Luettujen kirjojen listaaminen ei oikein sujunut viime vuonna. Minulla on kyllä ainakin melkein kaikki kirjat ylhäällä, mutta sen sijaan, että olisin päivittänyt blogissa ja Library Thingissä olevia listoja, olen turvautunut perinteisesti kynään ja muistikirjaan.
Ajattelin kokeilla, josko tämän vuoden kirjat saisi listattua sähköisesti niin, että raportoisin ne kerran kuussa blogiin (varsinaista listaa pidän allakan muistiinpanosivuilla).
Lisäksi luin kaksi puutarhakirjaa: Riku CajanderinLuontopihan sekä Johanna Vireahon Suomalaisia unelmapuutarhoja. Muutamaa muuta puutarhakirjaa selailin ahkerasti, samoin runokirja Pikku Pegasosta.
Monta kirjaa on myös kesken:
- Mika Waltari:Lukittu laatikko ja muita kertomuksia
- Joanne Harris: Herrasmiehiä ja huijareita
- Avaimen toimittama tietoteos 70-luvun kirjallisuus
- David Mitchell: Pilvikartasto
Ja vielä useampia on lukujonossa... Keskeneräisyyksistä ja vain osin luetuista kirjoista huolimatta olen tyytyväinen lukemisvuoden alkuun. Kerrankin huomaan myös kirjoittaneeni käytännössä kaikista lukemistani tai lukukelvottomaksi julistamistani (siis keskeyttämistäni) kirjoista. Mukan sain valmiiksi vasta eilen, palaan siihen lähipäivinä. Puutarhakirjoista kirjoittelen tällä viikolla kotiblogin puolelle.
Pikku Pegasos on ihana kirja! Kaivoin sen esille, koska etsimme sukulaisvauvan nimijuhliin sopivaa lorua. Olen ihastellut Pikku Pegasosta ennenkin, mutta en muistanut, että siellä on myös monta kirjarunoa tai -lorua. Yllä oleva sitaatti on osa Ilpo TiihosenRiisin raasin rusina -runoa. Aivan yhtä hauska oli Kaarina HelakisanIrja joka luki kirjoja, tässä ote siitä:
Joskus illallakin kuluu peiton alta naurua,
kun jonkun kirjan hassut jutut pikku Irjaa huvittaa,
Jotkut jutut jännittää, että vatsaa ihan nipistää.
Kun Irja vaatteet päälleen pukee,
hän hotkii yhden romaanin,
hän eläinkirjan usein lukee ja keittokirjan ja dekkarin.
Hän lukee lehtiä, satuja, kun kulkee pitkin katuja.
Pystyn samastumaan Irjaan hyvin. Helakisan Kirjastolaulussa taas todetaan mm.
Kirjastossa tavataan!
Siellä asuu koloissaan
joka kirjan kannen alla
yllätykset, jännät jutut.
Kirjastossa seikkaillaan.
Suosikikseni nousi Virpi Tarvaisen lyhyt loru Kirjat kirjastossa:
Kirjat aina odottaa
hyllyssänsä lainajaa.
Kun ei ketään tulekaan
niin ne itsee suruissaan.
Valloittavan hyväntuulista! Suunnittelen sijoittavani Pikku Pegasoksen yöpöydälle ja lukevani lorun tai pari joka ilta, se tekisi varmasti hyvää verenpaineelle. Haluaisin myös osata loruja ja kirjasitaatteja ulkoa, niille olisi usein käyttöä (onko muualla kuin kirjoissa ja elokuvissa ihmisiä, jotka tuosta vain luettelevat ulkoa runon tai pitkän pätkän klassikkoteosta?). Haluaisin myös kirjoittaa loruja - kiitos (?) Pikku Pegasoksen olen loruillut nyt kissoillemme pari päivää jatkuvasti. Eilinen, mielestäni tosi hauska, loru kertoi kissasta, joka kulkisolmu hännässänsä, mutta muuta en enää muista tuosta lorujen lorusta.
Toivotan loruilevan leppoisaa viikonloppua ja hauskoja lukuhetkiä!
Kirjastoreissulta tarttui mukaan kirja, joka kiilasi suoraan lukulistan kärkeen. Tommi Sarlinin toimittamassa teoksessa Uudelleen luettua – kirja johon palaan kymmenkunta tunnettua suomalaiskirjailijaa vastaa yllä olevaan kysymykseen omin sanoin. Kukin kirjailija on saanut nimetä yhden suomalaisen teoksen, johon palaa yhä uudestaan.
Oikea täsmäteos tälle lukutoukalle! Luen aina uteliaana kaikki jutut, joissa kirjailijat kertovat nimenomaan kirjailijan työstään ja suhteestaan kirjallisuuteen – siis haastattelut ym. faktajutut, fiktiivistä kirjailijakirjallisuutta en pidä niin kiehtovana. Tässä kirjassa tehtävänanto oli sikäli mukava, että kun kirjailijoiden oli pitänyt nimetä juuri kotimainen luottoteos, se on myös kotimaiselle lukijalle tuttu.
Mukana vastaamassa ovat mm. Jari Tervo ja Mikko Rimminen. Vakikirjoina mainittiin mm. Maiju LassilanTulitikkuja lainaamassa sekä Sinikka ja Tiina NopolanRisto Räppääjät. Sirpa Kähkönen, jonka teoksiin en ole muuten edelleenkään tutustunut vaikka haluaisin, oli kirjoittanut hienon esittelyn Minna CanthinHannasta. Virpi Hämeen-Anttilan kirjoitus Juhani AhonJuhasta oli myös erinomainen. Vaikka olen lukenut Juhan ajat sitten, kaikki palautui elävänä mieleeni ja olisin välittömästi halunnut lukea uudestaan tuon – etenkin Hämeen-Anttilan kirjoituksen jälkeen – monisyisen tarinan.
Eniten pidin kuitenkin niistä kirjailijoiden "paljastuksista", joissa kirjailijalla oli hyvin henkilökohtainen suhde uudelleen luettavaan kirjallisuuteen. Leena Lehtolainen kertoi, kuinka hän löysi suomenruotsalaisen lyriikan jo lukioikäisenä, mutta kadotti sen. Henry Parland tuli sitten opiskeluaikoina vastaan ja suhteesta tuli niin intensiivinen, että Lehtolainen tutki Parlandin runoutta kirjallisuudenopinnoissaan ja aikoi tehdä hänestä linsensiaatintyönsäkin. Parland ei lopulta päätynyt lisuriin, mutta Lehtolainen teki Parland-matkan ja liikuttui kyyneliin nähdessään Parlandille tärkeän joen: Olen tyytyväinen siitä, että olen yksin. Saan olla rauhassa Henryn kanssa. (s. 91) Tuula-Liina Varis taas kertoi vetoavasti, kuinka Joel LehtosenPutkinotko on kulkenut hänen mukanaan myös aivan nuoruudesta asti, ihmissuhteesta ja elämäntilanteesta toiseen. Kymmenien lukukertojen jälkeenkin Putkinotko on minulle ennen kaikkea lukuelämys, mieluisa käynti romaanin maailmassa, hän pohtii. (s. 158)
Suurena Jansson-fanina minua kiinnosti erityisesti Jari Järvelän rakkaudentunnustus Tove Janssonin novelleille. Sanon rakkaudentunnustus, koska tekstistä välittyi, että nämä novellit ovat Järvelälle todella tärkeitä. Hän pyytää lukijaa unohtamaan hetkeksi ne uhkeakuonoiset valkeat otukset ja syventymään Janssonin novelleihin, koska novellit olivat se kirjallisuudenlaji, joka oli Tovelle itselleenkin tärkein. Tekisi mieli hankkia Uudelleen luettua omaksi tai ainakin kopioida Järvelän osuus, sillä siinä oli niin osuvaa luonnehdintaa Janssonin teksteistä ja ihmiskäsityksestä. Esimerkiksi:
Janssonin näkemys ihmisestä on armoton, samoin hänen koko elämänkatsomuksensa, mutta samalla se on hurjapäisen toiveikas. Rehellinen, vilpitön, sen takia elinvoimaa pursuava. Mikä tärkeintä, ei ollenkaan kliseinen ja teeskentelevä. Vaan aito. Janssonin voisi valita novelliensa perusteella Kliseitten vastustamisyhdistyksen jäseneksi. Pahimman koettelemuksen keskellä Janssonin novellien ihmiset saavat vielä yhden nasakan potkun munille, sen tarkoitus on katkaista selkäranka, mutta sen sijaan potku herättää heidät, eikä nujerra. (s. 100)
Hieno kirjalöytö!
Lopuksi pitää toistaa kysymys: Mihin kirjaan palaat aina uudelleen ja miksi? Minun vastaukseni on Tove Jansson ja Kesäkirja. Siksi, että siinä on kaikki: kesä, meri, myrsky, ihmisten ymmärtäminen ja jopa kissa.
Tommi Sarlin (toim.): Uudelleen luettua – kirja johon palaan. Kirjapaja, 2008.
Onko muillakin ollut vaikeuksia Carpelanin teosten kanssa? Ja riittääkö Finlandia-haasteen suorittamiseen, että tutustuu kirjoihin niiden lukemisen sijasta?
Valitsin toiseksi Finlandia-haastekirjaksi Bo CarpelaninAlkutuulen, koska se löytyi omasta hyllystä. Olen vaikeuksissa sen kanssa, enkä edes oikein tiedä, missä mättää. Kirja on lyhyt, luvutkin ovat lyhkäisiä. Ymmärrän kaiken lukemani. Kieli on kaunista ja hienoa, mukavaakin. Esimerkiksi tämä Kirjastossa-luvun alku on mielestäni upea ja vilpittömästi pidän siitä, ihailenkin sitä:
Maailmanpuu sihisee kirjaston lastenosastolla. Oksilla istuu lapsia syventyneinä sen lehdistöön ja kirjoihin. Karin Lind seisoo lainaustiskin takana ja saa yhden rypyn lisää joka lapsesta, jonka hän pyydystää välkkyviin silmälaseihinsa. Hänen sormensa osoittaa puun korkeuksiin, sen haarat leviävät kautta koko huoneen. Me hiljennämme puhetta, kukin kulkee omassa äänettömyydessään. Lumous on aivan luonnollinen asia, se virtaa ulos kirjoista, se tuoksuu kaukomaitten eläimiltä ja kukilta, haisee märiltä vaatteilta, paperilta, hämärältä, ja nenät vuotavat, päät kumartuvat omiin lumottuihin sokkeloihinsa, suut tavaavat hitaasti, sormet seuraavat vieraita virtoja, minä olen mennyttä, vankina, turvassa. Minä kasvan nopeasti nide niteeltä - - (s. 65)
Mutta jokin tässä silti on vikana, kun en saa tekstistä otetta. Luen katse kirjassa mutta mieli muualla, eikä teksti kaikesta kauneudestaan ja taitavuudestaan huolimatta kosketa. Muistan, etten oikein saanut otetta Carpelanin tuoreemmastakaan Finlandia-voittajakirjasta (Kesän varjot, 2005), mutta se sentään jäi mieleeni unenomaisena lukukokemuksena, ei epämääräisesti ärsyttävänä. Tässä kirjassa syyllistyin jopa siihen, että kävin lukemassa kirjan lopun etuajassa, mutta sekään ei innostanut minua syventymään teokseen.
Voihan Finlandia. Hieman hämmentävää, että olen keksinyt tällaisen haasteen ja vielä houkutellut muitakin siihen, ja sitten aloitan haasteen haukkumalla Nenäpäivän ja nyt valittamalla Alkutuulesta.
Seuraava Finlandia-kirjani on minulle yllätys. Se ilo haasteesta nimittäin ainakin on, että blogia lukenut äitini ilmoitti tyhjentävänsä hyllynsä vanhemmista Finlandia-voittajista ja tuovansa ne minulle. Saan siis haasteellisen kirjapinon lähiaikoina. Vähän sääli kyllä, että Finlandia-kirjoja löytyy varmasti muidenkin hyllyistä pölyttymästä. Veikkaanpa, että osaa ei ole edes luettu, vaan ne on vain ostettu tai saatu hyllyyn siksi, että ovat juuri Finlandia-voittajia.
Minäkin olin eilen Unkarin tiede- ja kulttuurikeskuksen järjestämässä kulttuuri-illassa, jonka kulusta Marjis ehti jo kertoa. Monipuolinen ja mielenkiintoinen ilta, muuta en voi sanoa! Bloggarikollegojen tapaaminen on aina mukavaa, ja Unkarin kirjallisuuteen liittyvä anti oli valtavan innostavaa ja hyvin opettavaistakin.
Illan aikana palkittiin Juhani Huotari teokseen Mitä olet nähnyt ja kuullut tekemästään käännöstyöstä sekä muusta Suomen ja Unkarin välisestä kulttuurityöstään István Rácz -palkinnolla. Palkinnon oli ojentamassa tuore Unkarin suurlähettiläs Kristóf Forrain. Arvokkaista puitteista huolimatta illan tunnelma oli rento ja hauska. En muista, milloin olisin viimeksi nähnyt niin monta samasta asiasta intoutunutta ihmistä samassa paikassa. Oli hienoa huomata, että tilaisuuden yleisö tuntui olevan paikalla aidosta kiinnostuksesta illan aihetta kohtaan eikä vain siksi, että kulttuurikeskus oli järjestänyt jonkin tapahtuman.
Illan aihe olikin aidon kiinnostava. Avaimen kustannuspäällikkö Anna-Riikka Carlson johti keskustelua, jossa käsiteltiin Unkarin nykykirjallisuutta sekä kulttuurikeskuksen 30-vuotisjuhlajulkaisua Mitä olet nähnyt ja kuullut; keskustelijoina olivat juhlateoksen tekijät. Kirja on upea kulttuuriteko: varta vasten meitä suomalaisia varten on toimitettu läpileikkaus Unkarin tämän hetken kirjallisuuteen, lyriikkaan ja proosaan – kaikki aiemmin suomentamatonta materiaalia. Kuten Marjis jo katsauksessaan kertoi, teosta ei löydy kirjakaupoista, mutta Unkarin tiede- ja kulttuurikeskus on lahjoittanut sitä kirjastoille. Teosta voi käydä lukemassa ja lainaamassa myös keskuksen omasta kirjastosta Helsingin Kaisaniemestä.
En ole tutustunut teokseen juuri kaunista kantta ja siihen sopivaa kirjanmerkkiä enempää (kirjanmerkki kiinnitti erityisesti suuren kirjanmerkkikeskustelun ansiosta huomiotani!), mutta hyvin monipuoliselta vaikuttaa. Kuulimme eilen monenlaisia lukunäytteitä ja opimme, että Unkarissa runous on ollut pitkään proosaa vahvempi kirjallisuudenmuoto - ja että mitallisuus on voimissaan vielä Unkarin nykyrunoudessakin. Unkarilaisessa kirjallisuudessa ei voivotella ihmissuhteiden ankeutta ja elämän harmautta meillä totuttuun tapaan, eikä realismilla ylipäätään ole niin vahvoja perinteitä kuin esim. meillä Suomessa. Tämä kaikki kuulosti yllättävältä ja virkistävän erilaiselta - aion ehdottomasti lukea Mitä olet nähnyt ja kuullut -teoksen. Luulen, että sieltä löytyy aivan uudenlainen kirjallinen maailma. Ainakin kirja tulee olemaan hyvin yleissivistävä lukukokemus. Kuka osaa nimetä unkarilaisen nyky- tai vanhemmankaan ajan kirjailijan? En minä ainakaan, paitsi Krisztina Tóthin.
Unkarin tiede- ja kulttuurikeskuksen kulttuurituottaja Olga Huotari kertoi, että ajatus tästä kirjasta syntyi, keskuksessa mietittiin, mitä muuta se saattaisi julkaista 30-vuotisen Suomen-toimintansa kunniaksi kuin Suomessa niin perinteisen historiikin. Heräsi ajatus julkaisusta, joka keskittyisi kirjallisuuteen ja kulttuuriin, keskuksen ydinosaamiseen. Mielestäni idea on loistava, ja toivon, että kirja löytää lukijansa kirjastojen kautta. Tässäkin nimittäin pätee sama, jonka juuri kirjoitin Lukupiirin puolelle: kun lukee kirjallisuuskirjan, saa läpileikkauksen tietyn aihepiirin kirjallisuudesta ilman että pitäisi (tai saisi - mutta kaikkeen ei ole aina aikaa tai voimia) lukea useita kaunokirjallisia teoksia. Pikaisella googlauksella löysin sitä paitsi vain harvoja Unkarin kieli- ja kulttuurioloista kertovia kirjoja. Unkarilaisesta runoudesta kiinnostuneille löytyi teos Yhteisessä sateessa.
Onnittelut siis Unkarin tiede- ja kulttuurikeskukselle pitkästä toiminnasta, hyvästä kirjaideasta ja vielä kirjan esittelemisestä bloggareillekin! Seuraavaksi keskus voisi järjestää kirjallisuusmatkan paikan päälle, eilinen nimittäin herätti Unkarin-matkakuumeen.
Anna Tarvainen (päätoimittaja), Olga Huotari, Hannu Launonen (toim.): Mitä olet nähnyt ja kuullut - valikoima uutta unkarilaista proosaa ja runoutta. Unkarin tiede- ja kulttuurikeskus, 2010.
Jos ei ole kirja-asiaa, niin ainakin kirjanmerkkiasiaa, liittyhän sekin lukemiseen. Löysin pinon kirjanmerkeiksi säästämiäni postikortteja ja nappasin niistä kuvan. Tarkoituksenani oli jo joskus aiemmin kirjoittaa kirjanmerkeistä, eli siitä, millaisia tapoja on merkitä, missä kohdin kirjaa on.
Minä olin aiemmin aivan kuriton: käänsin kirjansivut hiirenkorville (olen aivan hiljattain törmännyt myös ilmauksiin kissan- ja koirankorvat tässä yhteydessä; minkä kaikkien eläimien korvia taitetut sivunkulmat voivat olla?) ja saatoin alleviivata tekstejä, tehdä muistiinpanoja marginaaleihin. Muistan havahtuneeni asiaan ensimmäisen kerran, kun ystävä totesi ykskantaan, ettei aio lainata yhtään kirjaa minulle. Kirjoja pitää kunnioittaa. Siirryin kassakuitti-paperinrepalelinjalle, mutta oikeita kirjanmerkkejä en ole oppinut koskaan käyttämään, vaikka mielelläni ihastelen niitä kaupassa.
Nykyisin käytän kauniita postikortteja kirjanmerkkeinä. Ennen minulla oli tapana haalia kortteja, vaikken lähettänyt niitä koskaan kenellekään. Lopetin ostamisen. Jokunen vuosi sitten kuitenkin keksin, että kortit käyvät hyvin kirjan väliin - sain uuden alibin korttishoppailuun.
Nämä kortit ostin loppuvuodesta ja ne ovat suurempia kuin useimmat kirjat, joten joskus lukeminen toimii lähinnä tekosyynä ostoksille...
Ja myönnettäkään, että koska luen lähinnä iltaisin ennen nukkumaanmenoa, usein vain jätän kirjan alassuin sängylle tai yöpöydälle. Joskus se on pysynyt koskemattomana aamuun asti, joskus kärsinyt yön aikana. Kyllä minä kunnioitan kirjoja, mutta saan niistä myös helposti kovin luetun näköisiä. Erityisen huolettomasti kohtelen hyviä kirjoja, niitä, joista tiedän, etten tule ikinä luopumaan. Ne saavatkin näyttää luetuilta, vaikka se vähän sääli onkin.
Kuulostaako tutulta?
Kirja-asiaa sen verran, että olen ajautunut jälleen tilanteeseen, jossa minulla on monta kirjaa kesken, mutta ei yhtäkään siinä vaiheessa, että siitä voisi kirjoittaa kunnolla blogiin. Kerrottakoon kuitenkin, että David Mitchellin Pilvikartasto vaikuttaa hienolta, mutta lukeminen on hyytynyt alkuunsa. Timo K. MukanNäin hetki sitten ketun ON hieno ja kiinnostava - ja paksu ja hidaslukuinen, mutta yritän palata aiheeseen lähiaikoina. Pepi Reinikaisen kirjoitusopas Elämänkaarikirjoitus ja ihmisen vuodenajat tuntuu innostavalta, mutta en ole siinäkään alkua pidemmällä. Näin kevään korvalla olen intoutunut tutkimaan tuntikausien ajan myös puutarhakirjoja ja siemenluetteloita, ja äsken kirjoitin saksankielisestä nykykirjallisuudesta kertovasta Muistijälkiä-kirjasta Lukupiirin puolelle. Yksi Mika Waltarikin on kesken.
Voi innostus ja ahdistus. Tämän kirjasekamelskan taltuttamiseen tarvitaan kai muutakin kuin kauniita kirjanmerkkejä.
Valitsin aakkoshaasteen O-kirjaksi George OrwellinVuonna 1984, koska olen ollut aikeissa lukea sen aina siitä asti, kun lukupiirissämme käsiteltiin Orwellin Eläinten vallankumousta muutama vuosi sitten. Luin Eläinten vallankumouksen hetkessä ja herpaantumatta. Kirja tuntui hyvin kiinnostavalta ja tärkeältä: ajattelin, että jokaisen poliitikon ja muun vallanpitäjän pitäisi lukea se. Se oli myös hyvää, elävää kieltä. (Lisäksi se sopii hyvin perhekirjaksi: meillä sen luki lukupiirin ansiosta myös mieheni, lukupiirikollegan kotona taas n. 10-vuotias tyttö.)
Vuonna 1984 oli tuttu kouluajoilta ja muistelin, että sekin olisi ollut vangitsevaa lukemista. Se ei kuitenkaan ollut aluksi. Kirjan lähtöasetelma, Iso Veli joka valvoo kaikkea ihmisten ajatuksia myöten, oli liian tuttu, niin usein tähän kirjaan viitataan. Muutenkin tuntui, ettei kirjassa oikein tapahtunut mitään.
Kannatti kuitenkin jatkaa lukemista. Ensimmäisen kerran havahduin kirjan kuvaamaan mahdottomaan maailmantilanteeseen jo sivulla 11: Mikään ei ollut kiellettyä, koska ei ollut enää mitään lakeja. Sitten kirjassa alkoi tapahtuakin. Päähenkilö, Totuusministeriön virkamies Winston Smith ei syyllisty enää vain ajatusrikoksiin vaan ryhtyy myös salasuhteeseen nuoren naisen, Julian, kanssa. Mikään ei tietenkään jää huomaamatta Iso Veljeltä, joten lopuksi rakastavaiset joutuvat Rakkausministeriöön kidutettaviksi ja aivopestäviksi. Loppu on ahdistava - mutta enempää en kerro. Halutessaan Wikipedian artikkelista saa hyvän käsityksen sekä kirjan peruslähtökohdista että juonesta.
Lukukokemuksena Vuonna 1984 oli ahdistava mutta vaikuttaava. Mielessäni poukkoili ajatuksia ihmisoikeusrikkomuksista ja sananvapauslaeista Suomen lehdistön toimintatapoihin, internetin mahdollisuuksiin ja vaaroihin, muinaisiin kielitieteen opintoihini ja äidinkielen tärkeyteen ajattelun välineenä, mutta en saanut aikaiseksi mitään niin loppuun hiottua ajatusta, että esittäisin sen täällä. Tämä kirja kannattaa lukea kuitenkin jo silloin, jos on kiinnostunut lingvistiikasta. Minua kiehtoi ja kylmäsi, kuinka kirjassa kuvattiin tietoista kielen ja sitä kautta historian ja ihmisten ajatusten muokkausta. Vanhakielestä tehtiin systemaattisesti uuskieltä, jotta ihmisillä ei olisi vääränlaisia (eli vanhanmallisia) ajattelun välineitä:
"Sinä et pidä uuskieltä sen ansaitsemassa arvossa, Winston", hän sanoi jokseenkin synkästi. "Silloinkin kun kirjoitat sitä, ajattelet vanhakielellä. Olen silloin tällöin lukenut, mitä olet kirjoittanut >Timesiin<. Hyviähän ne jutut on, mutta käännöstä vain. Sinun sydämesi riippuu kiinni vanhakielessä, kaikissa sen epämääräisyyksissä ja hyödyttömissä vivahteissa. Sinä et käsitä sanojen hävittämisen kauneutta. Etkä tiedä, että uuskieli on ainoa kieli maailmassa, jonka sanasto päivä päivältä pienenee?" (s. 60)
Tämä kirja kannattaa lukea myös siksi, että vaikka 1984 jo meni, aika ei ole ajanut tämän ohi. Valitettavasti.
***
Niille, joita kiinnostaa Orwellin omaelämäkerrallinen tuotanto, suosittelen sotareportaasiromaania Katalonia! Katalonia! Minulla se jäi kyllä taannoin kesken, mutta syy ei ollut kirjan, vaan minun. En lue koskaan sotakirjoja, ja tätä kirjaa pääsin yllättävän pitkälle.
George Orwell: Vuonna 1984 (Nineteen eighty-four). Suom. Oiva Talvitie. Wsoy, 1950
Joskus parikymppisenä viestinnän luennolla tuplasti ikäiseni nainen kehui tv:n asiaohjelmia ja sanoi, että hyvä dokumenttihan viihdyttää enemmän kuin oikea viihdeohjelma. Me nuoret pyörittelimme silmiämme: mitä viisastelua.
Tapaus tuli mieleeni, kun luin kirjaa Naisten Helsinki – Kulttuurihistoriallinen opas (Schildts, 2010). Olen siirtymässä vakaasti kohti viisastelevaa ikää, koska huomaan lukevani yhä enemmän tietokirjoja. Ja naisten Helsinki viihdytti minua paljon enemmän kuin moni kaunokirjallinen teos!
Anna Biströmin, Rita Paqvalénin ja Hedvig Raskin toimittama kirja on ensinnäkin visuaalisesti houkutteleva. Mikä siinä onkin, että heti kun tietokirja on neliön mallinen, se vaikuttaa sympaattiselta? Tasapainoinen taitto, vanhat valokuvat sekä kuvat mm. taideteoksista viimeistelivät vaikutelman. Myös menneen ajan mainoksissa ja kaikenlaisissa kartoissa on aina jotain kiehtovaa.
Toiseksi teos oli yllättävänkin monipuolinen. Teos vie yhtäältä niin varhaiseen aikaan, että Kluuvinlahti loiski yhä merenä eikä kaupunkia ollut vielä olemassa. Toisaalta heti alussa tutustuttiin tämän päivän graffitikulttuuriin ja graffiteja tekeviin naisiin. Moni artikkeli kuljetti Töölön, aikanaan lehmihaan ja sittemmin uudenlaisen kaupunginosan kaduille, ja tutustutti mm. Töölön taiteilijoihin. Kirja herätti myös halun lukea Elvira Wilmanin (1875–1925), 1900-luvun alussa helsinkiläisistä työläiskortteleista kirjoittamia näytelmiä. Ne kuulostivat aivan Minna Canthin tyylisiltä – paitsi, etten ollut niistä ennen kuullutkaan. Siirtolapuutarha-artikkelisssa taas kerrottiin, että Venny Soldan-Brofeldtkin (1863–1945)oli siirtolapuutarhuri – ja vastapainoksi tavattiin alun perin kongolainen nainen, joka viljelee nyt Kivihaan siirtolapuutarha-alueella.
En aio luetella kirjan koko sisältöä, vaikka mieli tekisi. Joka tapauksessa siis hyvin ilahduttava kirja: sen verran kepeä, että sitä luki mieluusti ilman tenttikirjafiilistä, ja kuitenkin sen verran tietävä, että se herätti ajatuksia ja saa katselemaan Helsinkiä eri silmin vielä myöhemminkin. Kirja muistutti kiinnostavalla tavalla, miten menneisyys ja nykyisyys ovat aina läsnä katukuvassa ja kulttuurissa. Ja vaikka asioiden tarkastelu sukupuolinäkökulmasta ei aina ole perusteltua, tässä kirjassa se toimi mielestäni hyvin.
Oikein mukava teos (naisten) historian ja (kaupunki)kulttuurin ystävälle. Seuraavaksi haluaisin lukea Kirjapajan julkaiseman Helsinki-teemakirjan Hiljaisuuden Helsinki.
Ote Naisten Helsingin alkupuheesta:
Miltä Helsingin kaupungin kartta näyttää, jos yhdistämme sen naisten historiaan? Mitkä ovat siinä tapauksessa tärkeitä paikkoja, historiallisia monumentteja ja pyhiä tiloja? Entä mitä kaupunkitila kertoo meille naisten historiasta, ja kuinka voimme luke sen kätkettyjä merkkejä? Muuttamalla näkökulmaa haluamme luoda kaupungin monumenteille ja instituutioille uuden sisällön ja tarkentaa katseemme paikkoihin, jotka ovat tai ovat olleet tärkeitä naisille ja tytöille.
Anna Biström, Rita Paqvalén, Hedvig Rask, toim.: Naisten Helsinki – Kulttuurihistoriallinen opas. Schildts, 2010.
Blogin sivupalkkiin ilmestyi juuri uusi banneri. Sallanmainion esimerkin innostamana minäkin halusin kannattaa hyvää asiaa eli mainostaa (ilmaiseksi) uutta ja kiinnostavaa liikeideaa, Pientä esikoiskirjakerhoa.
Pieni esikoiskirjakerho ilmoittaa kotisivuillaan tomerasti olevansa "taatusti Suomen pienin kirjakerho ja tarkoitettu hyvien kirjojen ystäville". Nimensä mukaisesti tämä kirjakerho tarjoaa luettavaksi vain esikoisromaaneja, ja niistäkin vain suomalaisia. Haastattelin kerhon perustajia lyhyesti ja he kiteyttivät kirjakerhon perusidean niin, että tarkoituksen ja haluna on tarjota ihmisille uusia, mielenkiintoisia lukukokemuksia ja tehdä esikoiskirjailijoita tunnetuksi. Kukapa nykykirjallisuutta seuraava lukutoukka voisi vastustaa tällaista?
Markkinointia ja paperinrapinaa
Kerhoidean isä on Jussi Keinonen. Hän toimi pitkään kirja-alalla, kunnes irtisanoutui WSOY:ltä vajaa vuosi sitten. Keinonen on ollut kiinnostunut kirjallisuudesta jo nuoresta pitäen, ja vuosien ajan hän pyöritteli ideaa "erilaisesta" kirjakerhosta, jonka avulla erityisesti esikoiskirjailijoita voisi tukea. Viime vuoden lopulla aika oli otollinen idean toteuttamiselle. Jussi pyysi yhtiökumppanikseen kirjallisuuden harrastajan Mervi Laihon, jonka tunsi jo opiskeluajoilta.
Kaksikon työnjako on selvä. Jussi Keinonen on kerhon luova ideoija ja vastaa mm. tiedotuksesta ja markkinoinnista. Jussin vankka kokemus ja laaja kontaktiverkosto kirja-alalla ovat olleet kullanarvoisia kerhoa käynnistäessä.
Mervi taas vastaa kerhon käytännön asioiden pyörittämisestä, paperitöistä ja pilkkuvirheiden korjaamisesta. Hän lisää, että siinä sivussa hän yrittää pitää Jussin ruodussa ja Manu-kissan poissa näppäimistön päältä. Monipuolista hommaa, siis.
Lupaava alku
Kerho on lähtenyt liikkeelle hyvin. Se sai loppuvuodesta mukavasti palstatilaa lehdissä ja netissä, ja tähän mennessä jäseniä tai kiinnostuksensa ilmaisseita on jo yli 130. Palaute on ollut todella kannustavaa, Mervi kertoo. Tällä hetkellä kerhossa kartoitetaankin tämän vuoden esikoissatoa, eli valmistaudutaan valitsemaan ensimmäiset kerhokirjat.
K-blogi kannustaa ja seuraa mielenkiinnolla, miten kerhotoiminta etenee. Onnea matkaan!
Nettilukupiirissä valitaan nyt ensi kuun kirjaa. Tule mukaan ja osallistu äänestykseen. Kuka kolmesta saksalaisesta? En kerro, mikä kirjoista on minun ehdotukseni. ;)
Joskus pelottaa, että joku matka Dianalla sujuisi niin tavanomaisesti, ettei mitään kirjoittamista olisi. Väli Maarianhamina-Lappo ei ollut sellainen.
Oi kesä, meri, huumori, rakkaus ja ystävyys. Oi ihana elämä ja ihanat kirjat ja kirjailijat!
Tähän hihkumiseen on syynsä: Pirkko SaisionLokikirjasta löysin kirjan, jota olen lukenut vilpittömästi nauttien, lukiessani hymyillen ja hykerrellen,
huolettomana ja lukemisen ilosta kehräten (ja koko ajan innoissani miehelle kirjan tapahtumia selostaen). Täydelliset hyvän mielen kirjat ovat niin harvinaisia, että ihan sydämessä läikähtää, kun saa sellaiseen käsiinsä.
Viime vuonna ilmestynyt Lokikirja on aivan erilaista Saisiota kuin taitavan analyyttiset, kantaa ottavat romaanit, joihin olemme tottuneet. Tämän kirjan taidokkuus piilee elämänilossa ja maanläheisyydessä (tai merenläheisyydessä).
Teoksen nimen mukaisesti kyseessä on veneen, Mahonkiristeilijä Dianan, päiväkirja. Seikkailu alkaa, kun Saisio eli Saikki ja hänen puolisonsa Honksu (Honkasalo), pesunkestävät maakravut, ostavat puolivahingossa 35-vuotiaan vanhan, vuotavan ja kaikin puolin epäluotettavaksi osoittautuvan puuveneen. Tai on Dianassa se luotettava puoli, että sillä joutuu lähes joka veneilyllä merihätään - ja se, että siitä huolimatta omistajien tunteet Dianaa kohtaan vain kasvavat kesä kesältä. Diana on kuin perheenjäsen. Se, miehistönään Saikin ja Honksun lisäksi tytär Elsa ja usein tuhmia puhuva pehmoeläin Kengu sekä vaihtuva määrä ystäviä, seilaa aluksi Uudenkaupungin tienoilla mutta uskaltautuu sitten saaristomerelle ja rannikkoa pitkin aina Kotkaan asti. Merenkulkijasta tulee välillä sisävesien tutkijakin, Diana-parka on tuulten ja myrskyjen armoilla Pielisellä.
Hihittelin kirjan alusta loppuun. Ihastumista kirjaan edesauttoi se, että Diana lipui aluksi minulle rakkailla ja tutuilla vesillä, mutta kuljin Dianan kannella mieluusti muuallekin. Saaristo ja veneily kiehtovat minua aiheina, mutta nautin kirjassa myös Saision hauskoista piirustuksista ja elävistä, nasevista kuvauksista, olipa kyse sitten sukeltamisesta potkuriin takertuneen köyden perään tai ystäväjoukon kestitsemisestä. Käsin kirjoitettu kirja pursuaa lämmintä huumoria ja lempeää itseironiaa. Nälkäisenä tai janoisena sitä ei kyllä kannata lukea, sillä kirjassa syödään kuin Viisikoissa konsanaan eikä merimiesmäinen Huhhahhei ja rommia pullo -ajattelutapakaan ole aivan vieras Dianan väelle.
Suosittelen kirjaa kaikille veneilyn ystäville ja niille, joita veneily pelottaa. Tämän kirjan jälkeen pelko on poissa: ihan sama, vuotaako vene tai tunteeko kukaan merimerkkejä, tulis nyt vaan kesä ja päästäisiin vesille! Aurinkoa, tiiroja, haahkoja, suolan hajua ja paljaita kallioita. Vihdoinkin!
Pirkko Saisio: Lokikirja. Siltala, 2010.
Kustantajan kirjaesittely ja teksinäyte kirjan alusta täällä.
Kun olemme valinneet kohteeksemme naiskirjallisuuden, olemme lähteneet siitä olettamuksesta, että naiset muodostavat kirjailijoina oman traditionsa. On siis olemassa sellaista kirjallisuutta, jonka kieli ja maailma on jossain suhteessa toinen kuin miesten kirjoittaman kirjallisuuden.
Näin todetaan Maria-Liisa Nevalan toimittaman teoksen "Sain roolin johon en mahdu" - Suomalaisen naiskirjallisuuden linjoja alkupuheessa, aakkoshaasteeni N-kirjassa. Kylläpä olikin vaikeata löytää tuo N. Ovatko n:llä alkavat sukunimet harvinaisia, kun kirjahyllystäni ei löytynyt yhtään n-kirjailijan kirjaa, ei koti- eikä ulkomaista? Onneksi katse osui tietokirjojen puolelle ja tähän kirjaston poistomyynnistä löytämääni aarteeseen.
Kirja on lähes 800-sivuinen enkä lukenut sitä kokonaan. Näin ollen en ala sitä nyt myöskään ruotimaan tarkasti. Sanon vaan, että jos olet kiinnostunut kotimaisesta naisten kirjoittamasta kirjallisuudesta, osta tämä kirja, jos suinkin voit. Osta, et tule katumaan! Helppoa se ei kyllä tule olemaan, sillä kirjaa ei oikein löydä kirjastoistakaan, saati antikoista.
"Sain roolin johon en mahdu" kiehtoi minua jo nimensä takia. Monipuolinen teos kertoo niin suomalaisesta kansanperinteestä ja tuutulauluista kuin kirjallisuutemme synnystä (siitä oikein kiinnostuneille suosittelen teosta Kirjallinen kulttuuri keskiajan Suomessa) ja nykykirjallisuudesta aina 1980-luvun lopulle asti. Kirjallisuustieteellisen sijasta sanoisin teoksen näkökulmaa sosiologiseksi: selkeäsanainen teos valottaa suomalaisen yhteiskunnan kehitystä ja kirjailijoiden elämätarinoita ja tuotantoa melko yleisellä mutta hyvin ammattitaitoisella ja kiinnostavalla otteella. En törmännyt vaikeisiin termeihin tai koukeroisiin lauseisiin vaan sujuviin teksteihin, joita luin innoissani kuin hyvää romaania.
Luin kirjaa sieltä täältä, valitsin herkkupaloja sisällysluettelosta. Kurkkasin, mitä on sanottu suosikeistani Märta Tikkasesta ja Tove Janssonista, mutta siinä ohessa löysin aivan uusiakin kirjallisia tuttavuuksia. Onko kukaan Eira Stenbergiä? Hänen teoksensa kuulostavat aika hurjilta.
Luulen, että tästä kirjasta muodostuu sellainen kotikirjastoni perusteos, johon palaan aika ajoin, joko etsimään lukuvinkkejä tai taustoittamaan lukemaani. Tomomin kanssa käymieni nettikeskustelujen innoittamana olen aikeissa lukea lisää esim. Eeva Kilpeä. Ilokseni huomasin, että hänestäkin löytyy artikkeli tästä kirjasta. Arja Tiaisen tuotantokin alkoi kiinnostaa opuksen ansiosta - kirjan otsikon sitaatti on lainattu Tiaiselta.
Sain roolin on julkaistu 1989. Kirjaa selatessa olikin hauska miettiä, ketkä nykyiset kirjailijat tulevat päätymään hakuteoksiin. Sofi Oksanen tietty, entäs Elina Hirvonen tai Miina Supinen? Näitä miettiessäni tartuin myös Saran haasteeseen sadan tärkeän (naisen kirjoittaman) kirjan listasta. Listallani on jo 31 kirjaa. Palataan asiaan.
Maria-Liisa Nevala (toim.): "Sain roolin johon en mahdu" - Suomalaisen naiskirjallisuuden linjoja. Otava, 1989
K-blogin tammikuu näyttää noudattavan kaavaa: joko valitan lukemastani kirjasta tai linkkaan muiden blogeihin. Koska kirjalliset keijukaiset tuli jo lytättyä, nyt on linkkien aika. Oikeasti minun oli tarkoitus kirjoittaa tänään peräti kaksi kirja-arviota, vaan kiitos muutaman tunnin lumityöurakan, en pysty. Muistan viime talvena voihkineeni, että fyysinen ponnistelu talvea vastaan pistää aivotoiminnan kohmeeseen ja sormetkin toimintakyvyttömiksi. Niin tänäkin talvena, mutta toivon mukaan pääsen pian lumitöiden yli.
Niin ne linkit. Toivottavasti kaikki ovat jo huomanneet, että Penjamion koonnut ansiokkaasti yhteen kirjabloggarien arvioita Nenäpäivästä.Salla on taas pohtinut Finlandia-asiaa siltä kannalta, mitkä olisivat olleet bloggarien Finlandia-ehdokkaat viime vuonna. Hienoja ideoita ja koosteita molemmat, kiitän viitseliäisyydestä! Nenäpäivä ja koko Finlandia-palkinto alkavat muodostua minulle tärkeiksi asioiksi kiinnostavien keskustelujen, yhteisöllisen lukukokemusten jakamisen takia.
Ja kun äsken avasin koneen, naurahdin: Valkoinen Kirahvi oli nostanut esiin tämänpäiväisessä Hesarissa olleen kirjoituksen Oatesin Kosto: Rakkaustarinasta. En ole lukenut ko. kirjaa, mutta kiitos kirjabloggarien, se tuntuu kovin tutulta. Valkoisen Kirahvin blogissa on kiitelty Hesarin arviota, mutta itse taas sitä lukiessani ajattelin, että aika köykäistä, monissa blogeissa on ollut kiinnostavampia arvioita. Ja miksi HS kirjoitti tästä vasta nyt! Mutta - viitaten viimeaikaiseen bloggarit vs. ammattikriitikot -keskusteluun - minusta bloggarit eivät kuitenkaan korvaa kriitikkoja. Kumpiakin tarvitaan, tarvitaanhan monenlaisia kirjojakin,
Eihän siitä mitään tullut. Kaikki muut, aikuisetkin, lukevat verenimijöistä ja kuvitteellisista maailmankaikkeuksista, mutta minä en. Koska en ole saanut vielä perusteltua itselleni, miksi minun pitäisi tutustua esimerkiksi vampyyrien maailmaan, päätin kokeilla, josko keijukaisfantasia sopisi minullekin. Se vaikutti olevan lähempänä vanhoja satuja, sillä saduista ja satumaisista lastenkirjoista kyllä pidän, vaikka nuorille ja aikuisille tarkoitettu fantasiakirjallisuus* ei kiehdokaan.
Vaan eivätpä sopineet keijutkaan minulle. Luettavakseni valikoitui Melissa MarrinIlki Ihana, koska se tupsahti Googlen tarjoamana sattumalta vastaan.
En tiedä, mitä odotin, mutta en ainakaan teiniangstia ja Limp Bizkitin biisien kuuntelua, tatuoituja ja väkeviä keijuja. Niistä se kirja tietääkseni kertoi, ja tyypeistä, joista osa pystyi näkemään keijukaisia ja osa ei. Olen kyllä jäävi haukkumaan tätä kirjaa, sillä kykenin lukemaan ehkä kolme kokonaista sivua ja sen lisäksi otteita sieltä täältä.
Voi ei.
Olen lukenut Cornelia FunkenMusteloitsu-trilogian ja se oli mielestäni ihan viihdyttävä. Oletin nytkin törmääväni johonkin lapselliseen mutta mukavaan tarinaan, mutta en havainnut mitään mukavaa ainakaan tällä pikatutustumisella. Musteloitsun tyyppisistä taioista ja kuvitteellisista maailmoistakaan en jaksa lukea kuin hyvin harvoin, eikä kirja saa olla liian monimutkainen. Menen aina sekaisin henkilöiden nimissä, etenkin jos he vaihtavat identiteettiään jatkuvasti – ja puhumattakaan, jos he siirtyvät planeetalta toiselle ja mytologioista viidenteen tuon tuosta. En yleensä löydä scifi- tai fantasiateksteistä mitään tarttumapintaa ja luen niitä jotenkin mekaanisesti, kunnes tipahdan lopullisesti pois kärryiltä.
Tämä kaikki on (typerää ja tekovitsikästä) liioittelua, mutta sanokaapa, millaista fantasiaa voisi lukea ihminen, jonka lempikirjallisuutta ovat suomalaiset klassikot. Aiemmin en lukenut mitään "kummallista", mutta nykyisin pidän Johanna Sinisalosta ja Pasi Ilmari Jääskeläisestä sekä etenkin Leena Krohnista. Margaret Atwood on myös kiinnostava, mutta mitään tuollaista uskottavaakaan kummallista en kaipaa luettavaksi usein. Tolkienin teokset ovat minusta kiehtovia, mutta mikään muu satufantasia ei ole houkutellut minua – paitsi ikisuosikkini Mestaritontun seikkailut, jos se voidaan laskea samaan kategoriaan.
Seikkailtuani kaksi iltaa epätoivoisena keijujen parissa vaihdoin eilen todella todentuntuiseen ja elämänläheiseen teokseen: Pirkko SaisionLokikirjaan. Siinäpä vasta mainio ja elämäniloinen teos! Kirja kertoo minulle kovin tutuista saaristoseuduista ja lukiessani ajattelin, että ehkä minun pitäisi pysytellä kirjaimellisesti tutuilla vesillä. Ehkä kaikki kirjat eivät ole vain kaikkia varten.
*En tiedä tarkkoja määritteitä fantasialle, scifille ja maagiselle realismille (joka on näistä varmasti minulle läheisin genre), joten tässä tekstissä olevat esimerkkikirjailjat on nyt poimittu sekalaisesti niin, että he edustavat jotain näistä genreistä tai ainakin jotain sinne päin. Pointti tullee selväksi, kyse on ylipäätään "poikkeavista, epätodellisista asioista" kertovasta kirjallisuudesta.
Kirjablogivuosi on alkanut hyvin. Olen löytänyt muilta kirjabloggareilta monta mielenkiintoista kirjoitusta ja keskustelua. Tässä pari esimerkkiä.
K-blogi suosittelee:
Saraa ja Saran tekemää hienoa listaa sadasta tärkeästä naisen kirjoittamasta kirjasta. Olen vaikuttunut! Olen miettinyt omaakin listaa, mutta en ole ainakaan toistaiseksi laittanut mitään ylös. Ja toisaalta, luulen että sitten pitäisi tehdä mieskirjailijalistakin – tai sekalista. Joku pyysi joskus minua listamaan kymmenen tärkeintä kirjaani, mutta en kykene. Sadassa oli ehkä tarpeeksi liikkumavaraa?
Amman blogista löytyy monta mielenkiintoista yleisesti (kirja)blogeihin liittyvää keskustelua. Uusimmassa pohditaan, mikä tekee blogista suositun. Riittääkö hyvä sisältö vai pitääkö olla myös tyylikäs ulkoasu? Mikä antaa blogille ja bloggarille "oman äänen"?
Amman blogikeskustelussa nousi esiin, että monet haluavat pitää kirjabloginsa vain lukupäiväkirjana eli pelkkiä kirja-arvioita sisältävänä. Minä en, kuten näkyy. Luen myös muiden blogeista mielelläni yleisesti kirjoihin ja lukemiseen liittyviä kirjoituksia, liittyivätpä ne vaikka kirja-alan tapahtumiin tai lukuasentoihin, joista Kirjapeto kirjoitti hauskasti toissavuonna – kyllä, pidän kirja- ja ylipäätään harrastusblogeissa siitäkin, etteivät asiat vanhene. (Voiko lukemista sanoa harrastukseksi, eikö se ole elämäntapa?)
On tietysti ikävää, että vuosi ja Finlandia-haaste alkavat negatiivisella kirja-arvostelulla ja vieläpä tuoreen Finlandia-voittajan haukkumisella. Vaan eipä se haukku taida ketään yllättää, sillä olin jo ennen Mikko RimmisenNenäpäivän lukemista ehtinyt teilata sen. Epäilin, ettei se ole minun kirjani, eikä se ollutkaan.
Ensin kuitenkin ruusuja. Teos kertoo tärkeistä teemoista, syrjäytymisestä, lähimmäisestä välittämisestä, monenlaisista tavallisten ihmisten ongelmista. Tarina on periaatteessa kiinnostava ja koskettava. Teos oli myös yllättävän vauhdikas ja nopealukuinen, eikä se paljon puhuttu erikoinen tai jopa omituinen kielikään tuntunut vaikealta, joskaan ei erityisen kiehtovaltakaan. Odotin jotain todella spesiaalia, mutta aika normaalilta kielenkäytöltä se minusta tuntui. Ruusuihin kuuluu sekin, että kirjassa liikuttiin tutuilla Helsingin kulmilla, sellainen on aina mukavaa.
Mutta ne risut. Novellina olisin lukenut tämän mielelläni, mutta kirjana tämä oli mielestäni liian pitkä: alussa olin jopa kiinnostunut, mutta tuo into ei kantanut loppuun asti. Kirjan takaliepeessä oli kehuttu juuri takaa-ajokohtausta, mutta minusta se oli venytetty, aivan kuin koko kirja. Kirja oli myös ahdistava. Ei sillä tavalla puhdistavasti, että se pistäisi lukijan kokemaan jotain rankkaa tai osoittaisi tärkeitä, vaikeita asioita, vaan minua tuskastutti se, että nopealukuisuudestaan huolimatta tarina toisti itseään eikä oikein päätynyt mihinkään, vaikka etenkin lopussa kaikenlaista tapahtuikin.
Vikaa oli siinä kielenkäytössäkin, tai kirjan tyylissä. Mietin, että jos tämä olisi kirjoitettu joko vakavammin tai sitten vielä enemmän revitellen, kunnon satiiriksi, lopputulos olisi ollut merkittävämpi. Lukiessani pohdin sitäkin, mikä lopulta tekee kaunokirjallisesta teoksesta hyvän tai mieleenpainuvan. Minusta kirjassa pitää olla joko henkilö johon voi samastua tai josta pitää, kiehtovaa kieltä tai hyvin vakavaa tai jännittävää asiaa – siis jotain, joka todella kiinnittää lukijan huomion.
Minulle Nenäpäivässä ei ollut sellaista. Tuli mieleen Kari HotakaisenJuoksuhaudantie, joka jäi mielestäni myös jotenkin vakavan ja ironisen välille, puolitiehen. Jos Pirkko Saisio kirjoittaisi Nenäpäivän, siitä tulisi minuakin kiinnostava teos. Nyt täytyy siteerata ystävää: "Olihan se luettava kirja, mutta oliko se oikeasti parasta, jota Suomessa viime vuonna ilmestyi?"
***
En ryhtynyt kertomaan kirjan juonesta enempää, koska eiköhän Finlandia-voittajan aihe ja tarina ole ollut jo tarpeeksi esillä. Tekstinäytteen olisin valinnut muistaakseni sivulta 53 ja se olisi ollut päähenkilön repliikki, mutta kirja ei ole nyt tässä hollilla.
Aloitin siis uuden vuoden kunniaksi uuden lukuhaasteen. Tavoitteeni on lukea epämääräisen ajanjakson aikana ja epämääräisessä järjestyksessä kaikkien aikojen Finlandia-palkitut teokset. Haasteeseen saa mielellään osallistua joko kirjoittamalla Finlandia-kirjoista omassa blogissan tai kommentoimalla niitä minun blogiini. Yritän muistaa laittaa blogiin ennakkotiedon, kun aloittelen jotakin Finlandia-voittajaa.
Lukulista näyttää tältä. Jos kirjan perässä on X, olen jo lukenut kirjan. Kaikki uusimmat Finlandiat on siis luettu, mutta vanhemmista en ole tutustunut juuri mihinkään.
2010
Mikko Rimminen: Nenäpäivä X
2009
Antti Hyry: Uuni X 2008
Sofi Oksanen: Puhdistus X
2007
Hannu Väisänen: Toiset kengät X
2006
Kjell Westö: Där vi en gång gått/ Missä kuljimme kerran X
2005
Bo Carpelan: Kesän varjot X
2004
Helena Sinervo: Runoilijan talossa X
2003
Pirkko Saisio: Punainen erokirja X
2002
Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie X
2001
Raittila H: Canal Grande X (osin)
2000
Sinisalo Johanna: Ennen päivänlaskua ei voi X
1999
Kristina Carlson: Maan ääreen
1998
Pentti Holappa: Ystävän muotokuva
1997
Antti Tuuri: Lakeuden kutsu
1996
Irja Rane: Naurava Neitsyt
1995
Hannu Mäkelä: Mestari X
1994
Eeva Joenpelto: Tuomari Müller, hieno mies
1993
Bo Carpelan: Urwind/Alkutuuli
1992
Leena Krohn: Matemaattisia olioita tai jaettuja unia X
1991
Arto Melleri: Elävien kirjoissa
1990
Olli Jalonen: Isäksi ja tyttäreksi X
1989
Markku Envall: Samurai nukkuu
1988
Gösta Ågren: Jär
1987
Helvi Hämäläinen: Sukupolveni unta
1986
Sirkka Turkka: Tule takaisin, pikku sheba
1985
Jörn Donner: Far och son (Isä ja poika)
1984
Erno Paasilinna: Yksinäisyys ja uhma
Poimin tiedot Akateemisen kirjakaupan sivuilta. Siellä on listattuina myös kaikki eri vuosina ehdokkaina olleet teokset. Olin hämmentynyt listaa lukiessani: näin paljon kirjoja ja niin moni on jo unohtunut! Kaikki kirjailijatkaan eivät sanoneet minulle mitään. Miten sääli.
Ensimmäinen, lähipäivinä ilmestyvä Finlandia-juttuni tulee koskemaan Mikko RimmisenNenäpäivää. Kuvassa kissamme Cisu lukee sitä kanssani.
