TÄÄLLÄ ELÄN MINÄ EIKÄ MIKÄÄN KEINOTEKOINEN IHMISENKUVA

Päivi Kosonen kirjoittaa


Anna Gavalda
Lempi ei ole leikin asia.
Suomentanut Lotta Toivanen.
Gummerus, 2014.
(Alkuteos: Billie, 2013.)


Anna Gavaldan uusi suomennosromaani Lempi ei ole leikin asia on tarkoitettu koululaisille, nuorille opiskelijanaisille tai miksei myös vanhemmille naisille, jotka eivät ole vielä löytäneet omaa tähteään.

Teos luo toiveikkuutta, uskoa ystävyyteen ja inhimillisyyteen, kuten Gavaldan teokset yleensäkin. Jostain syystä kuitenkin tällä kertaa pitkästyin. Arvelen että olen liian vanha ja lukenut. Huolimatta teoksen kirjallisista ansioista ja sinänsä hauskasta intertekstuaalisesta leikittelystä romantikkorunoilija Alfred de Musset’n näytelmän On ne badine pas avec l’amour kanssa, teos ei yllä Gavaldan aikaisemman tuotannon tasolle.

Tulee tunne, että Gavalda polkee paikoillaan. Romaanin asetelmat ovat tuttuja kaikista Gavaldan romaaneista. Ollaan suurkaupungin liepeillä, esikaupunkialueella. Päähenkilöt – yleensä nuori nainen ja mies – ovat omalla tavallaan marginalisoituneita tai syrjäytyneitä yksilöitä, rikkinäisiä ja yksinäisiä. Nainen on köyhä, kaltoin kohdeltu ja pahasta perheestä, mies rikas, hyvästä suvusta. Molemmat ovat yksinäisiä, väärin ymmärrettyjä, odottavat omaa tähteään. Sitten kohdataan, rakastutaan, luodaan uusi perhe.

”Rakkaudessa on usein petytty, monen sydämen on se haavoittanut, monen saattanut onnettomaksi, mutta silti ihminen rakastaa. Ja hautansa reunalla katsahtaa hän taakseen entistä elämäänsä ja ajattelee: Minä olen usein kärsinyt ja joskus erehtynyt, mutta minä olen rakastanut. Täällä olen elänyt minä eikä vain oman ylpeyteni ja ikäväni luoma keinotekoinen ihmisenkuva.” (Lempi ei ole leikin asia, s. 83.)

Sinänsä Billie ja Franck – tämän päivän Camille ja Perdican – pitävät tärkeää puhetta rakkaudesta ja ihmisyydestä, elämisemme perusasioista.