PROFESSORIPOOLI: Euripideen Bakkhantit

Kuukauden klassikko:

Euripides: Bakkhantit. Suom. Mauno Manninen, WSOY 1967.
(Bakkhantit löytyy myös teoksesta: H. K. Riikonen (toim.): Pentti Saarikoski (suom.): Antiikin runoutta ja draamaa: suomennoksia. Otava 2002.)

Liisa Steinby kirjoittaa:

Tragedia oli 400-luvun Ateenassa ennen ajanlaskun alkua saavuttanut sen kulttuurisen merkityksen, mikä oli aikaisemmin ollut Homeroksen Iliaalla ja Odysseialla: siitä oli tullut keskeinen kreikkalaisten itseymmärrystä rakentava instituutio. Tragedia syntyi aikakautena, jolloin Homeroksen edustama runollis-myyttinen maailmankuva oli saanut kilpailijakseen luonnonfilosofien edustaman kosmologian, joka hylkäsi mytologian etsiessään maailmankaikkeuden järjestysperiaatetta, sekä 400-luvun kuluessa lisäksi sofistiikan ja Sokrateen filosofian, joissa huomion keskipisteenä oli ihminen ja ihmisen ajattelu.

Homeroksen tapaan kreikkalainen tragedia ammensi aiheensa mytologiasta. Suurista tragediankirjoittajista vanhin, Aiskhylos, sovitti yhteen perinteisten myyttien uskonnollisen maailmankuvan ja (luonnon)filosofian tarjoaman uuden rationaalisen ajattelumuodon kuvaamalla perinteiset jumaluudet maailmankaikkeuden järjestyksen takaajiksi. Ihmisen traaginen kohtalo johtui siitä, että hän rikkoi jumalten säätämää järjestystä vastaan. Euripides, nuorin kolmesta suuresta tragediankirjoittajasta ja Sokrateen aikalainen, on jo kokonaan irronnut myyttis-uskonnollisesta maailmankuvasta, vaikka hän käyttääkin edelleen myyttisiä aiheita ja antaa jopa jumalten esiintyä näyttämöllä; hänen ajattelunsa on jo kokonaan siirtynyt sofistiikan ja filosofisen rationaalisuuden puolelle.

Näiden kahden väliin sijoittuu Sofokles, jota usein pidetään suurista tragediankirjoittajista täydellisimpänä ja ”klassisimpana”. Sofokleen vertaaminen Euripideeseen on erityisen antoisaa, kun tämä tapahtuu juuri ”vanhan” eli myyttisen ajattelun ja ”uuden”, rationaalisen ajattelun kohtaamisen perspektiivistä. Sofokleen Kuningas Oidipusta on totuttu ihailemaan sen täydellisen rakenteen takia; vähemmälle huomiolle on jäänyt sen ideologinen sisältö. Sofokles panee nimittäin tässä näytelmässä vastakkain perinteisen uskonnollisen, korkeimman viisauden, jonka ajateltiin olevan jumalallista alkuperää ja jota edustavat oraakkelilausumat, ja Oidipuksen ja hänen vanhempiensa rationaalisuuden, jolla nämä pyrkivät välttämään oraakkelin toteutumista – Oidipuksen on määrä tappaa isänsä ja naida äitinsä – ja juuri sen kautta saavat sen toteutumaan. Pyrkiessään selvittämään edeltäjänsä, kuningas Laioksen murhaa, josta sanotaan Thebaa vaivaavan ruton aiheutuvan, Oidipus toimii sellaisen logiikan mukaan, joka vastasi uutta filosofista ajattelutapaa ja jonka nykyaikainenkin lukija tunnustaa rationaaliseksi. Tämä ei kuitenkaan pelasta Oidipusta: hän joutuu toteamaan itsensä murhaajaksi ja lastensa äidin omaksi äidikseen. Sofokleen näytelmän ”opetus” on, että filosofian edustama uusi rationaalisuus osoittautuu perinteistä uskonnollista viisautta heikommaksi. Sofoklesta on tämän perusteella pidettävä kulttuuripoliittisena konservatiivina.

Euripideen Bakkhantit on samanaikaisesti sekä paralleelinen että vastakkainen Sofokleen Kuningas Oidipuksen kanssa: kummassakin päähenkilö tuhoutuu rationaalisuudestaan huolimatta tai juuri sen takia ja uskonnollinen maailmankuva vie voiton, mutta kirjoittajat suhtautuvat päinvastaisella tavalla tähän voittoon: se mikä Sofokleella vahvistaa uskonnon totuutta, on Euripideellä osoitus ihmisen valitettavasta rationaalisuuden puutteesta. Euripides edustaa näin kulttuuripoliittisesti vastakkaista kantaa kuin Sofokles: hän on sofistien ja Sokrateen rationaalisuuden kannalla ja perinteistä myyttis-uskonnollista ajattelutapaa vastaan.

Bakkhanteissa Bakkhos-jumala – toiselta nimeltään Dionysos – esiintyy itse näyttämöllä, mikä voi herättää sen vaikutelman, että tässä ollaan uskonnollisen maailmankuvan sisällä. Voidaan kuitenkin helposti nähdä, että Bakkhos on kuvattu vastoin jumalalle kuuluvaa arvokkuutta. Bakkhos, Zeus-jumalan ja thebalaisen kuninkaantyttären Semelen poika, joka ensimmäisenä astuu näyttämölle, sanoo tulleensa kostamaan äitinsä sisarille sen, että he ovat kiistäneet hänen jumalallisen alkuperänsä. Kostonsa hän on toteuttanut panemalla Theban naiset hänen tätiensä johdolla ”hyppimään vuorella” Bakkhos-hurmiossa. Seuraavaksi äänessä on thebalaisten naisten, bakkhanttien, kuoro, joka ylistää Mylvijäksi kutsutun, häränsarvisen Bakkhos-jumalan seuraamisen hurmiota, johon kuuluvat humaltuminen viinistä, tanssi, sukupuolinen hurjastelu ja eläinten repiminen paljain käsin ja niiden lihan syöminen. On selvää, että tämä on kaukana siitä, mitä kreikkalaiset odottivat olympolaisilta jumaliltaan ja heidän vaikutukseltaan. Euripides kuvaakin Bakkhoksen barbaarisesta idästä vasta Kreikkaan tulleeksi uudeksi jumaluudeksi.

Bakkhoksen vastavoimaksi asettuu Theban nuori kuningas Pentheus, joka näkee bakkhanttien menon järjettömänä ja siveettömänä riehumisena. Vanha kuningas Kadmos ja tietäjä Teiresias sen sijaan taipuvat ikään kuin varovaisuussyitä hyväksymään uuden jumalan ja hänen palvontamenonsa, vaikkakin he tunnustavat, että tämä on järjenvastaista; Teiresias sanoo: ”Jumalia me emme ymmärrä. Perimme isiltämme uskon, vanhan kuin aika, eikä mikään voi kumota sitä, eivät järkisyyt, ei tieto, ei terävin oivallus.” Kumalat eivät edusta mitään ihmisjärkeä korkeampaa viisautta vaan järjettömyyttä, jolle perinne antaa auktoriteettiaseman. Näkemys on radikaali: se leikkaa lopullisesti kreikkalaisen tragedian eroon sen taustalla olleesta uskonnollisesta maailmankuvasta.

Pentheus vangituttaa ihmismuotoisen Bakkhoksen, joka kuitenkin vapautuu kahleistaan. Bakkhoksen kosto Pentheukselle on, että hän houkuttelee tämän tulemaan salaa katsomaan bakkhanttien orgiastisia menoja. Pentheus paljastuu, ja hänen äitinsä Agaue, muiden bakkhanttien seuraamana, repii mielenhäiriössä poikansa palasiksi, uskoen kyseessä olevan leijonanpoika. Poikansa pää seipään nenässä hän palaan Thebaan, missä hän haluaa isänsä ylistävän hänen tekoaan: ”Jätin pois kangaspuut ja sukkulan! Minua kutsui suurempi päämäärä: metsästää villipetoja paljain käsin!” Lopussa sumu hälvenee Agauen silmistä ja hän tajuaa traagisen totuuden. Theban kuningashuone on tuhoutunut. Kuoro toteaa tapahtumien ”opetuksen” lopuksi: ”Monet ovat jumalien muodot. Lukemattomat asiat kehittyvät yllättävästi eivätkä niin kuin kuvittelemme. Jumalat ovat arvaamattomia. Tässä kävi näin.”

Euripideen näytelmän lopussa ei ole mitään sovitusta, mitään osoitusta siitä, että tapahtui niin kuin oikeudenmukaisen maailmanjärjestyksen mukaan piti tapahtua. Jumalat, sen sijaan että olisivat tuollaisen maailmanjärjestyksen takaajia, ovat arvaamattomia ja käsittämättömiä. Pentheuksen häviö Bakkhokselle osoittaa, että rationaalinen ihminen on voimaton jumalten irrationaalista voimaa vastaan. Koska Euripideen jumalat eivät yllä mihinkään transsendenssiin, tarkoittaa tämä sitä, että ihmisessä itsessään piilevä irrationaalisuus on uhka, jota vastaan rationaalisuus on voimaton. Theban naisten riehunta muuttaa kulttuurin barbariaksi. Euripides ei palaa rationaalisuuden häviötä kuvatessaan perinteiseen jumaluskoon vaan näkee ihmisen rationaalisuudessa hänen voimansa ja kulttuurin mahdollisuuden, joka kuitenkin saattaa olla liian heikko varjellakseen ihmistä hänen omalta irrationaalisuudeltaan.

Liisa Steinby on Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori.