyään oikein olivat? Kuka heidät tappoi? Miksi?

Iltalehti on tahollaan kiinnostunut palaneesta talosta, ja lähettää tapausta tutkimaan rikostoimittajansa Make Sarkalan. Sarkala aloittaa omat tutkimuksensa, ja siitähän ei Naskali pidä.

Tämä oli minun ensikosketukseni Nummisen dekkareihin, vaikka hän on mitä ilmeisemmin tuottelias kirjailija. Enkä tiedä olisinko tätäkään löytänyt ilman ystävällistä Crimetime kustantamoa, jolta kirjan sain (kiitos, kiitos, kiitos!) sekä Facebookin dekkariryhmää, joka minut tähän innosti. Eikä muuten suotta!

Sillä jo ensimmäisiltä sivuilta alkaen totesin, että hei, tämähän on erittäin hyvä kirja. Taannoinen lukujumini alkaa olla historiaa, ja Ystävä sä lapsienkin lähti rullaamaan vauhdikkaasti. Joka osin oli hyvän lukufiiliksen, ja osin taas sen syytä, että kirja oli vauhdikas, vetävä ja hyvin kirjoitettu.

Vauhtia Ystävä sä lapsien teoksesta ei tosiaan puutu. Kirjan päähenkilöt joutuvat tahoillaan mitä erilaisempiin tilanteisiin, joissa, - kyllä - verikin toisinaan lentää. Mutta Numminen on onnistunut väkivaltaisemmatkin kohtaukset kuvaamaan niin, että herkkänahkaisempikin lukija kirjasta varmasti nauttii.

Sitä en tiedä, tarjoaako Numminen kirjallaan mitään uutta dekkarigenreen. Mutta tarvitseeko sitä aina jotain uutta ja ainutlaatuista tarjotakaan? Eikö riitä, että kirjailjia kirjoittaa vetävän dekkarin, josta lukija nauttii? Sillä sen Numminen kirjallaan tekee.

Sini Sinervo: Kirjabloggaajan rakkaudet

Kirjabloggaajan rakkaudet
Sini Sinervo
82 s. 
2014









Oma e-kirja ostos


Ostin sittenkin Kirjan ja Ruusun päivänä kirjan! Kirjan ostin kuitenkin Elisa kirjasta, joten Hotakaisen Kantajaa en tietenkään kaupan päällisiksi saanut. Mutta millaisen kirjan ostinkaan. Miten minä, kirjabloggaaja, voisin ohittaa Kirjabloggaajan rakkaudet nimisen kirjan. Olin kuullut kirjasta jo aiemmin, mutta koska minulla ei silloin ollut mahdollisuutta lukea e-kirjaa, ohitin kirjan olankohautuksella ja naurahduksella. Nyt, kiinnostukseni oli toista luokkaa, kun muistin tämän olemassa olon.

Aviopari Lempi ja Yrjö Rytkylän avioliitto on jatkunut seesteisenä ja hyvänä jo vuosikymmeniä. Mutta mitä sitten tapahtuu, kun Lempi innostuu kirjabloggaamisesta, ja hänen kaikki aikansa kuluu kirjojen ja bloggaamisen parissa? Sillä täytyyhän Lempin blogata hetimiten seitsemänkymmentä teosta, sitten hän alkaa saada arvostelukappaleita ja pääsee kustantamojen brunsseille! Vähemmästäkin tulee stressiä.

Mutta mites sitten käy, kun Lempi tapaa ihailemansa runoilijan Jalmari Jortikan? Syttyykö rakkaus, vai liekehtiikö sydämissä ainoastaan palo kulttuuriin ja kirjallisuuteen?

Jos sinä, kirjabloggaaja, tai sellaiseksi aikova, kiinnostuit kirjasta, varoitan. Älä lue tätä teosta vakavalla naamalla, pipo kireällä ja otsa rypyssä. Kaikkein eniten saat Kirjabloggaajan rakkaudet teoksesta irti, kun heität pipon nurkkaan ja valmistaudut nauramaan. Sillä huumoria kirjassa kyllä on, kun siihen osaa suhtautua oikein.

Minä lähdin lukemaan Kirjabloggaajan rakkauksia sillä mielellä, että saisin Sopimuksen jälkeen jotain todella hauskaa ja kevyttä. Ja sitä sainkin: nauroin monta kertaa ääneen. Sini Sinervo on nimimerkki, ja mitä ilmeisemmin kirjabloggaaja itsekin. Vain siten hän tietää niin paljon siitä, mitä Blogistaniassa tapahtuu. Voi miten haluaisinkaan tietää, kuka nimimerkin takana asustaa, ja kiittää häntä tästä kirjasta!

Sillä tämän kirjan kirjoittaja on kirjoittanut kyllä ennenkin - jos nyt ei tiiliskiviromaania, niin ainakin kirjablogia. Teksti ei ollut ollenkaan huonoa, ei ollenkaan. Kirjan sivuilla on mainittu useita bloggaajia, löytyy Kirsti Kirstin kirjapinosta, Salla Puuro ja Nörri Nörrin kirjamaasta. Varmasti monet tunnistavat, keitä näillä tarkoitetaan. Mutta näistäkin bloggaajista on kirjoitettu kehuvasti - Lempi tahtoisi kovasti olla joskus yhtä korkealle arvostettu bloggaaja kuin edellä mainitut.

Luin kirjan parissa tunnissa: tunnustettakoon etten malttanut nukahtaa ennen kuin olin saanut tietää miten lopussa käy. En spoilaa mitään, koska uskon lukuisien ja taas lukuisien ihmisten lukevan tämän mestariteoksen.

Mutta: jos olet aloittamassa kirjabloggaamista, älä ota mallia tästä kirjasta. Älä!

Audrey Magee: Sopimus

Sopimus
Audrey Magee
Suomentanut Heli Naski
332 s. 
2015
Atena








Ennakkokappale


Sopimus on ollut aivan viime aikoina paljon esillä kirjablogeissa. Minä en aivan ehtinyt ensimmäiseen ryntäykseen mitä kirjaan ja sen bloggaamiseen tulee, mutta lukiessani muiden mietteitä kirjasta se alkoi kiinnostaa siinä määrin, että se oli pakko ottaa lukuun pikimmiten.

Eletään toisen maailmansodan aikaa. Peter Faber ja Katharina Spinell menevät naimisiin tuntematta toisiaan - jonkinlaisen avioliittosopimuksen kautta. Natsien joukoissa taisteleva Peter saa vihkiloman sotarintamalta, ja Katharinalle taas kuuluu leskeneläke, mikäli Peter kaatuu sodassa.

Peterin ja Katharinan - ja heidän läheistensä - yllätykseksi pari rakastuukin toisiinsa. Kuherruskukauden aikana saa alkunsa vauva, joka aloittaa elämänsä juutalaisilta jääneessä asunnossa, johon Katharina vanhempineen muuttaa. Parin kirjeet kulkevat rintamalle ja takaisin, ja hehkuvat ikävää. Mutta kuten aina, sota on raakaa. Ja Natsit eivät pelkästään anna, he myös ottavat.

Toisin kuin joillekin muille Sopimuksen lukeneille bloggaajille, minulle ei toisen maailmansodan aikainen Saksa ole kovinkaan tuttu. Lähinnä tulee mieleen Kirjavaras, mutta täytyy tunnustaa, ettei mieleen tule ainoatakaan muuta romaania, jonka olisin tuolta ajalta ja maasta lukenut. Siksi minulle Sopimus oli hieno ja uudentuntuinen teos, joka pysäytti.

Toki Natsisaksa on tuttu asia, ihan jo koulunpenkiltäkin asti, ettei nyt ihan vieraalla maaperällä menty. Mutta Mageen tapa kertoa, eleetön ja vaikuttava, sopi tähän kirjaan täydellisesti ja se tosiaan pysäytti tämän lukutoukan ihan täydellisesti. Se sai melkein kyyneleet silmiin ja monin paikoin myös aikaan lievää kuvotusta. Niin aidontuntuista tapahtumien kuvaaminen Sopimuksessa oli.

Pisteet tottakai tulevat myös suomentajalle: Heli Naski on onnistunut todella hienosti työssään, sillä varmasti tämän kirjan suomentaminen, ja Mageen oma tyyli - jonka siis uskon Naskin tavoittaneen - ei varmasti ole ollut mikään helppo pala kakkua. Suomentajalle annetaan liian vähän hänelle kuuluvaa kunniaa, sillä onhan hän kirjailija siinä missä käännetty kirjailijakin. Hän on luonut suomenkielisen tekstin. Tästä romaanista kuuluu Heli Naskille <3. Kiitos!

Kuvotuksesta ja kyynelistä huolimatta Sopimus oli mielestäni todella hieno kirja. Sillä kyllähän silloin, kun kirja tuo kyyneleet ja aidot tunteet pintaan, silloin on onnistuttu. Ja tässä kirjassa todella on. Varmasti syy siihen, miksi pidin Sopimuksesta niin paljon, on se, etten ole lukenut Natsi Saksasta kovin paljoa, ja tämä olin niin sanotusti aika uutta minulle kirjallisuudessa.

Mutta kyllä täytyy sanoa - Sopimuksen jälkeen oli pakko saada jotain vähän kevyempää.

Siri Kolu: Me Rosvolat ja vaakunaväijy

Me Rosvolat ja vaakunaväijy
Siri Kolu
223 s. 
2013
Otava









Lainattu kirjastosta


Kuulkaa, meinasi iskeä lukujumi. Yritin pariakin kirjaa, jotka aivan varmasti ovat hyviä ja hienoja kirjoja, ja joista olisin toisissa olosuhteissa varmasti pitänytkin. Annan siis esimerkiksi Olli Jalosen Finlandia ehdokkaalle, Miehiä ja ihmisiä kirjalle, vielä joskus tulevaisuudessa toisen mahdollisuuden. Nyt se ei vaan toiminut. Vaan onneksi on kirjoja, jotka poistavat tuollaisen inhotuksen, kuten lukujumin. Sellaisia ovat esimerkiksi Siri Kolun Me Rosvolat sarjan kirjat.

Rosvolat ja rosvoelämä lähestyy koko ajan enemmän Viljan elämää. On paljastunut, että Vainiston perhe kuuluukin legendaariseen rosvosukuun, ja Vilja siis on aivan oikea maantierosvo! Hurjan jännää. Jännää on sekin, että näin ollen myös Viljan perhe on rosvosakkia. Ja ennenkaikkea Viljan sisko Vanamo, joka tahtoo mukaan rosvokuvioihin.

Rosvovaltias Iso-Hemmi on suojannut kultaakin kallimman rosvousoppaansa todella hyvin. Nyt Viljan ja Rosvoloiden täytyy ratkaista salaperäinen koodi, jotta he saisivat alkuperäisen rosvousoppaan käsiinsä. Koodia varten heidän täytyy olla salamyhkäisiä - he tarvitsevat jokaiselta rosvosuvulta heidän vaakunatavunsa.

Ja niinhän siinä kävi, Siri Kolu ei pettänyt nytkään. Pääsin lukemisen makuun heti ensimmäisiltä sivuilta alkaen, ja hyvältähän se maistui. Ihan irtokarkeilta ja rosvoleivältä! Me Rosvolat on siitä hyvä kirja, että vaikka olisi vähän kurjalla tuulella, eikä mikään huvittaisi, niin näistä kirjoista saa aina hyvän mielen ja hymyn huullle. On se Kolu vaan hurjan taitava kirjoittaja!

Vaakunaväijy tuo siis aivan uutta Rosvolat kirjoihin, kun Vainiston perhekin rupeaa rosvohommiin. Se tuo myös minulle ennen kaikkea sen, että Vanamo, jota aiemmissa kirjoissa olin lähestulkoon inhonnut, muuttuikin lähestulkoon hyväksi tyypiksi! Kun oikein kaivelee, niin tuossa trenditietoisessa tytössähän on rrrrosvoasennetta!

Tämä oli erittäin hyvä hetki lukea Me Rosvolat ja vaakunaväijy, joka oli viimeinen Rosvolat kirja jota en ole lukenut. Sarjan viimeisen osan luin väärässä järjestyksessä, ja täytyyhän se uudelleen vielä lukea, sillä silloin en saanut kirjasta oikein irti mitään, kun en ollut meiningeissä mukana. Kuitenkin: lauantaina Joensuun kaupunginteatterissa on Me Rosvolat teatteriesityksen ensi-ilta. Johon minä menen! Jipii! Olen odottanut tuota esitystä paljon, ja on ihanaa, että sain synttärilahjaksi liput ensi-iltaan.

Jos jonkun lukutoukan, vanhemman tai nuoremman, ohitse on päässyt Siri Kolu ja Me Rosvolat lipumaan, niin jukupätkä. Korjaa virhe välittömästi!

Mervi Heikkilä ja Jussi Matilainen: Kummajaisten kylä

Kummajaisten kylä
Mervi Heikkilä ja Jussi Matilainen
Kuvittanut Miranda Koskinen
139 s. 
2014
Haamu kustannus








Arvostelukappale


Hyllyssäni on jo jonkin aikaa odottanut Haamu kustantamon minulle lähettämä Kummajaisten kylä, jossa on jo todella houkuttelevan näköinen kansikin. Nyt tuli sopiva hetki matkata tuonne kylään - ja täytyy todeta että matka oli todella miellyttävä.

Sara, Sampo ja Niko ystävineen käyvät kuudetta luokkaa, ja viettävät tavallista arkea aivan tavallisessa Korpikylässä. Vaan onko Korpikylä sittenkään aivan tavallinen kylä? Siellä asuvat keijukaiset, kummitukset, velhot ja vampyyrit, tai ainakin siltä tuntuu. Ystävykset kohtaavat reissuillaan kaikkea muutakin eriskummallista - ja ei, Korpikylä ei ihan tavallinen kylä olekaan.

Kummajaisten kylä on mitä mainioin kirja. En ole aivan varma minkä ikäisille Kummajaisten kylä on suunnattu, mutta se on selvää, että sitä voivat lukea monen ikäiset. Kuvituksensa ansioista siitä varmasti pitävät nuoremmatkin, mutta jännittävien elementtiensä vuoksi myös nuoret varmasti pitävät kirjasta. Ja kyllä se aikuisellekin hyvin maistui!

Kummajaisten kylä on pieni romaani, mutta se on silti katkottu tarinoihin. Tarinoihin, jotka käsittelevät Saran ja ystävien erilaisia seikkailuja. Tarinoissa kuitenkin henkilöt pysyvät samoina, ja ne on sidottu toisiinsa, joten novellikokoelmana kirjaa en kuitenkaan pitäisi. Tarinat kuitenkin tuovat kirjaan sen ominaisuuden, että kirjaa voi lukea helposti pienemmissä pätkissä kokemuksen häiriintymättä.

Miranda Koskisen kuvitus tuo kirjaan oman, ihastuttavan lisänsä. Hän on saanut kuvituksen osumaan hyvin yhteen tarinoiden kanssa, ja taidokkaasti tehdyt kuvat sopivat hyvin tekstin väliin. Erityisesti minua miellyttää kansikuva, joka on lumoava.

Mervi Heikkilän ja Jussi Matilaisen yhteistyö toimii kirjassa todella hyvin: he ovat saaneet aikaan sopivasti jännittävän, muttei kuitenkaan liian pelottavan kirjan. Kummajaisten kylässä ei ole pelkkää jännitystä, vaan siihen on myös saatu mukaan päähenkilöiden ystävyyttä ja ihastumisia. Näiltä kirjailijoilta haluan lukea lisää!

Tuija Lehtinen: Rosan talo

Rosan talo
Tuija Lehtinen
319 s. 
1984 
Otava









Oma ostos


Tuija Lehtinen on yksi ehdottomista lempikirjailijoistani, niin kuin olen jo tainnut useamman kerran blogissani mainita. Luen yleensä eittämättä jokaisen häneltä ilmestyneen kirjan, mutta häpeäkseni täytyy tunnustaa että Lehtisen kirjailija uran alkuvaiheen kirjat eivät joko ole muistissa, tai jääneet lukematta. Tämä koskee ennen kaikkea aikuisten kirjoja, sillä enhän ollut Rosan talon ilmestymisen aikoihin edes syntynyt.

Rosan talo kertoo Katjasta, jolla on kaikki hyvin kaupungissa. Ainakin omasta mielestään. Hänellä on hyvä työpaikka, ja löytyypä hieman sutinaakin erään miehen kanssa. Kuitenkin, kaikki heittää kuperkeikkaa kun entinen filmitähti Rosa määrää Katjan sihteerikseen, kirjoittamaan muistelmiaan. Kaiken huipuksi Katjan täytyy muuttaa Rosan taloon, jossa väkeä vilisee. Lukuisten persoonallisten tyyppien - ja kissojen - sekaan tulee vielä Katjan entinen sulhanen Jukka-Pekka ja asiat sen kun mutkistuvat.

Käydessäni Helsingin Akateemisessa kirjakaupassa en voinut olla käymättä kaupan pokkarihyllyllä. Löytyihän sieltäkin vaikka mitä kiinnostavaa, esimerkiksi juuri tämä Rosan talo. Enhän minä voinut olla tätä ostamatta, sillä oli enemmän kuin kiinnostavaa päästä palaamaan Tuija Lehtisen juurille.

Ja kyllä, Lehtisen tyylin ja tavan kirjoittaa tuntee tästä ensimmäisestäkin romaanista. Hän on ollut sama nainen ja kirjailija jo silloin - mutta täytyy sanoa että huisia kehittymistä on tapahtunut. Nimittäin, en rakastunut Rosan taloon samalla tavalla, kuin vaikkapa rakastuin tuoreimpaan aikuisten romaaniin Armon aika. Armon ajassa Lehtinen on osannut kietoa lukijansa tiukemmin mielenkiintoisiin juonikuvioihin, Rosan talossa juoni ei ole niin vetävä.

Mutta ei sillä, kyllä minä tästä kirjasta pidin. Enkä pelkästään siksi, että tämä oli Lehtistä, vaan siksi, että tämä oli hyvä rakkausromaani. Ja siksi, koska tässä oli muutakin kuin se rakkauskuvio, oli huumoria ja hyvä juoni. Eli, mitä voisin sanoa, muuta kuin sen, että Lehtinen on osannut kirjoittaa hyvää huumoria jo tuolloin 80-luvulla.

Suosittelen lukemaan Rosan talon jo siksi, että lukija näkisi mistä Lehtinen on lähtenyt. Ja miten hienoista lähtökohdista! Minä ainakin ihailen sitä, miten hyvä kirja Rosan talo on - ja kuitenkin, miten Lehtinen on kehittynyt verrattuna esimerkiksi juuri uusimpaan, Armon aikaan.

Tapani Bagge: Pieni talvisota

Pieni talvisota
Tapani Bagge
252 s. 
2015
Crimetime









Arvostelukappale


Hyvää lukuviikkoa, lukemisen ystävät! Minä aion juhlistaa lukuviikkoa, no tottakai, lukemalla. Ehkä tavallista enemmän, jos aikaa vaan löytyy. Lukuviikon juhlistamiseen kuuluvat tietenkin myös kirjaostokset, ja erityisesti torstaina, jolloin juhlitaan Kirjan ja ruusun päivää. Tuolloin, ja myös perjantaina ja lauantaina, Suomalainen kirjakauppa jakaa yli viidentoista euron ostoksen tekevälle ilmaiseksi Kari Hotakaisen erityisesti tätä päivää varten tehdyn Kantaja teoksen. Tässä teille yksi hyvä vinkki, jonka kirjakaupasta voi ostaa!

On vuoden 2014 loppupuoli. Keravalaisjengi Tigersiin kuuluva huumekauppias tapetaan - kahteen kertaan - Hämeenlinnan läheisyydessä, ja Mustat enkelit ottavat kyseenalaisen kunnian teosta. Teon myötä alkaa kiivas taistelu Etelä-Hämeestä. Käynnissä alkaa olla kohta pieni talvisota, johon kuuluu autopommi ja yksinäinen kostaja. Millainen sota tästä tuleekaan?

Pieni talvisota oli ihka ensimmäinen Baggeni. Se saapui minulle sopivasti postissa, kun olin juuri vähän aikaa sitten pohtinut, että tässä on kirjailija johon pitäisi tutustua. Facebookin Dekkariryhmän kautta löytää dekkaristeja jos jonkinmoisia, mutta kotimaiset kirjiailijat kiinnostavat aina muita enemmän. Baggen kirjan siis otin heti lukuun kun Crimetimen paketti minulle tuli, ja olipa kertakaikkiaan myönteinen kokemus!

Pienestä talvisodasta ei kertakaikkiaan vauhtia puutu - ei vauhtia eikä huumoria. Kaksi ja puolisataa sivua meni nopeasti, ja välillä hihitellen. Baggen huumori, ehkä hieman mustanlainen, kolahtaa kyllä minulle todella kovaa. Paitsi huumori, myös se, että kirjassa ei todellakaan jahkailla, vaan pistetään menemään - se saa pisteet minulta.

Tämä ei siis todellakaan jää viimeiseksi Baggen kirjaksi jonka luen. Pieni talvisota kuuluu Hämeenlinna Noir sarjaan, jonka siis nyt aloitin ihan keskeltä. Se ei kuitenkaan haitannut ollenkaan, vaan hyvin pääsin tapahtumien keskelle silti.

Jos siis kaipaat huumoria ja vauhtia dekkarilta, niin Pieni talvisota voi olla hyvä valinta sinulle Kirjan ja ruusun päivän ostokseksi!

Maya Van Wagenen: Suosittu

Suosittu
Maya Van Vagenen
Suomentanut Leena Perttula
266 s. 
2015
Karisto








Arvostelukappale


Karistolla on tänä ihana nuortenkirjakevät. Selaillessani katalogeja bongasin heiltä monta, monta kiinnostavaa nuortenkirjaa, ja tähän asti lukemani kirjat ovat olleet laadukkaita ja hienoja. Kuitenkin, ykkössijan tähän asti vie tämä Maya van Vagenen omaelämänkerrallinen teos Suosittu. Kirja, jonka kanssa liikutuin, onnenkyyneliin.

Kahdeksannelle luokalle menevä Maya saa käsiinsä 1950-luvulla kirjoitetun oppaan, jonka avulla kenestä tahansa pitäisi tulla kaunis, tyylikäs ja suosittu. Maya ei oikein ota opasta aluksi todesta, mutta koska hän on koulun arvoasteikolla alimmalla tasolla, päättää hän kokeilla oppaan ohjeita yhden vuoden ajan. Hän kokeilee kaikkea: meikkaamista, pukeutumista 50-luvun tyyliin ja lopulta käytöksensä muuttamista. Pystyykö Maya nousemaan alimmalta tasolta suosituksi? Ja suurin kysymys: voiko kenestä tahansa tulla suosittu?

Mayasta tuli tämän kirjan avulla sankarini. Sankarini sen takia, että hän on niin ihana, ja ennenkaikkea rohkea. Vaikka kirjan alussa Maya ei todellakaan ole suosittu, päin vastoin, hän uskaltaa mennä kouluun täysin erilaisissa vaatteissa kuin muut nuoret. Hän ei pelkää, vaikka hänelle nauretaan, ja hänestä puhutaan selän takana. Hän on mahtava!

Minulle tämä kirja oli merkityksellinen siksi, että minä en todellakaan ollut yläkoulu iässä suosittu. Olin myös koulun arvoasteikossa alimmilla tasoilla, minulle huudeltiin ja minut jätettiin ulkopuolelle. Olin todella erilainen, osaltaan omasta valinnastani. Ei koulussani ollut kovinkaan montaa, jotka olisivat pukeutuneet täysin mustiin.

En osaa näin jälkeenpäin sanoa, olisiko minusta voinut tulla suosittu, tai pidetty. En tiedä olisinko osannut olla kuten Maya, joka menee rohkeasti istumaan eri porukoihin ruokalassa, ja juttelemaan ihmisten kanssa. Vaikka olen sosiaalinen, olen kuitenkin sisimmässäni ujo. Luulen, etten pystyisi olemaan yhtä rohkea kuin ihana Maya.

Tämä on ehdottomasti tärkeä kirja nuorille. Tämä on osoitus siitä, ettei ole väliä sillä, miten pukeutut, tai paljonko painat. Tämä on osoitus siitä, että kaikki lähtee sisältä päin. Tämä on mahtava kirja, joka ennen kaikkea nuorten tyttöjen pitäisi lukea! 

Petja Lähde: Jumala on muuttanut kaupunkiin

Jumala on muuttanut kaupunkiin
Petja Lähde
191 s. 
2015
WSOY








Lainattu kirjastosta



Petja Lähde on kirjailija jonka uusi teos kiinnosti minua kovasti. Olen lukenut hänen esikoisteoksensa Poika, ja pidin kovasti Lähteen tavasta kirjoittaa. Kun kannoin viimeksi isoa kassillista kirjoja kirjastosta, Jumala on muuttanut kaupunkiin oli yksi tärkeimmistä kirjoista siinä kassissa.

Jumala on muuttanut kaupunkiin tarjoilee lukijalleen kahdeksan henkilöhahmoa. He ovat keskenään kovin erilaisia, ja saavat vuorotellen äänen kirjassa. Hieman joutui tämä lukija ihmettelemään, miten nämä kaikki yhdistyisivät - mutta niin siinä vaan kävi. Kaikkien tarinat lopulta kohtasivat, tavalla tai toisella. Kaupungissa, Jumalan selän takana.

Alussa jouduin jopa googlettamaan, onko kyse sittenkin novellikokoelmasta. Olisin toki kirjan lukenut, vaikka se olisi sitä ollutkin, mutta muistelin silti, että kyse oli romaanista. Ja oli toki, mutta kirjan kerrontatapa ei ole mikään aivan tavallinen. Nuo mainitsemani kahdeksan hahmoa saavat vuorotellen puheenvuoron, ja alussa he tuntuvat kovin irrallisilta toisiinsa nähden.

Minun oma lempparini oli Hermione. Oikealta nimeltään Kerttu, mutta hän näkee itsensä Tylypahkan Hermionena. Hän on yksinäinen tyttö, joka päättää muuttaa isänsä luo, tuonne pieneen kaupunkiin, Jumalan selän taakse. Kukaan ei tullut hänen synttäreilleen. Uudessa kaupungissa hän löytää pian tammen, jolle puhua.

Petja Lähde on tavattoman lahjakas kirjoittaja. Hän onnistuu taitavasti sitomaan kahdeksan hahmoa toisiinsa, selittelemättä suuremmin, juonet vain punoutuvat kiinni toisiinsa. Lähteen kieli on myös... ensimmäinen mieleen juolahtanut sana oli kaunista, mutta sitä se ei ole. Se on vähän rujoa, rajuakin, se on persoonallista. Juuri sellaista joka minuun kolahtaa.

Olen ehtinyt sulatella tätä teosta pari päivää, ja mitä enemmän mietin, sitä paremmalta se tuntuu. Se tuntuu siltä, että saatan lukea sen vielä joskus uudestaan. Ja nyt tuntuu siltä, että luen Pojan pian uudestaan. Se odottaa hyllyssäni, ja koska olen lukenut sen pitkä aika sitten, se ei enää ole kirkkaasti mielessäni. Ja olisi ihanaa palata näin lyhyellä aikavälillä Lähteen tekstiin takaisin.

Suosittelen Jumala on muuttanut kaupunkiin teosta sinulle, joka pidät persoonallisemmasta, erilaisemmasta kerronnasta. Ja sinulle, joka pidät hyvästä kirjallisuudesta.

Tuija Lehtinen: Saimi ja Selma: Konstikas kätkö

Saimi ja Selma: Konstikas kätkö
Tuija Lehtinen
272 s. 
2015
Otava









Arvostelukappale


Tuija Lehtisen uusi kirja on aina odottamisen arvoinen tapaus. Nykyisin Lehtinen kirjoittaa minun näkökulmastani kolmea tyyliä: aikuisten viihdekirjallisuutta, nuortenkirjallisuutta sekä Saimi ja Selma sarjaa, joka on suunnattu hieman nuoremmille kuin nuortenkirjat. Minulle jokaisen tyypin kirja on aina tapaus.

Saimi ja Selma ovat löytäneet uuden harrastuksen. He ovat aloittaneet geokätköilyn. Selma ei tosin ole läheskään niin innostunut harrastuksesta kuin vähän poikaminen Saimi, mutta hänkin suostuu usein lähtemään metsään Saimin seuraksi. Erään kerran kun tytöt ovat piilottamassa kätköjä, he näkevät Kolkkokallioilla villi-ihmisen! Nuoren pojan, joka näyttää ihan oikealta villiltä! He päättävät ottaa selvää pojasta, mutta se ei ole ihan helppoa kun muutakin väkeä metsässä riittää...

Konstikas kätkö on siis toinen Saimi ja Selma sarjan kirja. Ne, joilta ensimmäinen kirja meni ohitse, niin Saimi ja Selmahan ovat tuttuja jo aiemmista Tuija Lehtisen kirjoista. He ovat Rebekan siskot, touhukkaat nyt seiskaluokalle menevät tytöt, jotka näissä kirjoissa ovat nyt alkaneet ottaa etäisyyttä toisiinsa. Rebekka kirjoissa Saimi ja Selma olivat erottamattomat ja hyvin samankaltaiset, mutta nyt, kun ikää on tullut enemmän he ovat muuttuneet.

Selma on tyttömäinen, ja on ystävystynyt koulun trendikkäimpien tyttöjen kanssa. Tytöillä on cheerleader-ryhmä Sparkling girls, johon Selmakin pääsee. Saimi taas on poikamainen, rempseä ja reipas, joka on kiinnostunut urheilusta, geokätköilystä, ja tässä kirjassa hän löytää vapaapalokunnan. Minä pidän enemmän Saimista, hänessä vetää ehkä eniten puoleensa reippaus. En jotenkin jaksa innostua ehkä jopa hieman pinnallisesta Selmasta. Tai no, Selma ei välttämättä itse ole pinnallinen, mutta varsinkin Lilli, jonka kanssa Selma on ystävystynyt - en pidä hänestä yhtään.

Kirjan kuvioissa on tietenkin myös tyttöjen veli Mossu, jolle Saimi ja Selma etsivät tyttöystävää sarjan ensimmäisessä kirjassa. Mossu ei ole vieläkään muuttanut kotoa pois, mutta on sentään saanut postista töitä - ja löytänyt jopa Saimin ja Selman ihmetykseksi tyttöystävän! Rebekka, joka on muuttanut Kajaaniin opiskelemaan vaatesuunnittelua, vilahtelee toki myös kirjassa. Rebekkaa olenkin hieman kaivannut, ja on hauskaa lukea näiden kirjojen kautta hänen kuulumisiaan.

Saimi ja Selma ovat ehkä ennenkaikkea alakoulu ikäisten lukemista, varmaankin parasta kohderyhmää olisivat 9-13 vuotiaat. Mutta uskon kyllä vanhempienkin näistä kirjoista nauttivan, sillä Tuija Lehtinen yksinkertaisesti kirjoittaa niin vetävästi ja ihanasti - hänen henkilökuvauksensakin on kertakaikkiaan herkullista! Kyllä Saimin ja Selman kanssa viihtyy aikuinenkin, minä ainakin tykkäsin vauhdikkuudesta.

Vinkkinä muuten: Otavan syksyn ohjelmassa on kaksi Tuija Lehtisen kirjaa! Kaksi! Aikuisten viihdekirja sekä nuortenkirja. Ai että mitä herkkua.

David Walliams: Poika ja mekko

Poika ja mekko
David Walliams
Kuvittanut Quentin Blake
Suomentanut Jaana Kapari-Jatta
220 s. 
2015
Tammi







Oma ostos


Viime viikonloppuna Helsingissä käydessäni en tietenkään voinut olla käymättä Akateemisessa kirjakaupassa. Kun on vieraillut pitkän aikaa ainoastaan Joensuun suhteellisen pienessä Suomalaisessa kirjakaupassa, sitä pieni pää ihan sekoaa kun pääsee suuren ja ihanan Akateemisen hyllyjen ääreen. Sekoaa kuuden kirjan verran. Yksi niistä oli David Walliamsin lastenkirja Poika ja mekko, johon kävin käsiksi jo junamatkalla.

Dennis on aivan tavallinen poika, joka asuu veljensä ja rekkakuski isänsä kanssa. Tai no, tavallinen ja tavallinen. Hän on toki jalkapallojoukkueen maalitykki, mutta hänellä on myös toinen puoli. Hän selailee muotilehtiä ja pitää suunnattomasti kauniista mekoista. Dennisin elämä muuttuu, kun hän tutustuu jälki-istunnossa ihastukseensa Lisaan, joka myös rakastaa muotia. Lisan innoittamana Dennis menee kouluun tuntemattomaksi sonnustautuneena - eikä olisi ikinä osannut arvata mitä siitä voi seurata.

Kertakaikkiaan rakastuin Walliamsin edelliseen suomennettuun lastenkirjaan, Herra Lemuun. Walliamsin huumori kolahti minulle jo Herra Lemun kanssa todella lujaa - enkä kertakaikkiaan voinut vastustaa Poikaa ja mekkoa, kun sen kirjakaupan hyllyssä näin. Onneksi en voinut.

Sillä Poika ja mekko on vielä parempi kuin Herra Lemu. Jos se on mahdollista, ja kyllä se vaan on. Poika ja mekko on suunnattoman hieno kirja, joka puhuu niin hienosti suvaitsevaisuuden puolesta, että täällä aikuinen lukija luki sitä hymy huulilla, ja pieni liikutuksen kyynel silmässä. Poika ja mekko on mahtava.

Lastenkirjojen pitäisi olla juuri tällaisia. Hauskoja, naurun hetkiä tuovia, mutta joissa on sanoma. Aian sitä sanomaa ei välttämättä tarvitse olla, niin kuin olen joskus tainnut lastenkirjan kanssa sanoakin, mutta tässä se on. Vahvana. Jokainen, niin lapsi kuin aikuinenkin, pitäisi hyväksyä sellaisena kuin hän on. Erilaisena, tavallisena - ihan millaisena tahansa. Jokaisen on saatava olla oma itsensä. Niin Denniksen, kuin juuri sinunkin. Pukeuduit mekkoon tai sitten et.

Oman ihanan ripauksensa Poikaan ja mekkoon tuo suomentaja. Jaana Kapari-Jatta. Minähän en ole lukenut Pottereita, joten en tätä mahtavaa naista tunne sitä kautta, mutta olen lukenut monta hänen suomennostaan, ja ne ovat kaikki olleet hienoa työtä.

Poika ja mekko on lähes pakollista luettavaa alakoulu ikäisille, ja nuoremmillekin. Mutta myös vanhemmille. Minusta kaikkien aikuistenkin pitäisi lukea Poika ja mekko - jos ei muuten, niin siksi, että tämä opettaa suvaitsevaisuutta todella hienosti. 

Seppo Jokinen: Kuolevaksi julistettu

Kuolevaksi julistettu
Seppo Jokinen
290 s. 
2015
CrimeTime









Oma e-kirja ostos


Olen toisinaan vähän hupsu. Tiesin, että saan Seppo Jokisen tuoreimman komisario Koskinen dekkarin arvostelukappaleeksi painettuna versiona. E-kirja kuitenkin ilmestyi painettua aikaisemmin, ja niinhän siinä kävi - en malttanut odottaa vaan ostin sen itselleni. Uusin Koskis-dekkari vaan on kevään merkkitapaus.

Koskinen kumppaneineen saa kuulla kerta toisensa jälkeen miehestä, joka pakenee henkensä hädässä Tampereen keskustassa pakoon juoksevaa miestä. Ei ole vain selvillä, mitä mies pakenee ja miksi - mies itse kieltää olevansa vaarassa. Miksi hän vaikenee, ja kuka häntä uhkaa?

Samaan aikaan useampi nainen on joutunut kummallisen seksuaalirikollisen uhriksi. Tämä huumaa naiset, ja vie nämä outoihin paikkoihin. Varsinaista raiskausta ei koskaan tapahdu, mutta naiset on silti riisuttu yön aikana. Saako Tampereen poliisi miehen kiinni? Eikä Koskisen työnsarkaa helpota sekään, että rakkaan työtoverin tytär on edelleen kadoksissa.

Jo Jokisen edellisen kirjan, Mustien sydämien, jälkeen tuntui siltä, etteivät nämä paremmaksi voi enää mennä. Mutta niin vaan kävi, että Jokinen ylitti taas kerran itsensä tällä kirjalla. Miksi näin? Suurin syy on varmaankin se, ettei Jokinen ole saanut minua ennen kyynelehtimään, jonka tällä kirjalla teki. Samaan kirjaan mahtui nauru ja itku, ja se on aina hienon kirjan merkki. Varsinkin, kun kyseessä on dekkari.

Kuolevaksi julistettu oli Helsingin matkallani junakirjana. Ja enpä voisi kuvitella kirjaa, jonka kanssa junamatkat olisivat nopeammin menneet - menomatkalla melkein parahdin kun kuulutettiin junan olevan Pasilassa, voi ei, jouduin jättämään kirjan kesken. Ja vielä jännään paikkaan!

Julistettakoon se tässä: Jokinen on lempidekkaristini. Hän on saanut tuon paikan pikkuhiljaa, kirja kirjalta. Kirja kirjalta olen rakastunut enemmän Koskiseen ja hänen työtovereihinsa, ja nyt tuntuu jo, kuin lukiessa pääsisi ystävien joukkoon. Olen iloinen, että sarjan alkupäässä on vielä kirjoja, joita en ole lukenut, sillä olen aloittanut sarjan keskeltä.

Jos olet dekkari-ihminen, ja jostain kumman syystä et ole vielä lukenut Seppo Jokista, sinun on a-i-v-a-n pakko tehdä se nyt. Nyt. Tämän sarjan voit aloittaa myös keskeltä, kyllä näiden tyyppien matkaan pääsee missä kirjassa tahansa.

Eppu Nuotio ja Anna Nuotio: Venla T:n se ainoa oikea

Venla T:n se ainoa oikea
Eppu Nuotio, Anna Nuotio
182 s. 
2015
Otava









Arvostelukappale


Jo pitkään odottamani Otavan paketti saapui sopivasti postiin perjantaiksi, ja sain ihania kirjoja matkalle luettavaksi. Eppu ja Anna Nuotion uutta Venla T kirjaa olin odottanut tulen palavasti, sillä sarjan edellinen kirja, Venla T:n rakkaudet, jäi niin jännittävään paikkaan, että olen ollut aivan tulisilla hiilillä!

Venla T, kuten monet muutki, on sitä mieltä että jokaiselle on elämässä olemassa joku. Ei aivan kuka tahansa, vaan se joku tietty. Se ainoa oikea. Venlakin on löytänyt sen oikeansa, sen, minkä kanssa elämää ei saisi estää kerrassaan yhtään mikään. Ei mikään! Paitsi että estää: Matias, Venlan todellinen rakkaus, seurustelee Venlan lempitädin, ja ihanan ystävän, Olivian kanssa. Eikä Oliviankaan kanssa kaikki mene ihan hyvin...

Ovat nämä kirjailijat kanssa ilkeää sakkia! Jouduin tulisilla hiilillä odottamaan luvattoman kauan, että sain tietää miten Venla T:n tarina jatkuu. Nimittäin, toisin kuin monet kirjasarjat, Venla T ei unohtunut mielestäni kun olin sen lukenut. Olen miettinyt kirjojen välillä monta kertaa, milloin saankaan uuden kirjan käsiini, ja kuinka tarina jatkuu. Voi sitä onnea, kun kirjapaketista löytyi tämä. Ei tarvinnut miettiä, mitä seuraavana lukisi!

On varmasti sellaisia ihmisiä, jotka pitäisivät tätä kirjaa ihan hömpänpömppänä, ja aivan turhana kirjana. Onneksi on meitäkin, jotka eivät pidä. Tämäkin kirja on sellainen, jota ei kannata lukea pipo kireällä, vaan kannattaa heittää se pipo johonkin todella kauas nurkkaan, ja antaa viihteen viedä. Sillä viihdettä Venla T:t ovat, ja hyvää sellaista.

Olen saanut kuulla, että maailmalla kirjoitetaan jonkin verran nuorille aikuisille suunnattua chick litiä. Joka on todella hyvä! Ja huomasin syksyn katalogeista, että Sophie Kinsellakin julkaisee nuorille suunnatun kirjan, jota odotan todella paljon. Luulen että nuoret tytöt lukevat tällaista todella mielellään, ennen kuin siirtyvät aikuisten kirjoihin. Ja Eppu ja Anna Nuotio, he ovat niin hyvät kirjailijat juuri tähän!

Täytyy tunnustaa, että kirjan hahmona en varsinaisesti rakasta Venlaa. Hän on toki persoonallien tyttö, mutta hän ei silti ole sellainen, jonka ylimmäksi ystäväksi haluaisin tulla. Hänellä on toki mukavan tuntuinen kaveripiiri, mutta enemmän haluaisin tutustua Venlan lempitätiin, Oliviaan. Hän vaikuttaa todella ihanalta, luovalta ihmiseltä. Juuri minun ihmiseltäni.

Venla T:tä ei voi lukea naama mutrussa ja pahalla mielellä. Kirjasta tulee väkisinkin hyvä mieli, ja lukiessa naurattaa. Eikä kirjaa voi todellakaan ottaa liian vakavasti. Niin kuin jo aiemmin sanoin, niin ne pipot nurkkaan!

Suosittelen tätä kirjaa ennen kaikkea 14-20 ikäisille nuorille naisille, jotka kaipaavat jotain kevyttä ja hauskaa. Mutta olen silti varma, että nuortenkirjoista ja chick litistä pitävä aikuinenkin tästä tykkää!

Veera Salmi: Puluboin ja Ponin pöpelikkökirja

Pulboin ja Ponin pöpelikkkökirja
Veera Salmi
Kuvitus Emmi Jormalainen
189 s. 
2014
Otava







Lainattu kirjastosta



Ensin ihan muuta: minulla on tänään syntymäpäivä! Jipii! 29 vuotta - eli yhden vuoden lähempänä kolmeakymmentä. Varsinaisesti juhlin tätä Helsingin reissulla perjantaina ja lauantaina (oli ihanaa, kiitos että aioit kysyä) eli mitään erikoista juhlintaa ei tänään ole ollut. Lahjatkin on saatu jo etukäteen, esimerkiksi tuo Pertti-lukulaite, josta olen aiemmin kirjoittanut. Sain viikonloppuna myös vähän synttärirahaa, ja olikohan vaikea arvata mikä oli kohde rahoille: Helsingin Akateeminen kirjakauppa. Lankesin täydellisesti! Tuo kauppa vaan on niiiin ihana.

Mutta sitten itse aiheeseen: olen heikkona paitsi kirjoihin yleensä, myös Puluboihin. Ei tästä kovin pitkää aikaa ole, kun luin ensimmäisen Puluboi kirjan, ja nyt niitä on pitänyt lukea säännöllisin väliajoin. Onneksi tämän sain kirjastosta aika nopeasti.

Juoni on jännä, kuten aina: Puluboilla on alkanut alamäki. Kyllä, ja paha sellainen. Oikea lyöstelyaika, joka johtaa suoraan pöpelikköön. Puluboi päätyy suoraan Avaraan luontoon, ja eksyy sinne. Hui! Samaan aikaan Ponin kaverin Miisun jalka katkeaa, ja hän joutuu sairaalaan. Juuri kriittisellä hetkellä, sillä ystävysten piti osallistua leffakisaan!

On muuten taas riemukasta menoa, en voi muuta sanoa. Puluboi, lastenkirja kun on, on aika nopeaa luettavaa, joten tämänkin luin parissa tunnissa. Olisin kyllä halunnut lukea kirjaa pidempään, niin mahtava se oli, jälleen kerran. Olen siis tähän mennessä tutustunut kolmeen Puluboi kirjaan, neljäs ilmestyy Otavalta ensi syksynä, ja olen tykännyt i-h-a-n hirmuisesti jokaisesta. Töttölöö vaan, niin paljon.

Mutta täytyy tunnustaa se, että pidän Puluboista, tuosta ihanasta puluäijästä, paljon enemmän kuin Ponista. Luen kyllä mielelläni myös Poni-pätkät, mutta odotan aina että Puluboi ottaa ohjat ja suitset käsiinsä. Ehkä minussa tosiaan asuu sellainen käkättävä pikkutyttö, kun Puluboi tyyppinä minuun niin kovasti kolahtaa. Olen varma, että olisin nauttinut Helsingissä esitettävästä Puluboi teatterista ihan hirveästi.

Jotkut sanovat, että lastenkirjoissa pitäisi aina olla joku opetus. Minun mielestäni ei kyllä pitäisi, miksei joskus voi ihan vaan nauraa? Yritin miettiä tätä lukiessani, mikä voisi olla opetus. En kyllä varsinaisesti keksinyt, osannut kaivaa sitä esiin. Minulle ainakin tärkeintä oli tässä kirjassa, että sain nauraa, heittää kireän pipon nurkkaan ja nauttia. Heittää sen sivistyneen lukutoukan nurkkaan, joka nauttii haastavasta ja kielellisesti hienosta kirjallisuudesta. Sanoa sille vaan että telve ja moljens!

En edes osaa sanoa minkä ikäisille lapsille suosittelisin tätä. Siispä suosittelen tätä sinulle, aikuinen lukija! Heitä sinäkin kaunokirjallinen minäsi nurkkaan, sano sille että töttölöö vähäksi aikaa, ja nauti mahtavasta menosta! Naurulupaus.

Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni

Valkoinen Toyota vei vaimoni
Joni Skiftesvik
246 s. 
2014
WSOY









Lainattu kirjastosta


Olen lukenut kehuvia bloggauksia viime vuonna ilmestyneestä Joni Skiftesvikin romaanista Valkoinen Toyota vei vaimoni. Niinpä sitten kirjastoreissun lähestyesssä laitoin sen varauslistalle, koska olen houkutuksille ja kehuille altis. Enkä joutunut pettymään, tälläkään kertaa.

Valkoinen Toyota vei vaimoni on paitsi hieno romaani, se on myös elämänkerrallinen teos. Vuonna 2011 kirjan päähenkilö, kirjailija, kamppailee sairaalan teho-osastolla henkensä puolesta. Samaan aikaan hänen vaimonsa Hertta kamppailee omasta hengestään, hänelle on juuri tehty sydämensiirtoleikkaus. Sairaalassa ollessaan kirjailija käy läpi omaa elämäänsä, lapsuudesta aikuisuuteen, ja kertoo vaiheensa lukijalle.

Joni Skiftesvik ei ollut minulle aiemmin tuttu kirjailija. Joka on sinänsä ihme, koska hän on ollut erittäin tuottelias kirjoittaja, ja romaaneja on ehtinyt ilmestyä useita. Minulta on mitä ilmeisemmin mennyt ohi jotain hienoa - ja aionkin ottaa vahingon takaisin. Vilpittömästi lupaan, että aion tutustua myös Skiftesvikin aiempaan tuotantoon.

Oli kuitenkin mielenkiintoista aloittaa tähän kirjailijaan tutustuminen Valkoinen Toyota vei vaimoni teoksesta, ihan jo tämän kirjan omaelämänkerrallisuuden takia. On kuin olisin päässyt sukeltamaan tuntemattoman ihmisen elämään, ja hänen vaiheisiinsa. Vaiheisiin, jotka käsittääkseni ovat suurilta osin aivan tottakin.

Ja tämä kaikki - miten hienosti Skiftesvik on tämän kaiken kirjoittanut. Hienosti, ja niin hauskasti. Kirjailija saa usein hymyn huulilleni, ja saapa naurunkin ilmoille pariin kertaan. Hienoa, todella hienoa. Nimittäin en naura ääneen kuin parhaiden kirjojen kanssa.

Skiftesvik on mitä ilmeisemmin elänyt vaiherikkaan ja mielenkiintoisen elämän, niin mielenkiintoisen teoksen hän on saanut elämästään aikaan. Niin hyvän, että aion seuraavalla kirjastoreissulla lainata kasan hänen kirjojaan!

Jos mietit, minkä kirjan ostaisit Kirjan ja ruusun päivänä, niin osta vaikka tämä! En usko että tulet pettymään.

John Williams: Stoner

Stoner
John Williams
Suomentanut Ilkka Rekiaro
306 s. 
2015
Bazar








Arvostelukappale


Voi. Olen lukenut jotain niin suurta. Jotain niin hienoa ja suurta, että pelkään sanojen loppuvan tämän bloggauksen aikana. Yritetään nyt kuitenkin.

Stonerin juoni on yksinkertainen. Se kertoo tarinan elämästä. Se kertoo tarinan William Stonerista, joka syntyy Yhdysvalloissa, Keskilännen maatilalla. Hän kuitylkää kuitenkin hylkää juurensa, ja lähtee yliopistoon. Avioituminen ei tuo kuitenkaan onnea mukanaan - eikä elämä yliopistossakaan aina ole helppoa.

Stoner on käsittämättömän hieno. Se on eleetön, vailla kielellisiä kikkailuja kirjoitettu, ja juuri siksi niin hieno. Se on myös siinä mielessä käsittämättömän hieno kirja, että se on saanut arvoisensa käännöksen. Ilkka Rekiaro, jonka tunnen itse lähinnä Stephen Kingin loistavana kääntäjänä, on onnistunut Stonerin kanssa valtavan hyvin, enkä keksisikään tälle kirjalle parempaa suomentajaa kuin tämä mies.

Kielellisiä kikkailuja Stoner ei tarvitsekaan. Se kertoo elämän mittaisen tarinan William Stonerista niin lämpimällä ja lukijan omakseen ottavalla tavalla, että siihen jää koukkuun. Itselläni se koukkuun jääminen tapahtui jo ensimmäisillä sivuilla.

Stoneria oli kyllä kehuttu - se on ottanut omakseen monet bloggaajaystäväni. En silti osannut odottaa mitään näin hyvää, ja onkin ihanaa, että kirja osaa joskus yllättää näin myönteisesti. Tästä nimittäin olisi voitu saada tylsä, mitään sanomaton kirja, sanottakoon se. Mutta eipä saatu.

Stoner on alunperin ilmestynyt vuonna 1965. Jotain näin hienoa on piileskellyt Yhdysvalloissa näin monen vuosikymmenen ajan, se on jotenkin käsittämätöntä, ja samalla ilahduttaa suunnattomasti, että se on nyt löydetty, ja käännetty. Ja samalla ilahduttaa myös se, että Bazar aikoo kääntää myös Williamsin toisen romaanin. Iik.

Voisin jatkaa tätä hehkutusta loputtomiin. Mutta jätän sen tähän. Jätän sen sanoihin: vaikka et montaa kirjaa vuodessa lukisikaan, ole kiltti, ja lue Stoner. Et pety.

Antoine Laurain: Punaisen muistikirjan nainen

Punaisen muistikirjan nainen
Antoine Laurain
Suomentaja Lotta Toivanen
190 s. 
2015
WSOY








Oma e-kirja ostos


Seikkailin tuossa eräänä päivänä Elisa kirjan sivuilla ja mietin, josko tekisi ensimmäisen e-kirja ostoksensa. Valinnan varaa kyllä riitti, ja päätös oli vaikeakin. Pitkän mietinnän jälkeen virtuaalisen ostoskoriini päätyi Antoine Laurain kirjoittama Punaisen muistikirjan nainen, joka kuvauksen perusteella vaikutti mukavalta pieneltä kirjalta.

Tapahtuu eräänä iltana Pariisissa: nuorelta naiselta varastetaan käsilaukku. Käsilaukussa on oikeastaan naisen koko elämä: avaimet, kännykkä, lompakko, tärkeimmät valokuvat ja punainen muistikirja. Käsilaukun löytää kirjakauppias nimeltä Laurent. Hän tutkii laukun sisällön, ja päättää etsiä naisen käsiinsä. Alkaa kaunis tarina.

Laurain on kieltämättä onnistunut kirjoittamaan kauniin pienen romanttisen komedian. Tosin hän on kirjoittanut myös tarinan, jonka loppuratkaisua ei oikeastaan voi olla arvaamatta. Mutta toisaalta, en syytä häntä siitä, koska onko kovin monta muuta romanttista viihdekirjaa, jonka loppuratkaisu ei olisi alusta saakka arvattavissa? Tuskin on.

Pidin kyllä Punaisen muistikirjan naisesta, niin kuin usein pidän kauniista rakkaustarinoista, jotka ovat hyvin kirjoitettuja. Mutta. Mielessäni vilkkui koko ajan ajatus, että olen lukenut jotain tämän kaltaista. Ja sitten, yhtäkkiä tajusin. Luin hiljattain, joskus joulukuussa, Lukija aamujunassa kirjan. Lähtökohdat kirjassa olivat erilaiset, mutta silti. Kummassakin on kirja, jonka perusteella naista jäljitetään. Tässä tosin kyseessä on oikeammin laukku, mutta kuitenkin. Juoni kulkee hieman samalla tavalla.

Kun lukee paljon, varsinkin viihdekirjoja, törmää ehkä väkisin samankaltaisiin juoniin. Joka on ehkä vähän tylsää - haluaisin aina lukea erilaisia tarinoita. Toivonkin että onnistuisin vastedes löytämään uusia juonenkäänteitä, jotka eivät muistuttaisi minua toisistaan.

Silti, suosittelen Punaisen muistikirjan naista. Varsinkin jos et ole tuota Lukija aamujunassa kirjaa lukenut, on tämä varsin onnistunut välipala raskaamman kirjallisuuden välissä. Ja erittäin kaunis rakkaustarina.

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

Kun aika loppuu
Elina Hirvonen
251 s. 
2015
WSOY









Arvostelukappale


Elina Hirvonen on minulle tuttu Kauimpana kuolemasta teoksesta, jonka luimme Lukevat leidit lukupiirissä viime vuonna. Vaikken rakastunut kirjaan suoralta kädeltä, teki Hirvosen kaunis kieli niin vahvan vaikutuksen, että kiinnostuin heti nähdessäni häneltä ilmestyvän uuden teoksen.

Eletään maailmassa parin vuosikymmenen kuluttua. Laura Anttila on ollut pitämässä luentoa ilmastonmuutoksesta ja toivosta. Toivo kuitenkin tuntuu olevan vähän hukassa, kun luennon päätyttyä vastassa on kaksi poliisia.

Somalialaisessa kylässä Lauran tytär Aava elää omaa elämäänsä. Yhtäkkiä hän saa puhelun, jossa kerrotaan että Helsingissä joku ampuu ihmisiä Lasipalatsin katolta. Kuka?

Hirvosen kieli teki minuun nytkin suuren vaikutuksen. Kuvalisin sitä, kertoisin siitä pitkään - mutta minulta loppuvat Hirvosen kohdalla sanat. Hän vain osaa yksinkertaisesti paneutua tällaiseen aiheeseen niin hyvin, ja hänen tyylinsä sopii aiheeseen todella hyvin.

Muutamat bloggariystäväni saivat kunnian lukea kirjan ennakkoon. Ja voi, mitä kehuja olenkaan tästä kirjasta kuullut! Täytyy tunnustaa, että odotukseni olivat vaarallisen korkealla kun avasin kirjan kannet. Jouduinko pettymään? En varsinaisesti. Hirvonen kirjoittaa kyllä todella kauniisti, tehden lukijaan vaikutuksen. Aihekin on kiinnostava, sellainen johon minun pitäisi rakastua.

Mutta kun ei.

Puoleen väliin saakka luin ahmien, kiinnostuksen ollessa ylimmillään. Sitten se sammui. Pidin kyllä kirjasta, mutta en rakastunut Kun aika loppuu teokseen. Ymmärrän heitä, jotka ovat olleet täysin teoksen vietävissä, enkä kiellä sen hienouksia. Mutta minuun ei tällä kertaa tämä niin suurta vaikutusta tehnyt.

Aihehan on todella kiinnostava. Suomi ja maailma kahden vuosikymmenen kuluttua, se, mihin kouluammuskelut ja muut ovat siihen mennessä yltäneet. Näin voisi todella tapahtua, ainakin minä pidän sitä valitettavan tgodennäköisenä. Hirvonen osaa maalata tulevaisuuden kuvan taidolla.

Vaikken rakastunutkaan, niin suosittelen Kun aika loppuu kirjaa lähestulkoon kaikille. Mutta antakaa tälle aikaa. Antakaa täysi keskittyminen, antakaa itsenne. Vasta sitten kirja antaa teille paljon.

Briitta Hepo-Oja: Siilin kuolema

Siilin kuolema
Briitta Hepo-Oja
285 s. 
2015
Myllylahti









Arvostelukappale


Uusi kotimainen nuortenkirja kiinnostaa aina. Siispä merkitsin itselleni Myllylahden katalogista Siilin kuoleman todella kiinnostavaksi kirjaksi, ja odotinkin sitä nyt maaliskuussa kovasti. Postiluukku kolahti, ja otin sen nyt aika pian ilmestymisen jälkeen lukuun.

Viisitoistavuotias Arttu pelkää aika paljon. Montaa asiaa. Hän myös tuntee itsensä ulkopuoliseksi, eikä viihdy koulussa - eikä oikein kotonakaan. Vanhemmat paahtavat töissä, ja isoveljet kaatavat naisia. Pikkusisko taas on löytänyt kirjojen maailman.

Yhtenä päivänä Arttu tapaa Neatan. Tytön, joka haluaa olla hänen ystävänsä, ja ymmärtää Artun päässä pyöriviä asioita. Hän myös tuo Artun elämään Kurt Cobainin, joka ei suinkaan ole laulaja, vaan kilpikonna.

Kyllä olen nyt lukenut hyvän nuortenkirjan, sanonpa vain sen. Hepo-Oja on kirjoittanut todellisen hyvänmielen kirjan, jota lukiessa ei voi muuta kuin hymyillä. Siilin kuolema on myös täynnä mahtavia, kertakaikkiaan rakastettavia henkilöhahmoja, joista ei pysty kuin pitämään.

Varsinkin Arttu on mahtava. Kaikista peloistaan huolimatta hän on sisimmässään rohkea ja erilainen poika, jonka kanssa minäkin haluaisin olla ystävä. Myös Artun ystävä Neatta on ihana, ja tahtoisin todellakin päästä noiden kahden elämään - muutenkin kuin kirjan sivuilla. Mutta on ihanaa, että olen saanut edes fiktiivisesti tutustua näihin kahteen.

Olen iloinen, että kotimainen nuortenkirja voi näin hyvin. Että uusi nuortenkirjailijakin tuottaa näin hyvää tekstiä, jonka lukemisesta voi nauttia täysillä. Vaikka ulkomaisetkin nuortenkirjat toki aina kiinnostavat, niin kotimaisissa on silti oma hehkunsa.

Siilin kuolema on paitsi hyvän mielen kirja, se on myös tärkeä kirja erilaisuudesta. Arttu ei ole tavallinen poika pelkoineen kaikkineen, hän tahtoo esimerkiksi pelastaa jokaisen eläimen. Hän ei tahdo syödä lihaa, ja kirja alkaa siitä, kuinka Artun isä ajaa siilin päälle ja Arttu vaatii perhettä pitämään siilille hautajaiset.

Siilin kuolema nimi kuvaakin kirjaa todella hyvin, sillä kirjan tarinan varrella puhutaan paljon juuri tuosta kuolleesta siilistä - niin kuin muistakin kuolleista ja elävistä eläimistä.

Toivon että nuoret lukijat tarttuisivat tähän kirjaan. Etenkin ne, jotka ovat joskus tunteneet olonsa ulkopuoliseksi ja erilaiseksi muiden joukossa. Uskon, että Siilin kuolema voi lohduttaa ja tuoda voimaa. Toki suosittelen kirjaa myös aikuisille - se voi tuoda voimaa teillekin. Ja hyvää mieltä.

Laura Honkasalo: Perillä kello kuusi

Perillä kello kuusi
Laura Honnkasalo
382 s. 
2015
Otava









Arvostelukappale


Hyvää lankalaulantaita, lukupuput! Minä siis vietän pääsiäisen aikaa vanhempieni luona, mutta onneksi aikaa tuntuu löytyvän lukemisellekin. Eilen sain luettua loppuun Laura Honkasalon Perillä kello kuusi, joka oli i-h-a-n-a lukuelämys. Tykkäsin niin kovin!

Perillä kello kuusi kuvaa kolmen sujkupolven naisia, ja kahta aikaa. Toinen kerros kirjassa kulkee 1966-vuodessa, jossa päähenkilöinä ovat edustusrouva Vuokko ja sihteerikkö Aune. Molempien elämässä on tietynlainen tyhjyys, jota he yrittävät täydentää. Onnistuvatko he muuttamaan elämäänsä?

Toisessa kerroksessa ollaan 1996-vuodessa, jossa Vuokon tyttäret tyhjentävät kuolleen isänsä kotia, ja muistelevat samalla menneitä. Miten elämä on muuttunut lapsuudesta?

Laura Honkasalo on kirjailija, jonka teosten lukemisesta nautin hirveästi. Olen muistaakseni lukenut häneltä lähes kaiken ilmestyneen, ja eniten olen pitänyt Sinun lapsesi eivät ole sinun teoksesta. Minulla on se kirjahyllyssänikin, ja olen lähes varma, että tämän kirjan innoittamana tulen lukemaan sen uudelleen.

Honkasalon ajankuvaus on herkullista ja mahtavaa. 60-luvun tunnelman todella aistii, ja Honkasalo on onnistunut sukeltamaan aikaan taitavasti. Kirjailijatar on myös saanut mukaan Helsingin slangin, joka minun korvaani ainakin kuulosti todella aidolta. Suosikki osioitani olivatkin nämä 1966-vuodesta kertovat pätkät, sillä se tunnelma - ah, se oli niin ihana.

Lempihahmokin löytyi! Se oli Aune, uskovainen vanhapiika. Täytyy tunnustaa, etten alussa pitänyt hänestä juurikaan, mutta pian Aunesta alkoi löytyä ulottuvuuksia ja aitoutta. Hän olikin lämmin ja ihanan tuntuinen ihminen, ihana Täti.

Perillä kello kuusi kirjassa kerrokset toimivat hyvin: ne ovat selkeitä, eikä lukijalle tule lainkaan ongelmaa siinä, ettei hän tietäisi missä ajassa milloinkin mennään. Vaikka kehunkin 60-luvun kerrontaa, toimii myös 1996 vuosi. Se selkeyttää asioita, tuo lukijalle tietoa siitä, missä mennään nyt. Mitä Vuokolle ja Aunelle on tapahtunut.

Kirja on todella kaunis. Honkasalon teksti on ihanaa, ja tarina on kerrassaan mahtava. Olin jotenkin aivan lumoutunut lukiessani kirjaa, ja toivon, että Perillä kello kuusi löytäisi mahdollisimman paljon lukijoita. Syvällisyyttä kirjassa kyllä löytyy, kun Honkasalo kirjoittaa edustusrouvan arjesta, ja vanhanpiian elämästä.

Kotimainen romaani voi hyvin, sen näyttää Laura Honkasalo.

Hyvää pääsiäistä!

Minulle pääsiäinen ei ole koskaan ollut uskonnon kannalta merkittävä juhla - lapsenakin se oli ennen kaikkea sitä, että sai syödä suklaamunia. Vieläkään en ole löytänyt syvempää merkitystä, vaan pääsiäinen on ainoastaan pieni välietappi keväässä.

Tänä vuonna vietän pääsiäistä vanhempieni luona, täällä Joensuussa. Huomenna saamme pääsiäisvieraita, siskoni perhe tulee kylään, ja saatanpa päästä hieman leikkimään autoilla 4-vee täditettävän kanssa.

Ilman kirjoja en toki lähtenyt pääsiäistä viettämään, vaan reissukassini painaa paljon kirjalastin takia. Kaikkia noita en varmasti ehdi lukea, mutta täytyyhän mukana olla aina pari varakirjaa!  Nyt olen lukemassa Laura Honkasalon Perillä kello kuusi teosta, joka on i-h-a-n-a! Suosittelen lämpimästi jo nyt, vaikken olekaan lopussa.

Lukutoukka toivottaa lukijoilleen ihanaa, rauhallista pääsiäistä. Antakaa aikaa myös kirjalle, mutta pitäkää myös läheisistänne huolta!

Helen Garner: Vierashuone

Vierashuone
Helen Garner
Suomentanut Taina Wallin
157 s. 
2015
Atena








Arvostelukappale


Helene Garner oli minulle aivan vieras nimi ennen Vierashuoneeseen tutustumista, mutta jokin kustantamolta tulleessa esittelyviestissä sai silti kiinnostumaan. Ehkä hieman epätavallinen, surullinen juoni kiinnosti - millaisen kirjan Garner on saanut näistä aineista kasaan?

Helen on luvannut majoittaa ystävänsä Nicolen luokseen tämän syöpähoitojen ajaksi. Ennen Nicolen tuloa Helen ei osaisi aavistaakaan, millaiseen tilanteeseen hän joutuu. Helenistä tulee Nicolen sairaanhoitaja, avustaja ja psykologi - eikä hän suinkaan kykene ymmärtämään kaikkea mitä joutuu näkemään. Nicole on aivan varma siitä, että tulee katkaisemaan sairauden selän, mutta Helenin on pakko olla toista mieltä - hän kun herää yö toisensa perään Nicolen kipuun ja hikoiluun.

Tottakai aina silloin, kun pyytää kirjaa arvostelukappaleeksi, odottaa että kirja on kiinnostava ja hyvä. Mutta tilanteessa, jossa ei tiedä mitään kirjailijasta, siitä ei voi koskaan kuitenkaan olla varma. Ja nyt täytyy tunnustaa - minä yllätyin. Yllätyin erittäin positiivisesti. Kirja oli todella hieno.

Vierashuone on sydäntä riipivä kirja. Se on surullinen, eikä toivonpilkahduksia juurikaan ole. Silti se on sydämestä kirjoitettu, sen aistii rivien välistä. Vaikka Nicolen totuuden kieltäminen ehkä välillä otti kupoliin, niin ymmärrän häntäkin. Tai ainakin yritän ymmärtää - eihän monikaan tahdo tunnustaa kuolevansa pian. Helen sen sijaan on kerrassaan ihana romaanihahmo, ja häneen ihastuin syvästi. Kumpa hänenlaisiaan ihmisiä olisi paljon, paljon, paljon!

Garner kirjoittaa todella hienosti - hän kirjoittaa hienosti vakavasta aiheesta, joka vaatii kirjailijalta paljon. Garner kirjoittaa niin todentuntuisesti, että minun täytyi nipistää välillä itseäni ja sanoa "tämä ei ole totta, tämä on vain kirja". Niin käy vain silloin, kun kirja on hyvä.

Huomasin Goodreads palvelusta, etteivät suomalaiset ole tainneet juurikaan löytää Vierashuonetta ainakaan vielä. Suosittelen tätä kirjaa teille, lukijat. Aina ei voi lukea kevyttä hömppää, eikä edes dekkareita. Välilläa täytyy antautua sydämestään vakavalle aiheelle, ja hienolle kirjalle. Toivon, että luette tämän!

Jukka Itkonen: Sirkusjuna saapuu

Sirkusjuna saapuu
Jukka Itkonen
Kuvittanut Elina Warsta
92 s. 
2015
Lastenkeskus








Arvostelukappale


Lastenkirjat ovat alkaneet kiinnostaa minua viime aikoina enemmän. Se johtuu ehkä siitä, että siskollani on kivoille lastenkirjoille sopivan ikäinen poika (4 vee) ja lisäksi minulla on ihan tuore kummityttö! Kummityttöni ei tietenkään ihan vielä jaksa innostua Sirkusjunan kaltaisista kirjoista, mutta ainahan lukemiseen innostunut kummitäti voi lukea pienelle ihmiselle. Ja kyllähän tämän kirjan kaltaisia herkkuja lukee ihan omaksikin ilokseen!

Lilli Rahtusen mielestä Nurkanpyhtään kaupunki on ihan hurjan tylsä paikka. Siellä ei ikinä tapahdu mitään. Kunnes eräänä päivänä, josta näyttäisi tulevan tylsä ja tavallinen, alkaakin tapahtua. Kaupunkiin ilmestyy vanki raidallisessa pyjamassa, sekä sirkus. Ja molemmat aiheuttavat hauskoja tilanteita.

Jukka Itkosen kirjoittama, ja Elina Warstan kuvittama Sirkusjuna saapuu on lastenkirjallsiuutta parhaimmillaan. Kirjassa ei olla huumoria säästelty, vaan aikuinenkin lukija kuten minä, sai lukiessaan nauraa. Sisälläni asuu pieni lapsi, koska viihdyn niin hyvin tämänkaltaisten kirjojen parissa.

Kun sirkus saapuu kaupunkiin, ei Nurkanpyhtään kaupungista hauskuutta puutu. Varsinkin sirkustirehtööri on hulvaton tyyppi - hän sanoo mielummin sisä paisti kuin sitäpaitsi, ja kun Lilli keskustelee tirehtöörin kanssa, hän huomaa äkkiä hyppäävänsä aiheesta aivan toiseen. Mutta tämäkin tapahtuu vaivattomasti, ja hauskasti.

Tarinan väliin on saatu Itkosen runoja, jotka ovat kerrassaan herkullisia! Riimit toimivat, ja ne sopivat Lillin ikäisen tytön suuhun kuin valettu. Olen jostain tainnut lukea että Itkoselta on julkaistu runokirjojakin - täytyy ehkä haalia niitä käsiini, jos en aivan väärin asiaa muista.

Kertakaikkiaan - Sirkusjuna saapuu oli todella laadukas lastenkirja, jossa Elina Warstan kuvitus toi ihanan lisän lukemiseen. Lapsiperheille suosittelen tätä kirjaa lämpimästi, mutta kehutan myös aikuisia tarttumaan tähän - aina on hetki aikaa sisäiselle lapselle!