Uhri vai julma tappaja?

Pierre Lemaitre: Alex. (Alex, 2011.) Suom. Sirkka Aulanko. Minerva 2015.

Päivi Brink kirjoittaa:

Minerva Kustannuksen verkkosivuilla Pierre Lemaitren dekkarin Alex lähtökohtaa kuvataan näin:

”Alex, 35-vuotias viettelevän kaunis nainen, kidnapataan ja ripustetaan ahtaaseen häkkiin sullottuna riippumaan tyhjän varastorakennuksen katosta. Hänet jätetään kitumaan kuoliaaksi ahneiden rottien odottaessa uhrin viimeisten voimien hiipumista.”

Tämä piinallinen kuva kertoo paljon romaanin tunnelmasta ja kauheista rikoksista, joita siinä tehdään. Päähenkilöön Alexiin se sen sijaan antaa vasta ensivilkaisun. Lemaitren dekkarin oveluus piilee juuri uhrin ja väärintekijän roolien vaihtumisessa. Tämä syventää henkilöitä, mutta se saa lukijan myös pohtimaan rikosten oikeudenmukaisuutta ja uhrin oikeutta kostaa.

Alexista on vaikea kirjoittaa paljastamatta odottamattomia juonenkäänteitä, mutta koetan olla pilaamatta jännitystä tulevilta lukijoilta. Juoni on olennainen osa tämän kirjan viehätystä, ja sai minut ahmimaan kirjan nopeasti. Innostuin ranskalaisesta Lemaitresta toden teolla viime vuonna suomennetun Näkemiin taivaassa -romaanin myötä. Se ei ollut dekkari vaan sotaromaani, mutta siinäkin koukeroiset juonenkäänteet herättivät ihailua. Näkemiin taivaassa on uudempi romaani kuin Alex, joka on nyt vasta suomennettu. Täytyy sanoa, että sen virtuoosimaiseen tyyliin ja henkilökuvaukseen verrattuna Alex oli pettymys, ”vain” dekkari. Toisaalta voin siis ajatella, että Lemaitre on kehittynyt kirjailijana ja löytänyt oman persoonallisen äänensä Näkemiin taivaassa -kirjan sivuilla. Hyvä niin.

Heti alkuasetelmassa Alex siis siepataan kadulta, pahoinpidellään ja pannaan alasti pieneen häkkiin roikkumaan. Tämä alistava kauhukuva ei varmasti jätä ketään kylmäksi, varsinkin kun rotat alkavat kerääntyä naisen ympärille. Harvassa kirjassa rotat on kuvattu näin inhottavasti. Niistä tulee väkivaltaista miestäkin ahdistavampi uhkakuva. Mutta, mutta. Dekkari alkaakin kuvata vuorotellen heikossa kunnossa nääntyvää Alexia ja ylikomisario Camille Verhoevenin tutkimuksia. Uhrista alkaa paljastua yhtä jos toista epämiellyttävää. Verhoeven päätyy kysymään, onko Alex tappanut ja siksi kenties ansainnut kohtalonsa. Kun vielä kysytään, miksi Alex on tappanut, tekojen oikeudenmukaisuus jää lukijan itse päätettäväksi.

Ylikomisario Verhoeven ja hänen tiiminsä antavat kaivattua vastapainoa inhalle väkivallalle, jota dekkari tarjoaa liikaakin. Verhoeven on lyhytkasvuinen, 145 cm pitkä, mutta asemansa puolesta toisia ylempänä. Rikas, tyylikäs Louis ja pihi, tyylitön Armand tukevat pomoaan ehdottomasti ja omia kykyjään käyttäen. Kolmikko on mieleen jäävä ja elävä tiimi, jonka työtä seuraisi mielellään uudestaankin. Heidän humoristinen ja välillä epätoivoinenkin sanailunsa on sujuvaa ja kulkee mukavasti.

Itselläni tökki eniten romaanin rikosten inhottavuus. En ole ihan näin kovaksikeitetyn dekkarin ystävä. Varsinkin, kun Alex jää lopulta kuitenkin uhrin asemaan. Hänen väkivaltansa ei saavuta sellaista voimaannuttavaa verileikin hurmiota, jota löytyy vaikka Virginie Despentesin Pane mua -romaanista tai Alexin sivuliepeessä mainitusta Lisbeth Salanderista. En tarkoita, että väkivaltaa olisi pitänyt olla enemmän, vaan että Alexin asenteesta jäi jotakin olennaista puuttumaan.

Oikeudenmukaisuus, niin, mitä siitä voisin sanoa. Tappaminen ei ole oikein. Mutta Lemaitren Alex saa muistamaan, että pahimmat rikolliset eivät usein ole saaneet elää onnellista lapsuutta ja tasapainoista aikuisuutta. Vaikka näitä rikoksia ei ymmärtäisikään, ainakin ne näyttäytyvät lopuksi ihan eri valossa kuin aluksi.

Vetävä dekkarihan tämä on: jännittävä, omaperäinen ja karmiva.

Lue lisää:
Linkki Turun Sanomissa julkaistuun, hehkuttavaan kritiikkiini Lemaitren romaanista Näkemiin taivaassa.
http://www.ts.fi/kulttuuri/kirjat/710490/Jarkyttavan+hieno+sotaromaani

Kustantajan esittely Alexista: http://minervakustannus.fi/kirjat/kirja.php?kirja=1182